Chapter 16

Henrik katsahti vielä kerran ympäri huonetta, likasiksi tahraantuneita ja paikotellen kiiltäviä seinäpapereja, kulunutta kaappia, jonka avonaisesta alalaatikosta törötti pyykkiin aijottuja alusvaatteita, ja tuli ajatelleeksi, että missähän hän makaa, jos jääpi Gabrielin luokse. "Arvattavasti he hilaavat tänne jonkun epäilyttävän sängyn ja matrassin, tai ehkä vaan sohvan, jossa ihan varmaan on lutikoita ja tyyny pannaan lakanan alle. Missä saa sitten käydä syömässä, ja jos pitää syödä täällä, niin mitähän ne kaksi oikein kokkaavat siellä kyökissä, jossa he samalla myös asuvat!" Hänelle oli ylen vastenmielistä koko tämä kortteeri. Mutta vaikeata olisi toiseltapuolen myöskin muualle mennä.

"Jääköön siis kerrankin 'kohtalon' ratkaistavaksi. Jos tapaan Gabrielia ja hän vaatii minua luokseen, niin tulen tänne, mutta jollen tapaa, niin menen johonkin hotelliin. Paras on että kirjoitan hänelle lapun varmuuden vuoksi."

Henrik nousi päättäväisesti, otti muistikirjan takkinsa ylätaskusta, ja kirjoitti siihen:

"Rakas Gabriel. Olen käynyt luonasi. Rahat mukana. Ellen tapaa sinua, tule sinä luokseni Phoenixin hotelliin." --

Tässä Henrik pysähtyi ja mietti: "Mitä jos eivät päästä Gabrielia sisälle niin hienoon hotelliin? Minun pitäisi puhua portierin kanssa." Hän kirjoitti riviä alemmas: "Veljesi Henrik", repäsi lehden ja pani sen pöydälle.

Sitten hän tuli pois Gabrielin huoneesta ja meni takasin käytävän pimeyttä kohden, missä löysi saman oven.

Molemmat naisihmiset olivat entisessä kyökissä ja näiltä Henrik sai tietää missä Gabrielin työpaikka oli. Selityksistä kävi ilmi, että juuri samaisesta sinikylttisestä Anniskeluyhtiön raittiusravintolasta piti kääntyä poikkikadulle ja matkaa oli siitä ainoastaan 10 minutin verran konetehtaalle.

Henrik sanoi jättäneensä kirjelapun pöydälle ja meni pois.

Hänen huolensa oli nyt ajurin saaminen, sillä kuumuus tuntui yhä yltyneen. Mutta ajuria ei koko tällä syrjäisellä kadulla näkynyt. Käveltyään jonkun verran Henrik tunsi olevansa kovin haluton jatkamaan vaellusta. Hän istahti hetkeksi tolpalle kadun kulmaan ja katseli lohdutukseksi edes toista katua myöten, ettei näkisi sitä inhoittavan pitkää katua, jota myöten hänen oli kulkeminen. Ja istuessaan hän ajatteli:

"Jos jokaisella askeleella on tarkoituksensa, niin mitähän tarkoitusta voi olla sillä että minun pitää tässä näin kuumassa avuttomana madella! Ja kuitenkin minä tarkoitan jonkun toisen hyvää enkä omaani."

Samassa sattui hänen silmäänsä kaukainen-kaukainen issikka ajamassa sen kadun yli, jota myöten hän katseli. Henrik hyppäsi pystyyn.

-- Isvossik! -- huusi hän, vihelsi ja taas huusi kuin vimmattu. Ja juuri viimeisessä nipussa issikka katsahtikin ympärinsä, pyörsi hevosen ja alkoi täyttä vauhtia ajaa Henrikiä kohden.

"Pelastettu!" -- ajatteli Henrik. -- "Olimpa sentään viisas kun istuin juuri tähän levähtämään, muuten en olisi issikkaa saanut käsiini."

Henrik retkahti istumaan mukaviin roskiin, ja issikka, kysymättä minne ajetaan, alkoi ajaa keskikaupunkiin päin. Ajosta syntyvä tuuli teki Henrikiin kovin hyvää. Hän päätti olevansa ylen väsynyt, niin että kun issikka kääntyi kysymään minne ajetaan, hän yhtäkkiä jonkinlaisesta kevytmielisyydestä keksi vastata konetehtaan sijaan: hotel Phoenix. Tosin hän heti jälestä katui sitä, sillä nyt oli siis päätetty, että hän ei asetu Gabrielin luo, vaan syö päivällistä tässä kalliissa ravintolassa ja ottaa siellä myöskin huoneen pestäkseen itsensä ja jäädäkseen sinne yöksi, sillä eihän hotellissa anneta huoneita muuta kuin koko vuorokaudeksi, -- mutta mikä oli tehty, se oli tehty. Syötyään ja levättyään hotellissa hän menee konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Ei siitä asiasta siis sen enempää.

Hotellissa Henrik otti kolmen markan huoneen, kiillotutti saappaansa, puistatti ja harjautti vaatteensa ja käveli pelkissä alusvaatteissa sukkasillaan hienossa numerossaan, valeltuaan itseänsä hyvänaikaa kylmällä vedellä, ja suurella nautinnolla ja tarkkuudella pestyään kasvonsa, kaulansa, kätensä ja käsivartensa hyvänhajuisella, helposti vaahtoavalla saippualla.

Kaikki näytti palvelevan häntä: puhtaat posliiniset saippua-alustimet, marmorinen pesukomoodi ja sinisen ja valkosen kirjava tilava pesuvati, jalanpolkaistava, sukkela suihkukone, josta vesi painettaissa pulpahti esille, vilposet käsiliinat, hämärä alkoovi, matot, joiden päällä hän liikkui, suurten ikkunain reekelilaitos, jonka avulla molemmat jättiläispuoliskot yhtaikaa aukesivat, maasta ylettyvä seinäpeili, -- kaikki ilosella mielellä ja auliisti palveli häntä.

Ja Henrik oli mitä parhaalla tuulella. Hänen oli tavattoman keveä olla, hänellä oli kuin olikin jonkinlainen luottamus kaikkeen, itseensä, yhteiskuntaan, kykyyn järjestää omia ja muiden asioita. Siitä saakka kuin hän istui issikkaan muisti hän alkaneensa ikäänkuin matkia Uunoa, ja hän jatkoi tahallaan tätä matkimista yhä edelleen. Uunon tavalla hän oli tilannut itselleen huonetta, Uunon tavalla juoksuttanut palvelijoita soitoillansa ja Uunon tavalla hän nyt vihellellen ja lauleskellen tassutteli edestakasin huoneessaan. Sama varmuus, sama elämänhalu, sama tarmokkaisuus! Ja miksi hän ei voisi aina jäädä tämmöiseksi, iloseksi, toimeliaaksi. Helei vaan!

Hän tapasi itsensä katsomasta seinäpeiliin ja huomasi tehneensä sitä jo tarpeeksi kauan, jonka tähden hän alkoi pian pukeutua, ja järjestettyään asunsa parhaimpaan mahdolliseen kuntoon, meni alempaan kertaan yleiseen ruokasaliin päivällistä syömään. Nyt eivät palvelleet enää ainoastaan kuolleet esineet, vaan ihmisetkin: pitkä hovimestari opasti häntä kallistetuin päin alakäytävästä salin ovelle asti ja kumartaen viittasi astumaan saliin. Kyypparit riensivät tilausta vastaanottamaan ja tarjoomaan pöytiänsä, kantoivat ruuat esiin ja talrikit katosivat pöydältä milloin tarvittiin ja puhtaat ilmestyivät pöydälle milloin tarvittiin. Ja Henrik söi ja joi.

Yhtäkkiä ilmestyi Johanneksen kuva hänen eteensä -- ilman vähintäkään syytä -- juuri silloin kuin Henrik oli saanut järjestetyksi vasikanpaistin talrikilleen salaattien, gurkkujen ja puolukkasyltin keskelle ja oli rupeemaisillaan sitä leikkaamaan, -- ilmestyi kaikessa surkastuksessaan, haparoivana, rikkirevityn ilme kasvoissa, siellä kaukana-kaukana Pohjanmaalla. Henrikin täytyi hetkeksi pysähtyä ja vetää suunsa totiseksi. Mutta sitten hän heitti koko kuvan. -- "Se on Johannes se," -- ajatteli hän eroittaen Johannesta itsestään, ja pisti tihkuvan paistipalasen suuhunsa. -- "Se on juuri tuo hänen täydellisyydentie-aatteensa, joka muuttaa koko hänen elämänsä jonkinlaiseksi ikäväksi paastoksi. Ja hyvä on, että minä hänet näin, sillä oikeastaan minulla itselläni oli paljon taipumuksia tuommoiseen munkkilaisuuteen, mutta nyt minä toki käännyn siitä jyrkästi!"

Vasikanpaistin perästä oli jotain hyytelöä, joka nielaistessa omituisen virkistävästi suljahti kurkusta alas.

"Hänen aatteensa aviorakkauden merkityksestä on suurenmoinen, mutta usein aatteen keksijät eivät osaakaan toteuttaa omaa aatettansa, vaan se jää muille tehtäväksi," -- ajatteli Henrik hyytelöä syödessään.

Kahvia juodessaan ja pureskellessaan hammastikkua hän taas yhä enemmän syventyi tähän ajatukseen omalta kannaltansa ja, melkein silmänkostumiseen saakka liikutettuna, sanoi itselleen: miksi pyrkiä saavuttamattomaan korkeuteen? miksei tyytyä siihen onneen, joka on ihmiselle mahdollinen: rakkauteen kahden sielun välillä? miksi sanoa kärsimyksen tieksi sitä, joka on ihmisen korkein onni? Voi sinä, minun ihana, tuntematon, umpivieras morsiameni! Ihan näen sinun kasvosi, sinun silmäsi katsoo minuun, sinun sielusi puhuu minun kanssani, me olemme jo kihloissa, olemme jo toistemme omat!

Henrik nousi niin ajatuksissaan, ettei tiennyt minne panna serviettiä käsistään. Esiin hypähtänyt kyyppari hänet herätti. Maksettuaan päivällisestä ja odottaessaan rahoja takaisin hän ajatteli, että kovin paljon tämä kaikki nyt tuleekin maksamaan, päivälliset, huoneet, portierit, -- ja muisti myöskin ohimennen tähtitieteen, ja että hän oli joskus päättänyt supistaa menonsa äärimmäisen vähiin, mutta nyt oli kaikki ikäänkuin muuttunut: hänellä oli ihan toinen elämänhalu, ei pilventakainen, vaan täkäläinen; hänellä ei ollut enää epäilyksiä siitä, mikä hänen oikea alansa on, kaikkeen hän tunsi halua, ihan niinkuin Uuno oli sanonut: mies on jokapaikassa alallansa.

Henrik meni ylös huoneeseensa, paneutui pitkäkseen mukavalle vieterivuoteelle puoli pimeään alkooviin ja heitti takin löysästi päällensä. Taskukello jäi naksuttamaan viereen pikku pöydälle suuren sinisen puhtaan juomalasin ja matalan samanvärisen vesikarahvin viereen. Ja Henrik nukkui makeasti ruoka-unta kokonaista kaksi tuntia.

Kun hän raskaan unen jälkeen heräsi, kavahti hän pystyyn niinkuin olisi jotain pahaa tehnyt. Mitä se oli? Onko hän lyönyt Johannesta unissaan? Ei. Se tunne tuli siitä, mitä hän oli äsken päivällistä syödessään ajatellut. Otan kaikki takaisin, Johannes raukka! -- Jumala johti minua äsken, vei Anniskeluyhtiöön seltteriä juomaan, istutti kadun kulmaan nähdäkseni issikan, ja minä kuitenkin hylkään hänet!"

"Ja kuinka on mahdollista, että minä makailen tässä, vaikka Gabriel on ihan lähelläni, jota minä en ole nähnyt viiteen vuoteen! Onko joku antanut minulle unijuomaa!" -- ajatteli Henrik ja hän itse näytti hänestä niin kummallisen pahalta, että hänen teki mieli vääntää käsiään tuskasta.

Mutta sitten hän nousi vuoteeltaan ja pyyhki silmistään unen. Kaatoi matalasta sinisestä karahvista vettä lasiin ja joi, katsahti marmoriseen pesukomoodiin ja yhtäkkiä kaikki esineet rupesivat jälleen palvelemaan häntä, ensin arasti, ikäänkuin peläten hänen hylkäämistänsä, mutta sitten entisellä mairittelulla ja ylpeydellä, ikäänkuin olisivat sanoneet: tottahan olet niitä, joita meidän on määrä palvella?

Henrik tuli pimeästä alkoovista.

"Se oli omituinen painajainen," -- ajatteli hän siitä mitä oli äsken unenpöpperössä tuntenut. --

"Onko siinä mitään pahaa, että minä olen ajatellut rakkauden kahden sielun välillä elämän korkeimmaksi huipuksi? Ei voi olla, sillä koko luonto on vaan sitä, linnut, kukat, -- ja se on ihmistenkin ihanne, runoilijain ainainen aine; kuinka sitä pyöritäänkin, aina sitä siihen lopulta tullaan. Ja niin minäkin olen pyörinyt ja hakenut ja haparoinut ja olen nyt tullut siihen. Mitä väärää siinä olisi! Se, että vaikka mieleni on iloinen, tunnen niinkuin olisin laskeutunut, täytyy siis johtua jostain muusta' --"

Henrik rupesi yhtäkkiä viheltämään ja meni ikkunasta katsomaan ulos, ettei tarvitsisi ajatella enää. Mutta hänen silmänsä pysähtyivät sittenkin ja hän monta kertaa turhaan koetti viheltämisellä ja ohikulkevia katselemalla uudestaan päästä ajatuksistaan, onnistumatta.

Ilta oli kaunis ja tyyni, jostain puistosta kuului torvisoittokunnan soittoa, ja Henrik olisi taas niin sanomattomasti kaivannut mennä ulos ja tavata joku toveri puhellakseen tämän kanssa. Voi kun ei se tohtori sentään ollut kaupungissa! Ei ole minne mennä. Sitäpaitsi, täytyyhän odottaa Gabrielia.

Mutta jos taas hän jääpi tänne, niin hänen täytyy ajatella loppuun, ja sitä hän ei millään muotoa tahtonut.

Hän vihdoin väkisin tempasi itsensä ikkunan luota, järjesti pukunsa ja meni pahalla tuulella kiireesti ulos lähteäkseen Gabrielia hakemaan konetehtaasta, ennenkuin työaika päättyy.

Konetehdas löytyi pian.

Henrik läheni suurta tiilirakennusta, jonka sisästä kuului kalsketta, räminää, pyörien surinaa ja jokin vonkuva yhtämittainen ääni. Hän avasi pikkuportin ja tuli pihalle, joka oli ihan mustana kivihiilestä ja rautaromusta. Kaksi suurta tehdasrakennusta oli edessä. Henrikistä tuntui selvästi, että pitäisi mennä vasemmanpuoliseen, mutta hän tahtoi olla viisaampi ja päätti mennä oikeanpuoliseen, koska se näytti suuremmalta ja sieltä jyskyi enemmän.

Takinliepeitään ja käsiään varoen hän koetti avata nokista ovea kaukaa etusormen ja peukalon avulla, mutta kun se ei auennut riuhtasi hän sitä koko kädellään. Se aukesi, mutta sulkeutui nopeasti jälleen ja veti Henrikin perässään luokseen. Hänen täytyi nyt molemmin käsin kiskoa ovi auki ja pujahtaa pian sisälle ettei se ehtinyt paiskautua päälle.

Henrikin edessä oli pitkä pajahalli, jonka molemmilla puolilla oli kattoon asti ylettyvät pikkuruutuiset, mustiksi nokeentuneet ikkunat, ja keskellä kulki kaksi riviä ahjoja, joissakuissa paloi häikäisevät hehkut. Muutamalta alasimelta, jonka ympärillä useita miehiä moukaroi, lensi kipinät suurena tulisuihkuna joka taholle.

Henrik yritti mennä eteenpäin saadakseen kysytyksi joltakin sepältä asiaansa, mutta ensimäinen seppä ei joutanut hänen puheilleen, toinen ei katsonut häneen, ja edemmäs oli mahdoton mennä kipinäin tähden.

-- Ei se polta, herra menee vaan, -- huusi joku sepistä.

Henrik rohkasi mielensä ja eteni.

Kun hän jo lähestyi pahinta kohtaa, jossa kipinät hänen ilokseen vähenivät, vedettiin toisesta ahjosta samallainen valkosena hehkuva pallo, niin että -- moukarin siihen käydessä Henrik joutui täydelliseen tulimereen ja antautui juoksemaan pakoon eteenpäin.

Häpeissään siitä, että hän oli näin kadottanut ryhtinsä, ja ymmärtämättä, miksi kohtalo oli tahtonut tehdä häntä naurunalaiseksi, Henrik lähestyi viimeistä seppää.

-- Missä täällä on Gabriel ----? -- kysyi hän sepältä.

-- Jaha, kyllä minä tunnen sen, herran olisi pitänyt mennä toisesta ovesta, se on juuri masinahuoneen vieressä, varvikoneen luona.

Henrik aikoi kääntyä takaisin.

-- Herra tulee sentään täältä, kyllä minä viisaan.

Seppä saattoi Henrikiä pienestä ovesta viilariverstaaseen ja käski menemään tämän läpi toiseen osastoon.

Täällä tuli Henrik tuhansien pyörien, hihnojen ja koneiden keskelle. Täältä sai alkunsa myöskin se vonkuva ääni, joka oli niin pitkälle kuulunut kaupungille.

Pelkästä kävelystä ja huomion kiinnityksestä Henrik oli ihan märäksi hikoontunut. Mutta hän lähestyi nyt kuumenevaa paikkaa, josta kuului säännöllinen suuren höyrykoneen käynti.

Lautaseinä eroitti höyrypannun ja koneen tehdasosastosta. Tämän seinän pienellä avonaisella ovella seisoi selin Henrikiin päin joku mies, nojaten ovipieleen ja jutellen sisäänpäin jonkun toisen, tuolla puolen istuvan miehen kanssa.

Henrik ei mennyt sinne asti sen tukahduttavan kuuman vuoksi, joka sieltä löyhkäsi, vaan kääntyi ympäri ja saavutti pajapojan, jolta kysyi asiaansa.

Poika meni lautaseinän ovella seisovan miehen luo, nykäsi sitä hihasta ja osoitti kädellään Henrikiä.

Mies katsahti pojasta ylös Henrikiin päin, hänen silmänsä suurenivat, kulmakarvat nousivat otsalle ja yhtäkkiä koko naama pyöristyi iloiseen hymyyn.

-- Henrik! -- sanoi mies, nostaen molemmat kätensä riemun merkiksi.

-- Gabriel! -- sanoi Henrik tunnettuaan hänet. Ja he kiirehtivät toistensa luo, kättä antamaan.

-- No mitä? Täälläkö sinä nyt vaan --? -- sanoi Henrik.

-- Täällähän minä, -- vastasi Gabriel. -- Ja mi-mistä sinä?

-- No pohjanmaalta...

-- Po-pohjanmaalta? Johanneksen --?

-- Johanneksen luota. Tulin kirjeesi johdosta.

-- Jassoo, -- niin, katsos -- se on pitkä historia, minä näet ammuin yhtä konttoristia jalkaan -- --

-- Mitä sinä sanoit? Ammuit? -- sanoi Henrik kauhuissaan.

-- Ei se mitään sen vaarallisempaa, tuli pieni naarmu vaan pohkeeseen, ja hän ampui minua ensin.

-- Mutta Gabriel, mitä sinä sanot?

-- Ei, ei, et sinä sitä ymmärrä, minun piti niin tehdä, -- mutta en minä olisi sittenkään ampunut, ellei hän olisi ampunut ensin.

-- Mutta miksi hän ampui sinua?

-- Hän luuli, että minä tahdon ampua häntä. Hän näetkös rupesi hävyttömästi kosimaan -- niin, katsos sinähän et tiedäkään, että minä olen kihloissa.

-- Olen vähän kuullut. Kenen kanssa?

-- Se on yksi Ingrid Vestlund.

-- Kuka se on? --

-- On vaan.

-- Kuka hänen isänsä on?

-- Se on tullivahtimestari ja Ingridin äiti on kuollut. Kyllä minä näytän sen sinulle. Kuinka kauan viivyt?

-- No kyllähän minä --, mutta selitä nyt vielä sitä ampumishistoriaa.

-- Niin, näetkös, hän rupesi hävyttömästi kosimaan ja minä päätin kysyä häneltä noin että mitä hän oikein meinaa. -- Ai, odotappas, -- sanoi Gabriel ja meni nopeasti koneensa luo, joka oli alkanut rätistä. Hän laskeutui kyykkysilleen, tarkasteli jotakin, väänsi pyörää ensin yhtäänne päin, sitten toisaanne, kiroili itsekseen suuttuneesti, siirsi pyöräremmiä ja alkoi vasaralla kolistaa jotakin irti.

Henrik lähestyi konetta ja koetti ymmärtää sen tarkoitusta.

-- Sinäkö tätä konetta hoidat? -- kysyi Henrik.

-- Minä.

-- Mitä siinä tehdään?

-- Se on varvi.

-- Mitä se on.

-- Siinä varvataan koneakseleita. Meneppäs vähän tieltä.

"Gabriel parka," -- ajatteli Henrik, -- "kyllä hän on tavalla tai toisella saatava pois tästä alennuksen tilasta."

-- Ja se uhkasi sitten haastaa minut raastupaan, se pirun penikka, -- sanoi Gabriel polviltaan, vasemmalla kädellään vääntäen kiinni ruuvimutteria ja oikealla pidellen kantaa. -- Vaatii kolmesataa sovintorahoja.

-- Minulla on rahat mukanani, -- sanoi Henrik tuntien, että tällä hän juuri piti Gabrielia vallassaan.

-- Mammaltako?

-- Niin.

Gabrielin silmissä välkähti jotain kosteata.

-- Kyllä minä sen tiesinkin, -- sanoi hän. -- Kiitoksia nyt sinulle Henrik paljon, mutta asia on järjestetty ja juuri tänä päivänä. Kaikki on hyvin. Mammalle jo kirjoitin, ettei tarvita.

-- Vai niin, sepä hyvä, -- sanoi Henrik, mutta oikeastaan hän ajatteli, että häneltä oli horjahtanut koko se holhoja-asema, jonka perustuksella hän juuri oli aikonut vaikuttaa. Nyt täytyi jotenkin muuten, nöyremmin, suuremmalla varovaisuudella ja valtioviisaudella panna vireille tuuma, jonka tarkoitus oli: vieläkin koettaa johtaa Gabriel sivistyneiden ihmisten elämän-urille.

Samassa alkoi tehtaan torvi huutaa, koneet pysähtyivät, kaikki yhtäkkiä hiljeni ja ennenkuin ehti katsoa ympärilleen oli verstas tyhjä ihmisistä.

-- Mitäs se oli? -- kysyi Henrik kummissaan.

-- "Sapaas," -- sanoi Gabriel pyyhkien rasvaisia käsiään.

-- No nyt mennään, -- sanoi hän ja ensi kerran Henrik kuuli selvään hänen tutun äänensä.

Gabriel heitti jakkunsa hartioilleen, otti tyhjän läkkikannun käteensä ja he menivät pitkin tehtaan pihaa suuren työmiesparven keskellä.

Kadulla alkoivat Gabrielin puukengät kalkattaa käytävän kiviä vastaan ja hänen kasvonsa olivat ihan nokiset, niinkuin kaikkien muidenkin seppäin.

Mutta kun he tulivat kauemmas kaupunkiin ja muut työmiehet vähitellen olivat hajonneet eri suunnille, huomasi Henrik, että ihmiset kääntyvät heitä katsomaan, oudostellen, että hieno herra ja nokinen seppä kulkevat rinnatusten.

Kulmassa Henrik pysähtyi.

-- Tänneppäin, -- sanoi Gabriel ja aikoi kääntyä ylämäkeen.

-- Ei, katsoppas, minä olen asettunut Phoenixeen. Minulla on siellä huone.

-- Voi, voi sinua, olisithan minunkin luona olla saanut, -- sanoi Gabriel. -- No minä tulen ainakin saattamaan.

-- Ei, kyllä minäkin voin sinua saattamaan tulla, -- sanoi Henrik kääntyen valmiiksi menemään Gabrielin kortteeriin päin. Hän ei tahtonut mielellään näyttäytyä Gabrielin seurassa keskellä kaupunkia ja erittäinkin Phoenixin portierille.

He päättivät niin, että huomenna, kun oli juhannus-aatto ja tehtaasta oli iltapäivästä saakka vapaus, Henrik tulee työn loppuessa jälleen konetehtaalle ja he menevät yhdessä Gabrielin kortteeriin, josta sitten menevät tullivahtimestari Vestlundin luona käymään ja Ingridin kanssa tutustumaan. Sieltä he menevät kaikki yhdessä juhannusaaton vietolle kaupungin puistoihin tai venheellä katsomaan tervakokkoja. Tämä kaikki oli Gabrielin mielestä suurenmoista ja hän oli ihan haltioissaan, kun he eräästä kulmasta erkanivat.

* * * * *

Henrik viipyi Turussa pyhien yli, tällä ajalla tarkkaan tutkien Gabrielin elämää, hänen tuttavapiirejään, ja rakkaushistoriaansa, niinkuin oli tullessa päättänyt.

Mitä rakkaushistoriaan tulee, niin Ingrid ei häntä lainkaan miellyttänyt.

Jo heti ensi näkemästä, kun he juhannusaattona tulivat tullivahtimestarin luo, tympäsi Henrikiä Ingridin ulkonainen käytöstapa, -- tympäsi erittäinkin siitä syystä, että Ingrid suuresti muistutti sitä punatukkaista Hilmaa sieltä Henrikin vanhasta Helsingin kortteerista, joka Hilma oli ollut hänen pahimpia antipatiojansa. Sama aiheeton tulistuminen, sama epäjohdonmukaisuus, sama sanotun monikertainen toistaminen ja jonkun asian itsepäinen päähänsä saaminen, ilman mitään mahdollisuutta sitä sieltä poistaa. Sanalla sanoen: sama piikamaisuus. Mitä hyvänsä Henrik olisi sanonut, Ingrid otti sen tahalliseksi hyökkäykseksi häntä tai hänen piiriänsä vastaan ja asettui puolustusasemaan, luottamatta mihinkään leppeyteen, jolla Henrik koetti häntä kesyttää.

Ja niinkuin heidän ensimäinen teenjuontinsa oli muodostunut piinaavaksi salataisteluksi ulkonaisesti viattomilta näyttävien sanojen alla, niin jatkui tätä taistelua edelleen silloin kuin Henrik jälleen tuli puheihin hänen kanssaan.

Henrik olisi Gabrielin tähden tahtonut kyllä teeskennellä, että Ingrid miellyttää häntä, mutta Ingrid itse teki tämän aikeen tyhjäksi, ja Henrik joutui vastoin tahtoansa koviin kahakkoihin hänen kanssaan, jotka enemmän kuin kylläksi osoittivat mitä Henrik oikeastaan hänestä ajatteli.

Gabriel koetti sovittaa, milloin kääntäen kinastukset leikiksi, milloin taas ottaen muka osaa ja hakien puolueetonta näkökohtaa, ja kokien suostuttaa molemmat siihen.

Yhtä tyytymättömäksi jäi Henrik Gabrielin muihin tuttaviin, vaikka hänen oli tässä helppo peittää Gabrielilta vastenmielisyyden tunteita.

He kävivät sekä Vilénin että värkmestarin luona, koska Gabriel nimenomaan esitti ne tuttavikseen.

Viléni jäykistyi kokonaan, kun Gabriel tuli Henrikin kanssa heidän kellarikerrokseensa, joka sijaitsi eräälle hovioikeusneuvokselle kuuluvan puutalon kivijalassa. Vilénillä oli yksi pieni huone ja hyvin paljon lapsia, eivätkä he olleet tulleet huonettaan siivonneeksi juhannuksen varalle. Viléni itse sattui olemaan hyvin likainen, samoin hänen vaimonsa. Henrikille levitettiin karkea, verrattain puhdas lakana vuoteen yli, ja pyydettiin siihen istumaan, ettei likaantuisi. Hän koetti keskustella, mutta siitä ei tullut mitään, Viléni töllötti ihan juuri niinkuin se mies siellä raittiusravintolassa. Jokaiseen Henrikin lauseeseen hän huusi: joo, joo, -- eikä mitään sen enempää. Ja oli vaiti, kun oli toista mieltä, antaen Henrikin parhaansa mukaan arvoitella, mitä hän ajatteli.

Värkmestarin luona taas oli sen puolesta ikävä, että tämä luuli keksineensä hyvin sopivan keskusteluaineen, kun rupesi puhumaan nykyisen elinkeinovapauden ala-arvoisuudesta verraten vanhaan ammatti-aikaan, ja jauhoi sitä ainetta herkeämättä.

-- Eikö sinulla todellakaan ole mitään tuttavuuksia sivistyneiden joukossa, -- sanoi Henrik, kun he kulkivat pois värkmestarin luota.

Gabriel joutui vähän hämilleen.

-- Kyllähän minulla alussa olikin, mutta minä olen vähitellen jättänyt ne kaikki. Meillä on niin erilaista, ja -- minähän olen tämmöinen --

-- Olisit koettanut vaan pysyytyä sivistyneiden piireissä niin kauan kuin mahdollista. Katsos, ihminen rupee helposti menemään alaspäin, jos hän joutuu huonompiin seuroihin, -- enhän minä tarkoita "huonompiin", mutta noin, -- sinä ymmärrät.

-- Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, -- sanoi Gabriel ja otti sydämmelleen harkitakseen, oliko hän todellakin mennyt alaspäin.

-- "Olen tietysti," -- ajatteli Gabriel. -- "Alaspäinhän minä aina olen mennyt, ja Ingridille olen vannonut, etten koskaan edes pyri ylöspäin. Voi, voi, jospa sinä Henrik aavistaisit, -- ajatteli hän edelleen, -- kuinka minä tahtoisin, ettet sinä olisi täällä, ettet kulkisi minun vieressäni, ettet huolisi minusta. Olisit kaukana, ja minä rakastaisin sinua kaukaa niinkuin ennenkin. Mutta nyt sinä olet tullut tänne, ja sinä revit rikki minut, ihan tietämättäsi. Sillä ethän sinä tiedä, että minulla voi olla vaan sinä taikka Ingrid, jompikumpi, mutta molempia ei."

-- Eihän Vilénissä tavallisesti noin likaista ole, mutta kuinka sattui juuri tällä kertaa, -- koetti Gabriel puolustaa, vaikka ei hän siitä puolustuksestaan paljokaan apua luullut lähtevän. Sanoihan vaan.

-- Hm, -- pani Henrik.