Chapter 8

Tultuaan ahon reunaan, missä metsä alkoi harveta, hän kuuli takaansa huohotusta ja näki kuinka konttoristi juoksi punasena läähättäen yli näreiden ja risujen, haulikko ilmassa. Hänen kintereillään tuli toinen herra, jota Gabriel ei ollut ennen nähnyt. Tämä oli ihan kömpelö näreiden seassa, rillit yhtä mittaa putosivat hänen nenältään, niin ettei hän ennättänyt nostaa lakkia silmiltään, ja hän huohotti sentähden vielä tulisemmin kuin hänen johdattajansa. Molemmat herrat juoksivat Gabrielia huomaamatta hänen edelleen ja pysähtyivät siihen, missä metsä loppui. Jäljessä juossut herra rupesi heti järjestämään itseänsä, pyyhki vaalenneita suupieliään ja niskaansa ja tuskin tuli toimeen valloille päässeen hengästyksen kanssa. Hän oli nähtävästi ensikertalainen, sillä konttoristi piti kovaa huolta hänestä, määräsi hänelle seisontapaikan siirreltyään häntä sinne tänne, neuvoi hänelle mistä jänis arvattavasti tulee, käski vetää hanan auki ja pitää pyssyä ampumiseen valmiina. Ensikertalainen asettui ryntäävään asentoon, yhä vielä huohottaen.

Gabriel katseli semmoisella nautinnolla heidän vehkeitänsä, että melkein unohti mitä hänen oli puolestaan tässä tehtävä. Hänen tuli jostakin syystä sääli tuota toista herraa, joka oli nähtävästi aika mammanpoika ja nyt oli ensikerran antautunut sotaan jänistä vastaan, -- tuli sääli senkin vuoksi, että se muistutti vähän Johannesta, tai ainakin olisi Johannes tämmöisessä tilaisuudessa juuri tuolla tavalla pannut suunsa irveen, jos jänis millä hetkellä tahansa olisi ollut odotettavissa ja Gabriel olisi käskenyt hänen vahtia. Ja jonkinlainen anteeksi-anto levisi tästä syystä myöskin konttoristin osalle. Mutta samassa Gabriel muisti, että konttoristi oli pahoissa aikeissa kosinut Ingridiä, ja veri kuohahti taas hänen päähänsä.

Konttoristi oli jättänyt toverinsa ja kiertänyt ahon syrjää polkua myöten tuonnemmaksi.

"Antaa niiden sitten saada se jäniksensä ensin", ajatteli hän, ja jäi paikalleen, mistä näkyi ensikertalainen ja osa ahoa.

Koirat lähenivät hyvin kaukana vielä, ainoastaan yksi kuului lähempää. Mutta jänis tuli jo hiljakseen toiselle puolelle ahoa, nuuski maata, harppasi pari askelta, pysähtyi, istui takajaloilleen, haisteli ilmaa, pörhisti korviaan, taas nuuski maata ja tuli pehmosesti koikaten sopivalle ampumavälille. -- Ensikertalainen oli yhä entisessä jännittyneessä hyökkäysasennossa, valmiina ampumaan jos vaan näyttäytyy, mutta hän ei huomannut jänistä ja katsoi tiukkaan toiselle suunnalle.

Gabrielin metsämiesvaisto otti nyt voiton kaikista muista asioista, olipa ne mitä tahansa, ja hän veti esiin revolverinsa ampuakseen edes sillä jäniksen, kun se kohta juoksee ohitse.

Jänis lähestyikin samassa, mutta kiersi kauempaa Gabrielista. Ja nyt sen huomasi myöskin väijyvä pyssymies, kun se oli jo melkein ohitse. Hätääntyneenä hän hyppäsi ympäri koko käänteen ja rupesi taisteluun edessä olevan kuusenoksan kanssa, johon pyssy ja rillinauha kaikeksi onnettomuudeksi takertui. Kun hän vihdoin olisi ollut selvä tähtäämään, ei jänistä näkynyt.

-- Den kommer! -- hän huusi neuvotonna konttoristille.

Samassa jo kuului pamaus tämän pyssystä ja vähän ajan kuluttua konttoristi tuli kiroillen ja kovin kiukuissaan selittämään toverilleen kuinka tyhmästi tämä oli menetellyt.

Gabriel ajatteli, että nyt on paras hetki, muuten ne lähtevät matkaansa. Veri jätti hänen päänsä ja hän meni heitä kohden.

Konttoristi huomasi hänet ensiksi. Hänen silmänsä pyöristyivät ja hänkin kalpeni, mutta kadottamatta hetkeäkään hän sieppasi toverinsa pyssyn.

-- Si på den fan, -- hän sanoi ja ikäänkuin henkensä pelastukseksi nosti pyssyn ja pamahutti suoraan Gabrielia vastaan.

Haulit pösähtivät Gabrielin pään yli. Gabriel ei tiennyt sattuiko häneen vai ei, ei myöskään tiennyt aikooko toinen ampua uudestaan, hän vaan tiesi, että nyt hänen täytyy ampua, muutoin hän ei tee sitä mitä pitää.

Ja hän ojensi revolverinsa konttoristia kohden ennenkuin savu oli ehtinyt äskeisestä pamauksesta hälvetä. Konttoristin jalat jo näkyivät savun alta, mutta Gabriel odotti, että savu poistuisi päänkin kohdalta.

Tämä odotus oli kaikille onneksi, sillä Gabrielin ehti taas tulla sääli ja hän muutti aikomuksensa ja tähtäsi jalkoihin.

Laukaus sattui konttoristin vasempaan jalkaan, riipaisten pienen haavan pohelihaan.

-- Hjälp, hjälp, -- alkoivat molemmat herrat huutaa, ja vastaukseksi kuului metsästyksen keskeyttävä torventörähdys jotenkin läheltä ja sitten halloo-huutoja miehestä mieheen.

Gabriel kääntyi silloin skandaalin välttämiseksi pois ja läksi polkua myöten nopeasti taloon päin, josta maantie kulki kaupunkiin.

Mitä kauemmas hän tuli sitä nopeammin hän kulki, kunnes lopulta juoksi. Yksi ainoa ajatus hänellä oli: nähdä Ingridiä ennenkuin tapahtuu jotain, joka panee sille esteen. Ja hänen mieleensä kuvautui polisikonttorin odotushuone ja lähestyvä komisarjus ja mahdottomuus puolustaa itseänsä sanomalla: "sattui pieni ikävyys," kuten kerran ennen.

Kun hän nääntyneenä pääsi tullivahtimestarin asunnolle, oli tämä onneksi poissa kotoa, luultavasti sunnuntaikävelyllä uudessa virkapuvussa. Ingrid sitävastoin haki paraikaa lankarullaa, joka oli pudonnut ompelukoneen taa, ja oli kyykkysillään maassa.

-- Sieltäkö se metsästäjä tulee, -- sanoi hän nousten ylös ja tyrkkien näkyvistä ompeluksia, jotka ilmaisivat hänen olleen työssä sunnuntaina.

-- Ei mitään hyviä, Ingrid, -- sanoi Gabriel ja istui tuolille väsyneenä.

-- No? -- sanoi Ingrid, pisti langan hampaihinsa ja sujutti sitä sormiensa välissä odottaen mitä Gabriel sanoo.

-- Minä ammuin häntä.

-- Ammuit? -- kiljahti Ingrid, mutta hänen kasvoilleen levisi samalla myöskin voitonriemu. Kaikki säikähdys katosi, kun hän sanoi ylpeästi ja hitaasti.

-- No, Gabriel, ymmärrätkö nyt, että ne ovat kaikki sellaisia, kaikki, joiden kanssa sinä metsästät ja purjehdit!

-- Mitä sinä tarkoitat, Ingrid?

-- Tarkoitan vaan, että mitä hän aikoi tehdä minulle, sen he ovat jo tehneet Heddille, mutta sinä et suuttunut, kun minä silloin kerroin Heddistä.

-- Silloin en ajatellut enkä ymmärtänyt, mutta nyt rupean ymmärtämään. Ingrid, en ikipäivinä mene enää heidän seuroihinsa.

-- En minäkään menisi sinun sijassasi. Niidenkö seuraan, jotka eivät pidä meitä ihmisinä!

-- Niin, niin -- sanoi Gabriel -- he halveksivat meitä.

Ja sanoessaan tuon sanan meitä Gabrielista tuntui, että hän sanoi jotakin ihan uutta omalle itselleen, niinkuin hän olisi antanut lupauksen ainiaaksi siirtyä sieltä, missä hän oli ollut ennen, tähän uuteen, missä hän ei ollut vielä ihan kotona. Ja hän olisi mielellään selittänyt tarkemmin, mitä hän tarkoitti.

Mutta yhtäkkiä Ingridin kasvoihin tuli taas entinen säikähdys ja hän juoksi Gabrielin kaulaan.

-- Oma Gabriel, sanoitko että olet ampunut häntä? Herra jumala, Gabriel!

-- Sattui jalkaan, muuta en tiedä.

-- Anna anteeksi minulle, Gabriel, -- sanoi Ingrid vapisten ja itkuun valmiina. -- Olisinhan minä voinut heti karkoittaa hänet luotani -- --

-- Olisit.

-- Mutta minä tahdoin opettaa sinua, että sinä ymmärtäisit mitä ne ovat Heddille tehneet.

Ja Ingrid ei voinut enää hillitä itseään, vaan purskahti itkuun.

-- En ikipäivinä mene enää heidän seuraansa -- toisti Gabriel Ingridille lohdutukseksi, mutta tunsi heti vielä tärkeämmäksi selittää yhtä asiaa, sanoa ainakin se, että niiden joukossa saattoi olla sittenkin joku poikkeus, kuten esimerkiksi hänen veljensä, erittäinkin Henrik. Mutta katsoen siihen, että hänen lauseensa niin lohdutti itkevää Ingridiä, hän sentään jätti tällä kertaa mitään selityksiä tekemättä ja antoi Ingridin luulla, että hän oli nyt muuttanut rotua ja piti kaikkia vallassäätyisiä luonnollisina vihollisinaan, kuten Ingridkin.

-- Mitä ne nyt sinulle tekevät, rakas, oma Gabriel! -- sanoi Ingrid puristautuen häneen kiinni.

Mutta Gabriel ei nyt ajatellut sitä. Hän tunsi, ettei Ingrid vielä koskaan ollut niin lähellä häntä ollut ja niin selvästi ja peittelemättä ilmaissut rakkauttansa häneen. Ja tämä tunto teki Gabrielin onnelliseksi. Se oli tullut hänelle ihan odottamatta, juuri silloin kuin hän oli menetellyt tyhmästi. Ja kun hän nyt painoi Ingridin päätä hiljaa rintaansa vasten, ajatteli hän itsekseen sitä tietä, joka oli hänet tuonut Ingridin luo, ajatteli, että hänen täytyy ruveta yhä enemmän tuntemaan sitä, mitä Heddille oli tehty, loukkaukseksi häntä itseänsä vastaan. Ja koko kysymys näytti hänestä olevan siinä, miten kulkea tätä tietä Ingridin luo ja kuitenkin olla kiroomatta omia veljiänsä ja niitä muita poikkeuksia, joita ihan varmaan oli. Mutta tämä ristiriita ei tuntunut ihan mahdottomalta selvittää, vaikka siihen aikaa tarvittiin. Ja sentähden Gabriel koetti rauhallisena katsoa alas Ingridin tummatukkaiseen päähän, joka oli hänen käsiensä välissä.

-- Jospa ne vievät sinut oikeuteen! -- sanoi Ingrid ja nosti pelokkaasti päänsä ylös katsoakseen häntä silmiin.

Silloin Gabriel vähän säpsähti. Ja yhtäkkiä hänestä taas tuntui alakuloisesti huutavan tiiran elämä paremmalta kuin hänen. Oikeuteen! Verkatakissako vai viilarinpuvussä? Tulla julkisen huomion alaiseksi, sanomalehtiin! Ei, ennen kuula otsaan!

Irroittuen Ingridistä hän huokasi, ja istui tuolille.

-- Se ei saa milloinkaan tapahtua, -- sanoi hän: -- ei milloinkaan!

Eihän mitään vaikeutta olisi tässä asiassa ollut, jos Gabriel olisi vielä ajatellut niinkuin ennen: että konttoristi on ammuttava. Hän olisi mennyt ja ampunut sen. Mutta Gabriel ei ajatellut enää niin. Siitä saakka kuin hän, odottaen savun nousemista ylemmäs, alkoi sääliä sitä perhanaa ja laski sitä jalkoihin, näki hän sydämessään, ettei hän voi vihata herrasmiehiä, niinkuin hän oli kuvaillut hankkiessaan itselleen revolveria. Ingrid ei ymmärtänyt sitä, että jos ne olivat vihattavat, niin ne myöskin olivat ammuttavat.

"Mitähän tästä vielä tulee tästä asiasta", -- ajatteli Gabriel kauhuissaan tultuaan omaan huoneeseensa, kun aika kului kulumistaan eikä hän ampunut itseänsä.

Sekaannuksia hän vihasi enemmän kuin kuolemaa, mutta nyt näytti kaikki menevän sekasin.

Yhtäkkiä välähti hänelle aate. Anteeksi pyytämään! Sehän oli aina ennenkin auttanut, -- auttanut varmasti ja ehdottomasti. Ingrid ehkä voisi ihmetellä, mutta Ingridille ei tarvitse mitään sanoa. Eikä tarkoitus ole pyytää anteeksi mistään muusta kuin itse ampumisesta.

Mitä jos silloin kaikki selviää ja Gabriel taas on vapaa, taas saa hengittää. --

Hän tuskin malttoi odottaa huomista päivää, vaan jo aamulla varhain pukeutui siistiksi, kampasi tukkansa ja läksi konttoristin asunnolle.

Konttoristi oli vielä aluhousuissa ja ilokseen huomasi Gabriel, ettei haava -- jos sitä paljon olikaan -- tehnyt mitään estettä liikkumiselle.

Konttoristi oli ensin hyvin ylpeä, huusi ja uhkasi oikeudenkäyntiä, niin että Gabrielin oli hyvin vaikea olla lentämättä hänen niskaansa, ja hän jo läksi paiskaten oven jälkeensä ja aikoen siis elää ainoastaan oikeuden päivään asti.

Mutta konttoristi aukasi oven hänen jälkeensä ja huusi:

-- Maksa 300, niin sovitaan.

Sillä kertaa ei Gabriel siihen mitään vastannut, ei edes kääntynyt takasin, vaikka ensin aikoi. Mutta kotiin päästyään ja mietittyään asiata kaikilta puolin, sekä keskusteltuaan tullivahtimestarin, Ingridin, värkmestarin ja Vilénin kanssa, hän tuli siihen päätökseen, että paras oli maksaa vaaditut 300, ja päästä hyvällä eroon koko asiasta.

Hän vei konttoristille tullivahtimestarin ja värkmestarin takauksen, että summa tulee maksetuksi vuoden kuluessa, ja konttoristi lupasi odottaa.

Tämä tapaus pani uuden pakon Gabrielin hartioille. Hänen piti ruveta säästelemään palkastansa, piti ruveta toden teolla lukemaan tutkintoa varten, ja ennenkuin hän ehti päätänsä kääntää, oli hän jälleen kaikellaisten semmoisten velvollisuuksien ympäröimänä, joita hän aina oli kammoen paennut. Ingridin tähden hän vielä olisi lukenutkin, mutta kun siihen tuli lisäksi nuo 300 markkaa, oli se aivan sietämätöntä hänelle, -- näytti niinkuin hän olisi viilaillut ja varvaillut vaan konttoristin käskystä, ja kaikki vapaus tuntui olevan poissa.

Talvi kului Gabrielin saamatta mitään säästetyksi. Säästäminen oli hänelle aina ollut hyvin vaikea asia, mutta nyt konttoristin hyväksi se oli ihan mahdotonta. Kevätpuolella. kun lumet alkoivat sulaa ja Gabrielin lempiaika olisi muutoin ollut käsissä, hän päinvastoin alkoi yhä enemmän riutua. Hän oli kauhukseen huomannut, että vaikka hän puolet palkastaan säästäisi, ei hän enää ennättäisi määräajaksi koko summaa saada. Tosin hän olisi ehkä saanut jostain lainankin samoilla takuilla, mutta juuri tuo riippuvaisuus, jota takasinmaksamisen pakko synnytti, tappoikin hänen tarmoansa. Ei kukaan ihminen voinut sitä ymmärtää, eikä hän sitä siis kellekään voinut valittaa.

"Merkillistä!" -- ajatteli hän sentähden itsekseen. "Merkillistä, ettei ihminen saa elää hiljakseen ja tehdä mitä tahtoo, vaan aina pitää sekaantua! Vaikka kuinka koettaisi välttää, aina lopultakin sekaantuu."

"Tunnustaakseni sekaannus alkoi jo silloin kuin minä rakastuin ja rupesin ajattelemaan naimista ja häitä ja muuta semmoista, mihin sen johdosta pitää ryhtyä. Siitähän se veturinkuljettaja-historiakin on alkunsa saanut. Mutta veturinkuljettaja tai lämmittäjä on sentään melkein yhtä. Tämä ampumishistoria sitävastoin -- se se vasta on pirullisten sekaannuksien alku!"

"En ikipäivinäni ammu enää ketään, annan kaikkien olla rauhassa, en suutu kehenkään, panen silmät ja korvat kiinni, puhukoot mitä tahansa. Tästedes ei mikään asia maailmansa kuulu minuun, ei ikinä mikään!" -- Näin vannoskeli Gabriel itsekseen, mutta ajatteli vielä: "Vaikka mihin se minut auttaisi?"

"Vaikka panenkin silmät ja korvat kiinni, en pääse leikistä sillä, vaan korkoa koron päälle kasvavat nyt sekaannukset, niinkuin se 300-markkanen."

"Kaikista entisistä sekaannuksista olen päässyt puhtaaksi sillä, että olen pyytänyt anteeksi. Niin oli papan kanssa, niin seppien ja niin Ingridin kanssa. Kaikki oli ensin näyttänyt menevän nurin, mutta kun pyysin anteeksi, selvisi asiat vielä paremmiksi kuin ennen olivatkaan. Mutta tässä asiassa ei auta anteeksi pyytäminen. Hän tahtoo itse 300 markkaa ennemmin. Ja niin minä olen kuin olenkin joutunut satimeen, josta en pääse milloinkaan irti."

V LUKU.

Tämmöiset olivat Gabrielin asiat siihen aikaan kuin Henrik ja Uuno matkustivat pohjanmaalle Johannesta tervehtimään. He eivät paljon Gabrielista tienneet. Henrik oli kuullut muka epäonnistuneesta koneenkäyttäjä-tutkinnosta ja jostakin "rakkaushistoriasta." Edellinen tieto oli väärä, sillä Gabriel ei ollut vielä alkanutkaan suorittaa tutkintojaan, jotka sitäpait olivat suoritettavat Helsingissä.

Kun Henrik ja Uuno itsekin tunsivat tietonsa Gabrielista kovin vaillinaisiksi, eivät he sen kauemmin panetelleet häntä, vaan lakkasivat puhumasta siitä asiasta.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin juna saapui sille pienelle asemalle, missä heidän oli nouseminen.

Puolen minutin kuluttua juna vihelsi ja jätti heidät yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen.

Pieni asema oli suuren suokanervakankaan keskellä, vasta rakennettu tavanmukaisine ulkohuoneineen ja pienine asemasiltoineen, jonka kiville oli siististi ripotettu punasta hiekkaa. Suora maantie alkoi toiselta puolen ja vei ensin erääseen uutistaloon, jota asemamies sanoi keskievariksi ja jossa oli osaksi vanhoja punasia hirsiä ja osaksi uusia vastapiiluttuja. Siitä tie näytti jatkuvan suorana linjana eteenpäin jotakin tasaista tyhjyyttä kohden.

Ei missään näkynyt ihmisiä, ei elukoita eikä mitään liikettä. Asemapäällikkö katosi heti junan lähdettyä huoneihinsa.

Mutta Uunolla oli tietysti selvänä mitä piti tehdä.

-- Jaha, sanoi hän. -- Mene sinä, Henrik nyt tuonne keskievariin hevosta tilaamaan, niin minä käyn sisällä vähän sähköittämässä.

-- Mitä ihmeen sähköittämistä sinulla on?

-- No katsoppas, niillä siellä Viipurin puolessa, joista oli puhe, on juuri kotiopettajasta puute.

-- Entä sitten? -- kysyi Henrik ja hänen silmänsä pyöristyivät.

-- Kysyn heiltä sähköteitse vieläkö ovat tarpeessa ja ehdotan sinua, -- sanoi Uuno mennessään.

-- Älä nyt hulluja, mitä sinä ajattelet? -- Henrik tuskin sai häntä takinliepeestä kiinni.

-- No? -- pani Uuno, ja sen hän teki niin kummastuneena että Henrikin piti heti ruveta keksimään, mistä syystä hän on sitä vastaan. Mutta hän ei voinut keksiä. Sillä hän oli koko tuon kotiopettaja-aatteen saanut ensi kerran päähänsä ja kielellensä vasta eilen, puhuessaan Uunon kanssa, ja vaan tätä rauhoittaakseen.

-- Enhän minä, -- mitä sitä nyt noin äkkiä --. Siinä kaikki mitä hän sai sanotuksi ensi hätään.

-- Äkkiä! Eihän voi päästää käsistään hyvää tilaisuutta. Ne maksavat vähintäin sata markkaa kuussa sinulle ja sitäpaitsi vapaa ylöspito! -- Uuno oli taas irti hänen käsistään ja jo puolimatkassa asemahuoneen ovelle.

-- Mutta minä nyt en voi noin äkkiä päättää semmoisia asioita. Älä mene, sanon minä?

-- Minähän vaan aijon kysyä, ei päättämisestä ole puhettakaan, -- sanoi Uuno, hänkin jo vähän kiivastuen, mutta yhä edeten.

Henrik aikoi vielä jotain huutaa, mutta nähden sen turhaksi, pani vaan: tjah! kääntyi ja meni vihoissaan istumaan sillan reunalla olevan pakkilaatikon päälle.

Uuno meni kuin menikin sisälle.

Henrik ei voinut pitkään aikaan tyyntyä. Kerran hän jo nousi jälleen ylös mennäkseen vieläkin estämään, mutta istui kumminkin taas ymmärtämättä mihin purkaa kiukkuansa. "Tuolla lailla mennä toisen asioita järjestelemään!" kiukutteli hän. Mutta samalla hän ei voinut olla ihmettelemättä, että hän oli niin tavattomasti suuttunut, ja kysyi vihdoin itseltänsä syytä siihen. Tietysti syy oli se, että hän itse sydämmensä syvimmässä myönsi, että tämmöinen sivutoimi oli hänelle ei ainoastaan hyvä, mutta ihan välttämätön nykyisissä oloissa. Hänelläkö olisi varaa ja oikeutta viettää koko kesä vapaudessa ja tyhjäntoimittamisessa. Ja mitä hän uhrasi tähtitieteelle, jos hän ensi työkseen matkusti kesää viettämään! Uuno oli siis vaan huomauttanut hänelle hänen kevytmielisyytensä.

Niin että kun Uuno oli asiansa toimittanut ja tuli pois, oli Henrik jo lauhtunut. Hän sanoi vaan:

-- Enhän minä muuten, mutta mitä ne ajattelevat kun sinä suositat heille ihan vento vierasta.

-- Älä huoli yhtään. He ottavat sinut avosylin vastaan. Minulla on vissiä takeita siihen, -- sanoi Uuno merkitsevästi korottaen ääntänsä.

Samassa Henrik tuli ajatelleeksi, että silloinhan hän saa nähdä senkin, jonka valokuva oli ollut hänen kädessään ja hänen sydäntänsä hiipasi omituisesti.

-- Etkö luule, että he kummastuvat suuresti tätä sinun hommaasi?

-- Mitä ihmeitä he sitä kummastuisivat. He tarvitsevat kotiopettajaa ja minä ehdotan heille, asia on hyvin yksinkertainen. No lähtään nyt.

Ja he tarttuivat molemmat kapsäkkiin toinen toisesta ja toinen toisesta pitimestä ja läksivät epätasaisessa tahdissa koikkelehtien keskievariin päin.

He saivat suuren, kömpelöluisen hevosen linjaalirattaiden eteen ja vanhanpuoleisen miehen kyytiin. Hän alkoi kiivetä taka-istuimelle, mutta Uuno käski tulemaan eteen.

-- Istu sie tähän miun sylliin, -- sanoi Uuno unohtaen ettei pohjanmaalla viipurinmurretta puhuta.

-- Tästä minä plaan ajaa, -- vastasi kyytimies ja nousi taka-istuimelle.

-- Plaan? -- sanoi Uuno. -- Sehän on ruotsia: plägar, älä sinä niin sano, sano: tässä on minun tapani ajaa. -- Hirveätä murretta! -- sanoi hän sitten Henrikille: plaan! Tunnustaakseni kuohuu minussa savolainen vastenmielisyys pohjalaisiin.

Maantie kulki ihan suorana peninkulman verran, niin että saattoi yhtaikaa erottaa miltei kolme virstantolppaa.

-- Tämähän on jotain kauhean yksitoikkoista, -- sanoi Uuno syventäen rillejään nenäänsä ja katseli arvostelevasti molemmille puolen tietä. Näinkö suorat teidän tienne aina "plaavat" olla? -- kysyi hän taaksepäin kyytimieheltä.

-- Ei tämä ole meirän kylän.

-- Pitkäkö tästä on vielä ihmisasunnoille?

-- O'.

Silloin Uuno jätti kyytimiehen ja alkoi koettaa saada Henrikiä puhelutuulelle, mutta Henrik oli vajonnut horroksiin rattaiden tärinästä, nyökytti päätään ja säpsähteli tuon tuostakin puolivalveille. Hän korvaili näin viimeöistä unettomuuttaan.

Vihdoinkin rupesi maa kohoamaan ja lupaili jotakin vaihtelevaisuutta. Tie katkesi taivaanrannassa eikä sen takaa näkynyt mitään muuta kuin valkea pilvi. Mutta ei siitä kohoamisesta tahtonut milloinkaan loppua tulla, tie oli yhtä tasaista ja se, mikä oli näyttänyt harjalta pakeni edestä. Viisi virstaa näin oli ajettu, silloin vasta rupesi etäinen metsänsini pistämään esiin maantien katkeaman takaa, -- ajettiin vielä, jo häämöitti kaukana-kaukana niittyjen latoja, aivan kuin olisi ääretön kylä ollut nousemassa. Etäisyyden väräjävässä autereessa ne häipyivät näkyvistä yhteen metsäsinen kanssa, mutta tännemmäs ja tännemmäs ne yhä suurenivat, -- niitä oli satoja, tuhansia, minne vaan katsoi.

Uuno katsahti taaksensa ja ihmetteli, että kyytimies siellä vaan pani käppyrässä tulta valkopesäiseen piippuunsa, niinkuin ei mitään outoa olisi auennutkaan eteen. Silminnähtävästi tämä oli hänelle jokapäiväistä. Se oli siis jotain mikä ehkä kuului pohjanmaan ominaisuuksiin.

Nyt noustiin jo mäen harjalle, ja silloin aivankuin loihtimalla, aukesi eteen mahtava näky.

Uuno nykäsi kyynäspäällään Henrikin hereille.

-- Katso! sanoi hän.

-- Merkillisen kaunista. Mainiota, -- sanoi nopeasti Henrik, havahtaen, ikäänkuin todistaakseen ettei hän ollutkaan nukkunut.

-- Ei mutta katso sinä!

-- Juu, juu, johan minä sanoin, että se on erinomaista. Kylläpä tämä lakeus on asuttua!

-- Ne on veikkonen pelkkiä latoja.

-- Latoja?

-- Mutta katso tuonne! -- Uuno näytti kädellään vasemmalle. He olivat todella kohonneet ylängölle, sillä joka suunnalle näkyi maailmata vaikka kuinka pitkälle. Mutta vasemmalla laskeutui mäki kaikkein jyrkemmin.

-- Oo! -- pani Henrik katsahdettuaan sinne ja nyt todellakin heräsi.

Leveä virta kierteli siellä lakeutta, yhä pieneten etäisyydessä, milloin häipyen näkyvistä, milloin taas tullen esiin kaukaisten koivikkojen takaa. Kaikki sen äyräät olivat asutut, iloisessa ja loppumattomassa sekasotkussa, alkaen töyräistä kauas lakeudelle päin levisi punasia ja keltasia taloja valkosine ikkunalautoineen, maalaamattomia riihiä, aittoja, kaivojen vintejä, pieneten ja kadoten nekin etäisyyteen, silmän kantamattomiin niinkuin kaikki muu: viljavainiot, tummat kesannot, vihanoivat heinäpellot ja kirkkaan viheriät touot. Ihan kuin olisi joku soittanut ja helistänyt ilmoille elämän iloa, vaikka kaikki oli tyyntä.

-- Ja sitten sanotaan Suomesta että se on köyhä maa! -- virkkoi Uuno. -- Mitä kyliä ne on nämä? -- kysyi hän kyytimieheltä.

-- Nämä kuuluu Alaklemettilän kappeliseurakuntaan, ja mihnä kirkko näkyy, se on Frantsila.

-- Frantsila! -- sanoi Uuno hiljaa Henrikille. Hänen halveksimisensa tarkoitti tuota F:ää, joka ei ollut suomenkielen mukainen.

-- Odotappas, eikö se Johanneksen Alina ole juuri "Frantsilasta?" -- muisteli Henrik.

-- Mikä se onkaan Frantsilan nimismies? -- kysyi Uuno kyytimieheltä.

-- Niinkö mikä?

-- Mikä nimeltään?

-- Pekki.

Henrik ja Uuno katsahtivat yhtaikaa toisiinsa ja sanoivat nyykäyttäen päätä: -- Se se on.

Ja samassa he ajoivat suureen kylään.

Talot olivat vieri vieressä, toinen toisensa jäljessä. Maantielle näkyi tavallisimmasti karjapihat, navetat ja tarhat. Päärakennukset olivat joko samassa ryhmässä, aitauksen eroittamina tai olivat tuonnempana joen varrella. Toiselle puolelle maantietä näkyi talojen takaa loppumattomat viljavainiot.

Paraikaa toimitettiin sonnan ajoa kesannoille, niin että näkyi väkeä paljon, piikoja kirjavissa alushameissa ja pitkäkasvuisia renkiä luomamiehinä sekä poikia ja tyttöjä ajomiehinä.

-- Kyllähän se on hyvin rakennettua ja komeata, mutta jos ajattelen että pitäisi asua täällä, -- ilman järveä, ilman mitään mäkeä ja metsiköitä, niin en vaikka mikä olisi --! sanoi Henrik. -- Millä ihmeellä ne täällä itseään huvittelevat?

-- No, onhan niitä muissakin maissa tasankoja, esimerkiksi Saksassa, -- sanoi Uuno, ottaen asian yleisisänmaalliselta kannalta. Hän katseli ympärilleen aivan kuin hänen omaisuutensa olisi vaan odottamatta suurentunut. Ja ainoa, mikä häntä vihoitti ja kiihoitti, oli se, että ruotsalaiset F:t olivat tänne eksyneet tehden hänen omistusoikeuttaan epäilyttäväksi.