Chapter 15

Mutta Johanneksen täydellisyyden tietähän Henrik ei oikein hyväksynyt. Niinkuin siinä, että pitäisi rakastaa kerjäläistä, niin siinäkin, että pitäisi rakastaa vierasta kansaa, Henrik ei voinut nähdä mitään tulevaisuuden suuntaa, mihin tämä tunteiden tasapuolisuus olisi häntä vienyt. Hänen täytyi tunnustaa, että juuri tuo tasapuolisuus teki hänet jotenkin värittömäksi, eli "hedelmättömäksi", kuten Uuno oli hänestä sanonut. Täytyi myöntää, että Uunossa oli pontta, tarmoa, elämää, reippautta, tyytyväisyyttä ja kaikkia niitä ominaisuuksia, joita Henrik ihmisiltä enin kadehti. Ja se kaikki tuli siitä, että Uunolla oli selvä tulevaisuuden päämäärä, jotavastoin Henrikillä ei oikeastaan ollut mitään aikeita ensinkään. Sentähden hän, kierreltyään ajatuksissaan, tuli jälleen ja yhä suuremmalla vakaumuksella siihen päätökseen, että hänenkin, ollen ihminen, joka ei voi täydellisyyteen päästä, on ehkä sittenkin valitseminen yksi löytyvistä tunteista ja pantuaan syrjään muut puhaltaminen erikoiseen liekkiin tämä ainoa, sekä perustaminen sitten siihen toimintansa. Hän voisi siis tulla joko svekomaaniksi tai fenomaaniksi, koska hänellä oli edellytykset molempiin, ehkä mieluummin fenomaaniksi, katsoen siihen että Uunokin sitä jo oli, ja eihän hänen tarvitsisi tulla niin jyrkäksi, että kieltäisi ihan kaikki oikeudet ruotsalaisilta. Ei hän kuitenkaan näin yhtäkkiä voinut ratkaista kummaksiko hän tulisi, fenomaaniksiko vai svekomaaniksi.

Oliko hän jo kuinkakin kauan miettinyt näitä asioita, ei hän voinut tietää, mutta kun hän herättyään ajatuksistaan ajatteli taaksepäin, taisi hän selvästi kuulla, että Uuno oli melkein koko ajan jotain puhunut. Henrik havahti silloin kuin Uuno, lopettaen jotain lausetta, sanoi:

-- Nyt tietysti voi vielä näyttää epävarmalta, mutta ei mene montakaan vuotta, ennenkuin suomalaiset ovat enemmistönä hallituksessa, -- ja kas silloin!

-- Juu, juu, -- sanoi Henrik, ettei Uuno luulisi hänen olleen kuuntelematta.

Uuno, nähtävästi ilostuen siitä, että oli vihdoinkin saanut jonkinlaisen myöntävältä kuulostavan vastauksen, löi Henrikiä käsivarrellaan takaa selkään ja sanoi:

-- Ja kyllä sitten kelpaisi sinunkin virkoja valita, etkä tarvitsisi geodeesiksi ruveta.

Henrik ei uskaltanut kysyä, mitä virkoja? sillä tietysti Uuno oli juuri niistä puhunut. Hän antautui arvion mukaan keskusteluun.

-- Tokkohan suomenmieliset sentään enemmistöön pääsevät.

-- Siinä uskossa sitä eletään. Ja jotain toki täytyy tehdä koetuksenkin päälle. Täytyy olla valmiina sopivia henkilöitä astumaan esille kun kerran tarvitaan. Sillä kaikki portit aukeavat yhtaikaa. Saat nähdä, että meillä ennen pitkää syntyy omat kansalliset laitokset, omat pankkiyhtiöt ja muut, -- se kaikki on jo alulla, jos tahdot tietää, -- kohta kaikki kääntyy ihan nurin. Ja silloin sitä miehiä tarvitaan.

Henrikin päässä ei voinut olla syntymättä hullunkurinen kuva: Uuno on suurena maffena korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa ja hän Henrik, koettaa Uunon kautta onkia itselleen edullista paikkaa.

-- Minkä sinä sanoitkaan olevan jo alulla? -- kysyi Henrik. Uuno katsahti päätänsä kääntäen häneen.

-- Tokko sinulle uskaltaa puhuakaan, kuka sinun tietää, oletko edes fenomaani.

-- Ole nyt! -- sanoi Henrik.

-- Jaa, jaa, -- pani Uuno, mutta vähän ajan perästä kuitenkin selitti: -- Perustamme suunnattoman kansallisen osakeyhtiön. Sinä arvaat mitä siitä tulee, kun koko kansa panee rahansa siihen!

Hän katsoi voitonriemuisena Henrikiin.

-- Mistä sinä muuten olet sen saanut, etten minä olisi fenomaani? -- sanoi Henrik.

-- No etköhän sinä pidä yhtäpaljon ruotsista kuin suomesta.

Näin Uuno nyt sanoi juuri sen, mitä Henrik oli itsekin miettinyt, eikä ollut enää epäilemistäkään, että hän oli tullut äsken oikeaan päätökseen erotuksesta fenomaanin ja svekomaanin välillä.

-- Jos pidänkin yhtäpaljon, niin voinhan työskennellä kuitenkin etupäässä yhtäänne päin.

-- No niin, niin, miksei, -- sanoi Uuno myönnytellen, ja hänen silmänsä syttyivät Henrikin tähden: -- niinkauan kuin ruotsi ei tee estettä suomen kohoamiselle, olkoon vaan minun puolestani siellä missä on. Suottahan minä vaan.

Ja Uuno piti tästä hetkestä asti päätettynä, että Henrik on fenomaani ja yhtyy yleiseen virtaan. Hän oli innoissaan tästä asiasta. Varovasti hän pitkin matkaa koetti yllyttää Henrikin mieltä yhä enemmän puolueelliseksi. Ja Henrik puolestaan, vaikkei sisällisesti suinkaan ollut vakuutettu asiasta, antautuikin Uunon mielialaan. Se oli niin vapauttava, ja se niin selvästi osoitti hänelle suuntaa, päästi epätietoisuudesta ja ehdotti hänelle uusia tehtäviä.

Hänen entiset epäilyksensä siitä, mitä hänen oikeastaan oli tekeminen, näyttivätkin tässä uudessa Uunon valossa hyvin tarpeettomilta. Ja kolmannen kerran Henrik tunsi, kuinka tämä asia oli omituisella tavalla yhtä hänen Johanneksen luona saamansa aatteen kanssa, että ihmiselämän suurin onni on rakastuminen ja yhtyminen vieraaseen naiseen. Molemmat vapauttivat, innostuttivat ja sytyttivät häntä.

Kun he seuraavana päivänä ajoivat Alinan isän talon ohitse eivätkä pysähtyneet käymään vallesmannin luona, pääsi Henrik omantunnon nuhteista sillä, että rupesi taas puhumaan fenomaniasta.

Ilmaantui, että Uunolla oli jo kaikellaisia suhteita puolueen tunnettuihin vaikuttaviin henkilöihin ja että hän työskenteli maamittarina ja aikoi suorittaa ylioppilastutkinnon tämmöisten henkilöjen kehoituksesta ja heidän antamansa suunnitelman mukaan.

Sen mukaan kuin Uuno tuli omissa asioissaan avonaisemmaksi Henrikiä kohtaan, hän kasvoi Henrikin silmissä, eikä Henrik voinut olla ihmettelemättä hänen älykkyyttänsä. Mutta sen mukaan sammui myöskin Henrikin luottamus omaan entiseen itseensä ja hän piti nyt Uunosta kiinni niinkuin uudesta johtolangasta, -- rakasti häntä entistä enemmän eikä olisi mitenkään tahtonut päästää häntä käsistään.

-- Sinun pitää välttämättä tulla minun luokseni asumaan, kun tulet Helsinkiin tutkintoja suorittamaan, -- sanoi Henrik Toijalassa, missä heidän oli eroominen. -- Asut minun luonani ja minä luen ja teen ihan mitä sinä tahdot.

Uuno lupasi.

Uunon viimeiset sanat, kun hän jäi asemasillalle ja antoi Henrikille kättä Turkuun lähtevän vaunun etuselle, olivat:

-- Ja muista nyt panna se Gabriel oikein lujalle, pidä siellä oikein kenraalisiivous. Ehkä me sen vielä saamme ihmisten ilmoille.

-- Kyllä koetan parastani, -- sanoi Henrik.

Sitten juna vihelsi ja läksi.

Vasta kun Henrik oli pitkän aikaa matkustanut yksin, palasi hänen tietoisuuteensa jälleen myöskin Johanneksen vaikutus ja asettui Uunon vaikutuksen rinnalle, joka oli ehtinyt anastaa kaiken tilan.

Niinkuin kaksi suurta, vastakkain seisovaa vuorta kuvautui hänelle Johanneksen ja Uunon erilaiset puheet. Päävaikutus Johanneksesta oli, että ihminen ei voi mitään kohtalollensa, että jokaisella hänen askeleellaan on hänestä riippumattomat, jumalan asettamat seuraukset. Päävaikutus Uunosta taas oli ihan päinvastainen: jokainen hänen sanansa uhkui vakaumusta siitä, että hän itse on oman kohtalonsa herra, ja vielä enemmän: hän tahtoi omin päin luoda ja järjestää kokonaisen uuden valtakunnan maan päälle.

Siitä, mitä Henrik itse ajatteli näiden kahden vuoren välillä, ei hän tahtonut tehdä itselleen tiliä. Ennen matkaa Johanneksen luo hän ajatteli jotenkin samalla tavalla kuin Johannes ja oli sisässään surrut, että Uuno tuntui hänestä menneen ikäänkuin alaspäin. Nyt hän taas ei olisi voinut ollenkaan sanoa kumpi oli oikeassa, ja tiesi vaan sen, että häntä vastustamattomasti veti Uunon puoleen.

Kun Henrik koetti katsella vaunussa istuvia ihmisiä ja ajatella kustakin erikseen: voisinko rakastaa tuota niinkuin veljeä, tai tuota, tai sitten tuota, -- oli hänestä ihan selvä, ettei hän voinut, ja siispä hänellä Johanneksenkin kannalta ei ollut edessä muu kuin "kärsimyksen tie", jota Henrik kaikessa hiljaisuudessa piti elämänä ja onnena ja tietämättään riemuitsi siitä, että tunsi ikäänkuin jo kulkevansa sillä.

Johanneksen ajatuksia vastaan hänen täytyi yhä enemmän asettua väittelevälle kannalle; hänellä oli ikäänkuin tarve todistaa ne perusteettomiksi ja halu asettua Uunon kannalle ajattelemalla rakkautta naiseen elämäksi ja onneksi, johon saattaa tieten tahtoin pyrkiä.

Kovin häntä olisi haluttanut nyt tavata joku vanhoista tutuistaan. Juttelussa olisi kaikki selvinnyt ja hänen olisi helppo ollut saada kannatusta uudelle mielialalleen. Yksin hänen sitävastoin oli jotenkin ikävä istua. Hän koetti kurkistella ulos asemilla ja kävi jokaisessa vaunussa, mutta ei ihmeeksikään ollut ketään. Vihdoin hän eräällä asemalla keksi ostaa kirjalaatikosta lasin alta erään novellin, ja rupesi sitä lukemaan, voidakseen olla vaipumatta ajatuksiinsa ja siten ratkaisematta, oliko Johannes vai Uuno oikeassa. Novelli kesti ihan Turkuun asti.

Se novelli oli uuden uutukaisen hengen mukaan kirjoitettu. Se ylisti ja ihannoitsi sukupuolirakkautta. Sen tendenssi oli väittää, että todellinen rakkaus miehen ja naisen välillä on ylempänä kaikkea muuta, niin että sen rinnalla kaikki muut siteet särkykööt. Kerrottu oli, kuinka nainen, joka oli joutunut naimisiin ilman varsinaista rakkautta, rakastuu vieraaseen mieheen, joka myöskin rakastuu häneen, mutta myöskin on jo naimisissa. Rakastuneet yhtyvät luonnon lain riippumattomalla oikeudella, niinkuin koski syöksyy eteenpäin kysymättä lupaa äyräiltänsä. Kaikki muu saa sitten koettaa soveltua niin hyvin kuin taitaa elämään niiden uusien suhteiden ympärille, jotka rakkaus on luonut. Mutta rakkauden majesteettia ei saa mikään loukata.

Henrik tunsi, että hän olisi ollut aivan haltioissaan luetun johdosta, ellei junassa olisi ollut niin tukahduttavan kuuma.

Juna pysähtyi vihdoin Turun asemasillan eteen.

"Pystyneeköhän kohtalokaan tämmöisen rakkauden rinnalle, kun se oikein leimahtaa", -- ajatteli Henrik noustessaan istualtaan ja pannen kirjan taskuunsa.

II LUKU.

Henrik tuli Turkuun keskipäivällä ja meni asemalta Jalkasin Gabrielin kortteeria hakemaan, sen osoitteen mukaan, joka oli merkitty mammalle tulleen kirjeen yläreunaan.

Aurinko paahtoi täydeltä terältä kivimuureihin ja maalattujen puutalojen seiniin. Vaaleat peltikatot loistivat kaukaisista rakennuksista ja katukäytävän litteä kivi ihan nenän alta, niin että poskilihojen täytyi kohota silmiä suojelemaan, nenä rypistyi, huulet erkanivat ja suu irvisti esille kaikki hampaat.

Kuolleelta näytti kaupunki tässä paahteessa. Joku pakaripoika kulki korin kanssa, läkkiseppä kiiltäviksi kuluneissa vaatteissaan kiersi kulmaa peltejä rämistellen, ajuri torkkui määräpaikallansa, muuta ei näkynyt. Useat hienompien talojen ikkunat olivat liitukiehkuroissa, osoittaen että huoneet olivat tyhjät ja niiden asukkaat jossakin viileässä saaristohuvilassa.

Henrik tunsi olevansa niinkuin erämaassa tässä hänelle tuntemattomassa kaupungissa. Gabrielin löytäminen tuntui hyvin kaukaiselta asialta, ja hänen olisi kovasti tehnyt mieli levähtää, ennenkuin antautui mihinkään jännittävään kohtaukseen.

Hänellä oli yksi ainoa tuttava Turussa, nuori lääkäri, jolla oli kolme komeaa huonetta hallussaan. Hän päätti ensin käydä tämän luona. "Ihan varmaan se lähettää kylmää seltteriä hakemaan ja me sitten juttelemme varjoisessa huoneessa ikkunain ristivedossa liivinnapit avattuina. -- Ja minun suorastaan täytyykin mennä hänen luoksensa, sillä häneltähän saan varmaan tietää, missä konepajassa Gabriel voi mahdollisesti työskennellä, enkä tarvitse turhaan mennä Gabrielin kortteerille, joka ehkä on kaukana."

Hän löysi tämän asunnon helposti, Se oli kaksikerroksisessa kivimuurissa, jonka leveissä, kaikuvissa kivirappusissakin jo oli hyvin viileä ja hyvä olla. Toisen kerroksen totisissa, korkeissa kaksoisovissa oli suuret, yksiruutuiset lasit, joiden taakse oli vedetty kuvitettu punertava uudinharso. Tämän harson läpi saattoi nähdä pitkänlaiseen, valkoseinäiseen eteiseen, jossa oli seinäpeili ja viiniläisiä tuolia. Eteisen oviaukosta näkyi sisään salin parkettipermanto, jonka kiiltäviin, vahattuihin tammiruutuihin kuvastuivat mustansinisellä sametilla vuorattujen nojatuolien jalat. Ikkunaa vastaan näkyi naisen veistokuva raskaiden tummien ja keveiden valkoharsoisten uudinten alla.

"Merkillistä!" -- ajatteli Henrik katsellen sisälle, -- "yhteen aikaan näytti, että mies joutuu deekikselle, mutta sitten hän perii 50 tuhatta, eikä häntä vastaan ole mitään muistuttamista, ja noin hän elää."

Kun Henrikin ensimaiseen soittoon ei tultu avaamaan, soitti hän toisen kerran, ja odotti maltittomana, jo edeltäpäin nauttien ajatuksesta, kuinka hän asettuu ystävänsä luo. Tämä hänen ystävänsä oli yksi niitä, jotka ensimäiseksi olivat tulleet Henrikin mieleen, kun Johannes oli kysynyt, rakastiko hän ketään vierasta niinkuin veljeänsä. Ja sentähden Henrik tahtoi nyt mielellään nähdä tätä ystävää ja tehdä uudestaan havaintoja mainitussa suhteessa. Hänellä ei ollut mitään vastaan oppia rakastamaan lääkäriystäväänsä niinkuin veljeänsä ja alkaa nyt kohta tällä näkemällä. Hän aikoi sentähden olla hyvin avonainen, kertoa kaikki ja saada hänetkin yhtä avonaiseksi, että he entistä enemmän lähestyisivät toisiansa.

Henrik soitti vielä kolmannen kerran ja henkeä vetämättä kuunteli eikö kuuluisi piian askeleita. Vihdoin alkoikin kuulua, ja hän jo sanoi itseksensä: aha, -- mutta se muuttuikin sitten muuksi ja oli vaan jotain paukutusta alhaalta pihalta.

Juuri kun hän epäili, soittaisiko vielä neljännen kerran, hän huomasi ihan nenänsä edessä lapun ovessa, jossa seisoi, että tohtori poismatkustaneena ei ollut tavattavissa ja osoitettiin toisessa paikassa asuvan sijaisen puoleen.

"Sepä nyt harmillista", -- ajatteli hän, ja tunsi nolostuneensa. -- "Tietysti jossain maalla virvoittelemassa! Eihän täällä ole yhtäkään oikeata ihmistä tähän aikaan." Ja kaupunki tuntui hänestä kahta kuolleemmalta ja ikävämmältä, kun ei ollut tätäkään ainoata tuttua.

Hän oli taas kuumalla kadulla, suu irvessä.

"Mikäs siinä on muu edessä kuin mennä vaan Gabrielia tavoittamaan", -- ajatteli hän.

Taas hän otti kirjeen esille ja luki kadun nimen, sitten lähestyi seisovaa valkotakkista polisia ja kysyi minnepäin piti mennä löytääkseen semmoisen kadun.

Matka oli hirveä. Piti mennä ensin torin poikki, sitten nousta erästä mäkikatua ja kiertää kolmannella katuristeyksellä vasemmalle. Tätä katua sitten ihan kaupungin päähän.

Henrik kulki puolitorkuksissa, mutta yksi osa hänen ajatuksistaan liikkui. Hän kulki veltosti, uneliaasti, silmät valon tähden melkein ummessa, ja ajatteli näin:

"Johannes sanoi, että jokainen askel on kohtalon määräämä ja pienimmälläkin tapauksella on tarkoituksensa. Niin minäkin ajattelin, kun seisoin äsken oven edessä. Minä soitin ja soitin, mutta eipäs ollut kotona, vaikka minun kehitykselleni olisi ollut hyvin tärkeätä tavata häntä. Ja sentähden luulen, että suuri joukko tapauksia on pelkkää sattumaa, jolla ei ole merkitystä minun suhteeni. Tosin kyllä on tällä kertaa se merkitys, että minä nyt tätä rupesin ajattelemaan, mutta olisinhan voinut olla ajattelemattakin. -- Ja miksi minä oikeastaan kuljen näin kovaa, vaikka on ylämäki!"

-- "Anniskeluyhtiön raittiusravintola" -- luki Henrik rasittuneilla silmillään sinisestä kyltistä toiselta puolen katua, eikä pitkään aikaan ymmärtänyt mitä oli lukenut. "Anniskeluyhtiön?" Mitä se on? -- On yhtiö, joka anniskelee viinaa pienissä määrissä, etteivät humaltuisi, -- vastasi hän itselleen. "Raittiusravintola?" -- Aha: ei mitään väkeviä, ainoastaan limonaadia, seltteriä. -- Seltteriähän minä halusinkin. Ei mikään estä minua poikkeemasta sinne.

Ja Henrik meni kadun yli, nousi neljä-viisi rappuista, avasi lasioven, jossa kohta kilahti monet kellot, ja tuli hämärään huoneeseen, jossa oli maalaamattomia pöytiä ja jakkaroita, toisella puolella tiski, jonka takana näkyi vehnäsiä ja sokeroituja korvapuusteja, sekä sarja limonaadipulloja. Tiskillä oli kaksi lautasta, molemmat täynnänsä suuria ruisleipä-voileipiä puna- ja valkotäpläisien makkarain ja kiiltävän juuston kanssa. Oli yksi, jossa näytti olevan mustaa peuran lihaa. Sen otti Henrik, istui tuolille pöydän ääreen ja alkoi syödä. Verhon takaa ilmestyi lyhyt lihava bufettityttö, jolla oli jakaus toisella puolen päätä.

-- Seltteriä, -- sanoi Henrik saatuaan vihdoin tukehtumatta nielaistuksi molemmat sitkeät peuranlihapalat. Seltteri tuotiin. Hän kaatoi ja ajatteli pyreistä, että luonnonlaki kyllä löytyy, mutta kohtaloa ei löydy.

Juodessaan seltteriä Henrikin silmät katsoivat pitkin nenää ja kallistuvaa lasia huoneen sisempään nurkkaan ja sattuivat kahteen työmieheen, jotka istuivat jo tyhjennetyn limonaadipullon ääressä ja katsoa töllöttivät mitään puhumatta häneen. Toisella oli suu ihan auennut pelkästä töllöttämisestä.

Henrik koetti olla katsomatta heihin ja nauttia vaan omasta seltteristään, josta oli vasta yksi lasi juotu. Mutta hän tunsi päällään miesten katseet ja häntä alkoi yhä enemmän harmittaa. Tietysti ne inhoittavat vaan odottivat, milloin hän kaataa toisen lasin ja rupee sitä juomaan. Eikä Henrik kiusallakaan tahtonut tehdä sitä mitä he odottivat... Inhoittavat! -- ajatteli hän vielä kerran, nousi, maksoi ja läksi miesten katseiden seuraamana.

Taas hän jatkoi matkaansa samaa kuumaa katua myöten, ja jatkoi myöskin entistä omavaltaista ajatusjuoksuaan.

"Mitä nyt silläkin tapauksella saattoi olla merkitystä, että minä olin tuolla ravintolassa? Ei ikinä mitään."

Vähän ajan perästä hän ajatteli:

"Johannes käskee rakastaa noita, jotka töllöttivät, niinkuin veljiä. Hyi sentään, kuinka ne olivat inhoittavia!" -- muisti hän taaskin. -- "Se on täydellisyyden tie, sanoo Johannes," -- ajatteli hän edelleen. -- "Ei ikipäivinä. On ihan varmaan satunnaisuuksia, pikkutapauksia, joissa ei tee mitään, jos vähän inhoittaakin."

Jonkun matkan käytyänsä Henrik pysähtyi ja alkoi järkiperäisesti pyyhkiä kuivaksi niskaansa, kaulaansa, otsaansa ja lakkiansa, sekä puhalsi pari kertaa keuhkot tyhjiksi. Lähdettyään taas, jatkui sama ajatus:

"Minun olisi kai pitänyt ruveta ystävällisesti juttelemaan heidän kanssansa, avata liivinnapit ja vilvoitella --"

"Totisesti!" -- ajatteli hän samassa ja hänen piti taas pysähtyä. -- "Nehän olivat sepän näköisiä työmiehiä ja ne olisivat varmaan tienneet Gabrielista ja siitä konepajasta."

"Sepä nyt kiusallista, etten kysynyt," -- ajatteli hän, ja aikoi jo palata, mutta se olisi osoittanut perääntymistä hänen ajatussuunnastaan ja myöntymistä siihen, jota vastaan hän oli koko ajan itsekseen väittänyt, niin ettei hän palannut ravintolaan, vaan itsepäisesti jatkoi matkaa Gabrielin asunnolle, vaikka häntä kyllä epäillytti, ettei tämä työaikaan voinut olla kotona.

Tahallisesti reipastuttaen itsensä ja kooten ryhtiä hän meni kuumuudesta välittämättä paljoa nopeammin eteenpäin, eikä entiset ajatukset enää tulleet takasin.

Noin puoli tuntia käytyänsä hän huomasi jo olevansa lähellä matkan päätä, sillä rakennukset harvenivat ja muuttuivat mataliksi ja ränsistyneiksi. Vihdoin oli yhdessä portissa haettu numero. Henrik meni pihalle ja arvion päältä kiersi piharakennuksen maantasalla olevaan oveen sekä, koputtamatta kellarikerran tummia porstuaovia, kiipesi kaitoja puurappusia myöten ylempään kerrokseen. Siellä tuli eteen monia ovia ja pimenevä pitkä välikäytävä. Ei Henrik kajonnut yhteenkään näkyvistä ovista, vaan yhä arvion päältä meni pimeää kohti, ja jonkun verran hapuiltuansa tunnusteli käteensä ovenkahvan sekä koputti oveen.

Heti se avattiin ja asumuksen tapaisesta kyökistä tuli esille punakasvoinen, pelästyneen näköinen naisihminen.

-- Asuuko täällä Gabriel ----, -- kysyi Henrik.

Silloin naisihminen, vastaamatta sanaakaan, pujahti nopeasti takaisin ja pani oven jälleen kiinni. Oven takaa kuului supatusta. Henrik odotti. Ovi aukeni jälleen ja toinen, vanhempi naisihminen esiintyi, hyvin tutkivasti katsellen Henrikiä.

-- Kyllä hän asuu täällä, -- sanoi hän varovasti. -- Kukas herra on?

-- Minä olen hänen sukulaisensa. --

-- Jassoo, jassoo, -- sanoi vanhempi naisihminen ihan muuttuneella äänellä, nuoremman myöskin anteeksianovasti hymyillessä hänen takanaan. -- Juuri ikään hän pistäytyi ruokatunnilla täällä kotona, tuli juoksujalassa, kirjoitti kirjeen ja taas läksi. Mutta herra on hyvä ja astuu sisään hänen huoneeseensa, koska herra on hänen sukulaisiansa. Ehkä herra onkin veli?

-- Niin, veli.

-- Jassoo, jaa, kyllä hän on kertonut paljon veljistänsä. Herra on vaan niin hyvä -- sanoi hän, kun huomasi, ettei Henrik aijo antautua pitempiin puheihin ja johdatti hänet takasin käytävään.

Henrikille avattiin yksi niistä ovista, joiden ohi hän oli tullut. Hän astui vihertävällä, kuluneella seinäpaperilla sisustettuun huoneeseen, ja sulki oven jälkeensä. Huoneessa tuoksahti koneöljylle ja hiukan ummehtuneelle. Henrik avasi ensimäiseksi ikkunan, niinkuin hän aina teki missä vaan saattoi, ja katsoi vasta sitten ympärilleen. Seinänaulassa hän huomasi takin ja housut, jotka hän jo heti poimuista tunsi Gabrielin omiksi, sillä Gabrielin kaikissa vaatteissa oli aina samallaiset synnynnäiset poimut.

Henrik tuli nyt oikeastaan ensikerran täydellä huomiolla ajatelleeksi, että Gabriel, se sama roteva ja hyväluontoinen oma veli, asui täällä vieraassa Turussa ja kävi jossain nokisessa ja rasvaisessa konetehtaassa tavallisena työmiehenä. Kaukaa ajatellen se ei ollut koskaan niin omituiselta ja suoraan hämmästyttävältä näyttänyt. Gabrielin asioita koskevien tietojen sattuessa korvaan Henrik oli vaan aina ajatellut: no niin, mitäs merkillistä siinä, Gabriel on nyt kerran semmoinen. Mutta nuo vaatteet puhuivat elävästä, näkyvästä todellisuudesta. Noita hän siis piti yllänsä, hänellä oli oma jokapäiväinen elämänsä, omat tuttavat, omat kokemukset, omat suhteensa asioihin ja ihmisiin!

Vaatteista silmä siirtyi sänkyyn. "Tuossa hän makaa ja mietiskelee omia asioitansa. Kas kun se on sentään niinkin siististi korjattu. Kukahan täällä häntä palvelee, varmaan se nuorempi niistä kahdesta, -- ja se tuntee hänet ja hänen asiansa paremmin kuin minä, hänen veljensä. Ne ovat ottaneet hänet itselleen, nämä ja se, jonka kanssa hänellä on rakkausjuttu. Mitähän suhteita siinäkin oikein on!"

Pöydällä ei ollut paljon tavaroita, kokoonpantava keltanen metrimitta, avattu algebran oppikirja ja vanha sirkkelin puolikas, jolla arvattavasti pöytä oli piirretty täyteen naarmuja. Oli vielä jotakin romua patruunoista, ruuveista ja muttereista, niiden keskellä pieni pinkka postipaperia ja hajanaisia kirjekuoria, joista yhdellä näkyi onnistumaton mamman osoite. Pienellä pöytätelineellä Henrik vihdoin huomasi valokuvan ja näki ihmeekseen, että se oli valokuva hänestä itsestään, Henrikistä, joka oli otettu hänen tultuaan ylioppilaaksi, valkonen lakki päässä. Henrikiin vaikutti tämä löytö lämpimästi. -- "Kas että se noin muistelee meitä, sillä on kai hänellä ollut suuri vaiva säilyttää tätä valokuvaa kokonaista viisi vuotta kaikissa hänen monissa vaiheissaan," -- ajatteli Henrik. Sitten hän vaipui hetkeksi tarkastelemaan itseänsä valokuvasta. Hänestä hän näytti vähän itserakkaalta siinä: tuskin näkyvät viikset, leuka taakse vedettynä, että syntyi pieni toinen leuka. Muistettuaan siitä olleen jo kokonaista viisi vuotta ja ettei hän vieläkään ollut mitään, hän pani valokuvan pian pois ja jatkoi huoneen tarkastusta.

Nurkassa näkyi hajoitettu pyssy.

"Se on totta, -- ajatteli Henrik, -- aikoihan Gabriel ampua itsensä, ellei saa rahoja." Henrik tunnusteli äkkiä poveansa. Siellä se oli lompakko.

"Mitä ihmettä sekin kaikki on!" -- ajatteli Henrik aivan kuin hän nyt vasta olisi lukenut Gabrielin oudon uhkauksen ja ymmärtänyt mitä se sisältää.

"Siinähän on kokonainen elämä, -- viiteen vuoteen en ole häntä nähnyt, -- kuinka paljon olen kokenut tällä ajalla itse, ja miksei hän olisi kokenut yhtäpaljon, kokenut ja muuttunut yhtäpaljon kuin minä! Täytyyhän muistaa, että hän on minun oma veljeni! Hän on pelastettava ja se on minun tehtäväni. On otettava tarkka selko hänen elämästään, seurapiireistään ja erittäinkin tuosta rakkausjutusta. Häntä täytyy sanalla sanoen johtaa, hienosti hänen huomaamattansa johtaa pois tämmöisestä elämästä."