Chapter 9

Kun oli ajettu joen poikki punakaiteisen, sirotekoisen puusillan yli, tultiin Frantsilaan. Se oli kirkonkylä, ja komeus oli vieläkin suurempi. Täällä oli myöskin keskievari, jossa kyytihevonen oli vaihdettava, ja juuri sitä ennen osoitti kyytimies pitkää valkeaksi maalattua taloa, jonka edessä oli ryytimaa ja hyvin säännölliset hiekkakäytävät, ja sanoi että siinä asui vallesmanni Bäck. Jo silloin tulivat Henrik ja Uuno ajatelleeksi, ettei oikein sovi matkustaa ohi käymättä tervehtimässä, mutta vasta keskievariin tultuaan ja kirjoitettuaan nimensä päiväkirjaan he mainitsivat asiasta toisilleen.

-- Olisit ennen sanonut, kyllä minäkin sitä ajattelin kun ohi ajettiin, mitäs sitä nyt enää.

-- Mutta se näkee nimemme päiväkirjassa ja loukkaantuu.

-- Onkohan tuo niin vaarallista, eihän hän oikeastaan ole meille sukua.

-- Oho, ajatteles, että esimerkiksi Alinan veljet ajaisivat sen talon ohi, missä mamma asuisi!

-- Saakeli sentään. Ettäs kirjotitkin kirjaan. Nyt se näkee.

-- Ja ajatteles Johannesta sitten, ehkä se loukkaa häntäkin, ellemme käy.

-- Niin, se on totta, no mennään sitten.

Vähän siivottuaan itseänsä maantien pölystä he läksivät keskievarista valkoselle rakennukselle ja tasaisille hiekkakäytäville, jonne he pääsivät pienen pyörivän porttiristikon kautta. Suuri koira nousi sirenien takaa heitä haukkumaan ja samassa ilmestyi ryytimaanpuoleiselle verannalle joku rouvantapainen, avaimet vyötäryksillä ja uteliaalla kohteliaisuudella hitaasti kumarrellen tulijoille.

Henrik ja Uuno nostivat lakkiansa.

-- Voisiko saada tavata herra nimismiestä?

Rouvantapainen vähän nolostui, etteivät tulijat ensin esitelleet itseänsä hänelle.

-- Herrat ovat hyvät ja astuvat sisälle, -- sanoi hän ja vetäytyi pois.

-- Olipa siinä lihavata! -- sanoi Uuno rouvasta.

-- Se taisi olla emännöitsijä. Katsos kun Alina on poissa, niin ei täällä olisi ketään naisihmistä. Hänen on täytynyt ottaa emännöitsijä. Mamma kerran kirjoitti siitä.

-- Hyvän on valinnut, -- ennätti Uuno sanoa, kun syrjäkamarin ovenkynnykselle ilmaantui pitkä ja roteva vanhus, piippu kädessä, savun seuratessa häntä pitkänä kiemurana huoneesta eteiseen. Hänellä oli tuuhea, joka suunnalle pyrkivä harmaa parta ja ruskean punertavat, vähän pöhöttyneet kasvot. Lapsekkaan siniset, pienet silmät pitivät itselleen vaivalla aukkoa löksöttävien silmälihojen välissä. Käynnissä ja kaikissa jäsenissä tuntui, ruumiin koosta huolimatta, pehmeä höllyys.

Uuno esitti heidät.

Nimismies ei ensin aluksi erottanut oikein nimeä eikä ymmärtänyt esityksen tarkoitusta. Hän katseli heitä jotensakin epäkohteliaasti. Mutta sen sijaan, kun hän hoksasi asian, ei hän voinut kyllin suurella lämmöllä, hämmästyksellä ja painolla huudahtaa:

-- Jassoo!

Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan ja hän tarjosi molemmat kätensä tulijoille, nosti heidän palttoonsa naulaan, vei työhuoneeseensa ja, kokonaan unohtaen vanhuutensa, palveli heitä kuin kuninkaan poikia.

Ensimäisen pikku äänettömyyden synnyttyä, sittenkuin kaikki lähimmät kysymykset olivat tehdyt, hän jo nousi ja kurkki ovesta emännöitsijätä antaakseen tälle määräyksiä. Ja vähän ajan perästä kuului, kuinka hän toisessa huoneessa todellakin järjesteli asioita, puhui vuoteiden laittamisesta vintikamariin, ja totin tuomisesta sisälle.

-- Hän luulee, että me jäämme yöksi! -- sanoi kauhuissaan Uuno.

-- Sitä emme missään tapauksessa tee, -- sanoi Henrik.

-- Tuo äkkinäinen ystävyys ei miellyttänyt minua.

Nimismies tuli samassa sisälle.

-- No, siis sinä olet Henrik ja sinä olet Uuno, jaha, jaha. No, minun rakkaat ystäväni, nyt saatte yhden illan viettää ukko Bäckin seurassa ja hän on oleva ylen iloinen siitä, -- ylen iloinen.

-- Suokaa anteeksi, hyvä setä, mutta kyllä meidän on aikomus vielä tänä iltana päästä määräpaikkaan, -- sanoi Henrik.

-- Älkää, älkää veikkoseni, älkää tehkö vääryyttä vanhalle sedälle. Eihän teitä odoteta siellä, muuten olisivat vastassa, mutta minulta viette suuren ilon, jos nyt jätätte minut, kun juuri sain teidät tänne.

-- Ei, ei, se ei mitenkään sovi, -- koetti sekä Henrik että Uuno selittää, mutta nimismies ei ottanut kuuleviin korviinsa.

-- Minne te yön selkään menisitte, -- sanoi hän, ja kun emännöitsijä toi totitarjottimen:

-- No, pankaa lasiin, tehkää niin hyvin. Jaha, vai että olette nyt täällä, no, no, laittakaahan totit. Vai eikö nuori sukupolvi osaakaan?

Ja hän näytti esimerkkiä viskaten kolme suurta sokeripalaa lasiin.

Uuno teki samoin.

-- No, entä sinä, Henrik?

-- Minä en juo.

-- Raittiusmiehiä? No, no, eläköön vapaus. Ja kyllähän täytyy tunnustaa, että paljon, hyvin paljon ovat raittiusmiehet hyvääkin vaikuttaneet. Mutta me täällä pohjoismaissa olemme semmoisia jöröjä, ettei ilman pientä totilasia tahdo suu aueta. -- Mutta, niinkuin sanottu paljon ovat raittiuspyrinnöt hyvää vaikuttaneet, erittäinkin yksinkertaisen kansan seassa. Minä olen vanha mies, minä tiedän entiset ajat ja tiedän nykyiset.

Uuno oli jo pari kertaa puhaltanut ilmaa suustansa noille ikuisille, aina ja jokapaikassa uudistuville lauseille raittiudesta. Ja ainoastaan jotain sanoakseen hän sanoi:

-- Vai on juoppous vähentynyt pohjanmaalla?

-- Kuinkas sitten? Ei voi verratakaan entiseen.

-- Ja herra nim... ja setä arvelee, että kiellot ovat sen vaikuttaneet.

-- Ei laki yksin, vaan kaikki riippuu siitä kuinka sitä pannaan toimeen. Minä olen vanhan kansan mies, minulla on ollut vielä pamppumetoodikin käytännössä.

-- Setä katsoo siis, että virkamies, joka ei ole mitään muuta kuin kansan palvelija, saa myöskin pamputtamisella palvella kansaa.

-- Kuinka muuten? -- jos pamputtaminen vie hyvään? Kyllä sitä sanotaan ja kirjoitetaan nykyjään paljon kaikellaista roskaa, käräjöimään, edesvastuuseen, sakottamaan käsketään, mutta se on kaikki lorua. Minä annan selkään; ja annan oikeen porvoon mitalla, jos tarvitaan.

Uuno puhalsi taas ilmaa ja osoitti suurta kärsimättömyyttä, aivan kuin olisi tahtonut nousta ja lähteä tiehensä. Tämä pykälä, joka koski suomalaisen kansan ja sen vanhojen ruotsalaisten virkamiesten väliä, oli hänen arimpiansa. -- Mutta lähtemisen sijaan hänen piti jotain sanoa, ja hän sanoi:

-- Taitaa olla niin ja näin tämän ylpeäksi kehutun pohjolaisrodun kanssa. Itäsuomessa ei pamputtaminen kävisi päinsä.

-- Ei, nuori mies, syy on se, että pamppu on hetken työ, mutta käräjät puolen vuoden. On sattunut, että olen pannut ehdolle: pamppu tai käräjät, ja aina on pamppua ennen otettu.

-- En voi ymmärtää, kuinka sivistyneessä maassa saattaa toinen lyödä toista, täysikäistä! -- sanoi Uuno kärsimättömästi.

-- Et sitte tunnekaan oikeita rakkareja. Juu, juu, -- sanoi nimismies miettien toista puheen ainetta. Ja syntyi pitkä äänettömyys, jota Uuno ei aikonutkaan lopettaa, vaan päinvastoin näytti ikäänkuin nauttivan siitä.

Henrikiin oli tämä pamppuhistoria myöskin tehnyt hyvin pahan vaikutuksen, ja kun hänen oli muutenkin vaikea sulattaa vallesmanneja niinkuin muitakin sentapaisia virkamiehiä, -- ne olivat hänelle olleet vastenmieliset muinaisista pappilan huutokaupoista asti, -- niin hänkin olisi mielellään epäsoinnun osoittamiseksi antanut äänettömyyden jatkua. Mutta hänen tuli vähän sääli tätä vanhusta, joka semmoisella gaudiumilla oli heidät vastaanottanut ja niin paljon heistä odottanut, ja nyt niin äkkiä joutunut harhatielle keskustelussaan. Sentähden Henrik sanoi:

-- Olette jäänyt ihan yksin sittenkuin Alina muutti pois.

Ukko katsahti kiitollisesti Henrikiin ja sanoi ensin ajattelematta mitä sanoi:

-- Niin, niin, kyllä minä jäin ihan yksin, -- eihän minulla ole muita lapsia. Nyt on minulla emännöitsijä täällä.

Ja vähitellen hän rupesi itse ajattelemaan mitä puhui ja tuli yhä enemmän liikutetuksi omista sanoistaan.

-- Ihan yksinhän minä olen. -- Niin, mitä minun pitikään sanoa, sen pampun suhteen saatatte olla ihan oikeassa, eihän ole hyvä lyödä ihmisiä. -- Juu, juu, yksin minä olen jäänyt. Hääiltana hän tuli minun luokseni, ihan luo, ja sanoi: pappa, pappa, annathan minulle anteeksi, että lähden sinun luotasi! -- Itsehän asiasi tiedät, sanoin minä, sinua varten tämä kaikki on, nämä permannot, sinua varten pihamaa, navetat, lehmät, pellot, aitat, yliset, sinua varten rengit, piiat -- sinun tahtoasi täällä kaikki palvelee, sinun mieliksesi kaikki tehdä pyrkivät. Sinä tahdoit jättää kaikki: Hyvä. Mitä meillä siihen on sanomista muutakuin: tee niinkuin tahdot.

Samassa tuli sisälle joku mies, suuri avain kädessä.

-- Kas tässä, Kuhna, tässä on Alina neidin lankoja.

Mies katsahti Henrikiin ja Uunoon.

-- Päivää, -- sanoi hän pitkään, totisena. Enempää hän ei puhunut, vaan kääntyi asioissa isännän puoleen.

Kun hän oli mennyt, sanoi nimismies:

-- Tämä sama vouti rakenteli kaksi vuotta rattaita Alinalle. Niiden piti tulla maailman parhaat. Mutta eipäs saanut valmiiksi ennenkuin neiti vietiin. -- Ja mitä minäkin, vanha mies, enää tässä teen, -- ei koskaan enää Alina kulje ovissa...

Hän veti äkkiä henkeensä liikutusta hillitäkseen.

Uuno nousi ylös.

-- No, joko todellakin? -- sanoi nimismies kummissaan. Tämä lähtö riisti häneltä harvinaisen tilaisuuden purkaa sydäntään. Henrik ja Uuno olivat hänelle sukulaisuuden tähden niinkuin näkyvä muisto tyttärestä. Alina oli ikäänkuin lähempänä häntä, kun hän sai heitä katsella ja puhutella.

Mutta Henrik ja Uuno puolestaan tunsivat, että he olivat vaan Alinan tähden jotakin tuolle "pehmeä-lihaiselle" vieraalle ukolle. Ja ukon suru tuntui heistä vähän epäkohteliaalta.

-- Minä säälin Johannesta, mutta minun täytyy sanoa että jotakin niin epämiellyttävää kuin tuo vallesmanni, olen harvoin nähnyt. Uh! -- sanoi Uuno heidän mennessään pois nimismiehen luota.

-- Se nyt oli kuitenkin vaan ensimäinen vaikutus.

-- Paha vaan, että juuri ensimäinen vaikutus minulla on tavallisesti oikea.

-- Eikö mitä, usein päinvastoin hyvät puolet tulevat esiin vasta pitkän tuntemisen perästä.

-- Älä nyt ole olevinas, sinä vaan Johanneksen tähden --!

-- Olkoon vaikka Johanneksenkin tähden. Minusta semmoista ei pidä ollenkaan sanoa, sillä heti kun on sanonut, niin se on niinkuin leimattua, eikä voi enää muuttaa ajatustaan.

-- Sano mitä sanot, mutta minä sanon: uh!

Henrik vaan huokasi.

Ja he tulivat takasin keskievariin, jossa heitä jo odotti uusi kyytihevonen.

Maantie vei joen äyräältä pois ja seudut alkoivat taas tyhjetä ja köyhtyä. Yötä he olivat epämukavassa pienessä keskievarissa. Ja seuraavan päivän he ajoivat yksitoikkoisia viljelemättömiä erämaita, kiertäen suurta, monen peninkulman pituista järveä.

Oli jo iltapäivä, kun he saapuivat tarkoitetun pitäjän pieneen kirkonkylään. Se oli taas suurella lakeudella. Kyytimies lupasi viedä heidät perille asti, kirkonkylästä muutaman kilometrin päässä olevaan kappalaispuustelliin.

Maantiestä erkani pienoinen kapea ruohottunut ajotie aidoitettujen pellonpiennarten välille, joita lampaat pureksivat ja joiden harvoihin leppiin ilta-aurinko vielä heleästi paistoi.

-- Ajatteles sentään kuinka on kummallista, -- sanoi Henrik: -- kohta, ihan tuossa on se paikka, missä mamma ja Johannes ovat, -- keskellä näitä pohjolaisia lakeuksia ja vieraita ihmisiä.

-- Hm! -- pani vaan Uuno.

-- Eikö se ole merkillistä! -- ihmetteli Henrik yhä. -- Kaikki on vierasta ja sen keskellä on kotoinen paikka.

Uuno haukotteli.

-- Ja mikä kohtalon kumma leikki on juuri Johanneksen tänne toimittanut, joka oli niin perin pohjin savolainen, ja naittanut hänelle pohjalaisen vallesmannin tyttären --!

-- Saamattomuus, -- sanoi Uuno, joka oli matkasta väsynyt.

-- Ei, ei, et sinä ymmärrä mitä minä ajattelen.

-- Mitä sinä ajattelet, en tiedä, tiedän vaan, että Johannes olisi voinut tulla omaan hippakuntaan ja saada ihan lähellä kotipitäjää samallaisen kappalaispaikan, mutta kas siihen olisi tarvittu hiukan niin sanottua puuhaa.

-- Johannes tahtoi jättää asian kohtalon ratkaistavaksi.

-- Äh, kuinka minä inhoon tuota sanaa: kohtalon ratkaistavaksi! Kohtalo vie hänet pois niistä seuduista, jotka ovat hänelle mieleen, kohtalo naittaa hänelle ventovieraan pohjalaisen tytön, kohtalo pitää häntä erämaassa ja estää tulemasta huomatuksi, estää hänen kykyjensä kehittymistä -- tätä kaikkea hän olisi voinut välttää, -- ja sittenkin sanotaan: hän tahtoi jättää kaikki kohtalon käsiin! Se ei ole totta, sanon minä: hän jätti asiansa kohtalon käsiin vaan siksi, että hän ei viitsinyt puuhata.

-- Uuno, sinä et ymmärrä tätä asiaa.

-- En, en ymmärrä, -- sanoi Uuno ylenkatseellisesti.

-- Tuolla jo näkyy puustelli, osoitti kyytimies piiskan varrella.

Ja sekä Henrik että Uuno samassa unohtivat mitä puhuivat, ja uteliaasti alkoivat tähystää osoitettuun suuntaan.

Näkyviin oli ilmestynyt sininen metsänreuna ja sen kupeella punersi täplä. Se oli kappalaispuustelli.

-- Mutta sehän on kuitenkin ihan metsän reunassa, -- sanoi Henrik.

Ei koskaan vielä ollut heistä lakeus niin pitkältä tuntunut kuin nyt, mielen tehdessä pian päästä perille.

Punanen täplä suureni verrattain pian, mutta metsä ei tullut lähemmäksi, vaan pysyi yhtä sinisenä. Ja pian näkyi ettei puustelli ollut lähimainkaan metsän laidassa, vaan että sinnepäin oli vielä saman verran lakeutta. Ei se myöskään ollut aivan yksinänsä siinä, vaan sen ympärillä oli kokonainen kylä harmaita rakennuksia.

Kun tultiin vielä lähemmäs, nähtiin että puustelli oli sentään vähän erillään kylästä.

-- Siellä ne nyt ovat, eivätkä aavista, -- sanoi Henrik.

Ja jonkinlainen puutarha näytti olevan puustellin takana, ainakin suuri vaahtera ja piilipuu. Ikkunalaudat olivat täälläkin valkoiset. Keskellä rakennusta oli kuisti ja sen molemmilla puolilla ikkunoita, mutta toisen puolen ikkunoissa näkyi valkoiset uutimet.

Jo näkyy, että joku istuu kuistilla.

-- Se on mamma, -- sanoo Henrik.

-- Ei se ole mamma, -- sanoo Uuno.

-- On ihan varmaan, -- sanoo Henrik, -- minä näen jo sen harmaan tukankin.

-- Ole nyt.

Ja he ovat molemmat venyttäneet kaulansa ja suoristuneet, eivätkä näe mitään muuta kuin sen ainoan pisteen punaisen rakennuksen kuistilla. Sydän lyö pampattaen kummallakin.

Puustellin edessä on aidoitettu ala, siinä on kymmenkunta riviä karviaismarjapensaita ja joku matala, harvaoksainen omenapuu. Pari ulkohuone-rakennusta on kummallakin puolella, sitten alkaa pellot. Ne puut talon takana ovat ainoita puita, mitä näkyy seutuvilla -- luultavasti se on ainoa varjopaikka talossa. -- Johannes parka!

Yhtäkkiä se olento, jota Henrik ja Uuno tähystelivät, näkyy nousevan, panevan jotain pois ja juoksevan sisään.

-- Eipäs ollutkaan mamma, sanovat Henrik ja Uuno yhtaikaa.

Vähän ajan perästä tulla tumppasee sisältä toinen olento, katsahtaa eteensä, heihin päin, ja alkaa nopeasti laskeutua kuistin rappusia.

-- Se on mamma, -- huudahtavat Henrik ja Uuno.

Hetkeksi he eivät eroita sitä omenapuurunkojen ja karviaismarjapensaiden tähden, mutta kun he kääntyvät sille tienhaaralle, joka eroaa kylätiestä puustelliin, selviytyy harmaapää mummo ryytimaan veräjästä tielle ja tähdäten silmillään heihin tulee puolijuoksussa heitä kohden ja huitoo tervehdykseksi käsillään, hämmästyksen ja riemun puna kasvoissa.

Henrik hyppäsi jo rattailta, nostaa myöskin kätensä ilmaan riemun osoitukseksi ja juoksee häntä vastaan. Uuno pysyi rattailla ja joutui vähän ennen kohdalle, mutta ei ehtinyt hypätä alas, ennen kuin Henrik jo syleili mammaa. He seisoivat kauan sylikkäin, ja siinä silmänräpäyksessä heidän sielunsa yhtyivät ja poistivat väliltään kaiken sen ajan, joka oli heitä eroittanut, tutustuen samoiksi kuin olivat ennen pappilassa, niinkuin se kaikki olisi eilen ollut. Sitten he vasta erkanivat ja katsahtivat tuttuina toisiinsa.

-- Ai, ai, mamma kuinka harmaaksi sinä olet tullut, -- ja niinkuin vähän pienentynyt --!

-- Samallainen minä olen kuin ennenkin, -- mutta sinähän olet muuttunut, -- ja Uuno poikaseni! aivankuin täysikasvanut!

Nyt syleilivät Uuno ja mamma toisiansa, ja kun aikoivat erota, mamma veti häntä toisen kerran luokseen, ja vielä kolmannen kerran, aivankuin hakien samaa äskeistä tutustumista heidänkin sielujensa välillä.

Sitten hän katsahti Uunoon.

-- Ohhoh, onpa sinusta todella tullut aika herrasmies ja kuinka siro sitten! -- sanoi hän leikillään, etsien Uunon myhähdystä ja heiluttaen edestakaisin hänen kättään. -- Sinä, sinä, -- jatkoi hän sitten, puistaen häntä lempeästi olkapäistä niinkuin säikkyviä lapsia herättäessä.

-- Ja tiedätkö mamma, Uuno aikoo ylioppilaaksi, -- sanoi Henrik.

-- No mitä minä kuulen?

-- Jaa-a, olen jo aika pitkällä luvuissa, -- sanoi Uuno. Aloin matematiikasta ja huomasin, ettei se ole ollenkaan mitään vaikeata, sitten rupesin lukemaan historiaa ja se kerrassaan huvitti minua. Muutamassa kuukaudessa olin asioista perillä, ja nyt luen etupäässä kieliä.

-- Hm --

-- Saksa menee minulta jotakuinkin, mutta venäjä on vähän vaikeampaa, vaikka kyllä siitäkin vielä hyvä tulee. --

-- Hm --

-- No, entä Johannes, missäs hän nyt on? -- sanoi Uuno huomattuaan, että oli liian kauas omiin asioihinsa antautunut ja että oli ensin paljon muuta puhuttavaa.

-- Tuolla hän tulee! -- huudahti Henrik, osoittaen taloon päin.

He olivat tulleet ryytimaan veräjälle ja juuri rupesivat sitä avaamaan kuin Johannes jo laskeutui alas kuistin rappusia.

Hän ei tehnyt mitään käden liikkeitä, vaan hänen kaikki kasvonsa olivat hymyssä ja punersivat niinkuin hämillä ollessa. Henrikin ja Uunon oli tilaisuus pitkän aikaa tarkastaa Johanneksen ulkonäköä, ennenkuin he ehtivät ryytimaan yli.

Johannes oli aika lailla laihtunut ja näytti sentähden pitemmältä entistä. Hänen tukkansa oli saanut kasvaa jotenkin vapaasti ja oli kihartunut niskassa ja hyvin kovasti erittäin ohimoissa. Silmälasit hänellä myöskin oli, ennen ei niitä ollut, ja ruskottuneet kasvot olivat vähän teerenpilkulliset. Silmät olivat suurentuneet ja entistä enemmän auki, vähän niinkuin säikähtyneellä, ja posket tuntuivat kovin tottumattomilta siihen hymyyn, johon niiden nyt oli pyöristyminen,

-- No terve, terve, -- sanoi Henrik suomeksi, kun he puristivat ja heiluttivat toistensa käsiä leikillään liian kovasti.

-- Ja Uuno! ei mutta katsoppas mamma, kuinka meidän Uuno on miehistynyt, -- sanoi Johannes riemulla katsellen Uunoa.

-- Mutta sinä veliseni olet aika lailla laihtunut, jos tässä syynäämään ruvetaan, -- sanoi Uuno.

-- Olenko, -- sanoi Johannes nauraen.

-- Niin, ja aikoo ylioppilaaksi, -- sanoi mamma: -- ihan ylioppilaaksi.

-- Mitä, ylioppilaaksi? -- kysyi Johannes kummastuen ja hymy yhtäkkiä katosi hänen kasvoistaan. -- Se tahtoo sanoa: privatistinä tietysti?

-- Niin, kuinkas muuten -- Ja Uuno kertoi luvuistansa saman kuin äsken mammalle. Ja samalla tavalla huomasi, että liian äkkiä oli tultu hänen asioittensa keskelle, ja sanoi: kas, mimmoinen sievä pikku ryytimaa sinulla täällä on. Mamma on tietysti ollut kaivelemassa, kaikesta päättäen.

Johannes ja mamma katsahtivat toisiinsa.

-- Niin, mutta eihän täällä saa aikaan, mitä ennen kotona, -- sanoi mamma. He seisahtuivat. -- Muistatteko minun karviaismarjapensaitani?

-- Joka oksa oli nostettu ja pönkitetty eikä pienintäkään rikkaruohoa juurella, -- muisteli Henrik.

-- Niin, ja kuinka ne kasvoivat! Suuria, peukalon kokoisia eikä mitään tuommoisia pieniä!

-- Tässä pitäisi olla joku käytävä myöskin poikkipäin, niinkuin siellä kotona, ja joku penkki ja pöytä tuossa, -- huomautti Uuno.

-- Jaa, jaa, -- sanoi mamma huokaisten, -- tämähän on kaikki vaan väliaikaista.

He läksivät taas liikkeelle ja alkoivat nousta kuistin rappusia jutellen entisestä kotipappilan puutarhasta.

Kun he olivat nousseet ja aikoivat astua sisälle, seisoi oven pielessä Alina, odottaen että Johannes esittelisi tulokkaat.

Kaikki katsahtivat häneen, Henrik ja Uuno niinkuin olisivat unohtaneet, että hänenkin piti olla vastaan ottamassa.

-- Niin, tässä nyt olisi Henrik, minun veljeni, -- esitteli Johannes, sama hymy huulilla, niinkuin olisi ollut hämillään.

Henrik kumarsi ja antoi kättä, mutta vaikka hänen huulensa jotain höpisivät, ei hän keksinyt mitä sanoa, ja väistyi Uunon tieltä, joka myöskin tuli tervehtimään. Alina vähän jäykistyi, kun Henrik ei mitään sanonut hänelle.

-- Ja tämä on Uuno, maamittari.

Uuno tervehti suu kohteliaassa hymyssä ja reippaasti lyöden saappaiden korot yhteen.

-- Tehkää hyvin, astukaa sisälle, -- sanoi Alina perääntyen ja kumartaessaan osoittaen kädellään sisäovelle.

Mutta mamma istui samassa kuistin penkille, niin ettei Alinan pyyntöä noudatettu, vaan kaikki jäivät istumaan kuistille.

-- Voimme sanoa terveisiä Alinan isältä, -- sanoi Uuno entisellä hymyilevällä kohteliaisuudellaan, jonka hän oli nähtävästi oppinut jossain Viipurissa.

Alinan kasvot kirkastuivat.

-- Vai niin, kävittekö siellä, -- sepä hauska, niin, se on minun entinen kotini, -- vai niin, te siis poikkesitte sinne, -- voi, voi!

-- Ukko käski sanoa hyvin paljon terveisiä. Hän näyttää hyvin kaipaavan Alinaa, semmoinen hellännäköinen, miellyttävä ukko!

Henrik tuli totiseksi ja kääntyi pois niinkuin Uunon kohteliaisuus olisi häntä haavoittanut.

Mutta Alina lämpeni Uunoa kohtaan ja etsi sanoja jatkaakseen keskustelua isästä ja omasta kodostaan.

-- Hän on niin -- niin hellä, -- sanoi Alina iloisessa vauhdissa ja pyyhki punehtuneilta kasvoiltaan suortuvia korvan taakse. --

Alina oli jotenkin pitkä kasvultaan, niin että näytti Johannesta pitemmältä, kun he eivät olleet toistensa lähellä, jolloin näkyi, että Johannes oli sentään pitempi. Hänellä oli palmikko niskassa ja lyhyenlainen suora hame, musta nahkavyö ja valkoinen puseroröijy. Kasvot muistuttivat isää siinä kohden, että silmät painautuivat näöltään niinkuin turvonneiden luomien alle, mutta silmät olivat ruskeat eikä siniset, niinkuin isällä, ja kasvojen väri vaalea. Heti ensi silmäyksellä Henrik ymmärsi, mihin Johannes oli rakastunut Alinassa. Se oli siinä kapean saksalaisen nenän yhtymisessä pehmeihin silmäosiin, sen sievässä kaareutumisessa, ja vielä teräväsärmäisessä etenevässä ylahuulessa. Molemmat huulet olivat tumman punaiset ja jyrkästi eroittuivat vaaleasta ihosta. Korvissa hänellä oli pienet ja hienot renkaiset.

Ja Alina ei voinut olla kertomatta esimerkkiä isän hellyydestä häntä kohtaan ja siitä, kuinka isä riippui kiinni hänessä. Ei isä esimerkiksi voinut milloinkaan nukkua, ellei tiennyt, että hän, Alina, oli mennyt viereisessä huoneessa levolle ja saanut unen päästä kiinni.

Alina innostui kertomuksessaan yhä enemmän ja alkoi vihdoin selvästi liioitella, kun ei saanut hereille tarkoitettua myötätuntoisuutta kuulijoissa.

-- Joskus -- sanoi hän, -- minä rupesin ihan tahallani kuorsaamaan, että sain papan nukkumaan, ja kun hän nukkui, puin minä päälleni ja -- ikkunasta ulos, niin että hytsh vaan! ja ukko siellä vetelee eikä aavista mitään!

Hän nauroi punehtuneena ihan liian kovaäänisesti koettaen saada muita nauramaan. Mutta ei kukaan nauranut ja mamma vaan sanoi:

-- No, onkohan se hyvä noin isäänsä pettää.

Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä Alina vähitellen muuttui totisemmaksi. Puheenaineen puutteesta hän vihdoin sanoi huokaisten:

-- Juu, juu. -- Ja lakkasi kokonaan nauramasta.

Sen jälkeen oli taas pitkä äänettömyys. Vihdoin alkoi mamma puhua.

-- No, Henrik ja Uuno, kertokaapa nyt jotain matkaltanne. Mitä, tuntuiko pitkältä?

Alina nousi yhtäkkiä, ja pyöräyttäen itseänsä kantapäällään, aivan kuin uhkamielisenä tai suuttuneena, läksi sisälle paiskaten jälkeensä sisäoven jotenkin kovasti.

Mamma katsahti Johannekseen ja kohautti hiukan olkapäitään. Vähän ajan perästä Johannes nousi ja meni myöskin sisälle, niinkuin jollekin asialle.

-- Mitäs se oli? -- kysyi Uuno mammalta, Johanneksen lähdettyä, tarkoittaen Alinan käytöstä.

-- Suuttui jostakin syystä. Millä tuulella aina sattuu olemaan. Ah, paljon on puhumista kaikista asioista, mutta en tahdo nyt heti, teidän tultuanne. Säälittää vaan vähän Johanneksen tähden.

-- Omituista, -- sanoi Henrik ihmetellen, -- minä luulen, että hän suuttui siitä, ettemme menneet sisälle. Mamma, mennään nyt.

-- Mutta olihan se ihan tyytyväinen jälestäpäin, nauroi ja jutteli. Ei, ei se voi olla sitä. Mutta voimmehan mennä. -- Ja mamma nousi mennäkseen Henrikille ja Uunolle huoneita näyttämään.