Chapter 6

Työnjohtaja ehdotti, että hän olisi vuoden pajassa, toisen osaksi viilariverstaassa ja osaksi varvi- ja muiden koneiden ääressä. Ensimäinen vuosi oli kovin. Hän joutui kiukkuisen ja hermostuneen vanhan sepän apulaiseksi. Tämä seppä oli ollut hyvin vihoissaan siitä, että hänelle annettiin Gabriel päällelyöjäksi, sillä hän varoi, ettei olisi lupa haukkua ja komentaa herrasväen poikaa. Mutta pian hän huomasi, ettei ollut mitään pelkäämistä tältä puolelta ja karkoittaakseen apulaisestaan kaikki vaatimukset yhdellä kertaa, hän pani Gabrielin hyvin lujalle. Kiusalla pyöritytti selän takaa moukaria jäähtyneen raudan päällä ja muuta semmoista.

Ei mennyt viikko umpeen, niin Gabriel jo kyllääntyi. Kun seppä ei saanut hitsiä onnistumaan ja alkoi haukkua Gabrielia, ettei tämä ollut ehtinyt karistaa kuonaa raudastaan, menetti Gabriel malttinsa.

-- Saatana tässä sinua palvelkoon! -- huusi Gabriel kalveten, ja nakkasi moukarin päänsä yli kauas luotaan. -- Perkele -- lisäsi hän vielä mennessään pajan ovelle päin.

Seppä katseli hymyillen hänen jälkeensä. Muut sepät molemmin puolin ja päällelyöjät kääntyivät ahjoiltaan ja alasimiltaan häntä kohti ja alkoivat nauraa virnistää.

-- Kas osaa se poika kiroillakin, en mää sit tiennykkä, -- sanoi joku heistä.

-- Mihkäs ny' menet, älä me, älä me, et pääse takaasin, -- ilkkuivat he.

-- Pojan tarttee saara lämmint maitoo mammaltaas välill -- pani joku.

Mutta Gabriel kulki sivuilleen katsahtamatta kiroillen pois. Ja vasta kun hän oli päässyt ulos pihalle ja kirkas päivänvalo tuli hänen silmiinsä, huomasi hän mitä oli tapahtunut.

"Niin, niin, Ingrid", -- huokasi hän ja istui pajan suuren ränniammeen laidalle. -- "Menenkö konttoriin vaatimaan takasin työkirjaani, vai mitä pitää minun tehdä?" -- Hän päätti kuitenkin parhaaksi olla mitään tekemättä, ennenkuin oli kysynyt Ingridin mieltä.

"Mustialaan minun olisi sittenkin pitänyt jäädä", ajatteli hän. "Mutta sitten en olisi tavannut Ingridiä. siis minun piti tulla tänne." Ja samassa heräsi hänessä mainio tuuma: jospa olisi palata Mustialaan, eiköhän Ingrid siihen tyytyisi yhtähyvin kuin veturinkuljettajan paikkaan. Paljon korkeammalle hän siten pääsisi. Inspehtoreja sanotaan ainakin herroiksi. Hän hyppäsi ammeen laidalta ja alkoi pitkin askelin harpata kaupunkiin päin, ja hän myhäili hienostaan jo edeltäpäin ajatellessaan minkä vaikutuksen hänen uusi ehdotuksensa tekee neiti Vestlundiin.

Hän pistäytyi hätimmiten kotonaan, peseytyi, pani toisen takin yllensä ja läksi Ingridiä tapaamaan.

Juuri kun Gabriel oli menemässä tullivahtimestarin asunnon portista sisälle, huomasi hän Ingridin kääntyvän kulmasta ja tulevan kotiin päin. Gabriel meni häntä vastaan ja he kääntyivät yhdessä poispäin kävelemään. Ingrid näytti ihmettelevän, mutta ei kysynyt ensiksi mitään.

-- Ja minulla on sinulle hyvin tärkeitä asioita puhuttavaa, -- sanoi Gabriel, kun he olivat istuneet puistikon penkille.

Ingrid katsahti häneen epäilevästi.

-- Niin, niin, eikö minulla voi ollakaan mitään tärkeitä asioita, -- sanoi Gabriel koettaen lyödä leikkiä ja edeltäpäin voittaa Ingrid puolelleen. -- Katsos nyt, ja kuuntele tarkkaan, mitä sinulle sanon. Koko tämä minun nykyinen tuumani koneenkäyttäjätutkinnon kanssa on -- pelkkää hullutusta.

-- Vai niin, -- sanoi neiti Vestlund lyhyesti, oikasihe ja jäykisti kaulansa. Ne oli kaikki pahoja merkkejä.

-- Kuulehan ensin mitä sanon, -- hyvitteli häntä Gabriel.

-- En ole kuuro, -- vastasi Ingrid yhtä lyhyesti.

-- No niinpä niin, kosket ole kuuro, niin sanon sinulle, että minun on paljon viisaampaa jatkaa Mustialassa, jossa jo olen yli vuoden ollut ja varmaan pääsisin toisen vuoden kurssille takasin. Minulla olisi tie auki sieltä inspehtorin paikkoihin suurilla maatiloilla ja ehkä joskus voisin päästä omankin maatilan isännäksi, -- kuka sen tietää! -- Mitä?

-- Teidänhän on valta tehdä niinkuin tahdotte, aivan niinkuin tahdotte.

-- Niin, mutta mitä sinä sanot asiaan?

-- Mitäkö minä sanon asiaan, ha-ha, sepä kysymys! Mitä ihmeen asiata minulla on? Ei minulla ole mitään asiata teille. Jos te menette Mustialaan tai vaikka johonkin insinöörikouluun tai tulette miksi suureksi herraksi tahansa -- mitä minulla on siihen sanomista! Jag har äran gratulera! -- venytti hän ja matki onnentoivotuskumarrusta.

Silloin Gabriel huokasi ja hänen tarmonsa katkesi. Hän tiesi, että kun Ingrid kerran pääsee tuohon epäjohdonmukaisuuden kuiluun, niin ei häntä sieltä mikään uita selville vesille. Hän ei tehnyt edes yritystäkään. Sen sijaan hän kertoi kaikki mitä oli pajassa tapahtunut.

-- Hävyttömät vielä nauroivat minulle, kun minä tifileerasin heidän ohitsensa, kyllä minä niille perkeleille näytän! -- sanoi hän.

-- Herra ----, tuo puhe on sopimatonta teille, -- sanoi neiti Vestlund totisesti.

Gabriel katsahti hämmästyneenä Ingridiin, sillä siinä oli jotakin muuta kuin epäjohdonmukaisuutta. Se sana kävi Gabrieliin kipeästi, ja yhtäkkiä hänen äskeinen pajassa liikkeelle päässyt raivomielensä alkoi jälleen kokoon kuohua.

-- Minä tiedän itse mikä minulle sopii, mikä ei, -- sanoi hän ja hänen huulensa vapisivat ja hän meni ihan kalpeaksi. Hän muisti hämärästi, että juuri noin tuntui kerran ennen, silloin kuin hän nousi pappaa vastaan, ja että nytkin ehkä kaikki täytyy loppua anteeksipyyntöön.

Neiti Vestlund nousi ylös.

-- Niin no, minä olen siis tarpeeton, -- sanoi hän.

Mutta kun Gabriel huomasi, että Ingrid teki näillä sanoilla lähtöä, nousi hän ja ennätti edelle ja teki niin että hän jätti Ingridin, eikä Ingrid häntä, -- tuli mitä tuli.

Tosin hän oli kuulevinaan niinkuin joku olisi hänen jälkeensä sanonut: "Gabriel!" Mutta vaikka se tuntui hänestä hyvältä, sillä se oli hellyyden ilmaus, hän ei katsahtanut taaksensa. Penkillä vielä istuessaan hän oli jo ehtinyt päättää mennä kostoksi kapakkaan ja juoda itsensä juovuksiin, ja vaikka Ingridin hätäinen huudahdus ja entiset muistot nöyrtymisen välttämättömyydestä kehoittivat muuttamaan tätä päätöstä, ei hän enää malttanut hillitä jalkojaan, jotka jo nopeasti ja ylpeästi astelivat kapakkaan päin. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että ehkä pieni levottomuus hänen tähtensä tekee hyvää Ingridille ja saa häneltä esille vielä samallaisia odottamattomia hellyyden ilmauksia, jahka se vaan oikein ehtii pelästyä.

Heti humalaan päästyään rupesi hän kuitenkin tekemään tyhmyyksiä. Hän meni pajaan jatkamaan. Siellä hän piti hyvin kovaa ääntä, haukkui kaikkia yhteisesti ja heitti kousulla vettä ahjoihin, kunnes sai pomon niskaansa ja vietiin pois. Illalla hän toisen kapakan edustalla, jonne pyrki sisään, joutui tekemisiin kolmen juopuneen herran kanssa, joita hän koetti kummastuttaa ja nolata tiedoillaan, mutta kyllästyi heihin ja survasi luotaan niin että ne menivät läjään päällekkäin ja rupesivat huutamaan polisia. Kaikki vietiin polisikonttoriin, nimet kirjoitettiin, mutta laskettiin menemään ja käskettiin tulemaan seuraavana aamuna kello 8.

Kun Gabriel seuraavan päivän aamuna avasi silmänsä ja muistojen esirippu juhlallisesti kohosi, oli siinä yhtaikaa edessä melkein enemmän kuin Gabriel jaksoi kantaa. Mustimpana kaikesta oli väli Ingridin kanssa, ahjojen sammuttaminen ja käsky tulla polisikonttoriin kello 8.

Hän kopasi tuolilta taskukellonsa. Se oli jo 1/2 8. Viime hetkenä hänessä syntyi semmoinen pelastava ajatus, että hän pukeutuu herraksi! Epätoivoisella kiireellä hän, päänsärystä huolimatta, pesi kasvonsa, tempasi kaapinlaatikosta jotenkin kiiltävät patinakengät ja monta kertaa pantattuna olleen pitkän verkatakin. Oli hänellä myöskin olemassa kaulus ja kaulustin. Ja yhtäkkiä hän oli jälleen herraspuvussa. Ei puuttunut kuin toinen mansettinappi, jonka sijaan hän pujotti tulitikunpuolikkaan. Peilissä hän kiireimmän kautta viimeisteli itseänsä. Kampasi tukkansa pystyyn ja harjoitteli vähän herrasryhtiä päänliikkeillä. Ja sitten issikalla polisikonttoriin!

Hän tuli polisikonttoriin juuri kello 8.

Odotushuoneessa oli paljon kummallista väkeä: muutamalla oli posket sidottuina, toiset seista jomottivat mietteissään, oli epäillyttäviä naisia, passittomia kulkijamia, likasia, kohmeloisia rantajätkiä, jotka olivat saaneet täällä viettää yönsä. -- Gabriel ei voinut mennä sisälle istumapaikkaa hakemaan, vaan jäi häpeissään ovensuulle, ikäänkuin ei olisi kuulunut tähän joukkoon. Veri nousi hänen päähänsä, kun hän tuli ajatelleeksi, kuinka pitkälle hän alentumistilassaan jo oli tullut. Ja hän päätti lujasti itsekseen, että jos hän vaan tästä jutusta nyt suoriutuu, niin kyllä hän vielä osaa kohota: hän menee kuin meneekin Mustialaan ja lopettaa tilanomistajana, vielä uhkeammassa verkatakissa ja istuvammassa kauluksessa. Ja jääkööt ikuisiksi kaikki sepät ja rantajätkät!

Samassa tuli komisarjus sisäovesta ja kulki odotushuoneen läpi sitä ovea kohden, missä Gabriel seisoi.

-- Mitäs herralla onkaan asiata? -- kääntyi hän ruotsiksi Gabrielin puoleen.

Gabriel pisti karkeat kätensä selän taakse, ettei ne näkyisi, ja puoleksi nauraen puoleksi ikäänkuin nuhdellen itseänsä sanoi niinkuin vertaiselleen herrastoverille:

-- Sattui tässä vähän ikävyyksiä eilen. --

-- No jaa, no jaa, -- pani komisarjus ottaen heti samallaisen herrasmiinin kasvoihinsa. -- Nimenne, -- jos saan luvan kysyä? -- sanoi hän kohteliaasti ja anteeksianovasti.

-- Gabriel ----.

-- Gabriel ----, -- toisti komisarjus venyttäen, -- selaillessaan kirjastaan tätä nimeä. -- Mutta tässähän seisoo: lämmittäjä. Se on tietysti erehdys, -- lisäsi hän ennenkuin Gabriel ennätti sotkeentua, ja huusi sitten kirjastaan, kääntyen huoneeseen päin, peräkkäin noiden kolmen herran nimet, jotka Gabriel oli eilen läjään viskannut.

-- Eivät näy olevan vielä täällä, -- sanoi hän, kun ei kuulunut vastausta. -- Kello on jo 1/2 9. No jaa, hm, herra on niin hyvä vaan --, hän teki päällään viittauksen, että Gabriel saa lähteä ja silmää iskien ja nauraen sanoi hiljaa: sattuuhan semmoista, sattuuhan semmoista. -- Ja he nauroivat molemmat kumartaessaan toisilleen: he-he-he, he-he-he, he-he-he.

Juuri kun he olivat eroamaisillaan lähestyi heitä huoneesta kurjan näköinen, punanaamainen ja puoleksi kaljupäinen mies pitkässä kellastuneessa palttoossa, joka teki takin virkaa, punanen huivi sidottuna rusetiksi paljaan kaulan ympärille. Joku kunniamerkki oli hänellä rinnassa. Hän tuli ihan Gabrielin luo pitäen vaalistunutta hattuaan toisessa kädessään ja toisella antaen jotakin likaista, kokoontaitettua paperia.

Komisarjus nauroi.

-- Siinä saatte kohta kundin, kyllä niitä täällä on neuvonkysyjiä! -- Mitä sinä tahdot, -- ärjäsi hän kaljupäiselle juopolle.

Tämä alkoi änkyttää esille p:llä alkavaa lausetta ja pöpöttikin jotain hyvän aikaa komisarjuksen ymmärtämättä mitään.

-- Jaa, jos herra hyväntahtoisesti rupee sinua kuuntelemaan. Minun kanssani puhutaan tuolla toisessa huoneessa, -- sanoi hän, uhkaavasti viitaten päällään polisioikeuden istuntohuoneen ovelle. Ja iskien taas keskinäisen ymmärryksen silmää Gabrielille läksi omalle puolelleen.

Hänen mentyään tuli ilmi, että kaljupäinen olento osasikin mainiosti puhua ja selittää. Niinkuin iilimato hän tarttui Gabrieliin. Hänellä oli nyt kädessään kaksimarkkainen, jota hän näytti aikovan tarjota Gabrielille, päästyään puheensa päähän.

Ja yhtäkkiä melkein kaikki huoneen yleisö ympäröitsi hänet. Jokaisella oli pyyntöjä esitettävänä, kunhan vaan pääsisi vuorolle. Jotkut eivät vuoroa odottaneet vaan löpisivät yhtaikaa. Erittäin tiukasti takertui häneen eräs viheriä-hameinen, hammastautia sairastava sidottu mummo, joka sysäili kaljupäistä tieltään ja väkisin työnteli viismarkkaista Gabrielin käteen, kunhan tämä vaan olisi ottanut häntä ensin kuullakseen.

"Noin sitä vaan viisimarkkasia satelisi, jos olisi herrana", -- ajatteli Gabriel, -- "se on toista kuin päällelyöjänä tienata hikipäässä 2 markkaa päivässä."

Ja puoleksi väkisin irtauduttuaan rahantarjoojista hän riensi polisikonttorista ja läksi melkein juosten Ingridiä tapaamaan.

Vaikka tuntui niinkuin kokonainen vuori olisi omaatuntoa painanut, näki Gabriel nyt kuitenkin edessään omituisen pääsyn siitä. Oli tullut jotakin, joka painoi yhtäpaljon toisessa vaa'assa ja näin voitti kaikki pahat muistot ja niiden muuten välttämättömät seuraukset. Tämä toinen oli hänen äskeinen uudistunut herraksi-tulemisen aatteensa. Hänestä oli nyt selvää, että hän oli hullu kun ei käyttänyt hyväkseen niitä suuria etuja, joita hänen syntyperänsä ja hänen verrattain hyvät tietonsa ja taitonsa tarjosivat. Miksi hän rupeaisi päällelyöjäksi, kun hän kerran osasi lukea, kirjoittaa, laskea murtolukuja, korkolaskua, panna kokoon velkakirja ja mikä hyvänsä kiinteimistön kauppakirjakin! Ja miksi hän antaisi immen odottaa vuosikausia, kun hän kuitenkin saattoi yhdellä nykäsyllä kohottautua melkein miksi tahansa! Etteikö hän muka pysty lukuihin! -- Gabriel naurahti itsekseen kaikille, jotka sitä luulivat? -- Hän vaan ei ollut tahtonut! Mutta nyt oli tullut jotain, joka sai aikaan, että hän tahtoi. -- Vaikka ylioppilaaksi hän vielä lukee, jos niikseen tulee. Ja se on menevä niinkuin leikki vaan.

Yksi seikka sai kuitenkin hänen vauhtinsa vähenemään. Jos hän kertoo Ingridille kuinka tämä ajatus syntyi, niin tulee ilmi että hän oli polisikonttorissa. -- Mistä syystä? -- kysyy Ingrid. Gabriel koetti mielessään vastata niinkuin oli vastannut komisarjukselle: "sattui pieniä ikävyyksiä!" Mutta se ei käynyt ollenkaan päinsä Ingridiin nähden. Pitäisi sanoa asia niinkuin se oli: kävin uudelleen pajassa, priiskoitin vettä ahjoihin, minut ajettiin ulos, menin jälleen kapakkaan, sitten toiseen, mälläsin kolme herrasmiestä pitkäkseen, -- huuh! Veri nousi Gabrielin päähän ja hän pysähtyi kokonaan.

"Tämä asia on salattava tyystin Ingridiltä", -- ajatteli hän, ja saadakseen kauemmin miettiä, valitsi kiertotien torin ympäri. -- "Missä olit?" kysyy Ingrid. -- "Kotona minä olin koko illan," -- hänen pitää vastata. Se olkoon hänen ensimäinen ja viimeinen valheensa.

Ennenkuin Gabriel ehti neiti Vestlundin asunnolle, tapasi hän tämän, ihme kyllä, juuri samassa puistikossa, missä oli hänestä eronnut, Hän tuli kauppatorilta, kori kainalossa.

Gabriel hypähti hänen luoksensa ja niinkuin kohtelias herra sieppasi korin hänen käsistään.

Toinen ensin vähän hätkähti ja punehtui, mutta pian voitti malttinsa takasin ja tervehti hyvin kohteliaasti, ainoastaan vähän vieraasti.

-- Nyt alkaa tälle pojalle toinen elämä, tiedätkös Ingrid, -- sanoi Gabriel vilkkuen joka sanalla neiti Vestlundiin, joka ainoastaan yhdellä pitkällä katseella mittasi hänet kiireestä kantapäähän ja sitten nytkähytti tuikeasti päänsä pois.

-- Niinkuin sanoin, toinen elämä tästä nyt alkaa, -- alotteli Gabriel uudestaan.

-- Minä aijon, -- no, se on sama mitä aijon, -- pääasia vaan, että saat nähdä, että ihan toista tästä nyt rupee tulemaan.

Neiti Vestlund oli katselevinaan pilviä tai puunlatvoja, joissa hän arvattavasti huomasi jotain tavatonta.

-- Kolme vuotta olet antanut minulle valmistumisen aikaa, -- niin, niin, Ingrid, itse olet määrännyt tämän ajan. Hyvä. Minä en pyydäkään enempää. Mutta tietysti saan tehdä sillä ajalla vähän enemmän kuin mitä minulta vaaditaan, -- sanoi Gabriel koettaen taas lyödä leikiksi.

Samallainen uudistettu mittaus kiireestä kantapäähän.

-- Sanalla sanoen, minä näytän sinulle. Aikomukseni on jatkaa lukujani ja suorittaa ylioppilastutkinto. Ja mitä toimeentuloon tulee, niin eipä se mitään vaikeata ole, kun kerran osaa kirjoittaa ja muutenkin --

-- Tästä minun täytyy mennä, -- sanoi nyt neiti Vestlund ja ojensi kätensä koria ottaakseen.

Gabriel näki nyt, että leikit olivat kaukana. Neiti Vestlundin silmäluomet olivat paisuksissa ja silmät pyöreinä ja pieninä. Hän oli nähtävästi itkenyt. Mikä ihme siinä oli: kaikki Gabrielin suuret ehdotukset lyötiin yhtä kylmästi takaisin. Ainoastaan veturinkuljettaja kelpasi!

-- Ingrid, et suinkaan ole minulle suutuksissasi? -- sanoi Gabriel anteeksi anovasti.

-- Minulla ei ole oikeutta siihen, ettehän ole minua mitenkään loukannut.

Tämä kohtelias vastaus oli pahin kaikista. Jos Ingrid olisi suinpäin töytäissyt hänen kimppuunsa ei se olisi ollut niin pahasti selitettävissä kuin tuo kolkon vieras ja kylmä kohteliaisuus.

-- Minä pyydän korini.

-- Ingrid, onko kaikki lopussa, -- sanoi Gabriel vapisevalla ja hiljaisella äänellä.

-- Itsehän niin tahdotte.

-- Minäkö, sanotko että minä niin tahdon!

-- Niin, jos tuommoista olette miettinyt eilen, niin siitä kyllä näkyy -- Ja mitä tässä puhunkaan. Saanko korini.

-- Ingrid, istutaan tähän penkille niinkuin eilenkin.

Yhtäkkiä Gabriel lyyhistyi vartaloltaan ja syvään huokaistuaan sanoi:

-- En minä mitään miettinyt eilen. Menin kapakkaan. Niin. Join itseni juovuksiin, renttuilin, kävin uudestaan pajassa, tein siellä tyhmyyksiä, niin että tulin ajetuksi ulos, sitten jouduin polisin kynsiin ja tänä aamuna olen käynyt polisikonttorissa, -- sieltä juuri tulen. Semmoista minä olen miettinyt eilen. Anna minulle anteeksi, jos voit!

Sillaikaa kuin Gabriel epätoivoisella äänellä tätä puhui, kääntyi Ingrid penkkiin päin ja he todella istuivat siihen. Ingridin kasvot olivat Gabrielin puhuessa ihan muuttuneet ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun Gabriel pääsi loppuun.

-- Ai, ai, Gabriel, kuinka olet saattanut? -- nuhteli hän, voimatta salata onneansa.

Gabriel katsahti kummastuneena ylös. Tuo sinutteleminen soi hänelle niinkuin suloinen lohdutuksen ja sovituksen sävel.

-- Niin, mutta mitä minun siis nyt on tehtävä? -- kysyi hän.

Ingrid pani kätensä hellästi hänen polvelleen ja sanoi:

-- Eihän siinä ole muuta kuin pyytää anteeksi Viléniltä. (Vilén oli se seppä, jonka päällelyöjänä Gabriel oli.)

"Anteeksiko?" -- ajatteli Gabriel iloissaan. "Silläkö vaan taaskin pääsee kaikista ikävyyksistä ja suhde Ingridiin tulee entiselleen. Hän oli taas ilonen ja onnellinen. Kuinka elämä oli sentään helppoa ja miellyttävää, kun vaan pyysi anteeksi ja koetti aina tehdä niinkuin joku oikein hyvä ystävä tahtoi. Veturinkuljettajaksi, veturinkuljettajaksi, veturinkuljettajaksi!" -- ajatteli hän ja löi itseään nyrkillä otsaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoa pilvi tällä hetkellä oli se ajatus, joka Gabrielissa ihan itsestään heräsi: "Mitähän äiti ja veljet sanoisivat, jos saisivat tietää että hän, Gabriel, on pakotettu pyytämään anteeksi -- sepiltä!"

Ja kuitenkin, ei ollut mitään muuta pelastusta. Sillä Ingridistä hän ei koskaan voi luopua ja Ingrid ei myöskään koskaan voi luopua veturinkuljettaja-aatteestaan. Ja eikö sepätkin ole ihmisiä! -- ajatteli hän, hakien pönkitystä horjumisilleen.

Gabriel meni koreasti kotiinsa, riisui herraspukunsa, pani ylleen entiset pajavaatteet: polvista kiiltävät housut ja lyhyen työtakin tamperelaisen ruskean, tomuttuneen paidan päälle. Ja näin tehtyään ja kerran huoaistuaan alkoi astua pajalle päin.

-- "Jag är nu hvad jag är," sanoi hän itsekseen vanhalla kotikielellä vastaukseksi niihin nuhteihin ja ihmettelyihin, joihin entiset kotolaiset hänen ajatuksissaan puhkesivat nähdessään hänen jättävän taas kaikki hyvät lukuaikeet ja kulkevan entistä alentumisen tietään.

"Olen mikä olen. Menkööt he sielläpäin, minä menen täälläpäin. Eronneethan olemme kumminkin, ja eivät he minusta tarvitse mitään tietää. Minä olen Ingridin."

Konetehtaalle päästyään hän ensiksi meni pajan värkmestarin luo, joka asui yläpuolella varastohuonetta, toisessa kerroksessa. Siellä oli värkmestarilla kaitojen puurappusten ylimmässä päässä eksyttävien ullakko-ovien keskellä pienoinen huone ja kyökki. Hänellä oli vaimo, mutta ei lapsia. Itse hän oli keuhkotautinen ja käytti kaikki lepohetket maatakseen selällään sohvalla, kukilla täytetyssä huoneessa, missä ei kuulunut mitään koneiden eikä vasarain melua ja vaimokin kävi tohveleissa, häiritsemättä häntä. Sepät vihasivat häntä niinkuin paholaista, sanoivat, ettei sen ilkeämpää miestä löydy taivaan alla. Hän oli ollut hyvä niinkauan kuin oli tavallisena seppänä, mutta värkiksi päästyään oli ihan muuttunut ja pelkästä kiukusta saanut keuhkotaudin.

Nytkin kun Gabriel tuli, hän makasi selällään sohvallansa.

-- Tässä minä olisin, -- sanoi Gabriel tervehdittyänsä. -- Vieläkö minua otetaan työhön, jos pyytäisin?

-- Miksei, miksei, jos vaan Vilén huolii. Eihän nyt ensi kerrasta pois panna, kun et vaan juopottelemaan rupee, -- puhui värkmästari noustessaan ja sohvatyynyä korjaillessaan. -- Vai tulit takaisin, minä luulin, että olet viisaampi, etkä tule enää. Pakkokos sinun on näihin koiran virkoihin, huhhuu, -- ei mitään pakkoa yhtään, taitamattomuutta ainoastaan, huhhuu. -- Minä tulen mukaan, mennään pajaan, kysytään Viléniltä, jos se "suuri herra Vilén" huolii sinusta -- --

Värkmestari puheli näin puoleksi itseksensä. Vilén oli ennen ollut hänen toverinsa ja ystävänsä. Nyt he vihasivat toisiaan kuin kissa ja koira. Hän pani lakin päähänsä ja he menivät alas.

Kalisten nousi oviluoti ylös rullaansa kohden, kun värkmestari piloilla lennätti pajaoven selko selälleen Gabrielin edestä.

Sepät ensin tavan mukaan tarttuivat työhönsä, kun kuulivat oven käyvän, mutta sitten vilkasivat kaikki tulijoihin.

Värkmestari kulki edellä, Gabriel tuli perässä. Mutta sepät kääntyivät selin heihin, niinkuin eivät olisi mitään huomanneet. Ja ainoastaan pieni ja laiha Heikkilä -- jolla oli aina suuri vilttihattu päässä -- näytti nauravan. Sen ilmaisi hänen pyöristyneet poskipäänsä, joita punainen ahjotuli valaisi. Joku tuntui myöskin rykäisevän, vaikkei yskittänyt.

Vilénin luo päästyä Gabriel heti sanoi:

-- Ei suinkaan Viléni pahaa tykkää siitä eilisestä.

-- Jaa, jaa, sleka käteen vaan! Mitä täss' on enää puhumista! -- ärjäsi hän katsahtaen kulmiensa alta.

Se poika, jolla oli moukari, kun he tulivat, antoi sen Gabrielille ja läksi pois. Värkmestari läksi myöskin, suu naurussa.

Mutta Viléni veti puolikuuman pultin ahjosta ja alkoi lyöttää sitä moukarilla, aivan kuin olisi jatkanut eilistä keskenjäänyttä peliä. Gabriel aavisti pahaa ja säästi voimiansa, mutta ne alkoivat sittenkin jo pettää, kun seppä vihdoin napautti vasarallaan alasimeen taukoomisen merkiksi. Huohottaen kuin sonni Gabriel istui moukarinsa varaan.

-- Kyllä minä pojat opetan, -- sanoi Vilén heittäen pultin ahjoon ja aukaisten tuulikraanan.

-- Koksi on lopussa! -- tiuskasi hän. Gabriel otti suuren nokisen kopan niskaansa ja meni pihalle kivihiiliä hakemaan.

Siellä hän pyhki likasella hihalla hikeä otsastaan. Mutta sydämmessään hän iloitsi suuresti, sillä kaikki oli taas entisellään ja Ingridin omistaminen tuntui varmemmalta kuin jos kultainen rinki olisi hänen sormessaan kiiltänyt. Hän olisi laulanut, jos olisi ilennyt, ja silmäluomia kutkutti niinkuin itkettäissä.

Tämän koetuksen perästä Vilén muutti käytöksensä Gabrielia kohtaan. Entisen ylenkatseellisen röyhkeyden sijaan oli tullut tutunomainen luottamus. Eivät muutkaan sepät, kun he kaikki päivällistunnilla poikkesivat ruokapaikkaan, enää puhuneet entisistä, vaan ensi kerran he kohtelivat häntä niinkuin toveria.

Ja Gabriel ajatteli taas: "jag är hvad jag är", ja hän oli ajatuksissaan panevinaan lukon taakse koko entisyytensä, veljensä ja muistonsa. Ja puolustaessaan itseään sillä, että "olisinhan minä voinut syntyä työmiehen perheessä", hän saattoi tuntea sitä turvallista iloa, jota hän oli rakastanut jo silloin kuin oli tahtonut pappilassa muuttaa renkitupaan.

Illalla kun hän läksi työstään oli Ingrid konetehtaan portilla häntä odottamassa ja tuli saattamaan niinkuin kerran ennenkin, pait että hän nyt oli vieläkin ystävällisempi ja viehkeämpi, ja koko ajan sinutteli.

Ja nyt hän ensi kerran myöskin rupesi puhumaan omista kotiasioistaan, joista hän ei ennen koskaan tahtonut puhua.