Chapter 7

Hänen äitinsä oli kuollut viisi vuotta sitten, -- sanoi hän, -- ihan vaan surusta. Heitä painoi suuri perheonnettomuus, sillä yksi sisaruksista, Heddi, oli joutunut ihan hunningolle. Se oli juuri äidin lempilapsi. Se sai ensin steederskan paikan eräässä konditorissa, jossa myytiin limonaadia, torttuja, liköörejä ja viinejä. Kun hän oli hyvin nätti kasvoiltaan, niin ne herrat, jotka kävivät siellä, huomasivat hänet ja rupesivat kujeilemaan. Konditorin emäntä tahtoi nyt Heddiä bufettineidiksi yhdessä sen pitkän ruotsikon kanssa, joka jo ennestään siellä oli. Konditorissa rupesi silloin käymään kaksi kertaa enemmän herroja, joilta Heddi ei saanut rauhaa päivällä eikä yöllä. Ja ne saivat sen tytön ihan suunnilta pois. Kahdesti koetti isä ja äiti ottaa hänet kotiin ja pitää silmällä, mutta ne kulkivat yöllä hänen huoneensa ympärillä, ja kerran hän karkasi ikkunan kautta heidän kanssaan keskellä yötä. Vielä olisi ollut toivoa, sillä eräs nuori käsityöläinen olisi ottanut hänet vaimokseen ja hän alkoi jo suostua. Mutta juuri kun hän piti viimeisiä läksiäisiä konditorin emännän luona, joutui hän yöllä polisin käsiin, ja sen jälkeen ei hän enää parannuksesta mitään tahtonut tietää, antoi rukkaset Lehtoselle -- se oli käsityöläisen nimi, -- ja jatkoi vielä hurjempaa elämää kuin ennen. Äiti kuoli suruun. Isä heitti kaikki toivonsa eikä enää koskaan hae häntä eikä tahdo tietää hänestä.

-- Ja minä kun niin rakastin Heddiä, Heddi raukkaa, -- sanoi Ingrid purskahtaen itkuun.

-- Onko hän vielä täällä Turussa? -- kysyi Gabriel.

-- Helsingissä, taitaa olla jo polisin kirjoissa, -- itki Ingrid.

-- Mutta ei ne herrat sentään kaikki semmoisia sikoja ole, -- sanoi Gabriel.

Ingrid tempasi päänsä ylös nenäliinasta.

-- Kaikki kaupungin hienoimmat herrat, kaikki, niin monta kuin niitä on, joka -- joka ikinen!

-- Kyllä niitä sentään on toisenlaisia. Esimerkiksi minun veljeni eivät ole semmoisia.

Ingrid ei sanonut mitään.

-- Ei ne ole semmoisia, -- toisti Gabriel.

Mutta Ingrid itsepäisesti oli vaiti, joka merkitsi yhtäkuin: en tahdo sinua loukata, mutta kyllä sinun veljesikin ovat yhtä sukua, sitä sukua jota minä inhoon ylitse kaiken, joka on minun ja minun isäni ja äitivainajani ja merillä olevan veljeni ja koko meidän yhteiskuntaluokkamme verivihollisia, ovat ja ovat iankaikkisesti olevat!

Gabriel huokasi.

Iltatähti oli juuri heitä vastapäätä, kun he tulivat pitkin katua ja Gabrielin tyhjän läkkikannun sanka vinkui hiljaa kannun heiluessa. Hänelle selvisi niin moni asia sillä kertaa, selvisi erittäinkin tuo Ingridin omituinen inho Mustialaa ja yliopistoa kohtaan. Siinä oli hänestä jotain surullista: ikäänkuin jokin juopa olisi tahtonut aueta Ingridin ja hänen väliin sentähden vaan, että hänessä ei ollut sitä inhoa kaikkia herroja vastaan, joka oli Ingridissä, ja joka nähtävästi oli suureksi osaksi tehnyt Ingridin siksi, mikä hän oli; ainakin oli alkusyynä tuohon Ingridille omituiseen sähähtämiseen ja kiivastumiseen ilman ymmärrettävää syytä. Kun olisi saanut Ingridille selväksi sen, että muutamat kyllä olivat semmoisia, joita saattoi vihata ja joita Gabrielkin vihasi, mutta ettei kaikki -- että löytyi herrassäädyssäkin sentään hienoja, hyvin hienoja, semmoisia esimerkiksi kuin hänen veljensä Henrik. Mutta eihän Ingrid tuntenut yhtään semmoista, ja turhaa oli koettaa häntä vakuuttaa -- sen Gabriel tiesi hyvin. Jos Ingrid olisi yhdenkin poikkeuksen myöntänyt, olisi hänen täytynyt luopua vihastaan koko herrassäätyä vastaan.

Kun Gabriel pistäytyi heillä sisällä, otti Ingrid piirongin laatikosta valokuvan ja näytti Gabrielille.

Siinä oli nuori, ylen määrin koristettu neitonen puoleksi loikovassa laiskan asennossa sohvalla, toinen käsi posken alla, toisessa sohvan tupsu. Tuuhea, kihara tukka oli kammattuna alas silmäkulmien tasalle, silmistä kiilui teeskentely.

-- Se on Heddi se, -- sanoi Ingrid ja taas rupesi itkemään.

Silloin Gabrielin tuli niin sääli häntä, että hän melkein oli mennä hänen puolelleen ja tunnustaa vihaavansa hänkin kaikkia järjestään, mutta hän muisti veljensä Henrikin, eikä voinut olla ihan Ingridin puolella, ja vaan huokasi uudestaan.

Tämä asia oli ainoa varjo Ingridin ja Gabrielin välillä. Joskus se näytti Gabrielista tavattoman vähäpätöiseltä, mutta toisen kerran taas se omituisesti eroitti heitä toisistaan, teki niinkuin vieraiksi toisilleen. Ingrid rupesi puhumaan hänelle niinkuin hän, Gabriel, olisi vietellyt Heddin, ja Gabrielista tuntui niinkuin Ingrid olisi vihannut juuri häntä ja hänen sukuansa. He erkanivat tunteissaan silloin niin kauas toisistaan, ettei kaksi ihmistä voi toisistaan sen kauempana olla, eivätkä voineet puhua mitään keskenään. Mutta kun he kuitenkin olivat samassa huoneessa ja katselivat toisiansa, tuli heidän toisiaan sääli ja he kapsahtivat itkien toistensa kaulaan sekä rupesivat sitten puhumaan muista asioista, jotka eivät heitä eroittaneet. Gabriel ymmärsi nyt selvästi miksi hänen piti päällelyöjästä, sepästä, viilarista, varvarista, tulla vähitellen veturinkuljettajaksi, joka oli oleva hänen korkein huippunsa. Hän ei tosin olisi sitä syytä voinut kellekään sanoin selittää, mutta itsekseen hän sen tunsi ja ymmärsi täydellisesti. Ja itsekseen hän vielä tunnusti, että tämä oli ainoa tie, jolla hänestä saattaa tulla mies, ja piti sentähden sydämmessään Ingridiä tältäkin kannalta johtavana tähtenään.

Gabrielin heikkoudeksi jäi ainoastaan se, ettei hän voinut luopua esiintymästä herrana silloin kuin häntä joku semmoisena piti. Oli muutamia herraspiirejä, joihin hän kuului ja joissa hän oli ihan toinen kuin tavallisuudessa, puhui varomattomasti, oli valmis pilkkaamaan ja keksimään hävyttömiä sukkeluuksia. Tämä piiri oli eräs metsästysseura, jossa hän hyvänä ampujana oli jäsenenä. Salaisuudessa hän olisi välttänytkin tätä seuraa, sillä hän ei itsekään ollenkaan rakastanut itseänsä tuona reippaana, jokseenkin tunnottomana ja aina pilkkaan valmiina herrasrenttuna, jommoisena hän siinä pakostakin esiintyi. Mutta kun he vaan hänet tapasivat ja ehdottivat jotakin yhteistä hommaa, oli hän olevinaan heti valmis kaikkeen ja ryhtyi itse panemaan toimeenkin metsästysretkiä. Ingridille hän ei olisi ikinä näyttäytynyt semmoisena kuin hän siellä oli. Sillä ne olivat kaikki ja hän heidän mukanansa sekä puheissaan että käytöksessään juuri niitä, joita Ingrid vihasi ja joita Gabrielkin oli Ingridille sanonut vihaavansa ja vihasikin, kun vaan ei ollut heidän seurassaan. Mutta kerran tultuaan heidän seuraansa hän antoi kaikki anteeksi ja hänestä olivat heidän puheensa ja pilkkansa hyvin sukkelia, samoinkuin ne vallattomuudet, joihin he juovuspäissään ryhtyivät. Ingridinkin vuoksi oli Gabrielilla sentähden vielä pahempi omatunto siitä, että hän ei irroittunut tästä metsästysseurasta.

Mutta irrottautumisen sijaan hän yhä useammin joutui siihen seuraan. Se tuli hänelle ensin jonkinlaiseksi vastapainoksi raskaalle pajatyölle ja sitten varsinaiseksi keinoksi, jolla hän haki vapautusta tästä työstä muka seuran asiain vuoksi. Metsästysseura tuli näin vähitellen pääasiaksi ja pajatyö semmoiseksi ikäväksi velvollisuudeksi, josta aina teki mieli päästä. Seuraavana vuonna perustettiin vielä purjehdusseura, johon kaikki metsästysseuran jäsenet olivat itseoikeutetut kuulumaan. Gabriel oli silloin juuri tullut koneosastolle, ja sen vuoden kuluessa täytyi ruveta valmistumaan tutkintoihin.

Näihin metsästys- ja purjehdusseuroihin kuului myöskin sen konetehtaan konttoristi, jossa Gabriel oli työssä. He eivät tosin tehtaassa paljon tavanneet toisiansa, mutta sitä enemmän seuroissa. Tämä konttoristi oli tunnettu "hulivili". Juomasyntejään hän hyvitti sillä, että oli sitä hienompi selvänä ollessaan. Hänellä oli silloin kaulassa aina tavattoman fiini valkonen silkkihuivi, jota hän pöyhisti esille palttoonsa alta ja maltillisilla päänliikkeillä varjeli rutistumasta. -- Hänellä oli tapa jättää konttori vähää ennen kuin Gabriel pääsi työstä, ja sentähden hän oli usein sattunut näkemään neiti Vestlundia, joka odotteli portilla Gabrielia. Joskus Gabriel sattui tapaamaan tuon puhtosen konttoristin portissa eikä häneltä jäänyt silloin huomaamatta, että tämä herra lähetti kevytmielisiä silmäyksiä Ingridille, -- tosin kääntämättä kaulahuivin vuoksi paljonkaan päätänsä, mutta sitä imelämmin silmiänsä pyöritellen ja itserakkaasti hymyillen.

Gabrielin mielestä Ingrid ei osoittanut kyllin selvää inhoa näiden katseiden johdosta, mutta hän ei kuitenkaan sanonut vielä silloin mitään.

Seuraava uutinen tässä asiassa oli Gabrielille se, että hän eräänä päivänä huomasi konttoristin tervehtivän Ingridiä. Tämä tervehdys tapahtui niin, että konttoristi sitävarten melkein pysähtyi ja Gabrielin mielestä inhoittavan sulavalla, hitaalla kädenliikkeellä kohotti hattuansa jääden semmoiseen asentoon niin kauan kuin Ingrid kulki ohitse ja koko ajan seuraten häntä silmillään. Ja -- Ingrid vastasi hänen tervehdykseensä, ja vasta sitten huomasi Gabrielin portissa, ja punehtui.

-- Mikäs katututtavuus se on? -- kysyi Gabriel tuntien että hänen suupielensä kalpenivat ja sydäntä huimasi.

-- Eikö hän ole sinun ystäväsi? -- kysyi Ingrid viattomasti ja tottelevaisesti katsoen Gabrieliin.

-- Mutta sinä et ole esitetty hänelle.

-- Niin, ajatteles, kuinka omituista, tutustuin hänen kanssaan juuri niinkuin sinunkin kanssasi: hän itse esitteli itsensä ja pyysi tulla saattamaan minua.

Nyt Gabriel vuorostaan punastui. Hän katsoi syrjästä Ingridiä eikä voinut päättää tahallaanko tämä näin sanoi vai viattomasti. Ja kuitenkin juuri tämä asia olisi ollut hirmuisen tärkeä ratkaista. Sillä jos hän sanoi tahallaan, niin kenties koko juttu oli vaan aijottu Gabrielille jonkinlaiseksi opetukseksi, ja silloin olisi kaikki huoli lähtenyt hänen sydämmeltään. Mutta jos se oli sanottu vaan ilman sen suurempaa merkitystä, niin saattoi luulla, että Ingrid piti imelää konttoristia jotenkin yhtä suuressa arvossa kuin Gabrielia. Näin tärkeätä olisi ollut saada selville Ingridin oikea tarkoitus; mutta vaikka Gabriel kuinka katseli ja tutki, ei hän voinut vähimmässäkään määrässä ratkaista kysymystä eikä keksiä mitä kysyä tai kuinka urkkia päästäkseen totuuden perille. Ingridin kasvoilla leikki mitä viattomin ja hilpein mieliala.

Gabriel lakkasi tervehtimästä konttoristia, jonka aikeiden vilpillisyydestä hän ei hetkeksikään ollut kahden vaiheilla.

Mutta konttoristi ei ollut siitä millänsäkään, myhäili vaan ylenkatseellisesti kun tuli Gabrielia vastaan. Silminnähtävästi hän ei paljon välittänyt jonkun viilarin lakin-nostoista. Ingridiä hän sen sijaan hakkasi kahta sitkeämmin ja vahti häntä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa.

Eräänä iltana myöhään Ingrid kulki Gabrielin kanssa kadulla ja ennen eroamista sanoi salamyhkäisellä, paljon merkitsevällä hymyllä:

-- Ja nyt saat kuulla vielä suuren uutisen: ystäväsi herra konttoristi on kosinut minua papalta -- jaapas!

Gabriel, joka ei ollut yhtenäkään hetkenä uskonut konttoristin aikomusten rehellisyyteen, seisoi siinä kuin salaman lyömänä. Hänelle oli heti ihan selvänä, että tuon kosimisen tarkoitus oli vaan päästä Ingridiä niin lähelle kuin mahdollista, eikä sitten mitään muuta. Jos hän ei olisi satoja kertoja kuullut metsästysherrain puheita tytöistä ja keinoista näiden taivuttamiseen, niin hän olisi voinut ajatella, että konttoristilla oli tosi mielessä, ja olisi voinut antaa hänelle anteeksi tämä teko. Mutta nyt hän ei ollut ainoastaan kuullut, vaan itsekin ottanut osaa noihin juominkipuheihin; hän oli omin korvin kuullut heidän luettelevan, kuinka talonpoikaistyttö on otettavissa, kuinka piika, kuinka tehtaalainen, kuinka puotineiti, ja oli silloin nimenomaan ollut puhe siitä, että mestarien ja pikkuporvarien tyttäriä piti kosia heidän vanhemmiltaan, jotta vaan kaikki sopivaisuuden vaatimukset tulivat noudatetuiksi -- ja sitten vaan purkaa kihlaus niinkuin yleinen tapa vaatii.

-- Ja mitä sinun isäsi vastasi hänelle? -- sanoi Gabriel vaivalla hilliten itseänsä.

-- Pappa tuli vähän hämilleen, tienmä, eikä antanut mitään varmaa vastausta.

Gabriel muisti oman kosimisensa ja näki nyt herra Vestlundin ihka elävänä edessään vastaamassa konttoristille samoilla hämmästyneillä sanoilla, kuin ensin hänellekin.

-- Tietysti, tietysti, -- sanoi Gabriel, -- mitä syytä hänen olisi ajaa sitä ulos.

Nyt purskahti Ingrid nauramaan, kun muisti kuinka pappa oli keppi kädessä uhannut ajaa ulos Gabrielia.

-- Ylihuomenna meillä on metsästysretki, silloin kysyn itse konttoristilta mikä hänen meininkinsä oikein on.

Näillä sanoilla kääntyi Gabriel lähteäkseen omalle suunnalleen ja jo ottikin pari askelta, mutta sitten kuitenkin pysähtyi, kääntyi takaisin ja sanoi vähän liian juhlallisesti.

-- Hyvästi, Ingrid. -- Mutta hän itse huomasi, että se oli liian juhlallista, ja lisäsi: -- Tarkoitan, että voithan tämän lyhyen matkan yksinkin mennä kotiin.

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Ingrid, ja Gabriel läksi.

Puolikuu valaisi heikosti toista puolta katua, toinen, missä Gabriel kulki, oli varjossa, ja Ingrid näki hänen rotevan vartalonsa vähitellen katoavan hämärään. Ei hän kertaakaan katsahtanut taaksensa.

Ingrid seisoi vähän aikaa kahden vaiheilla paikallaan, pani oikein kätensä sydänalalle pelkästä epävarmuudesta, mutta sitten läksi kiirein askelin kotiinsa päin.

Seuraavana päivänä Gabriel vaihtoi vanhan revolverinsa uuteen, niin hyvään, että piti antaa 4 markkaa väliä. Hänen piti vielä hankkia koiria jostakin ulkopuolelta kaupunkia, mutta hän kieltäysi siitä puuhasta eikä ottanut mitään toimia vastaan. Rihlapyssyänsä hän rupesi illalla puhdistamaan, otti kaikki auki, katseli piipun läpi, veti parikertaa laastikulla edestakasin, katsoi taas, mutta silminnähtävästi ei ollenkaan ajatellut mitä teki, jätti pyssynpiipun polvelleen pitkäksi ajaksi ja tuijotti nurkkaan. Sitten ei hänellä ollut tahdon voimaa kootakseen pyssyn eri osat yhteen, vaan hän otti taskustaan paperia ja aikoi pyyhkäistä kaikki ruuvit ja rautaset toistaiseksi siihen. Mutta sitäkään hän ei tehnyt. Hän vaan jotenkin varomattomasti pudotti tukin ja piipun nurkkaa vasten, jätti kaikki semmoisekseen ja meni ulos. Hän kulki torille asti ja kiersi sen ihan ympäri; sitten hän pysähtyi siihen katukulmaan, mistä Ingrid tavallisesti tuli kotoansa, ja katsoi kelloonsa. Kymmenen minuuttia hän seisoi siinä kello kädessä. Kun ne oli kuluneet, hän pisti päättäväisesti kellon taskuunsa ja, viimeisen kerran katsahdettuaan Ingridin katua pitkin, kääntyi ja meni jälleen kotiinsa. Nyt hän todella otti paperin, rutisti siihen kaikki pyssyn pikku-osat ja heitti samaan nurkkaan, missä piippukin jo oli. Revolverin hän sitävastoin otti varovasti kotelosta ja tarkasteli. Sitten otti kaapin alalaatikosta, vanhojen saappaiden ja sinne eksyneiden, pyykkiin aijottujen alusvaatteiden seasta patruunarasian, ja latasi revolverin kuudella patruunalla. Tämän hän teki hyvin pian ja pani sitten revolverin kiireesti luotansa, ensin pöydälle, mutta sitten, kun hän heittäytyi vuoteelle ja se näkyi hänen silmäänsä, nousi ja vei sen piirongille, mutta siitäkin hän sen vielä siirsi samaan alalaatikkoon.

Gabriel ei voinut sietää revolveria, se on, hän sitä aina vähän pelkäsi. Kerran pienenä poikasena hän oli saanut jonkun hyvin kalliin ja kauan halutun pikku kapineen käteensä ja sen kanssa hän oli kulkenut pitkin uimahuoneen siltaa. Yhtäkkiä hän otti tämän kapineen -- ei hän nyt enää muistanut mikä kapine se oikein oli, vaan ainoastaan, että se oli hyvin rakas hänelle, -- otti sen taskustaan, pysähtyi ja nojautui kaidepuita vasten katsellen alas veteen, joka oli korkeimmillaan ja siinä kohden sylen syvyinen. Hän otti tuon esineen peukalon ja etusormen väliin ja piteli sitä ulkopuolella kaidepuita veden yläpuolella. Ja ajatteli: kuinka omituista, sen kuin vaan aukaisi nuo sormet, niin esine putoo veteen eikä minulla enää sitä ole. Hän piteli ja piteli eikä voinut irtautua siitä ajatuksesta. Nyt jos päästäisi, nyt, nyt! Mutta sormet pitelivät hänen puolestaan. Ja vakuuttuakseen, että asia todella riippui hänestä itsestä eikä sormista, hän aukasikin ne ja esine pulahti veteen. Kauan hän katseli alas, kuunteli veden lotinaa uimahuoneen vihertynyttä pohjaa vastaan, ei tiennyt juuri surrakaan, oli vaan hyvin totinen, eikä koskaan kertonut tätä tapausta kellekään. -- Mutta sitten jo täysikäisenä, kun hän tuli ensimäisen revolverinsa omistajaksi -- hänellä oli silloin jo välit selvänä Ingridin kanssa ja hän vaan aiko ruveta harjoittamaan pilkkaan-ampumista revolverilla -- istui hän kerran kotona, ladattu revolveri kädessä, käänsi sen piipun piloilla kasvojansa kohden, lähensi, lähensi, avasi suunsa niin, että luoti olisi suoraan kitaan lentänyt, jos hän olisi painanut liipasinta. Ja ihan samallainen ajatus syntyi hänessä, kuin hänen poikana pidellessä rakasta esinettä veden päällä: ei muuta kuin vähän painaa sormella tuota liipasinta, niin on kaikki lopussa. Sormi ei painanut. Ja hän tunsi kuinka hänen sydämmensä kouristui, sillä hän oli juuri painamaisillaan, osoittaakseen itselleen että asia todella riippui vaan hänestä itsestään.

Sen jälkeen hän pelkäsi revolveria.

Ei kukaan ihminen voinut aavistaa kuinka lähellä hän silloin oli itsemurhaa. Ja häntä kummastutti ja pelotti tämän tapauksen muisto erittäin siksi, että silloin kaikki hänen asiansa olivat mitä loistavimmalla kannalla: hän oli juuri päässyt varmuuteen Ingridin suhteen, elämä hymyili hänelle ja oli nyt jos koskaan hänelle "rakas esine". Juuri siksi se myöskin niin muistutti tuota tapausta poikavuosilta.

Gabriel heittäytyi vuoteellensa puolipukeissa. Ei hän nyt mitään osannut tehdä loppuun asti. Ei hän myöskään osannut nukkua, kun kuu kumotti huoneeseen ja valaisi hämärästi kaikki esineet, joita hän ei malttanut olla tarkastamatta.

Harvoin Gabriel antautui miettimään pilventakaisia asioita, mutta nyt, kun hän saamatta unta makasi selällään ja nosti toisen säärensä koukistetun polven päälle, hän katsahti tähän sääreensä ja hänen tuli perin kumma olla: tuoko nyt olen minä, ajatteli hän. Hänen täytyi katsella myöskin käsiänsä, ja se oli yhtä kummaa. Toisen käden sormella hän paineli toisen käden selkäpuolta ja toisti ajatuksissaan: minä, minä! -- "Ihmeellistä! Ja tämä minä jostakin syystä takoo ja viilailee. Mitä varten? Elääksensä onnellisena Ingridin kanssa. -- Mutta jos nyt ei tätä tarkoitusta olisikaan, mitä varten hän sitten eläisi? Ei mitään varten. Siksi vaan että sydän itsestään tykkii ja pulpattaa verta suoniin, tai että sormi ei uskaltanut painaa revolverin liipasinta, että hän pelkäsi revolveria ja oli piilottanut sen laatikkoon. Vaan siksi."

Ja Gabriel nousi ylös, meni ja otti revolverin laatikosta, asetti sen tuolille viereensä ja heittäytyi jälleen pitkäkseen. Hän ei olisi voinut ajatella vapaasti eteenpäin, jos revolveri ei olisi ollut nyt siinä hänen käytettävänään.

Kannattiko hänen oikeastaan elää, kun oli tullut eteen semmoisia suuria sekaannuksia? Hänen täytyi -- sen hän oli päättänyt -- kysyä huomenna konttoristilta, mikä tämän aikomus oikein oli. Ja revolverin hän oli hankkinut sitä varten, että hän ampuu konttoristin, jos tämä ei voi tyydyttävästi vastata. Ei hän hetkeksikään epäillyt että hänen on näin menetteleminen, mutta se tuntui ainoastaan hyvin vaikealta, ja senvuoksi hän kysyi itseltään: eikö olisi parempi ampua itsensä, niin pääsisi kaikista sekaannuksista, eikä tarvitsisi mihinkään ryhtyä. Hän ottikin todella revolverin käteensä, koettaakseen miltä tällä kertaa tuntui tähdätä vasten kasvoja, mutta mitään ampumisen kiusausta ei tullut. Hän ei tahtonutkaan tappaa itseänsä, vaikka sormi puolestaan olisi nyt kyllä ollut valmis painamaan liipasinta, kun ei ollut mitään kallista menetettävänä.

"Minun siis täytyy kuin täytyykin kysyä siltä perhanan konttoristilta. Voi sitä mies parkaa, jos se aavistaisi, kyllä se vapisisi!" -- Pelkäämättä enää revolveria hän asetti sen jälleen tuolille, veti peitteen ylitsensä ja nukkui sikeästi.

Aamulla hän heräsi niin myöhään, ettei olisi enää ennättänyt muiden seuraan. -- "Mutta se ei tee mitään, -- hän ajatteli, -- minä menen jälkeenpäin yksinäni ja tapaan hänet jossain jänistä väijymässä."

Gabriel pukeutui kiireesti, otti revolverin vyölle takkinsa alle ja meni rantakadulle, missä saaristolaiva jo teki lähtöä ja oli eronnut laiturista. Hän hyppäsi rohkealla harppauksella höyryvenheeseen, joka läksi ensin jokea pitkin ja sitten rupesi kiertelemään sisäisen merisaariston ahtaita väyliä. Pannun edessä seisova perämies kertoi pyöränsä takaa, että hän oli ensi reissulla vienyt koko metsästysseuran koirineen ja eväineen -- "de va fina varor me', skall jag säga", sanoi hän silmää iskien Gabrielille, tarkoittaen juomatavaroita. Gabriel tapasi itsensä nauramasta entiseen herrasmalliin, mutta tämä nauru tympäsi häntä, hän tuli yhtäkkiä totiseksi ja siirtyi peräpuolelle laivaa. Siellä taas oli paikat täynnänsä huvilayleisöä ja Gabriel tunsi täällä vielä enemmän vieraisuutta pitkävartisissa saappaissaan ilman pyssyä, joka edes olisi ilmaissut hänet metsästäjäksi. Hän meni etummaiseen kokkaan, missä oli pieni kokkakaappi ja halkoja. Siihen hän seisahtui vasten vinhaa aamutuulta, niin ettei laivan tukutusta kuulunut, ja katseli saarien välistä siintävää avomerta.

"Minä en ole mikään, -- ei missään ole minulla pohjaa. Saisin edes olla tuona tiirana ja liidellä noiden punasten kallioiden kohdalla ja tuolla tuulessa merenhajussa huutaa alakuloisesti niinkuin sekin: ti-rääy!

"Ei olisi seppiä, ei Ingridiä, ei minun mustaa mieltäni, eikä ketään tarvitsisi tappaa."

Ja Gabriel säpsähti. Oliko hän todella matkalla tappamaan? Mistä kummasta tuo ajatus oli häneen niin syöpynyt. Kysyähän hänen vaan pitää, mikä konttoristin tarkoitus on, eikä ampua muussa tapauksessa kuin että tämä vastaa pahasti. Sitäpaitsi hän ei ammu kaikkia patruunia, vaan säästää pari viimeistä itseänsä varten, ja sittenhän on hänen ollakseen jotenkin yhtä hyvä kuin tuon tiiran: surullinen, mutta huoleton.

Höyryvene tuli vihdoin sille sillalle, missä Gabrielin piti nousta maihin.

Se ei ollut saari, vaan mannermaa ja sieltä pääsi kaupunkiin myöskin maanteitse.

Sillan yläpuolella oli pieni torppa, josta oli tie taloon. Mutta Gabriel läksi metsäpolkua myöten tiheän havumetsän läpi sille metsästysmaalle, jossa hän tiesi seuran olevan.

Mitään ajoa ei kuulunut miltään suunnalta. Arvattavasti metsästyksen ensimäinen jakso oli lopussa, koirat ketjuissa ja aamiainen katettuna toisen metsätorpan tuvassa, -- kuten tavallisesti ennen.

Gabriel lähestyi hiljaa ja haluttomasti tätä paikkaa. Ja jo alkoi kuulua torpalta päin iloisia ääniä. Aamiaista todella syötiin, mutta ei tuvassa, vaan nurmikolla, torpan pihan edessä. Hän tunsi leppien takaa vänrikin lakin, näki myöskin kaljupäisen kamreerin seisovan polvillaan maahan katettujen aamiaisruokien ja pullojen edessä ja konjakkilasi kädessä pitävän leikillistä puhetta nauraville syöjille ja juojille, näki hänen nostavan takajaloista jänistä ja kuuli samassa naurun remahtavan ylimmilleen, muutamat hurrasivat, ja kaikki joivat jonkin maljaa. Sitten rupesivat jotkut sanomaan, että metsästys alkaa uudestaan, joku näkyi nousevan, joku pujottavan pyssyä olallensa, joku alkoi laulaa glunttia, ja vähitellen kaikki olivat seisaallaan, lähtemässä.

Gabriel perääntyi väijyksistään peläten että häntä huomataan.

Koirat päästettiin irti ja vinkuen ja ulisten ne heti alkoivat kierrellä metsässä. Yksi tuli ihan hänen ohitsensa, katsahti häneen, heilahutti häntää ja jatkoi matkaansa.

Ei kulunut kuin joku minuutti, niin alkoi ajo käydä, ja tuntien tarkalleen sekä maat että metsästäjät Gabriel läksi sinne, missä koirat kuuluivat kiertelevän.