Chapter 2

Aamiaisen jälkeen alkoi huutokauppa ylimmilleen nousseen iloisuuden, pilapuheiden, sikarinsavun ja rähinän keskellä. Vanha herra rupesi sihteeriksi pihalle tuodun pöydän ääreen. Nuorempi otti vasaran ja rupesi huutavalla äänellä pitämään jotain pilasaarnaa, alkaen sanoilla: "koska me nyt olemme kokoontuneet..." ja höystäen järjetöntä loruansa jokaiselle tunnetuilla sanasutkauksilla. Kaikki nauroivat luonnottoman kovalla äänellä, ja kehuivat hänen suurta kykyänsä huutokaupan pidossa, hän kun ilveili vaan narratakseen ihmiset hyvälle ostotuulelle. Hän huusi vähä väliä nimeltä milloin mitäkin ympärillä seisovista, teki hänet ensin yleisen naurun alaiseksi ja asetti sitten niin, että tämän ei auttanut muu kuin lunastaa itsensä häpeästä korottamalla viimeksi tarjottua hintaa. Näin vähitellen muodostui kaksi puoluetta: ne, jotka olivat hyvillä ostoksilla jo saavuttaneet herrain suosion, -- jotka ylistelivät myytäviä tavaroita; ja ne, jotka koettivat pilkata ja alentaa kaikkea, mikä oli vasaran alla. Ja näin pappilan kotoiset esineet joutuivat kaikkien arvostelun, ivan, pilapuheiden ja halveksivien kosketusten alaisiksi. Tämä henki pääsi erittäinkin vallalle silloin kuin vinniltä tuotiin alas romutavarat. Ostajille ne olivat romua, mutta mitä rakkaita kotoisia muistoja ne olivatkaan mammalle ja pojille, koko tuo joukko tuttuja, pihalla nyt niin paljon pienemmiltä näyttäviä kapineita! Siinä oli vanha lintuhäkki, papan entinen viheriäkuuppainen pöytälamppu, sinileimaiset vehnäjauhosäkit täytettyinä mamman höyhenkeräyksillä, vikaantuneita viheriällä veralla peitettyjä nojatuoleja vanhasta huonekalustosta ja puhkimenneitä ruokasalin viiniläisiä tuoleja, sisarvainajalle kuulunut, nyt jo jalaton sohva, hirvensarvet, papan satula, jota hän oli nuorena käyttänyt virkaretkillään erämaissa, kukkavaaseja, hyljätty keltaseksi maalattu rautasänky -- se, johon sisarvainaja oli kuollut, kartiineja, lattiamattoja, vikaantunut Runebergin kipsikuva, kylpyamme, jossa mamma oli lapsia kylvettänyt. Tietysti tämä kaikki oli kulunutta, paikotellen särkynyttäkin, mutta juuri tuo kulutus, tuo kotoinen värin poishieroutuminen ja poleerauksen häviäminen olikin niin rakas. Ja kun pienikasvuinen Häyrynen, jonka nuorempi herroista sai pilapuheillansa kiihoitetuksi, tarjosi yhteensä kaikesta 10 markkaa ja huutokaupanpitäjä pudotti mielissään kolmannen kerran vasaransa, tuntui Henrikistä niinkuin osa hänen omasta olemuksestaan olisi irtileikattu ja tehty pilakaupan esineeksi. Hänen täytyi kääntyä poispäin salatakseen kasvoihin pyrkivää tuskaa ja sitä, ettei hän nyt ainakaan olisi milleen asialle voinut nauraa.

Vinttitavarain jälkeen seurasi kaikki vähemmänarvoiset maanviljelyskalut, sitten mentiin vaunuliiteriin ja ilveillen ja väitellen ajokalujen arvosta, soimaten niitä ränsistyneiksi, koputellen, kolistellen trillain pyöriä pysähtyivät rusthollarit pitkiksi ajoiksi turisemaan joutavia ja kilpailemaan sukkeluuksillaan. Isän vanhanaikaiset vaunut joutuivat erittäinkin pilan esineeksi. Neljä hevosta muka piti olla niitä vetämässä, liikkeelle saadakseen. Ja kuitenkin oli aina ajettu kahdella, kun oli käyty naapuripitäjissä vieraisilla serkkujen luona. Huutokaupanpitäjä pani parastaan nostaakseen hintaa, mutta se oli juuri hän, joka kaiken aikaa ylläpiti tuota loukkaavaa ja haavoittavaa pilaa. Pelkästä pulisemisesta oli hänellä vaahtoa suupielissä ja silmät hajalla punasten kasvojen keskellä.

Iltapäivällä myytiin muunmuassa veneetkin, ja viimeiksi hevoset. Karja oli myyty ennen päivällistä. Kun vanhan Pilpan varsaa alettiin tarjota, tuli Uuno ihan vasarapöydän viereen. Ei kukaan huomannut sanomattoman särjettyä ilmettä hänen kasvoissansa, ennenkuin hän, kolmannen vasaranlyönnin perästä, puristi kädellään suutansa, mutta ei voinut tukahuttaa kummallista ääntä sisästänsä: tr-tr-tr, siirsi äkkiä kätensä silmilleen ja päästi nyyhkytykset valloillensa.

-- Mitä sinä nyt siinä --! sanoi vieressä seisova Johannes työntäen Uunon taakseen; hän teki niin kuin olisi itseään nuhdellut siinä tapauksessa että olisi itse ruvennut itkemään.

-- No, no, -- sanoi joku rusthollareista, -- pojan on ikävä varsaansa! -- Ja kaikki huutokauppaväki alkoi kilvan sääliä poikaa, aivankuin se olisi ollut Johanneksen syy, että hän itki, ja he sitävastoin olisivat olleet armeliaita ja laupeita.

Viimeiseksi, jo hämärtäessä, alettiin myydä sisätavaroita: ensin isän kirjastot ja huonekalut -- se keinutuolikin mattoineen, jossa hän, piipun savujen keskellä, oli elämänsä parhaimmat saarnat sepittänyt; -- kulunut kirjoituspöytä, jonka kulmista oli irti kiertynyt vaalistuneen viheriä verka, täynnä naarmuja, jotka olivat syntyneet siitä, ettei pappa malttanut olla ottamatta pöytänsä ääreen pienoisia, kun joku tämmöinen ryömi hänen kamariinsa ja nousi pystyyn hänen tuolinsa varaan, syliin pyrkien. Ei malttanut kieltää kolistelemasta imupaperi-painimella, repimästä vähänkin mahdollisia papereja tai hakkaamasta teräväsärmäisellä linjaalilla lovia pöydän reunaan. Pöytä katsottiin nyt niin kuluneeksi ja niin perinpohjaista sekä höyläämistä, lakeerausta että uudestaan verhoittamista kaipaavaksi, että sen hinta nousi vaan 12 markkaan.

Vasta salin huonekaluja myötäessä ehti mamma talousaskareiltansa huutokaupan pitoa lähemmin seuraamaan. Kun pojat hänelle osoittivat mitä jo oli myöty, -- kun hän näki sekamelskan pihalla ja aittain tyhjennyksen, näki omat vuosikausien keräykset, onnentoivotuskortit, kirjesalkut, pikkulasten kengät, koltut, vanhanaikasen silkkisaalin, häähameeseen kuuluneet koristukset, luuvarsi-viuhkan, vanhan kynttiläkruunun vitjat, nauhaset, rasiat, helmilangat säälimättömällä kädellä vedetyiksi esiin suurista, punasista, rautahelyillä varustetuista kirstuista, joissa nämä tavarat olivat vuosikausia järjestyksessä maanneet, -- vavahti hänen kätensä, jolla hän piteli Uunon kädestä. Mutta hän ei sanonut mitään. Johannes luetteli hänelle myymähintoja. Hänestä olivat useat niin alhaiset, että hän vaikeni vaan sentähden että sanat tuntuivat liian miedoilta ilmaisemaan loukkausta. Hän katsoi pois tavaroista, niiden yli, metsään päin ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

Ihan viime hetkessä sai äiti tietää, että kaikkein rakkaimpia tavaroita saattoi huutaa omakseen tai ainakin siten nostaa niiden hintaa, ja että paras oli kääntyä semmoisessa tarkoituksessa jonkun varakkaamman ystävän puoleen, joka hänen puolestaan ja hänelle huutaisi halutut esineet. Niin oli sitten tehtykin.

Kun ilta oli tullut ja vieraat jo lähteneet, istui äiti näin pidätettyjen ja pelastettujen lempitavarainsa keskellä ruokasalissa, kasvot itkusta punaisina, huokaillen ja toisella kokoon käärityllä nenäliinalla pyyhkien kyyneleitä, toisella, avonaisella, turhaan turistaen kovasta nuhasta tukkoon mennyttä nenää. Hänen tukkansa oli päivän kuluessa joutunut vähän epäjärjestykseen, yksi hieno suortuva roikkui päälaelta yli posken ja kiersi leuvan alle. Hänen silmänsä vilkkuivat toisesta esineestä toiseen, väliin pysähtyivät, väliin kääntyi pää äkkiä aivankuin muistaessa jotakin. Hänen ajatuksensa harhailivat näin sanattomina päivän tapauksissa ja hänen mieleensä muistui jokaisen erityisen esineen kohtalo.

He pojat olivat hänen ympärillään ja äitiä nähdessä heidän suurin huolensa siirtyi myydyistä tavaroista ja hävitetystä kodosta siihen, että -- äiti itki.

Gabriel toi sisälle kynttilän. Ei se ollut yhtään hänen tapaistansa, ja hän itse vähän häpesikin tätä huolenpitäväisyyttänsä, ja oli sentähden sihistävinään jotain laulunnuottia, asettaessaan kynttilän pelastetun, nyt alastoman korupöydän lakeeratulle pinnalle.

-- Ei, ei, sammuttakaa kynttilä; näin on parempi, -- sanoi äiti jonkun ajan kuluttua heräten ajutuksistaan ja jälleen vaipuen niihin.

Kauan aikaa ei puhuttu mitään. Kynttilävalon jälkeen näytti huone pilkkopimeältä, mutta kun silmä alkoi tottua, tulivat esineet vähitellen yhä selvempinä esille. Pimeään olikin jo tullut uutta valoa kuusta.

-- Mutta eikö voisi ostaa takasin, sittenkuin me saamme rahaa? -- sanoi vielä lapsellinen Uuno, nykien mammaa hameesta.

-- He, -- naurahti siihen Gabriel.

-- Niin, mutta kun Johannes taikka Henrik tulee virkamieheksi ja saa palkkaa? -- selitti Uuno.

Kukaan ei vastannut mitään.

-- Mamma, mamma, -- alkoi hän taas herätellä äitiä hänen ajatuksistaan. -- Eikö voisi? Sano nyt mamma, eikö voisi?

-- Mitä, lapseni? -- sanoi äiti hajamielisenä, irrottaen hetkeksi päänsä kädestä, johon oli sitä nojannut.

-- Eikö me voida joskus ostaa takasin niitä tavaroita, niitä mamman kirstuja? Mitä? Voidaanko?

-- Ah, lapsi, jätä minut hetkeksikin rauhaan.

Ja hän painoi pään takasin kättä vastaan, huokasi ja rupesi hiljaa edestakasin kiikuttamaan ruumistansa. Hänen kasvonsa näkyivät jotenkin selvään kuutamovalossa. Kyyneleet vierivät jälleen hänen poskiansa myöten.

Lapsellinen Uuno rauhoittui vihdoin. Hetken ajan kuluttua hän lyykistyi jonnekin lähelle lattiata ja sieltä alkoi kuulua hänen sihisevää hengitystään. Hän nukkui.

Gabrielin puolelta ei kuulunut myöskään mitään. Hän oli pannut molemmat käsivartensa pöydälle, jonka ääressä hän istui, painanut päänsä mukavasti niiden päälle ja oli ihan hiljaa, silloin tällöin vaan vetäisten yhtäkkiä henkeensä ja kavahtaen valveille. Luultavasti hän häpesi, että häntä nukutti tämmöisenä surun ja onnettomuuden hetkenä, ja hän teki niin suurta vastarintaa unelle kuin mahdollista. Mutta luontonsa puolesta hän ei ollut altis millekään tunnelmille, niinkuin Johannes ja Henrik.

Kuu oli noussut jo jotenkin korkealle. Sen ympärillä olivat etäiset, liikkumattomat pilvet monenlaisissa valaistuksissa. Lähimpänä kuuta, äärimmäisessä kaukaisuudessa, oli hienot, läpitsensä valaistut, kellertävän valkoset höyhenutuset, pitkinä, ulospistävinä niemekkeinä vaakasuorasti poispäin kuusta. Sitten oli kellertävämpiä ja kokonaisempia muotopilviä, ei niin kaukana maasta, reunat hyvin kirkkaasti valaistuina, ja vihdoin tummia varjopilviä, jotka näyttivät olevan lähellä, ihan tuossa edessä, kun joku palanen niistä erkani ja joltakin syrjältä kirkastui. Tähdet siristivät vaan heikosti voimakkaan kuuvalon rinnalla tumman sinisellä taivaalla.

Haavanlehtikään ei värähtänyt pappilan ryytimaassa, niin oli tyyni.

Ja kun Henrik katsoi sinne ylös, sinne liikkumattomien höyhenpilvien etäisyyksiin, rauhaisiin avaruuksiin, niin syntyi hänessä ajatus: ei siellä ole mitään muuttunut, ei ole mitään rikottu, ei mitään hävitetty, ei mitään muistoja herjattu, kaikki on entisellään, kaikki tallessa, tallessa isä, tallessa keinutuoli mattoinensa, tallessa kuhmuihin mennyt ja pohjasta ruostunut vanha rautainen kylpyamme, tallessa kesä ja pääskyjen liverrykset ja suuri onnellinen, loppumaton kotielämä. Niin valtaavasti tuli tämä ajatus häneen, että hän yhtäkkiä käänsi silmänsä alas taivaan laelta iloisena äitiin, ja odotti, -- hänestä näytti, -- että äidin olisi pitänyt huokaista pois surunsa ja sanoa rohkaisevasti: "nyt, pojat, riittää jo itkut, mennään kävelemään tielle ja katsomaan kuutamoa, sillä onhan kaikki tallella." Mutta äiti ei sanonut semmoista, vaan itki hiljaa, kuten ennenkin. Kuu valaisi sisälle, ahtautuen epäjärjestyksessä seisovien huonekalujen välitse permannolle. Lakeeratun pöydän jalkakiehkarassa sen valo helkkyi kalpean sinertävänä ja teki surullisen, ikävän rajallisuuden vaikutuksen. Henrik mietti millä sanoilla hän olisi äidille voinut ilmaista oman iloisen lohdutuksen-tunteensa. Ensin hän oli jo rupeamaisillaan puhumaan ihan miettimättä, mutta ei löytänyt sopivaa alkusanaa ja sitten tuntui yhä vaikeammalta keksiä millä tavalla sanoisi, ja vihdoin, mitä enemmän hän ajatteli, kokonaan mahdottomalta. Mutta itse hän jälleen alkoi katsella ylös ja hänelle selvenemistääu selveni, että hänen lohdutuksensa oli todella oikeutettu eikä vaan joku hetken tunnelma. Se oli siinä ajatuksessa, että tuo sama kuu kumotti juuri tähän aikaan yli suuren, avaran maailman, näki tuhansia muita taloja, kyliä, kaupunkeja, pilkisti lukemattomien muiden ikkunaverhojen lomitse sisälle, ja että olihan samallaista monessa muussakin talossa, -- mutta kuupa pysyi kuitenkin aina samana, rauhallisena, salaperäisesti lohduttavana. Tai toisin sanoin: se, mitä kuu nyt näki heidän pienen pappilan-ikkunansa läpi, tuossa kun se surullisesti hipasi lakeerattua pöydän jalkaa ja valaisi rajoitettua paikkaa permannolla, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä kaikesta, mitä se tuolta ylhäältä juuri tällä samalla haavaa näki muualla, ja senvuoksi myöskin kaikki se, mikä oli heille tänäpäivänä tapahtunut ja näytti niin tärkeältä ja ratkaisevalta, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä suuresta, mikä yhtaikaa tapahtuu. Ja jos tuo kuu on kuollut, niin on joku näkymätön, joka tätä kaikkea yhtaikaa näkee, -- semmoinen oli olemassa yhtä varmaan kuin tuo kuu, -- joka ei ollenkaan muutu eikä vähene eikä kadota suuruuttansa ja rauhaansa, vaikka mitä tapahtuisi. Tätä juuri oli Henrikistä ihan mahdoton pukea sanoihin. Olisi pitänyt saada äiti ensin huomaamaan kuutamon kauneutta ja rauhaa ja kokemaan juuri samaa tunnelmaa. Mutta ehkä hän saattoi kiertoteitse selittää. Hän aikoi nyt sanoa näin: "minusta näyttää että oikeastaan elämä on jossain tuolla päin (hän olisi osoittanut kädellään kuuhun ja odottanut kunnes äiti olisi katsonut), ja siis meidän ei oikeastaan tarvitse nyt surra." Mutta nämä sanat eivät sentään ilmaisseet sitä, mitä hän tarkoitti, vaan tuntuivat sopimattoman opettavilta. Toinen ehdotus oli tämmöinen: "tuollapäin on kaikki hienous" --, ei: pitäisi sanoa "ymmärrys", siis: "tuollapäin on kaikki ymmärrys" -- tai vielä paremmin: "tuollapäin on se, mikä meitä ymmärtää;" voisi myöskin sanoa: "ne, jotka meitä ymmärtävät" ja siten viitata siihen, että siellähän on pappakin ja sisarvainaja. Mutta tämä lisäajatus, että isä ja sisar katselevat paraikaa alas avaruuksista tähän heidän pieneen huoneeseensa, hämmensi Henrikiltä itseltäänkin alkuperäisen ajatuksen, joka oli siinä, että he ja kaikki heidän tapauksensa ja kotisuhteensa olivat vaan pienen pieni osa siitä suuresta elämästä, joka yhtaikaa eli, ja joka sisälsi ja talletti kaikki eikä antanut minkään hukkua. Ja Henrik koetti ajatuksissaan uudestaan pukea tätä sanoihin: "Tuolla on kaikki se hieno, joka meitä ymmärtää -- -- minä tarkoitan: jätetään vaan tämä pappila, -- muutetaan vaan pois täältä, yhä kauemmas ja yhä ylemmäs, ja vihdoin tuonne! -- Kaikki nuo raa'at talonpojat, jotka kääntelivät meidän tyynyjämme ja arvailivat romun hintaa, ne jääkööt tähän elämään, jääkööt syömään läskiänsä ja kuorimaan perunoitansa"... -- Mutta tämä ajatus meni vielä enemmän harhaan. Tyynen rauhan sijaan Henrik tunsi sen mukana päinvastoin alkavansa yhtäkkiä vihasta kuohua. Ja sitten hän ei enää ollenkaan voinut keksiä mitään sanoja ajatuksensa ilmaisemiseksi. Kuun eteen tuli samassa pieni pilvi ja muutti näkötunnelman. Yhtäkkiä Henrik ikäänkuin kadotti itseltäänkin oman lohduttavan ajatuksensa. Ja niinkuin rintalapsi tarttuu äitiinsä, joka tahtoo häntä vieroittaa, niin haki Henrik takasin tuota kuutamotunnelmaa, joka oli häntä lohduttanut, haki muistista, kun ei sitä enää ollut taivaalla, ja kyyneltyi ilosta, kun luuli sen jälleen löytäneensä. Vaikka hän ei voisi koskaan sitä sanoilla ilmaista, hän kuitenkin tiesi sen: oli olemassa semmoinen lohduttava ajatus, joka saattoi voittaa kaikkein hirmuisimman surun. Ja hän päätti itsekseen näin: on vähän vaarallista koettaa sitä sanoihin pukea.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Hänen näin miettiessä Johannes, joka oli istunut sisään päin, selin akkunaan, melkein kertaakaan liikahtamatta ja asentoansa muuttamatta, nousi yhtäkkiä ylös, ja vähän juhlallisesti, nyykäyttäen päätään omien sanojensa vahvistukseksi, sanoi:

-- Minä rupean papiksi!

Kumma oli se vaikutus, minkä nämä hiljaisella äänellä, sekasorron keskellä lausutut sanat tekivät Henrikiin ja äitiin. Molemmat he ihan hytkähtivät. Mutta Johannes lisäsi vielä:

-- Niin, se on päätetty.

Hyvään aikaan ei äiti puhunut mitään, vaan odotti että Johannes olisi selittänyt. Johanneksen papiksi rupeaminen ei ollut koskaan ennen ollut puheena, semmoista ei kukaan heistä koskaan tullut ajatelleeksikaan.

Isä oli ollut hyvin vapaamielinen uskonnollisissa mielipiteissään. Hän oli köyhtyneen, maalaisen aatelisperheen lapsi ja oli ylioppilaana ollessaan ottanut iloista osaa toverielämään, oli ollut kuuluisa tenori laulukunnassa, lukenut maisteriarvoa varten, aikalailla velkaantunut, kuten kaikki muutkin toverit, ja vasta ihan loppuaikoina yhtäkkiä kääntynyt sisäänpäin. Hänen huolettomat ilopäivänsä olivat nimittäin päättyneet siihen, että hän aivan mielettömiin asti rakastui ylhäiseen, vapaudessa kasvatettuun pääkaupunkilaisneitiin, joka kaikkien suureksi ihmeeksi nyt otti osaa sulhasensa kääntymiseen. He olivat molemmat saaneet jonkinlaisen "herätyksen", kuten silloin sanottiin. Ja ennen niin iloinen tenori erosi nyt yhtäkkiä kaikista laulukunnista ja tovereista ja kummastutti maailman uutisella, että rupeaa papiksi. Nuori morsian puolestaan -- vielä suuremmaksi kummastukseksi ihmisille, -- oli valmis ikuisiksi jättämään kaikki kaupungin huvit ja vaihtamaan ne hiljaiseen, vaatimattomaan ja hänelle ihan vieraaseen maalaiselämään. Sukulaisten varoitukset eivät auttaneet mitään. Rakastuneet kuvailivat vaan kuinka heidän pappilansa piipusta, luminietosten keskeltä, tyynenä talvisaamuna kerran nousee punertava savupatsas. Ja kaikki oli päätetty, voima vaikeuksia vastaan taattu. Tosin, heidän sitten päästyä vihdoin oman pappilan katon alle, oli huolia, velkasuruja ja todellista puutetta vielä niin paljon, että, talvipyryjen hetkeksi vaijettua ja tuulten tauottua, jos savu pappilan piipusta olisikin joskus patsaana punertanut, eivät he sitä olisi tulleet edes huomanneeksi. Mutta heidän elämänsä vuosien ja vuosikymmenien kuluessa tämän pappilan kotoisissa suojissa oli sitten lasten hoidosta ja niistä luonnollisista, yhä enenevistä iloista, joihin he alussa olivat tunteneet itsensä ikäänkuin pakoitetuiksi tyytymään, löytänyt vähitellen hiljaisen rauhan. Ja sitä olisi todella paraiten sopinut verrata juuri tuommoiseen tammikuun päivänpaisteisessa pakkasessa punertavaan, sinistä taivaanlakea kohden liikkuvaan savupatsaaseen. Heidän välillänsä oli aina ollut jotain sanatonta ymmärrystä, josta eivät lapset täysikäisiksi tultuaankaan päässeet oikein perille. Siinä ei ollut uskonnollisuudella tekemistä. Äiti ei edes puhunut koskaan uskonnollisista asioista. Ja isä puolestaan, vaikka oli mitä ankarimmin vaatinut lapsiltaan rehellisyyttä ja rangaissut valehtelemisesta, oli kaikessa, mikä koski uskonnollisia kysymyksiä, hyvin suvaitsevainen; muun muassa hän oli kerran Johannekselle selittänyt pelkäksi ihmisheikkoudeksi sen, että oli olemassa palkattuja ammattipappeja, semmoisia kuin hän, eikä sanonut pitävänsä pappeuttaan minään Jumalan säätämänä luonnollisena olotilana. Tämä hänen suvaitsevaisuutensa vaikutti, ettei lapsillekaan väkisin tyrkytetty opinkappaleita, ja he kasvoivat iloisessa kotihengessä, ominaistuneissa, sydämmellisissä kotitavoissa, melkein toveruussuhteissa vanhempien kanssa. Koko kasvatus oli tarkoittanut vaan saada heitä rehellisiksi, luotettaviksi ja sääliviksi toisiansa kohtaan, ja melkein ainoa jumalinen tapa, mikä heiltä vaadittiin, oli käsien yhteenpaneminen ennen päivällistä ja sen jälkeen. Kirkossa he tosin myöskin kävivät, mutta enemmän vaan silloin kuin heistä ja mammasta näytti, että papan olisi lystimpi, jos hän saarnansa aikana näki heidätkin siellä.

Kun sentähden Johannes nyt yhtäkkiä nousi seisaallensa ja sanoi: minä rupean papiksi, hämmästytti tämä Henrikiä ja äitiä ennenkaikkea siitä syystä, että se oli niinkuin hän olisi yhtäkkiä ruvennut puhumaan Jumalasta, josta he eivät koskaan ääneen puhuneet. Mutta heti ensi hämmästyksen jälkeen, nämät sanat avasivat heille Johanneksen sydämmen selko selälleen, ja he olivat niinkuin äärettömän aukon edessä, jonne oli pimeä katsoa vaan siksi, että se oli niin syvä ja rajaton.

Johannes ei koskaan arvostellut uskon asioita. Hänessä oli selvään näkyvissä niinkuin kaksi ihan eri Johannesta: milloin saattoi hänen käytöksestään, iloisuudestaan, satunnaisista sanoistaan ja niistä kirjoista, joita hän luki, päättää, että hän tahtoi ajatella hyvin vapaamielisesti, milloin taas hän kulki silmät rypistyksissä, oli hyvin jyrkkä sekä itseänsä että muita kohtaan ja käytti sanoja, jotka selvään ilmaisivat, että hän vaati uskomista johonkin ankaraan käskijään taivaassa. Nuo sanat: "minä rupean papiksi", ne nyt yhdellä kertaa ilmaisivat, että hän todella oli ajatellut kauas yli taivaan lakien ja muodostanut itselleen varman käsityksen jumalasta. Ne ilmaisivat vielä, että hän nyt tunnusti itsensä vaan jälkimäiseksi ja että se ilonen, huolettomassa asennossa istuva, leikkiin valmis Johannes ei enää ollut hän. Juuri tänä iltana, tässä huoneessa, kun äiti toivottomasti itki eikä pitänyt mitään lohdutusta mahdollisena, oli hän siis asettanut koko oman elämänsä vaa'alle, punninnut kaikki, mitä siellä oli tärkeintä, tehdäkseen yhdessä hetkessä päätöksensä. Nopeata, kiihoittunutta ja varmaan hyvin tuskallista sieluntaistelua oli tarvittu, ennenkuin hän saattoi nousta ja lausua nuo ratkaisevat sanat.

Mutta kun ne nyt kerran olivat lausutut ja kun hän oli lisännyt: "niin, se on päätetty", loisti hän tyytyväisyydestä, niinkuin kestetyn tuskallisen leikkauksen jälkeen. Hän seisoi siinä niinkuin sankari, joka on voittanut juuri silloin kuin tappiosta jo kaikki olivat varmat, -- antanut itsensä voiton hinnaksi. Äiti nousi seisaallensa, tuli ihan Johanneksen luo, pani yhtäkkiä kätensä hänen olalleen ja purskahti hillittömään itkuun, ihan toisellaiseen kuin äsken, itkiessään myytyjä huonekaluja. Heillä ei ollut koskaan ollut tapana ulkonaisesti osoittaa tunteitansa, ja sentähden oli äidin kosketuksessa -- se tuli kömpelösti ja niinkuin liian äkillisesti -- jotakin tavattoman liikuttavaa. Johanneksen sanat saivat sen kautta vieläkin suuremman merkityksen, se oli niinkuin sinetti niiden alle. Ja heidän edessänsä sinä silmänräpäyksenä häämöitti uudet elämän mahdollisuudet ja uudet toivot.

Niin oli sitten käynytkin, että Johannes oli ruvennut papiksi. Kahdessa vuodessa hän oli suorittanut kaikki tutkintonsa ja joutui papin-apulaiseksi kauas Pohjanmaan pitäjään, ja puolen vuoden perästä sieltä kuului, että hän oli mennyt kihloihin erään pohjalaisen neidin, Alina Bäckin kanssa, joka oli naapuripitäjän vallesmannin tytär. Johannes pääsi pian vakinaiseen apulaisen virkaan, mutta yhä vaan pohjanmaalle, vähän vaan etelämmäksi ensimäistä paikkaa. Kun häät olivat vietetyt, muutti äiti Johanneksen luo, elettyään siihen asti siirtolaisena eri sukulaisten kodeissa.

Henrik ja muut veljet eivät olleet tavanneet Johannesta siitä saakka kuin tämä oli lähtenyt pohjoiseen päin, mennyt naimisiin ja perustanut siellä kodin, siis lähes neljään vuoteen.

Mutta nyt tänä kevännä olivat he Uunon kanssa sopineet tavata toisensa lukukauden loputtua Helsingissä ja lähteä yhdessä pohjanmaalle Johannesta ja mammaa katsomaan. Mutta Uunoa ei Henrik ollut nähnyt viiteen vuoteen.

II LUKU.

Äsken vielä he juoksivat kaikki neljä, huristaen kuin peltopyyt, pihamäeltä alas uimarantaan. Nyt he olivat viskatut maailmaan eri tahoille, siroitetut erille toisistansa, ja ihan kuin tahallisesta kohtalon oikusta he olivat päälliseksi joutuneet jokainen mitä vieraampiin oloihin: Johannes aukealle pohjanmaalle, -- joka heistä enin Savon metsäisiä mäkiä ja vilppaita vesiä rakasti; Gabriel Turkuun konetehtaaseen, -- joka ei malttanut kahta viikkoa pysyä naapuripitäjässä serkkujen luona, vaan jo ikävöi kotikujia, tallia ja punaista renkitupaa; Uuno virkamieheksi Viipuriin, -- joka vasta ikään vielä oli veljien kurin- ja käskynalainen, ja Henrik Helsinkiin rikkiammuttujen kivimöhkäleiden, alituisesti pauhaavan meren ja kalliosärkkien ääreen, issikan, hänen tyttärensä skaalojen ja punatukkaisen Hilman seuraan.