Chapter 14

Johannes ei voinut olla naurahtamatta Uunon varmoille päätelmille, ja kun Johannes, niin mammakin ja Henrik naurahtivat.

Ja he menivät kaikki saliin, jo vähän rauhoittuneina.

Mennessä sanoi Johannes Henrikille:

-- Kummallista, ensi silmänräpäyksessä, kun luin Gabrielin kirjeen, heti ajattelin: mitähän kallista minulla on, jota voin myydä ja lähettää rahat Gabrielille. Enpä olisi niin ajatellut, jos joku vieras olisi pyytänyt; olisin vaan tyytyväisenä sanonut: ei minulla ole.

-- No onhan siinä sentään suuri eroitus.

-- On tosin eroitus, -- sanoi Johannes ja mietti kuinka hän voisi selittää asiaa käyttämättä sanaa jumala, tai käyttää sitä niin, ettei se hieno ajatus, jota hän aikoi sanoa, menisi piloille. -- On tosin eroitus, eroitus on, paha kyllä, mutta jumala tahtoo, ettei olisi. (Hän sanoi "jumala" nielasemalla ja nopeasti.)

-- Tjah! -- sanoi Henrik ja meni jotain Uunolta kysymään.

Gabrielin asia ei kuitenkaan voinut näin sammua, vaan mamma yhä uudestaan rupesi siitä puhumaan ja yhä suuremmalla huolestumisella.

-- Ajatelkaa, jospa hän todella on tehnyt jotain luvatonta, -- kiivastuksissaan, -- hän on aina ollut niin vaarallinen, kun joskus tulee sille päälle, -- ja nyt ehkä tarvitaan nuo 300 markkaa asian parantamiseksi. Semmoinen olisi ihan Gabrielin tapaista.

Mamman levottomuus kasvoi vihdoin niin, että toisten piti keksiä kaikellaisia lohdutuksia hänen tyynnyttämiseksi, ja hän rauhoittui vasta sittenkuin Uuno lupasi toimittaa rahat postiin heti kun pääsi rautatielle. Hän tahtoi mennä heti hakemaan Hildan säästörahoja, mutta Uuno ei suostunut, vaan sanoi panevansa kaikki omastaan, kunnes muut ehtivät antaa osansa tähän yhteiseen uhraukseen. Tietysti ei takaisin-maksamista voinut Gabrielilta odottaa.

-- Ja pane postiin, heti rautatielle tultuasi, -- eikä vasta Toijalassa, jossa et ehkä ehdi, ja niin se myöhästyy. Minä kirjoitan samalla Gabrielille.

-- Ole ihan huoletta mamma, kyllä minä toimitan, -- sanoi Uuno. -- Me matkustamme tiistaina.

Taas Henrik kuuli, että hän matkustaa tiistaina. Ja kun hän katsahti Uunoon, tämä hymyili ja veti esiin kirjekuoren, jossa oli postin kautta saapunut sähkösanoma.

-- Tämmöisen olen minä saanut, -- sanoi hän ja täristi paperia ilmassa.

-- Mitä se on? -- kysyi Henrik hypähtäen tuoliltaan, sillä häntä jo aavistutti pahat.

Uuno antoi hänelle sähkösanoman.

Se oli kuin olikin Viipurista, kauppaneuvos T:ltä. Ja siinä oli sanat:

_Veljenne tervetullut. Odotamme_.

Se tahtoo sanoa: Henrik oli hyväksytty kotiopettajaksi, asia päätetty, ja nyt vaan odotettiin. Henrik käänsi kysyvän katseensa Uunoon, mutta tämä ei voinut katsoa häntä silmiin.

-- Tästähän tulee hyvin vaikeaksi perääntyä, jollen minä suostukaan, -- sanoi Henrik.

-- Mitä vielä, -- sanoi Uuno kevyesti, albumia selaillen, -- voihan siinä tapauksessa sähköittää uudestaan. Kyllä ne nyt aina saavat kotiopettajia, vaikka kymmenen joka sormelle.

Mutta nyt oli tullut jotakin lisäksi tähän kysymykseen -- ei Henrik itsekään ymmärtänyt mitä se nimenomaan oli, -- joka vaikutti, että hänelle matka Viipuriin, kauppaneuvoksen suurelle maatilalle, josta Uuno oli kertonut, ei tuntunutkaan enää vastahakoiselta. Tuntui niinkuin hän äskeisen keskustelun jälkeen Johanneksen kanssa jo olisi saanut kaikki, mitä hän voi saada häneltä -- ainakin niin paljon, ettei hän yhdellä kertaa huolinut enempää mukaansa ottaa. Se omituinen keveä ilo, jonka Johannes oli sytyttänyt, yhä lakkaamatta kyti hänessä, niin että hänen oli koko ajan ikäänkuin vilppaampi olla ja avarampi nähdä, Gabrielinkin juttu tuntui sivuasialta. Hän meni ja aukasi taas täälläkin ikkunan ja se tuulahdus, joka lehahti sisälle, uudinta kohottaen, tuntui hänestä tulevan jostain kaukaa meriltä, jossa suuret ulkomaan matkustajalaivat kyntävät vettä, ja tuntui niin hauskalta ja vapaalta, kun hän ei ollut sidottu mihinkään tämmöiseen nurkkaan, kuten Johannes. Hän sanoi Uunolle sykähtävällä sydämmellä:

-- Me siis matkustamme.

-- Mikäs siinä on, -- sanoi Uuno ja nousi venytellen itseään.

-- Ihanko todella matkustatte tiistaina, sinäkin Henrik? -- sanoi mamma.

-- Niin, mamma kulta, mikäs siinä auttaa, eihän minulla ole varaa kustantaa itselleni kesälomaa. Täytyy -- sanoi hän aivankuin virkamies, ja kohautti olkapäitään.

-- Luulimme ainakin että olisitte juhannuksen yli, -- sanoi Johannes, ja lisäsi surullisesti: kuka sen tietää milloin enää tapaammekaan!

Siinä Johanneksen sanassa oli monta värettä, jotka heti kajastivat Henrikin mielialassa, mutta ennen kaikkea tuntui, niinkuin hän olisi sanonut: hyvästi siis, ja anna anteeksi minulle, että olen ikuisiksi luopunut vanhan kodin takaisinvoittamisen ajatuksesta.

Henrik tahtoi häntä lohduttaa. Henrik ymmärsi Johannesta ja olisi itse menetellyt samoin Johanneksen sijassa.

-- Kylläpä teillä on sentään hyvin kodikasta täällä, -- sanoi hän Johannekselle, katsoi sanoessaan ympärilleen ja tuli ajatelleeksi, että täällä todellakin oli erinomaisen siistiä ja sievää, niin ettei hän siis suoraan valehdellut.

Johannes ymmärsi hänet ja hänen silmäluomiensa reunat vertyivät, ja hän räpytteli silmiänsä kääntyen poispäin.

"Mikä paradiisi noilla kahdella voisi olla täällä, Johanneksella ja Alinalla!" -- ajatteli Henrik. -- "Molemmat he ovat eronneet vanhoista rakkaista kodeistaan, ja heillä on nyt pieni yhteinen uusi oma koti, jossa he ikäänkuin elävät vaan toisilleen. Mikä ääretön onni on kätkettynä tähän pieneen taloon! Se on liian lähellä heitä, ja vaan siksi he eivät sitä löydä. Kaksi toisiansa ymmärtävää, toisiinsa tutustuvaa vierasta ihmistä samojen seinien sisäpuolella, kahdenkesken --!"

Henrik päätti puhua mamman kanssa vielä kerran näistä asioista ja hakea siihen sopivaa tilaisuutta. Kahdenkesken täytyi Johanneksen ja Alinan olla, siinä se oli koko juttu.

Heti kun hän löysi tilaisuuden eikä ollut pelkoa häiritsemisestä, sanoi hän mammalle nostaen tämän kerää ja istahtaen hänen viereensä:

-- Älä nyt vaan pahastu, mamma, mutta minä vieläkin sanoisin sitä samaa: kaikesta mitä olen huomannut minä luulen sittenkin, että jos sinä -- esimerkiksi joksikin ajaksi -- jättäisit heidät, niin se voisi olla hyödyksi Johanneksen ja Alinan kehitykselle.

-- Et ole sitten huomannut kaikkea, -- sanoi mamma.

-- Ei, ei, älä ymmärrä väärin, -- sanoi Henrik, -- minä juuri puhelin Johanneksen kanssa --

-- Minun lähdöstänikö? -- keskeytti mamma vähän loukkaantuen.

-- Ei, ei yhtään siitä, vaan siitä, että avioliiton oikea tarkoitus on yhdistää toisilleen vieraita ihmisiä, vieraita elementtejä, ja siten toteuttaa elämän tarkoitusta, ihmisten yhdistymistä ja veljistymistä.

-- Kaikki olisi niin hyvä, mamma vaan on esteenä, -- sanoi mamma hymähtäen.

Henrik vähän hermostui.

-- Ei mutta mamma, miksi sinä otat asian tuolta kannalta. Johannes ajattelee niin suuremmoisesti ja jalosti. Ja minun mielestäni ja tietysti myöskin sinun mielestäsi kaiken, mikä suinkin estää heidän täydellistä yhtymistänsä, pitäisi väistyä.

-- Sinusta, rakas Henrik, voi näyttää kummalta, että minä sittenkin olen toista mieltä, mutta niin se nyt vaan on.

Sitten hän oli vähän aikaa vaiti, jolla ajalla kyyneleitä alkoi kertyä hänen silmiinsä, ja liikutukselta hän vaivoin sai vapisevalla äänellä sanotuksi:

-- Kesken ei saa koskaan mitään jättää.

Henrik ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti tuolla keskenjättämisellä, ja ihmetteli, että vaikka hän oli sanonut niin suuren ja selvän aatteen, siinä oli jotain sanomista sen ylitse ja sen ulkopuolella. Mutta ei hän katsonut voivansa mammaa vastaan väitellä.

-- Minä ottaisin niin mielelläni sinut luokseni Helsinkiin, -- sanoi hän vaan: -- ainakin nyt aluksi.

-- Entä jos sinäkin sitten menisit naimisiin, minne minä joutuisin? -- kysyi mamma puoleksi leikillä.

Henrikille pani tämä kysymys vaikean arvoituksen eteen. Hänelle oli juuri äsken tullut selväksi, ettei äitien sovi asua naineiden poikiensa luona, joiden täytyy vaimonsa kanssa kehittää rakkauselämä kahden sielun välillä korkeimpaan huippuunsa. Mutta mamman kysymys teki hänelle samalla selväksi, että jossainhan mammankin täytyy olla. Ja sentähden Henrik luopui alkuperäisestä vaatimuksestaan ja sanoi mammalle näin:

-- Kun osaisi olla niin, ettei missään asiassa tekisi oman mielen jälkeen, vaan antaisi heidän tehdä ihan niinkuin he tahtovat, vaikka he tekisivätkin alussa väärin.

-- Niin, Henrik, "kun osaisi". Mutta tiedätkö sinä, ettei maailmassa löydy mitään niin vaikeata, kuin oppia palvelemaan toista, vaikka näkeekin tämän käskyt vääriksi ja kokemattomiksi. Ei löydy. Ja onhan lapsi myöskin minulle läheinen.

Henrik ei ollut ajatellutkaan lapsenhoitoa. Ja sentähden tämä mamman sana taas selvitti hänelle paljon asioita. Myöskin tuntui mamman vastauksessa, että hän on kyllä pannut parastaan voidakseen olla tahdoton. Henrikin juolahti tämän johdosta mieleen, että miksei mamma voisikin asettua kokonaan samalle kannalle kuin palvelija, joka kaikessa tottelee emäntää. Mamma on niin korkealla kehityksen kannalla, ettei sen pitäisi tuntua hänestä nöyryyttävältä.

-- Jos olisikin asettua niinkuin vaan palvelijaksi, -- sanoi Henrik arasti hymähtäen.

Mamma sanoi tähän:

-- Vanhat palvelijat tekevät silmäin edessä rouvan mukaan, mutta selän takana aina niinkuin heistä näyttää oikealta, mutta minä en voi teeskennellä, enkä voi tehdä vastoin selvää tietoani. -- Ehkä pitäisi voida, en tiedä.

Hän pani näin sanottuaan neuleen kainaloonsa ja kätensä poskelleen. Hänen silmänsä katsoivat surullisissa mietteissä kauas pois.

-- Ja tietysti pitäisikin, -- sanoi hän sitten, ja rupesi taas kutomaan. Vähän ajan perästä hän huokasi pois surunsa ja katsahti silmälasiansa yli Henrikiin.

-- No Henrik, kerroppa nyt tarkemmin aikeistasi ja tuumistasi. Nyt lähdet ensin Viipuriin; entä sitten?

Henrik aikoi kertoa tähtitieteestä, mutta oli kumma kyllä epävarma, aivankuin olisi itsekin epäillyt koko hommaa, ja kun mamma mitään sanomatta valmistui tarkkaan kuuntelemaan, ei hänellä ollutkaan mitään siitä asiasta selittelemistä. Hän ei mitenkään enää muistanut omia vaikuttimiansa tähtitieteen suhteen.

-- Minä aijon vaan yleensä ryhtyä ankaraan työhön. Katsos minä olen semmoinen, että tarvitsen kauheasti miettimisen aikaa. Mutta nyt olen miettinyt kyllikseni, ja alan tuntea, että seison vihdoin itsenäisesti jaloillani. Tästä tämmöisestä teen nyt kerrankin lopun.

-- Niin, -- sanoi mamma, -- voihan se olla hyvä. Kuitenkin riippuu kaikki siitä, mitä työllä tarkoittaa.

Henrik katsahti yhtäkkiä mammaan ja tapasi hänen lempeät silmänsä katsomassa lasien yli häneen. Henrik painoi katseensa samassa alas. "Olisiko mamma todellakin nähnyt hänen läpitsensä." Pujahtaakseen pois mamman katseen alta ja myöskin hyvittääkseen mammaa, jota vastaan hän hämärästi tunsi tehneensä vääryyttä, käänsi Henrik puheen Gabrieliin.

-- Mutta mitähän me sen Gabrielin kanssa oikein teemme, -- sanoi hän.

Mamma heti kaikkineen siirtyikin taas tälle alalle ja he keskustelivat uudestaan asiasta juurta jaksain. He kutsuivat vihdoin Uunonkin esille, ja Gabrielin suhteen tuli nyt päätetyksi niin, että Henrik, ennen Viipurin matkaa, poikkee Turkuun ja itse viepi hänelle rahat. Samalla hän ottaa selkoa yleensä Gabrielin asioista, ja kirjoittaa viipymättä tänne mammalle ja Johannekselle. Kaikki tämä suuresti rauhoitti mammaa.

Ja niin lähestyi vihdoin lähdön aika, -- lähestyi juuri silloin kuin Johanneksen elämä rupesi yhä uusilta puolilta avautumaan Henrikille.

Vasta viimeisenä päivänä Henrik huomasi, että olisi pitänyt paremmin tarkastaa Alinan lasta, jota he kolme olivat tuontuostakin pujahtaneet katsomassa, -- että olisi pitänyt kysellä monista muistakin heitä koskevista asioista, ja että se, mitä Henrik luuli tietävänsä heidän elämästänsä, ei ollut lähimainkaan koko heidän elämänsä. Ennen kaikkea häntä myöskin vaivasi se, että hänen olisi välttämättä pitänyt ruveta Alinan kanssa uudestaan puhumaan, sillä olihan asiat jääneet sille kannalle, että Henrikin piti puhua mamman ja Johanneksen kanssa siitä mitä he olivat Alinan kanssa puhuneet. Alina epäilemättä odotti saada tietää tuloksen. Mutta kun kaikki tuo oli niin monimutkaista ja vaikeata selittää, oli Henrik yhä lykännyt tuonnemmaksi ja vihdoin oli ikäänkuin olevinaan myöhäistä parantaa asiata, vaikka hän vaan ei viitsinyt.

Tosin hänellä vilahti ajatus: "koeta nyt itse rakastaa tuota vierasta niin, ettet häntä laiminlyö." Mutta hän oli liiaksi kiintynyt omaansa, että olisi tuohon sen enempää huomiota pannut. Hänellä oli olevinaan kiire lähteä, ja kuitenkin tuntui, ettei pitäisi lähteä. Kiire oli sen vuoksi, että aavistutti, että se sanoin selittämätön ilo, joka pysyi yhä siitä saakka kuin hän oli Johanneksen kanssa puhunut ja jota hän aikoi kaikin tavoin hoitaa ja häviämästä varjella, ei tuntunut voivan enää kasvaa Johanneksen luona olemisesta, vaan uhkasi päinvastoin ruveta vähenemään. Hänen ilonsa ja reippautensa, alituinen halunsa hoilottaa tai ainakin viheltää ei enää sopinut täällä vallitsevaan surunsekaiseen ja hiljaiseen mielialaan.

Merkillistä: äsken vielä hän itse oli juuri samallainen: epätietoinen, epävarma, hapuileva. Mutta nyt, vaikka tähtitiedekin oli horjahtanut, kaikki häntä ilahutti, ilahutti linnun piiperrys, hattara, ja muurahainen, joka ponnistellen voimiansa raastoi eteenpäin tikkua, ilahutti sekin, että toinen hänelle suruansa valitteli. Hän ei tarvinnut muuta kuin muistaa sitä ainoaa: vieras nainen, johon hän rakastuu!

Erittäinkin juuri viimeisenä iltana, kun he istuivat kuistilla, tuli tämä muiden ja hänen mielialojen eroavaisuus esille, ja Henrikin täytyi suorastaan hillitä itseään pysyäkseen toisten mielialassa ja ollakseen osoittamatta tavatonta iloaan melkein juuri eronhetkenä. Kun oli istuttu ja hiljaa jutellen selailtu surunvoittoisia tunteita, kun kostea kastesumu jo alkoi tuntua öisessä ilmassa, ja mamma nousi, sanoi Henrik, joka oli ollut vaan puoleksi mukana, -- sanoi ikäänkuin lähtijäisiksi:

-- Ja mitä sitä suree, ehkä tässä vielä kerran yhdymmekin, kuka sen tietää!

Mutta hän heti huomasi, kuinka tyhmästi se oli sanottu, sillä eihän Johannes ollut leikkiä puhunut, vaan se oli hänen todellinen kohtalonsa, ja toiveiden toteumattomuus ei ollut hänen pelkkä luulonsa, vaan uskonsa. Ja nämä Henrikin ilosanat tahtoivat sentähden viedä hänet vähän takaisin siitä keskinäisen ymmärryksen korkeudesta, mihin hän tunsi Johannekseen nähden päässeensä, ja hän olisi mielellään sanonut taas jotain totisempaa, häivyttääkseen edellisen vaikutuksen, mutta ei keksinyt.

Niin he menivät viimeisen kerran kukin huoneihinsa, Henrik ja Uuno saliin yhä samalla tavalla syrjään työnnettyjen kukkien ja huonekalujen väliin laitettuihin vuoteihin, ja Henrikistä tuntui lystiltä, että he kohta Uunon kanssa taas matkustavat.

Seuraavana päivänä jo varhain seisoi hevonen valjaissa pihalla ja Henrikin ja Uunon kapsäkki oli sidottu nuorilla istuimen taakse.

He joivat aamutuimaan kuumaa kahvia. Kaikki olivat ruokasalissa, Lapsi kuului rupeavan itkemään, mutta Alina ei säpsähtänyt eikä juossut pois kuten tavallisesti ennen. Siellä oli lapsentyttö.

-- No, ja mitäs nyt muuta kuin vaan hyvästiä sanomaan, ja -- alkoi Uuno sanoa ojentaen kättä mammalle, joka heti veti hänet luokseen ja upotti syliinsä ennenkuin hän oli loppuun päässyt.

Henrik antoi kättä ensin Alinalle, ja hän huomasi kummakseen, ettei hän taaskaan voinut katsoa häntä silmiin, vaikka Alina nähtävästi juuri sitä haki.

Mamma oli tietysti yhtenä kyynelvirtana.

Viimeiseksi Henrik tuli Johanneksen luo hyvästiä sanomaan. Silloin he olivat jo kuistilla.

Johannes pani kätensä Henrikin olalle ja sanoi liikutettuna:

-- Voi sinua, kun olet vapaa!

Henrik ihmetteli Johanneksen kaihoisaa, kyyneltyvää katsetta, eikä oikein ymmärtänyt sitä. "Ei suinkaan Johannes vaan tarkoittanut avioliittoaan! Pitikö hän siis todellakin vapautta korkeampana kuin avioliittoa?" Tuo puhe täydellisyydentiestä oli Henrikistä tuntunut enemmän vaan teorialta, johon ei hän luullut Johanneksen täydellä todella uskovan. Ja kuitenkin Henrikiä epäillytti, että Johannes oli tarkoittanut avioliittoa, eikä hän puolestaan voinut nytkään semmoista kantaa hyväksyä.

Kun he olivat rattailla ja kiertäen pihalta tielle ajoivat ryytimaan ohi ja vielä kerran katsahtivat jääneihin, seisoivat nämä kuistilla, ensin Alina, sitten harmaapäinen mamma ja rappuista alempana Johannes, -- seisoivat erillään kaikki kolme ja liikahtamatta katselivat poisajavia. Puut juoksivat heidän ohitsensa, ensin yksi: vielä he näkyivät, sitten toinen ja kolmas: vilahtivat vieläkin peräkkäin Alina, mamma, Johannes; sitten tuli tuuhea tuomi ja kaikki muut puut, -- eikä heitä enää näkynyt.

Ensimäisen osan loppu.

TOINEN OSA.

I LUKU.

-- No, oliko lystiä? -- sanoi Henrik Uunolle, niinkuin heillä oli tapana ennen lapsena kysyä toisiltaan. He olivat juuri kääntyneet rattailla oikein päin istumaan, kauan katsottuaan taakseen jäävää kappalaispuustellia, joka jo alkoi muuttua taas punaseksi täpläksi metsän reunaan.

-- O-ja, o-ja, -- sanoi Uuno, -- erittäinkin se käynti tappelukentällä. -- Siitä on vaan joku 80 vuotta -- ajatteles! 80 vuotta vaan, kuin siinä taisteltiin. "Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut!" -- Ja vähän ajan perästä Uuno yhä saman ajatuksen valtaamana saneli intohimoisesti: "äl' yli päästä piruja, sä poika urhoinen!" Hän huusi niin, että kyytipoika pelästyi.

-- Mutta jos ajatellaan niinkuin Johannes, -- sanoi Henrik, -- niin pitäisi ryssiäkin rakastaa.

-- Ja ni ponimaju po ruski, -- sanoi Uuno.

-- Niin, mutta sinä vihaat myöskin ruotsalaisia.

-- Vihaan, sillä niillä ei ole mitään tässä maassa toimittamista.

-- Sinä voit rakastaa vaan semmoisia ihmisiä, jotka ovat suomalaisia. Se on puutteellisuus sinussa, ja kuitenkin sinä siitä ikäänkuin ylpeilet.

-- Rakastaa voi vaan niitä, joita rakastaa. Tiedätkös minä asuin yhteen aikaan erään nuijalaisen kanssa, joka oli ollut religeerattu Lederlapin vuoksi, niin se sanoi aina: bää, bää, bää, -- kun joku rupesi puhumaan suvaitsevaisuudesta, ja käski pukeutua hameihin.

-- Aha, -- sanoi Henrik, -- hänkö onkin sinun ihanteesi, -- minä koko ajan ajattelin, että joku se varmaan on, joka on sinut kääntänyt.

Uuno rupesi nauramaan.

-- Kyllä se ainakin on reima poika, jota kelpaa kuunnella. Suomen suku, -- sanoo hän, -- on yhtä laaja kuin mikä muu tahansa Euroopan kansoista. Ei pidä vaan antaa vähentää itseään kaikellaisilla punasilla rajaviivoilla, joita vedetään Laatokasta ujosti pohjoista kohden. Viroon on silta yli Suomenlahden ja pohjoisessa Vienan meri huuhtoo Suomen leijonan kylkeä, itään ei rajaa ole ollenkaan. Me olemme Suomen suvun edustajat Euroopassa, ei meillä ole aikaa ajatella jonkun rannikkoväestön kohtaloa. Joka ei tässä maassa tahdo olla suomalainen, se maasta pois!

Henrikiäkin tempasivat nämä väkevät sanat, ja hänen mieleensä kohosi yhtäkkiä suuri Suomen valtakunta, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut ajatellut, niin että hänkin nyt yhtäkkiä katseli ylpeästi pohjalaisia lakeuksia.

"Rakastaa kaikkia kansoja, ryssiä ja ruotsalaisia -- se saattoi olla tuo Johanneksen täydellisyyden tie" -- ajatteli Henrik, -- "mutta hedelmälliseksi tämä aate tulee vasta sitten kuin täydellisyyden huipusta laskeudutaan vähän alemmas, ihmiselle mahdollisille aloille, niinkuin Uuno: rakastetaan ensin omaa kansaa. Ihan samalla tavalla oli Johanneksen aate, että pitää rakastaa kerjäläistä, minulle hedelmätön, kunnes ymmärsin, että voin oppia vierasta rakastamaan rakastumalla johonkin naiseen. Minä innostuin ja olen vieläkin innoissani. Täytyy ensin oppia rakastamaan omaa kansaansa, ennenkuin voi olla kysymys yleismaailmallisesta rakkaudesta ihmisten välillä. Mitä jos Uuno onkin minun edelläni, eikä jäljessä, kuten olen tähän asti luullut! Minussa varmaankaan ei ole sitä rakkautta Suomen kansaan kuin hänellä."

Ja pahan tapansa mukaan vaipuen ajatuksiinsa kesken toisen puheita Henrik, kuuntelematta Uunoa, koetti tehdä itselleen selväksi tätä kysymystä. Silmiinpistävää oli, että se, mitä Uuno sanoi isänmaanrakkaudeksi, ei oikeastaan tarkoittanut eri ihmisiä, sillä Uuno saattoi olla hyvinkin tyly jollekin kyytimiehelle ja arvosteli kaikkia ihmisiä jotenkin armottomasti. Mutta hän oli ikäänkuin luonut itselleen eri käsityksen jonkinlaisesta suomalaisuudesta, ja sitä käsitettä hän rakasti. Enemmän kuin ihmisiä tarkoitti hänen käsitteensä suomen kieltä, ja vielä itse maata. Henrik koetti nyt tutkia itseltään, eikö hän sitten rakastanut kieltä ja maata. Suomenkieli oli hänen koulukielensä, he veljekset olivat keskenään puhuneet sitä ja hän ajatteli useimmiten tällä kielellä. Kaikkia sen omituisuuksia, sitä, ettei siinä ollut sukuja, sitä, että korko oli aina ensimäisellä tavulla, sitä, että kieltosana vei päätteet tekosanalta, -- näitä sen omituisuuksia hän sydämmessään rakasti ja rakasti myöskin sen kaksoisääntiöitä, ja onomatopoeetisiä sanoja, rakasti Kalevalaa ja Kanteletarta. Myöskin mitä maahan tulee rakasti hän Suomea, erittäinkin senvuoksi, että siihen kuuluu myöskin Savonmaa. Hänen mieleensä muistui, kuinka hän oli joskus tyynellä melonut saaren rantaan, jossa tervalepät kasvoivat pyöreiden, vedestä vaalistuneiden rantakivien takaa ja laskeva aurinko valaisi punertavan kirkkaasti etumaiset lehvät ja rungot, mutta sisemmäs metsään jätti syvät, aavistuksia herättävät varjot, -- kuinka hän tuli ihan-ihan rantaan ja katseli sitä rajaviivaa, jossa vesi hipoi kiviä ja harvakseltaan lotkahteli veneen pohjaan. Jos hän ei rakastanut Suomenmaata, niin kuka rakasti! Tunteet maata ja kieltä kohtaan heillä oli kummallakin samat. Henrik tiesi hyvin, ettei Uunolla ollut mitään sen ylitse.

Jotain muuta täytyi siis olla vaikuttamassa siihen, että Uuno taisi pitää niin suurta melua isänmaanrakkaudestaan, jota vastoin Henrik ei voinut ollenkaan meluta erikoisesta rakkaudestaan leppärantaan ja Kantelettareen. Ja syynä täytyi olla se, että kun Uuno tämän yhden tunteen rinnalla ei antanut sijaa muulle, teki sen ainoaksi päätunteeksi, vieläpä tahallaan tappoi kaikki muut, oli taas Henrikillä sen rinnalla muitakin tunteita, ja erityisesti ruotsinkieltä kohtaan, jolla he puhuivat mamman kanssa ja usein keskenäänkin käyttivät erityisten ajatusvivahdusten ilmaisemiseksi. Tämän tunteen oli Uuno repinyt pois itsestään, tai ainakin luuli repineensä, tahallaan pannut suomenkielen etusijaan kaiken muun rinnalla ja sanoi vihaavansa ruotsia. Nyt tuntui Henrikistä, että omalta kannaltaan hänen olisi pitänyt säilyttää molemmat tunteet, koska ne kerran hänessä olivat eivätkä vielä koskaan olleet ristiriitaan tulleet. Ja jos Johanneksen kannalta asiaa ajatteli, niin vielä vähemmän sai tukehuttaa toista tunnetta, päinvastoin: jos ei suosiolla laajentanut tunteitansa, ihan "ryssiin" asti, ja luopunut erikoisesta rakkaudesta vaan omaansa, niin joutui "kärsimyksen tielle", kuten Johannes sanoi, jossa pakko opetti vierasta rakastamaan. --