Chapter 17

Gabriel oli viime aikoina erityisesti kiintynyt Viléniin, ja syynä siihen oli se, että Viléni, kun Gabriel joutui ampumishistoriansa vuoksi pulaan, pani parastaan auttaaksensa Gabrielia. Hänen ainoa keinonsa oli uhata erota työstään, ellei tehtailija saa pakotetuksi konttoristia kohtuulliseen sovintoon, -- mutta Viléni oli tehtaan paras seppä. Tehtailija ei tahtonut sekaantua asiaan. Silloin Vilén meni värkin luo sanomaan, että hän eroo. Ja olisi eronnut ja jäänyt työttömäksi suuren perheensä kanssa. Mutta värkki oli myöskin Gabrielin ystävä ja nyt ne yhtyivät Vilénin kanssa, vaikka tavallisessa työssä olivat kuin kissa ja koira keskenään. Värkki meni tehtailijan luo ja sanoi että sekä Vilén että hän eroovat molemmat, ellei tehtailija pakota konttoristia sopimaan. Silloin tehtailija sanoi konttoristille, että joko sopii taikka muuttaa muualle. He määräsivät 25 markkaa sovintorahoiksi, ja Viléni ja värkki tyytyivät siihen sekä menivät päivällistunnilla yhdessä Anniskeluyhtiön raittiusravintolaan limonaadia juomaan tukahduttavan kuuman ilman ja oman harvinaisen sopunsa johdosta. Mutta Gabriel juoksi kotiin mammalle kirjoittamaan, ettei tarvittu rahoja, ennättääkseen laskea kirjeen ajoissa laatikkoon.

-- Etköhän sinä, Gabriel, tahtoisi päästä polyteknikoon, -- sanoi Henrik, alotellen näin panna vireille ennakolta mietittyä tuumaa.

-- Kuinka niin?

-- Arvelen vaan, että sinulla nyt on käytännöllistä kokemusta kylläksi mekaanisella alalla, ja pitäisi ehkä täydentää teoreettisia tietoja.

-- Kohtahan minä suoritan tutkinnon.

-- Minkä tutkinnon?

-- Ensimäisen koneenkäyttäjä-tutkinnon.

-- Niin, mutta ethän sinä sillä tutkinnolla voi esimerkiksi insinöörinpaikkoja saada.

-- En.

-- Näätkös nyt. Mutta polyteknikumi valmistaa insinöörejä. Eikös se ole suuri erotus?

-- Tunnen minä sen sepän, joka on kaartinmaneesin rautaisen välikaton rakentanut, eikä se ollut mikään insinööri vaan ihan tavallinen seppä, samallainen kuin minäkin, -- tosin vanhempi.

-- Mitäs erinomaista siinä välikatossa on?

-- Et ole sitten nähnyt sitä. Siinä ei ole ainoatakaan pylvästä, joka sitä kannattaisi.

-- Mutta sen on insinööri piirtänyt --

-- Insinööri on laskenut kuinka paljon se tulee maksamaan --

-- No mutta kuinka sinä noin sanot, Gabriel?

-- Sanon niinkuin asia on: insinöörillä ei ole mitään tekemistä, mutta seppä rakensi ja ymmärsi sen asian ihan yhtä hyvin.

-- Polyteknikumi on siis tarpeeton?

-- Ei ainakaan niin tarpeellinen kuin luulet, -- sanoi Gabriel.

He vaikenivat. Heille molemmille oli ihan odottamaton tämä kahakka, jossa he yhtäkkiä kiivastuivat.

Henrik huomasi siitä, että Gabriel vainusi hänen aikeitaan ja oli niitä vastaan.

-- Minkähän tähden sinulle lukeminen on aina ollut niin vastenmielinen, Gabriel? -- sanoi Henrik entisellä rauhallisella äänellä, niinkuin mitään kiivastumista ei olisi ollutkaan.

-- Sehän on jo vanha asia, sanoi Gabriel kärsimättömästi; hän ei vielä ollut voittanut itseänsä.

-- Oletko todella jostain suuttunut? -- kysyi Henrik niinkuin ei olisi mitään ymmärtänyt.

-- Sinä vaan pidät kaikkia työmiehiä nollana.

-- Suo anteeksi, siinä erehdyt suuresti. Rehellinen työmies, olipa millä alalla tahansa, on minusta yhtä kunnioitettava.

-- Kuitenkin tahdot välttämättä minua polyteknikoon.

-- Sinua tahdon, siksi että olet veljeni.

Gabrielilla oli tähän jotain väittämistä, mutta hän ei mitenkään saanut selitetyksi mitä tarkoitti.

-- Jos sinä tahdot minua polyteknikoon siksi että minä olen sinun veljesi, niin sittenhän sinä pidät lukenutta ihmistä parempana ja vaan siksi tahdotkin minua sinne.

-- En minä nyt oikein ymmärrä mitä sinä tarkoitat, mutta sinua tahdon myöskin siksi, että sinä olisit voinut tulla lukutielle ja päästä eteenpäin, mutta silloin kuin olisit voinut, et viitsinyt, olit laiska. Ja nyt minä sanoin sinulle, ettei vieläkään ole liian myöhäistä ja minä ja Uuno kyllä voisimme toimittaa sinulle tilaisuuden päästä polyteknikoon.

-- Minä olen ihan sama kuin ennenkin, en kärsi lukemista, konetutkinto piinaa minua niin, että olemme -- että olen päättänyt, ainakin melkein päättänyt, että jään tänne enkä rupeekaan veturinkuljettajaksi, -- sanoi Gabriel yhä kiivaasti. -- Niin, sinähän et tiedäkään, että me, että minä aijon veturinkuljettajaksi, -- lisäsi hän leppeällä äänellä.

-- Kyllä, kyllä, mutta siitä lukemisesta vielä. Ei sinulla ole mikään huono pää, ei ensinkään. Mamma kertoi, että papalle kaikki opettajat sanoivat, ettei päässä mitään vikaa ollut. Sinä vaan olit kouluaikana hirveän laiska. Mutta nyt kun olet oppinut työtä tekemään, nythän sinä voisit jälleen lukuakin koettaa.

-- Siihen et sinä minua saa. Asia on sitäpaitsi jo päätetty.

-- Päätetty?

Henrik siinä silmänräpäyksessä käsitti, mitä se merkitsi. Hän oli jo heti Ingridin seuraan tultuansa huomannut, että tämä se oli, joka määräsi Gabrielin aikeet ja asiat, ja erittäinkin hän pani merkille Ingridin itsepäisen vastarinnan kaikkeen, mikä vähänkin herrassäätyä koski. "Se oli siis Ingrid, joka kannatti Gabrielin huonoa puolta", -- ajatteli Henrik, ja jo entisen valmiin vastenmielisyyden lisäksi hänessä nyt kiehahti selvä viha Ingridiä kohtaan.

-- Missä merkityksessä päätetty? -- toisti Henrik. -- Etkö sinä ole vapaa ihminen?

-- O-olen. Mutta me olemme tulleet siihen päätökseen, että minun täytyy tulla veturinkuljettajaksi, paitsi että jos tutkinto menee huonosti, silloin jään tänne konepajaan.

-- Mikään ei voi olla päätetty niinkauan kuin et vielä ole vihitty. Ei, kuuleppas Gabriel, -- sanoi Henrik, pysähtyi ja otti kiinni Gabrielin rintanapista. -- Vastaa minulle äskeiseen kysymykseen: mistä syystä lukeminen on sinulle niin vastenmielinen, että ennen voit 12 tuntia seista kuumassa tehtaassa, kuin olla joku 6 tuntia lukutyössä?

Gabriel ei ennen ollut erityisesti tätä kysymystä ajatellut, mutta Henrikin tähden hän nyt pinnisti voimansa ja koetti ajatella. Hän alkoi kulkea silmät rypyssä miettien. Henrik antoi tahallaan hänelle aikaa eikä kiiruhtanut vastausta.

-- Siitä syystä, -- alotti Gabriel vihdoin pontevasti, mutta keskeytti yhtäkkiä ja sanoi: -- Ei, odotas. -- Ja taas jatkoi miettimistä. Henrik odotti maltillisesti.

Mikä teki Gabrielille vaikeaksi selittää, oli se, että osaksi se oli Ingridin tahto, että hän oli lopullisesti jättänyt luvut, osaksi taas hän todella omasta puolestaan tunsi, että lukeminen kouluaikana ja vielä nytkin, kun oli kysymys konetutkinnosta, oli hänellä voittamattoman vastenmielinen. Hän olisi nyt voinut näin sanoakin, että kaikki luku oli hänelle vastenmielinen. Mutta se ei olisi ollut totta, sillä kun hän jotain itse tahtoi tietää, luki hän kylläkin mielellään. Äskenkin hän esimerkiksi oli algebraata tarvinnut omissa asioissaan; hän oli lainannut kirjan ja lukenut sen kannesta kanteen ja oppinut yhtäkkiä kaikki tärkeimmät asiat. Se oli häntä vielä jälkeenkin päin niin kiinnittänyt, ettei hän pitkiin aikoihin voinut iltasin panna maata, ellei katsonut kirjaan ja jotain uutta siitä oppinut. Selville oli siis saatava: milloin luku oli hänelle vastenmielinen ja milloin ei. Ja sitä Gabriel nyt miettikin. "Silloin luku ei ole vastenmielinen, kun minä itse tahdon tietää jotakin", -- ajatteli hän. -- "Siis se on vastenmielinen, silloin kuin minä en tahdo tietää ja kuitenkin pitää lukea. Juuri niin. Mutta se ei ole vielä riittävää, sillä luku ei ole ainoastaan vastenmielinen, vaan se inhoittaa minua. Ihan niinkuin silloin kuin Vilén taotti minulla turhan päiten kylmää rautaa. Minun pitää lukea muka tullakseni joksikin, eikä siksi että tahdon tietää. Se se on, jota minä en kärsi." Nyt oli Gabrielille itselleen asia selvänä.

-- Minkä tähden välttämättä pitää tulla joksikin. Minä en kärsi tuota: -ksi, -ksi, -- sanoi hän.

Henrik ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti.

-- Mutta jos sinä olet konetehtaassa ja varvailet akseleita, -- sanoi Henrik, -- niin teethän sinä sitäkin vaan tullaksesi vihdoin joksikin, -- tullaksesi veturinkuljettajaksi. Siis myöskin -ksi.

-- Siinäpä se juuri onkin, -- sanoi Gabriel. -- Nyt itse sanoit semmoista, joka selittää asian. Johan sanoin sinulle, etten voi edes koneasioita lukea, jos sitä varten että veturinkuljettajaksi. Mutta akseleita mielelläni varvailen ja teen kaikellaista muuta mitä täytyy tehdä, mutta en siksi että veturinkuljettajaksi, vaan siksi, että laitan akseleita; ymmärrätkö? Ja minä olenkin jo Ingridin kanssa puhunut, että ehkä jäänkin tehtaaseen.

-- Siis sinä et tahtoisi olla veturinkuljettajana?

-- Sama se minulle on olenko lämmittäjä vai veturinkuljettaja. Lämmittäjänä on vapaampi. Mutta Ingridin tähden olen sentään luvannut koettaa. Ymmärrätkö? Mutta minä itse tahtoisin tehdä vaan sitä mitä minä tahdon tehdä.

-- Siinäpä sinä näet, heti kun menet naimisiin, saat luvan tehdä hiukan toisin kuin tahtoisit.

-- Etkös sinä sitten koskaan aijo mennä naimisiin?

-- Mi-minäkö? -- änkytti Henrik. -- Ehkä. Luultavastikin.

-- No?

Tämä Gabrielin kysymys saattoi hänet niin hämille, että hän punehtui korvia myöten, eikä todella tiennyt mitä sanoa. Hieno hiki nousi hänen otsallensa ja poskien alle. Hyvä oli, että he kävelivät ja Gabriel katsoi eteensä eikä häneen.

-- Minä aijon mennä naimisiin, mutta semmoisen kanssa, joka ihan ymmärtää minua ja tahtoo mitä minä tahdon.

Nämät sanat olivat Henrikille kuolleita sanoja, joita hän käytti joistakin entisistä jo hyljätyistä ajatuksista ja paremman sanottavan puutteesta.

Gabriel taas otti ne ensin kovin sydämmelleen. Ne tuntuivat hänestä väitteeltä, että hän, Gabriel, menee naimisiin semmoisen kanssa, joka ei häntä ymmärrä eikä tahdo mitä hän tahtoo. Ensin hänestä näytti, että niin se onkin, ja hän ja Ingrid työntäytyivät yhtäkkiä erille toisistaan. Mutta heti hän kuitenkin huomasi, ettei asia ollut niin, ja rauhoittui, jopa rupesi myhäilemään. Hän tunsi sydämessään yhtä hyvin kuin päivän näki silmillään, miksi Ingrid tahtoi häntä juuri veturinkuljettajaksi: Juuri siksi, että Ingrid oli pannut merkille, millä nautinnolla Gabriel silloin piteli tenderibromsista ja kallistui ulos veturista, kun juna vieri asemahalliin. Mutta eiväthän he voineet elää ilman tuloja, jos kerran menivät naimisiin.

-- Miksikäs sinä sitten aijot? -- kysyi Gabriel.

Tämä kysymys heitti lopullisesti Henrikin alas siitä ylemmyydestä, johon hän oli Gabrielin suhteen asettunut. Yhtäkkiä häntä hävetti että hän oli semmoisessa suhteessa ollutkaan. Yhtäkkiä tuntui, että sen sijaan kuin isällisesti neuvoa hänen olisi parempi itkeä Gabrielin edessä julki koko ääretön kehnoutensa ja päinvastoin pyytää neuvoa. Gabriel oli mies, joka tiesi mitä tahtoi, mutta hän, Henrik, -- viisi vuotta hän oli turhaan kuluttanut yliopistossa, löytämättä "alaansa", ja kuudennella saanut villin aatteen -- mennä naimisiin!

Henrikin tuli vallan omien ajatustensa vuoksi niin tukala olla, ettei hän voinut olla kenenkään seurassa. He tulivat juuri sopivaan kulmapaikkaan, josta edempänä puuttui rakennuksia ja alkoi plankkuaita. Henrik pysähtyi ja antaen kättä Gabrielille sanoi:

-- Anna nyt anteeksi, Gabriel, etten minä tule sinun luoksesi --

-- Noh, mitäs siitä, ymmärränhän minä, että sinun on mukavampi hotellissa.

Mutta Henrik ei eronnut nyt sentähden, että hänen oli mukavampi hotellissa, vaan sen vuoksi, että hänen välttämättä täytyi olla yksin.

-- Huomenna minä odotan sinua tehtaan portilla ja tulen sinun luoksesi. Niinkö? -- sanoi Henrik.

-- Hyvä vaan, tehdään niin, -- sanoi Gabriel. Ja he erosivat.

"Mitäs mieltä minä siis olen Gabrielin suhteen?" -- ajatteli Henrik. "Mitä varten minä olen tullut tänne? Kuinka minä voin olla niin varma siitä, että Ingrid on sopimaton Gabrielille? Ja että Gabriel menee hunningolle, ellen minä häntä pelasta? Joko uskoa Gabrielin asiat kohtalolle, pitää Ingridiä kaikkien muiden ihmisten veroisena, etsiä hänestä hyviä puolia, -- tai tarmokkaasti ryhtyä toimeen, niinkuin olin alkanutkin ja niinkuin Uuno varmaan olisi tehnyt. Hän ei olisi lähtenyt kaupungista ennenkuin Gabriel olisi suostunut polyteknikumiin tai muuhun sellaiseen. E-ei! Mutta minulta äsken ihankuin kaikki aseet kirposivat käsistäni."

"Minä olen taas hukannut itseni ja iloni. Kuinka se nyt taas olikaan?"

Mutta ajatukset eivät hänen käydessään totelleet häntä.

Alakuloisena hän palasi hotellihuoneeseensa.

Ja se tunto, että hän on jotakin loukannut, -- se sama tunto, joka hänellä oli äskettäin tässä samassa huoneessa raskaan päivällisunen jälkeen ja jota hän oli luullut vaan tavalliseksi painajaiseksi, tuli nyt uudestaan hänen ollessa ihan valveilla. Eikä voinut olla mitään epäilystä, että ne olivat hänen omia esiinpyrkiviä ajatuksiaan, ja että niitä ei enää sopinut välttää.

Huoneessa oli ikkunat auki. Laskeva aurinko paistoi suoraan sisälle ja taas kuului tuo kaukainen soitanto jostakin puistosta. "Merkillistä kun ihmiselämässä samat hetket voivat uudistua!" ajatteli Henrik. Tuntien että hän voisi jälleen ruveta nojalleen ikkunaa vasten ja katsomaan ulos, hän meni ja sulki ikkunat, ollakseen uskollisempi omalle itselleen kuin silloin, veti vielä tummat uutimet eteen, niin että huoneeseen tuli jotenkin hämärä. Hän heittäytyi istumaan pehmeälle sohvalle, venytti käsiään, ja haukotteli; huomasi että häntä janottaa, meni ja joi ja tuli samaan paikkaan jälleen istumaan. Sitten tuntui, että toinen saapas vähän puristaa; hän veti molemmat jalasta ja heitti pois, sekä riisui samalla myöskin takin, ja istui uudestaan.

"No tulkaa nyt sitten", -- ajatteli hän omista ajatuksistaan ja piteli käsiään silmiensä edessä.

Ensin oli vaan pimeä ja jonkinlaista kaksi rinkiä kulki vasemmalta oikealle. Henrik seurasi niitä, mutta hänen huomionsa kiintyi hyvin kirkkaaseen vihertävään ristintapaiseen kuvioon, joka seisoi paikallaan pimeässä. Hän tuijotti siihen. Silloin sen väri muuttui muuttumistaan, tummeni punaiseksi ja siitä rupesi kellertämään, kirkastui jälleen ja aukeni niin omituiseen, ihanaan, uuteen valoväriin, ettei Henrikillä ollut ikinä ollut semmoisesta väristä aavistusta. Hän katsoi suljettujen silmäinsä pimeään, ja ihmetteli.

"Mitäpä jos taivaassa, meidän herättyämme, saamme kokea juuri näin jotakin ihan, ihan uutta", -- ajatteli Henrik. -- "Johannes sanoi, ettemme voi taivaasta mitään tietää, ja että meillä on ihan kylläksi näkemistä ja ajattelemista tämän maan asioita. Hän sanoi, että jumalaa voi vaan tuntea eikä ajatella. Ei, hän sanoi, että sitä voi kuulla, -- varmaankin juuri näin omain silmäin pimeydessä --."

Henrik avasi yhtäkkiä silmänsä, käännähti, katsahti sivuilleen ja vihelsi keskipaikan eräästä laulunpätkästä.

"No, ettehän te tulleetkaan", -- ajatteli hän taas omista ajatuksistaan ottamatta lukuun edellistä, joka oli tapahtunut jossakin vielä syvemmällä tavallisia ajatuksia.

"Missähän se on se minun keltanen ristini", -- ajatteli hän ja pani silmänsä taas kiinni. Siinä ei ollut enää kuin heikko sininen viiru, joka toisinaan näkyi, toisinaan hälveni. Hän avasi silmänsä ja aikoi nousta avaamaan myöskin uutimia, mutta häntä raukasi tänpäiväiset pitkät kävelyt. Olisi voinut mennä maatakin, mutta oli vähän liian varhaista. Hän nosti jalkansa sohvalle ja asettui mukavammin, puoleksi makuulle. Ajatukset tulivat ja menivät. Hän muisti jostakin syystä sen issikan, joka oli hänen vanhassa kortteerissaan seinän takana asunut, muisti lukunsa, sitten: kuinka hän kerran haki valkoista kaulahuivia ja jäi tanssihuveista pois, kun ei sitä löytänyt. "Olisinhan minä voinut mennä ostamaan, minä hölmö, mutta minä en tullut sille päällekään. Minä kuvailin, että se oli ihan ratkaiseva este. Olikohan se minun luontoni syy, vai oliko se kohtalo?"

"Johannes sanoo, että paitsi _kuulla_ Jumalaa, voi myöskin _nähdä_ Jumalaa, se on: nähdä kuinka kohtalo johtaa kaikkia tapauksia. Johanneksen mukaan minun pitäisi pysyä yhä edelleen hiljaa paikallani, ja antaa asiain muodostaa minua miksi tahtovat. Johanneksen mukaan jumala ei yhtään moiti minua siitä, etten minä ole löytänyt alaani. Päinvastoin minun pitäisi vieläkin vaan pysyä hakevalla kannalla, eikä turvautua edes tähtitieteeseen, sillä olihan sekin oikeastaan keksittyä. Johanneksen mukaan minulla ei ole mitään omaa tulevaisuutta, vaan kaikki on annettava kohtalon käsiin: siis myöskin tuo rakastuminen. Pitäisi jättää kaikki ajatuksetkin sinnepäin. Ehkä se tulee itsestään; ehkä ei. Nyt heti pitäisi jättää. Tästä hetkestä riippuu kaikki. Kaikki riippuu siitä jätänkö nyt vai en --"

"Mutta minun iloni, minne se sitten joutuu?"

Henrikin nousi tuskallinen hiki otsalle.

Sohvan yläpuolella seinässä oli valkonen sähkönappi ja hänen ajatuksensa, paeten vaikeaa ratkaisua, kiintyivät siihen.

"Tuohon jos painan, tulee kyyppari ja kysyy mitä tahdon, ja minä pyydän sanomalehtiä. Painanko siis vai enkö paina? Kuinka hullunkurista! Riippuuko nyt kaikki todellakin siitä että minä painan tai en paina?"

"Joutavia! Voinhan minä lukea vähän sanomalehtiä välillä. Tietysti voin."

Henrik painoi valkoista nappulaa ja kuuli kaukaa seinien ja käytävien takaa vastaavan kellonkilinän. Hän nousi sohvalta, huokasi keventyen, ja työnsi uutimet ikkunan edestä. -- Aurinko oli juuri laskennut. Hän avasi molemmat puoliskot ja ulkoa lehahti tuore illan-ilma ja rattaat rämisivät kadulta.

Kyyppari tuli sisälle.

-- Tuokaa minulle sanomalehtiä -- Nya Pressen, Åbo Tidning.

-- Jaha -- sanoi kyyppari ruotsalaisella murteella ja meni.

"Kun en minä kerran ymmärrä, mitä väärää siinä olisi, että minäkin rakastun, kuten kaikki muut ihmiset!"

Kyyppari koputti, tuli sanomalehdet kädessä, asetti ne pöydälle, kumarsi ja läksi.

Henrik otti turkulaisen lehden ja meni ikkunan ääreen lukemaan. Mutta hän ei vielä ehtinyt taittaa lehteä sopivaan muotoon kuin hänen silmänsä ensi sivulla sattuivat tutun lääkärin nimeen, ja hän luki ilmoituksen, että lääkäri C---- on jälleen saapunut kaupunkiin ja ottaa sairaita vastaan.

"Sepä mainiota!" -- ajatteli Henrik. -- "Jospa minä nyt paikalla lähdenkin hänen asuntoonsa, ehkä tapaan hänet. Kello on vasta vähän yli 9".

Sen enempää hän ei vitkastellut. Ahtaanlaiset saappaat olivat tuossa tuokiossa jälleen jalassa, kaikki napit kiinni ja takki yllä. Hotellin rappusia alas mennessään hän oikein tahallaan koetti kuinka pian hänen jalkansa taisivat siirtyä portaalta portaalle. Alhaalla vestibyylissä kaikille vieraille ystävällinen portieri, huomattuaan Henrikin tyytyväiset kasvot, avasi ovet ja päästi myhäillen hänet ohitsensa.

-- Skön afton! -- ei hän voinut olla sanomatta.

-- Härlig, -- vastasi Henrik pysähtymättä ja meni vihellellen ja rintaansa pullistellen kaupungille.

Kaikesta siitä mitä hän äsken oli ajatellut, ei ollut jäljellä muuta kuin tämmöinen tunne: äsken istuin itsekseni ja ikävöin, nyt elän jälleen.

Henrik oli juuri avannut sen kaksinkertaisen kivimuurin alaoven ja tullut hengästyneenä kiviportaille, kun yläkerrasta kuului kovaäänistä puhetta. Sanoja tosin ei voinut erottaa tavattoman kaikumisen vuoksi, mutta Henrik kuitenkin heti tunsi sen ystävänsä ääneksi. Tohtori puhui ovelta sisään palvelijallensa, jonka ääni kuului yhtaikaa. Sitten kuului kuinka ovi naksahti kahdesti lukkoon ja askeleet tulivat nopeasti rappusia alas.

-- Mitä minä näen? Henrik! -- huusi iloisesti keskikokoinen herra pysähtyen kummastuksesta ylemmäksi Henrikiä ja levittäen hansikoidut kätensä. Hänellä oli vaalea ranskalainen suippoparta, silinterihattu päässä, vaalea kesäpalttoo auki ja toisessa kädessä kävelykeppi.

-- Mistä, kuinka, miksi, minne? -- sanoi hän iloisesti.

-- No, muuten vaan, minulla on täällä sukulaisia.

Sinä olet menossa kävelemään?

-- Ei, ei, tule ylös vaan Henrik! Sepä odottamatonta! Kyllä tulit kreivin aikaan. Minä juuri mietiskelin kenen saisin käsiini.

Hän veti Henrikiä vastustamattomasti ylös, soitti, ilmaisi yhä hämmästystään, ja kädellään työnsi Henrikiä takaa, kun tämä siekaili ovessa.

-- Käy sisään, käy sisään vaan!

Sievä palvelustyttö auttoi Henrikiltä palttoon naulaan, ja he menivät saliin ja sieltä keltaväriseen vastaanottohuoneeseen.

-- He-hei vaan, -- sanoi Henrik kehuvasti, -- kylläpä sinä oletkin asettunut komeasti. -- Ja hän katseli ihmettelevällä uteliaisuudella ystävänsä työhuonetta. Ikkunan luona pienillä mustilla pöydillä oli kaikellaisia lasipurkkeja ja lääkärin tarvekaluja, samoin lasisessa kaapissa, sinisamettisilla aluksilla. Paitsi tavallista turkkilaista sohvaa ja matalia tuolia ilman selustimia, oli huoneessa vielä kaikellaisia sairaan-istumia ja suuri sairassohva.

-- Katsos, katsos vaan! -- pani Henrik.

-- Mitä niin? -- kysyi tohtori tyytyväisyyden hymy huulilla, sillä hän vallan hyvin tiesi toisen ihailevan näitä hänen laitoksiaan.

-- Täällä sinä vaan Turussa? -- sanoi Henrik katsellen kuviteltuja seiniä, omituisia naisten valokuvia, joilla oli kellä vaan jokin harso yllä, kellä tukka hajalla, kellä jalat vedessä, -- yksi liehui ilmassa pienten kiharatukkaisten enkelien kanssa, toinen oli menossa uimaan, kolmas muuten loikoili ilman vaatteita joutsenien parissa.

-- Turkulainenhan minä oikeastaan olenkin. Mutta jo minä olen tähän pesään kyllästynyt.

-- No?

-- Muutan Helsinkiin.

Tohtori oli jo istunut, mutta nousi jälleen ylös, tuli Henrikin luo ja, puistaen häntä olasta, sanoi:

-- Minä olen kihloissa, mies. Hurraa!

-- Hurraa, hurraa! -- sanoi Henrik, mutta ajatteli itsekseen: "noin ne kaikki menevät kihloihin, eikä se tälle ainakaan ole mikään kärsimyksen tie". -- Ja he huusivat yhtaikaa:

-- Hurraa! -- ja ottivat toisiaan hartioista.

-- Ei, ei se käy tämä nuoren miehen elämä enää, naimisiin sitä pitää mennä, -- sanoi tohtori istuen nojatuoliin.

-- Niinkö arvelet, heh, -- sanoi Henrik.

-- Minä saan ehkä paikan kirurgissa. Täällä Turussa minä olen liian tuttu ihmisille -- niin ja syyskuussa menen naimisiin. Minulla on jo kortteeri Helsingissä. Häiden jälkeen matkustamme kuukaudeksi Italiaan.

-- Mutta kenen kanssa, kenen kanssa?

Tohtori nimitti morsiamensa ja näytti valokuvan.

-- Henrik vähän ihmetteli, että juuri semmoiseen voi rakastua. Neiti oli kyllä kaunis, tai ainakin hyvin maukkaasti puettu, mutta hänellä oli Henrikin mielestä aivan liian paksut huulet.

-- Juu, juu, -- sanoi Henrik katsellen valokuvaa.

-- Mitäs sanot?

-- No mitäs muuta kuin onnea vaan! Milloin sinä häneen tutustuit?

-- Oikein hävettää vastata, -- ainoastaan pari kuukautta sitten.

-- Sinä rakastuit paikalla?

-- Ihan paikalla näin että siinä se on minun.

-- Mitäs kummaa siinä on! Voihan rakastua valokuvastakin, sanotaan, -- sanoi Henrik katsellen kysyvästi ja jännityksellä ystäväänsä. Mutta kun tämä ei vastannut, hän kysyi:

-- Etkö ollut ennen ajatellut naimisiin-menoa?

-- Katsos, se on minulle aivan välttämätöntä, -- sanoi tohtori, vaipuen hetkeksi mietteihinsä.

Henrik katsahti tohtoriin ja ymmärsi, että se oli tälle välttämätöntä siveellisistä syistä. Henrikillä ei ollut tämmöisiä syitä. Hän huokasi, ja jatkaakseen keskustelua sanoi:

-- Ja kaikki on päätetty?

-- Katso! -- sanoi tohtori vastaukseksi ja näytti paksua kultasormusta. -- Häät vietetään Heinolassa. Tiedätkö, se on pikkuinen nätti kaupunki lahtien, salmien ja lehtojen keskellä. Lähdemme sieltä laivalla, sitten junalla Hankoniemeen ja siellä Lyybekkiin. -- Mutta hauskimmaksi ajattelen sentään tuloa uuteen kotiimme Helsinkiin. Tiedätkö ne on kerrassa erinomaiset huoneet, korkeat, hyvin maukkaasti maalatut. Ne tulevat sisustettaviksi Iiriksen johdolla. Niin -- sivumennen sanoen: mehän tulemme kumpikin kaksi kertaa rikkaammiksi, kun yhdymme.

-- Vai niin, hänkin on varakas.

-- Tuoda vaimo omaan kotiin ja ruveta asumaan, se mahtaa olla taivaallista.

-- Sen nyt arvaakin, -- sanoi Henrik.

Tohtori kääntyi nyt Henrikiin päin, löi kämmenillään polviinsa ja sanoi, niinkuin uutta puheainetta alottaessa:

-- No, entä sinä, Henrik?

-- Minäkö? Minä olen ajatellut antautua lakitieteen alalle.

Henrik keksi tämän asian juuri nyt ja ihmetteli, ettei hänelle ilmestynyt mitään vastaväitteitä tämmöistä aijetta vastaan, jos se olisi ollut tosi.

-- No mikä sinut juristiksi on saattanut, -- sanoi tohtori; -- sinä olit ennen semmoinen filosoofi ja luonnontieteilijä.

-- Ei filosofia elätä.