Chapter 13

Sitten Johannes taas palasi alkuperäiseen aineeseensa, että Jumala on rakkaus ja että Jumalaa ei muuten voi tuntea. Hän sanoi, että Jumalaa on turha hakea viisaustieteestä, turha myöskin pilvistä ja tähtimaailmoista, ja jälleen teroitti, että Jumalan ilmoittaa vaan rakkaus toiseen ihmiseen ja maailmaan.

Tämä oli pääasia Johanneksen saarnasta.

Hän piti tavalliset päättäjäisrukoukset ja meni alas.

Virren aikana Henrik mietiskeli Johanneksen sanoja siitä, ettei Jumalaa saa hakea tähdistä, ja oli vähän tyytymätön niihin. Hän päätti sopivassa tilaisuudessa ottaa asian puheeksi, ja kehoittaa Johannesta lukemaan Flammarionin kirjoja. Johanneksen kanta tuntui muutenkin Henrikistä vähän niinkuin ahtaanlaiselta ja hänen käsityksensä Jumalasta ikäänkuin liiaksi sidotulta tähän maailmaan.

Hän läksi mamman ja Uunon kanssa kirkosta kotiin ilman Johannesta, jonka täytyi ajaa ensin rovastin luo ja ottaa sieltä posti.

Kun he läksivät, rupesivat he kohta puhumaan saarnasta.

Uunonkin mielestä tuntui tämä saarna vähän oudolta, se ei ollut hänestä ollenkaan saarnan näköinen ja sentähden hän ei voinut sanoa oliko se hyvä vai huono.

Mamma sanoi, että täytyi tuntea Johannesta, ennenkuin hänen saarnojaan saattoi oikein käsittää. Ja sanoi vielä, että kirkossa käyvä rahvas ei tainnut oikein niistä pitää.

-- Sopiikohan papin noin alentaa itseänsä? -- arveli Uuno. -- Miksi puhua itsestänsä? Tulee ajatelleeksi: mitä varten hän sitten saarnaa muille, jos hän on huonoin kaikista.

-- Katsos, hänellä nyt on aina tuo aate mielessä, että on ikäänkuin kaksi tietä: toinen täydellisyyden tie, jota myöten valitut kulkevat, ja toinen kärsimysten tie, jota myöten hän sanoo kulkevansa.

-- Mutta jos on kerran pappi, niin pitäisi toki olla valittujen tiellä, -- sanoi Uuno.

-- Kyllä hän on, rakas Uuno, -- on jos kukaan, mutta hän itse sitä ei näe, eikä hän kärsi toista puhuttavan. Ja kansa taas ei tiedä mitä ajatella.

-- Se nyt on niin Johanneksen näköistä tuo, -- sanoi Uuno nuhtelevasti etusormellansa takoen.

Henrik kulki heidän vieressään eikä puhunut mitään, mutta hän oli taipuvainen yhtymään Uunon mielipiteeseen, eikä myöskään oikein tiennyt miltä kannalta saarnaa arvostelisi. Johannes säälitti häntä vähäsen, sillä ei hänen saarnansa ollut juuri mitään innostusta kuulijoihin herättänyt. Nämä tulivat ulos kirkosta silmät rypyssä, kovin ajatuksissaan, ja näyttivät iloisilta, kun saivat kirkonmäellä taas ruveta pakinoimaan jokapäiväisiä, istua rattaille ja lähteä kilvotellen kotimatkalle. Eikä Henrik myöskään voinut kieltää, että Uuno oli oikeassa kun sanoi: mitä varten hän sitten saarnaa muille, jos hän on huonoin kaikista?

Hän päätti itsekseen jollakin sopivalla tavalla huomauttaa Johannekselle myöskin sen, että vähän suurempi itseluottamus, -- tai miksi sen sanoisi, -- ei haittaisi, kun kerran oli seurakunnan pappina.

Kun Johannes tuli kirkonkylästä kotiin, meni hän ensimäiseksi mamman luo ja pyysi anteeksi, sitten pyysi myöskin muilta, syyttäen itseänsä pahaksi ihmiseksi. Hän antoi postilaukun mammalle ja meni itse ylös vintikamariinsa, kahvia juomatta. Alinaa hän suuteli ohimennen.

Kahvin juotuaan Henrik nousi ja meni hänen jälkeensä. Siellä Johannes pesi kasvojaan, pärskyttäen vettä ympärilleen, josta tavasta hän siis ei vieläkään ollut oppinut pois. Henrik tiesi, ettei hänen kanssaan auta puhua, ennenkuin pesutoimitus on kaikella säntillisyydellä tehty ja suoritettu. Hän istui sentähden odottamaan ja mietiskeli, kuinka ja missä järjestyksessä hänen oikein oli sanominen kaikki ne asiat, joita oli kerääntynyt.

Kun Johannes oli pärskytyksensä lopettanut ja ryhtyi kuivaamaan itseään käsiliinalla, katsoi Henrik ajan tulleen, ja sanoi muka välinpitämättömästi:

-- Kuules, Johannes, et suinkaan sinä ole lukenut Flammarionin teoksia?

Johannes kuivasi juuri korvantaustoja, eikä sentähden heti ehtinyt vastata.

-- Flammarionia? Mikä se on?

-- Näetkös nyt, et ole edes nimeäkään kuullut, -- sanoi Henrik ja alkoi selittää: -- Flammarion, se on minun mielestäni yksi aikamme suurimpia neroja. Hän on kääntänyt ihmisten huomion siihen, että tämä heidän maapallonsa ei ole suinkaan ainoa paikka, missä on elämää.

-- Vai niin, -- sanoi Johannes yhä äänellä, joka osoitti, että hän piti pesua tärkeämpänä kuin Flammarionia. Hän kuivaili nyt nenänpieliä.

-- Minun mielestäni, -- sanoi Henrik, -- se on äärettömän tärkeätä, että ihmisten tietoisuuteen painuu se totuus, että elämä ylettyy muihinkin planeetteihin kuin vaan meidän köyhään pikkuiseen maapalloomme.

-- Hm -- pani Johannes sovitellen henkselejänsä ja ruveten sitten potkimaan ja täristämään jaloistaan pois tärkätyn paidan johdosta syntyneitä epämukavuuden tunteita.

Henrikiä koko lailla harmitti tämä välinpitämättömyys, mutta ei auttanut muu kuin koettaa vielä selvemmillä sanoilla herättää Johanneksen mielenkiintoa.

-- Erittäinkin tärkeätä se on siksi, että koko käsityksemme jumalasta silloin muuttuu.

-- Kuinka niin, -- sanoi Johannes ja koetti nähdä viiksiänsä.

Henrik hermostui ja sanoi kiivaasti:

-- Siksi vaan, ettei voi kuvailla, että jumala on vaan meitä ajatellut ja lähettänyt tänne ainoan poikansa.

Nyt Johannes todellakin käänsi huomionsa Henrikin puheeseen.

-- Jaha, jaha, -- sanoi hän ja istui tuolille panematta takkia päälleen, -- kuinka sinä sanoitkaan?

-- Että miksi jumala olisi ainoan poikansa juuri meille lähettänyt.

-- Kellekäs sitten?

-- No samallaisia eläviä olentoja, kuin me, on muuallakin.

-- Mistä sen tietää?

-- Koska tietää, että on toisia maailmoita, jotka ovat suurempia, rikkaampia, valoisampia ja tuhat kertaa sopivampia elämälle kuin meidän maapallomme.

-- Saattaa olla, mutta emme me niihin asioihin voi mitään perustaa, sillä emme voi koskaan saada niistä tietoa.

-- Siinäpä juuri erehdytkin. Me voimme saada niistä tietoa ja saamme yhä enemmän. Ja minä sanon sinulle: se, mikä elättää minua, on juuri toivo, että kerran saamme siitä tiedon, -- jollei minun eläessäni, niin ainakin minä tahdon parhaan kykyni mukaan myötävaikuttaa sinnepäin.

-- Niin, -- sanoi Johannes miettiväisenä, -- Uuno sanoi minulle, että sinä aijot ruveta työskentelemään observatoriolla?

-- Minä en riipu observatorioista, -- sanoi Henrik.

Sitten oli vähän aikaa äänettömyyttä heidän välillään. Johannes rupesi hiljaa silittämään etusormellaan pöydän reunaa ja katsoi samaan paikkaan. Sitten hän sanoi:

-- Tiedätkös, minä luulen, että tuo tähtitiede on yksi niitä hienoimpia viettelyksiä: se lupaa niinkuin muka tietoja jumalasta, mutta itse asiassa lykkää kaikki tyyni tulevaisuuteen. "Emme vielä tiedä, mutta saamme tietää," -- sanot sinä. Mutta Jumala eli totuus, pitää kuitenkin olla semmoinen, jota jokainen aina voi oppia tuntemaan, jos vaan tahtoo katsoa ja kuunnella.

-- Katsoa ja kuunnella?

-- Henkisellä silmällä ja henkisellä korvalla. Jumalaa voi nähdä siten, että näkee kuinka jokainen tapaus, jokainen otettu askel minun elämässäni ja sen seuraukset on vaan hänen johtoansa, -- se on niin kummallista, mitä enemmän sitä vaan katsoo, -- niin äärettömän kummallista! Ja kuulla taas jumalata voi siten, että ymmärtää hänen tahtoansa: rakkauden käskyä. Muuta tietoa jumalasta meillä ei voi olla.

Henrikin mielestä Johannes oli nyt takertunut tämän maapallon asioihin ja tuntui juuri sentähden raskaalta ja vähän ahdasmieliseltä. Ja hän mietti sopivaa vastaväitettä. Myöskin tahtoi Henrik vähän kostaa hänelle tähtitieteen puolesta, ja alkoi sentähden toisesta päästä, näin:

-- Kuinka sinä Johannes puhuit, että veljistyminen kerjäläisen kanssa olisi ihanne, päämäärä, mutta sittenhän pitäisi luopua kaikesta omaisuudesta, sillä kerjäläisiä on aina.

-- Eikös ole sitten sanottu: "anna pois kaikki mitä sinulla on ja seuraa minua?"

-- Mutta ethän sinä itsekään luovu omaisuudesta?

-- Koko tänpäiväinen saarna ei ollut mitään muuta kuin tämän asian selitystä, etkä sinä sitenkään ymmärtänyt. Minähän sanoin itsestäni, että minä en kulje täydellisyyden tietä, niinkuin pitäisi, vaan kärsimysten. On kaksi tietä: toinen se, jolla ihminen itsetietoisesti kulkee jumalan tahdon täyttäminen mielessä, ne on niitä harvoja valittuja, ja toinen, jolla ihminen liikkuu eteenpäin vaan siksi että kärsimykset häntä liikuttavat. Ja minä kuljen tätä toista, kiertotietä. Minä ainoastaan ymmärrän sen oikean tien, mutta olen itsekäs, täynnä himoja, ja rakkautta ei minussa ole juuri ollenkaan; tiedätkö, minä olen ihan sympatiiojen ja antipatiiojen vallassa, minä voin hirveästi pitää muutamista, mutta inhoon toisia, -- ja talonpoikia kohtaan ei minulla ole juuri mitään tunteita. Se on hirveätä, mutta niin se on.

-- Sinä olet vaan rehellisempi kuin muut.

-- Älä sekoita. Sinä et ollut tyytyväinen minun saarnaani, ja tosin minä ensin aijoinkin puhua vähän toista, mutta nyt sanon, että se mitä puhuin, on ainoata, mitä hyvällä omallatunnolla voin puhua, se tahtoo sanoa, puhua siitä, että minulla ei oikeastaan olisi mitään oikeutta puhua.

-- Mutta kuinka sitten voit ollenkaan olla pappina, -- sanoi Henrik, niinkuin Uunokin oli sanonut.

Johanneksen kasvoihin tuli taas tuo Henrikille jo tuttu rikkirevityn ilme.

-- Sehän se on minun elämäni suurin ristiriita. Nyt sinä kerrankin osasit ytimeen. -- Älä koeta parantaa, -- sanoi hän, kun Henrik tahtoi ruveta lieventämään. -- Minä en voi enkä saa olla pappina, ja kuitenkin olen. Sehän se minua kiduttaakin, mitäs muuta sinä luulit?

-- Mutta eihän sitten kukaan voi olla pappina. -- Miksei? Sanovathan muut, että he ovat sisällisestä kutsumuksesta tulleet papiksi. Mutta minä en ole tullut sisällisestä kutsumuksesta, -- jos mennään oikein pohjaan asti. -- Minähän tein päätökseni silloin -- sinä tiedät. Ja nyt kun tuo silloinen vaikutin alkaa olla poissa, niin ilmaantuu, että minä olen pappina vaan toimeentulon vuoksi.

-- No mutta Johannes --!

-- Älä sekoita. Ei suinkaan totuudesta mihinkään pääse. Silloin kuin päätin, olin lapsellinen; nyt ymmärrän asian, ja minun pitäisi takaisin, mutta -- toimeentulo!

Niin kuin Henrikiä surettikin, että kaikkialla Johanneksen ympärillä oli näin rikkinäistä ja särjettyä, tunsi hän kuitenkin omituista riemastusta siitä, että siis Johanneksellakin, juuri niinkuin hänellä, oli toimeentulokysymys ikäänkuin kaikkien muiden kysymysten keskuksena. Heillä oli siis pohjaltaan ihan sama kysymys ratkaistavana. Johanneksella vaan vielä selvempänä ja voimakkaampana. Ja se kiinnitti häntä Johannekseen. Hänen teki mieli tarttua Johannekseen yhtaikaa niinkuin veljeen ja opettajaan.

-- Tiedätkö mitä, Henrik? -- sanoi Johannes hetken kuluttua, ihan rauhallisesti: -- elämässäni on yksi merkillinen asia: minulle ei onnistu mikään. Niin kauas kuin muistan lapsuuteen, muistan myöskin tämän asian. Jos lyötiin krokettia tai erittäin jos jossain leikissä heitettiin arpaa, minä aina hävisin. --

-- No jokohan? -- sanoi Henrik epäilevästi nostaen päätänsä.

-- Ei, ei, älä nyt luule että minä jotenkin säälin itseäni, -- sanoi Johannes valmiina hermostumaan, -- se on minun huomioni: aina minulle, ihan kuin tahallaan, ei onnistu. Se on ollut niin silmiinpistävää, niin tuntuvaa. -- Muille edes joskus onnistuu, yhtä usein onnistuu kuin ei onnistu, mutta minulle aina ei onnistu. Ja niin se on aina ollut.

-- "Silmiinpistävää ja tuntuvaa" -- ja minä en ole koskaan mitään semmoista huomannut sinun suhteesi! -- väitti Henrik.

-- Siksi, että sinä et voi mennä minun sisääni. Se on minun asiani ja sinun pitää uskoa, kun minä sanon. Ymmärrätkö, siinä saattaa olla jokin tarkoitus, sillä se on epäilemättä ihan tahallista. --

-- Voi, voi, mitä sinä puhut, -- sanoi Henrik.

-- Katso muita: he elävät onnellisina, menevät naimisiin, saavuttavat tarkoituksensa, -- mutta minä -- kaikki käy ihan päinvastoin kuin mitä tarkoitin! -- Uuno sanoo, että minun olisi pitänyt puuhata, mutta hän ei tiedä, että minä jo silloin olin rakastunut. Ja tietysti minun piti rakastua pohjalaiseen, -- tietysti.

-- Mutta sinähän se olit itse, joka rakastuit.

-- Minä en voinut olla rakastumatta, tai ainakaan en ymmärtänyt, että siitä tuli jokin este minulle. Katsos siinä on taas esimerkki. Minulle ei saa mikään onnistua. Ja se nyt on juuri niinkuin olla pitää, se on juuri sitä, mitä minä sanon elämän kouluksi: minun täytyy luopua tahtomasta mitään. Minä ymmärrän sen hyvin, ja sittenkin tahdon itselleni kaikellaista. Eihän siinä voi olla muuta edessä kuin kärsimyksiä. Ne polttavat minusta vähitellen pois minun oman tahtoni, itsekkäisyyden.

-- Mutta onkohan tuo oikein, -- sanoi Henrik happamesti. -- Mitä varten ihmisen pitää luopua omasta tahdostansa, jos se ei ketään vahingoita.

-- Siksi, että hän oppisi tahtomaan vaan muiden ihmisten hyvää.

-- En minä semmoisia ymmärrä.

-- No että hän oppisi rakastamaan kaikkia ihmisiä.

-- Niin, niin, kyllä minä tiedän, sinä jo puhuit siitä, -- sanoi Henrik.

-- Ja kun minä en voi kulkea oikeata tietä, niin minulla pitää olla kärsimyksiä, minä voin oppia vaan kärsimysten kautta.

Henrik huokasi.

Johannes mietti taas hyvän aikaa. Sitten oli juuri alkamassa puhua, mutta pani suunsa kiinni ja jatkoi miettimistä.

Henrik rupesi puhumaan muusta.

-- Kuules, Johannes, sinulla pitäisi olla täällä oma hevonen, -- sanoi hän, -- että pääsisit edes ajelemaan milloin haluttaa.

-- Odotappas, -- sanoi Johannes keskeyttäen. Hän tahtoi nähtävästi vieläkin selittää. Sanoppas, Henrik, -- alkoi hän, -- onko maailmassa ketään vierasta, jota sinä rakastat?

-- Kuinka niin? Eikö olisi? -- sanoi Henrik kummastuen ja hän selaili ajatuksissaan tärkeimmät tuttavistaan, mutta ymmärtäen että Johannes tarkoitti: rakastaisit niinkuin veljeäsi, hän ei todella löytänyt yhtäkään heistä, joita olisi voinut sanoa rakastavansa.

-- Näetkös nyt. Mutta avioliitossa tutustuu ihan vieraaseen ihmiseen, jota rupee rakastamaan.

-- Niin, semmoisella rakkaudella!

-- Ensin semmoisella, mutta sitten semmoisella että pelkää esimerkiksi rattaiden kaatuvan, jos hän lähtee yksin, -- tuntee mitä hän meinaa ja rakastaa hänen ajatuksiaan. Näetkös, vierasta ei tahdo tulla ihan lähelle, sen ruumis on vastenmielinen. Mutta kun on semmoinen rakkaus, niin päinvastoin rakastaa toisen ruumista, ja samassa nyt oppii myöskin rakastamaan hänen ajatuksiaan ja yleensä mitä hän meinaa, ja niin hän tulee vähitellen yhtä läheiseksi kuin veli tai sisar. Katsos nyt: hän oli vieras, mutta muuttui yhtä läheiseksi kuin veli; siinä se juuri on plus. Ja huomaa vielä, tämä Jumalan tahto: vieraiden ihmisten veljistyminen, tapahtui tässä tapauksessa ihan ilman minun osanottoani. Minä vaan rakastuin.

Nyt Henrik myhäili tyytyväisyydestä. Hän oli yhtäkkiä päässyt Johanneksen ajatuksen perille ja ymmärtänyt nuo Johanneksen "kaksi tietä", -- ymmärtänyt aivan niinkuin se olisi ollut hänen oma ajatuksensa, jota hän olisi ennen itsekin ajatellut, vaikkei koskaan ollutkaan.

-- Sinä varmaan kysyt, -- jatkoi Johannes, -- miksi minä sanon tätä kärsimyksen tieksi; siksi, että minä tarkoitin naimisella omien toiveiden toteutumista, mutta sijaan on tullut, että minun on täytynyt luopua kaikista omista toiveistani. Nyt minä kyllä ymmärrän iloita siitä, että on tapahtunut tämmöinen "plus", joka on elämän ainoa tarkoitus, mutta koko elämäni tähän asti on ollut toiveiden silpomista pala palalta. Ja se on niinkuin olla pitää. Jospa tietäisit kuinka paljon minulle on maksanut tulla tähän päätökseen. Ohhoh.

-- Jaha. sitäkö sinä tarkoititkin, -- sanoi Henrik, ja nyt hän alkoi puhua Johanneksen kanssa ei väitellen, vaan jatkaen Johanneksen ajatusta omallansa: -- Ihminen niskoittelee, mutta luonto itse vie hänet yhteen. Se on todella merkillistä! Ja siksihän useimmin juuri niin erilaiset ihmiset rakastuvat toisiinsa, ihan eri yhteiskuntaluokasta, -- ja aina se kummastuttaa ihmisiä, että juuri nuo kaksi rakastuivat toisiinsa, mutta sillä onkin tarkoituksensa. Ihmeellistä! Koska sinä olet tuon aatteen keksinyt?

-- Lienenkö sitä keksinyt, elämä on itse opettanut, -- sanoi Johannes.

-- Ja täydellisyyden tie taas on, -- jatkoi Henrik, -- kun ihminen luopuu omista toiveistaan ja vapaaehtoisesti antautuu palvelemaan kaikkia ihmisiä veljinänsä. Semmoiselle ihmiselle on tietysti avioliitto merkityksetön. Hän ei hae sitä.

-- Niin, niin, -- sanoi Johannes. -- Se ei ole enää kärsimyksen tie, vaan elämän.

-- Mutta se vaan ei ole oikein inhimillinen tie, -- sanoi Henrik.

-- Jaa, -- pani Johannes, vaikkei enää ajatellut niin; hän vaan ei tahtonut joutua heti taas väittelyyn.

-- Se tahtoo sanoa, ainoastaan semmoiset kuin Kristus on sitä kulkenut, -- lisäsi Henrik.

-- Niin, mutta onhan Kristus sanonut: seuraa minua.

-- Niin, jaa, eiköhän se ollut tarkoitettu enemmän vaan opetuslapsille, -- sanoi Henrik kallistellen arvostelevasti päätään.

-- Ei, -- sanoi Johannes, voimatta enää salata totuutta. -- Sinä olet ihan väärin ymmärtänyt minua. Minä tarkoitan, että jollei pyri täydellisyyden tielle, jollei joka päivä pidä sitä silmiensä edessä, niin ei sillä sitten ole mitään merkitystä.

Mutta Henrikiin ei vaikuttanut tämä oikasu.

-- Noh, -- sanoi hän vaan: -- minä nyt ainakin olen niitä syntisiä.

-- Ja mitä syntisempi, sitä tärkeämpi, että on selvä päämäärä, -- takoi Johannes: -- Ymmärrätkö, koko asia on siinä, ettei anna perää päämäärästä.

-- Juu, juu, kyllä, kyllä, mutta tarkoitan: ihmiset sentään aina kulkevat sitä toista tietä, jota sinä sanot kärsimyksen tieksi.

-- Hm, -- pani Johannes ja venytti huuliaan peittääkseen ihmettelyään, ettei Henrik sittenkään ymmärtänyt.

-- Se on sentään suurenmoista, -- sanoi Henrik innostuneena. -- Kun ajattelee, mitä on todella ihmiselämä muuta kuin yhtämittaista pakollista yhtymistä kesken kaikkea vihollisuutta. Suvut ovat vihollisia keskenään, Romeo rakastuu Juuliaan ja luonnon mahtava voima solmii vihollismieliset suvut yhteen. Kyllä se on sittenkin tuo vanha, ylistetty sukupuolirakkaus, joka on kaikki kaikessa, -- joka synnyttää uusia suhteita, joka luopi uutta elämää. Ja kun kaikki käy ympäri, niin se on sittenkin ihmiselämän suurin onni.

Johannes mietti, mitä hän voisi sanoa Henrikin innon mukaista, ja sanoi:

-- Enhän minä sano, kyllähän kärsimyksen tielläkin voi olla onnea, -- onhan omasta lapsestakin suuri ilo, kun se alkaa hymyillä ja puhella, mutta ei se ole sitä onnea, mitä me tavoittelimme, vaan se on sitä, mitä Jumala armostansa tahtoo sirottaa kärsimyksenkin tielle.

Henrik ei kuunnellut Johannesta, vaan mietti pukua omille yhä uhkuvammin esille pyrkiville ajatuksilleen, jotka kaikki rikkaana suihkuna johtuivat tuosta yhdestä Johanneksen aatteesta, että sukupuolirakkauden merkitys oli yhdistää kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä.

-- Niin, -- niin, -- hoki Johannes epäilevästi Henrikin innokkaaseen puheeseen, niinkuin hän olisi koko ajan tahtonut lisätä "mutta" --. Hänen ajatuksensa ei ollut aijottu niin varmaksi, kuin Henrik oli sen ottanut. Henrik oli nähtävästi tehnyt sen pääajatukseksi, jonka rinnalla ei näkynyt mitään muita asianhaaroja, mutta Johanneksella olisi näitä ollut paljon ja osaksi semmoisia, jotka puhuivat ikäänkuin vastaankin.

-- Mutta, katsos, tie menee kuitenkin kärsimyksen kautta, -- sanoi hän taas; -- täytyy luopua omista haluistaan ja tuumistaan. --

Henrik tosin katsahti häneen, mutta ei nytkään ottanut miettiäkseen mitä Johannes oli sanonut.

-- No niin, niin, -- hän vaan sanoi, -- tietysti täytyy luopua, kummin puolin, sitähän rakkaus juuri onkin, että luovutaan itsekkäisyydestä, -- intoili hän.

Hänen mielestään oli tuo "kärsimyksen" tie paljoa viehättävämpi kuin se toinen. Hänelle oli tullut päivän selväksi Johanneksen huomautus, että hänellä, Henrikillä, ei ollut ainoatakaan vierasta ihmistä, jota hän olisi ehdottomasti ja ilman mitään rajoituksia rakastanut, niinkuin rakasti omaisiaan. Ja nyt yhtäkkiä herännyt ajatus, että hänkin kerran rakastuu johonkin vento vieraaseen naiseen, hurmasi häntä. Hän ei voinut enää paikallaan istua, vaan hänen piti kävellä ja puhuessaan huitoa käsiään, ja hän aukasi ikkunan ja hengitti välillä sireenien tuoksua, sitten taas puhui, sitten lauloi, ja oli ihan kuin toinen mies.

-- Pojat, tulkaapas alas! -- kuului mamman ääni alhaalta vinnin ovelta.

-- Mamma huutaa meitä, -- sanoi Henrik. -- No, Johannes, mennään nyt! -- Ja Henrik otti Johannesta puoleksi leikillä ja puoleksi niinkuin lohduttamisen aikeessa kaulasta ja rupesi vetämään mukanaan.

Johannes nousi heti, ja he menivät vinninrappusia alas.

Mamma seisoi ovella, silmälasit työnnettynä kauas nenän päähän, ja odottaen katseli ylöspäin, joku kirje kädessä.

-- Mitä? -- sanoi Johannes puolivälistä rappusia. Mamma ei vastannut, vaan odotti kunnes he tulivat ihan alas, ja sanoi sitten:

-- Kauniita uutisia!

-- No? -- sanoivat yhtaikaa Johannes ja Henrik.

-- Lukekaa itse, -- sanoi mamma ja antoi heille kirjeen.

Se oli Gabrielilta, -- ainoastaan muutama rivi.

"Rakas mamma.

Täten pyydän mammalta 300 markkaa. Lähetä niin pian kuin mahdollista. Ellen saa rahoja, ammun minä itseni.

Gabriel."

-- Hm, -- pani Johannes ja antoi kirjeen Henrikille.

Henrik kalpeni eikä voinut sanoa mitään.

Johannes vaipui mietteihin ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen kohti.

-- Se poika tarvitsisi vitsaa, eikä mitään muuta, -- sanoi Uuno tullen salista etehiseen, peukalot liivin aukoissa. Hän oli nähtävästi jo puhunut mamman kanssa ja sanonut mammalle samaa.

-- Mitä sanotte tähän? -- kysyi mamma, liikahtamatta katsoen heihin.

-- Minulla on vaan 50, -- sanoi Henrik, vetäen lompakkonsa esiin.

-- No, no, ei ole kiire rahojen kanssa, kysymys on siinä lähettääkö ollenkaan, -- sanoi Uuno.

-- Uuno! Mitä sinä sanot, etkö ole lukenut kirjettä? Sehän ampuu itsensä ellei saa, -- sanoi Henrik kauhuissaan.

-- Eikö mitä, -- sanoi Uuno.

-- Minulla ei ole penniäkään, -- sanoi mamma, -- ja pensioonirahat tulevat vasta ensi kuussa.

-- Jos ei ole rahoja, -- sanoi vihdoin Johanneskin ikäänkuin mietteittensä johtopäätöksenä, -- niin emme voi lähettää. Ja sattuu todella niin, ettei minullakaan ole nyt.

-- Täytyy hankkia jostain, -- sanoi Henrik. -- Ja pian.

-- Posti menee vasta torstaina, -- selitti Johannes.

-- Kyllä siihenkin neuvo keksitään, jos vaan yleensä on syytä lähettää, -- sanoi Uuno.

-- Mikä neuvo?

-- Mehän matkustamme Henrikin kanssa jo tiistaina. Panemme postiin Toijalassa.

-- Niin, se on totta, -- sanoi Henrik, vaikka hän ei ollut suinkaan ajatellut matkustaa Uunon kanssa.

-- Lähteekö Henrikkin? -- kysyi Johannes kummastuen.

-- Niin, saa nyt nähdä, puhutaan siitä sitten, -- kaikissa tapauksissa Uuno lähtee.

-- Odottakaas, -- sanoi mamma, -- onhan minulla ne Hildan säästörahat, 200 markkaa. Ne voimme ottaa.

-- Johan olen sanonut, että niistä asioista kyllä suoriudumme, -- sanoi Uuno: -- Minulla on vaikka koko summa, jos niikseen tulee. Mutta kysymys on vaan siitä, onko tarpeellista lähettää tuommoisten kirjeiden johdosta. Se on lievimmin sanoen hävytöntä Gabrielilta.

-- No Uuno, mistä sinä tiedät! -- sanoi Henrik moittivasti.

-- Ensiksikin on jo sopimatonta pyytää rahaa, erittäinkin kun se ei ole suinkaan ensikerta, kuten mamma sanoo. Mutta suorastaan hävytöntä on tuommoisella uhkauksella pelottaa mammaa.

-- Mutta ajatteles nyt, Uuno, -- sanoi Henrik, -- jos hän todellakin on päättänyt ampua itsensä, niin täytyyhän hänen silloin pyytää!

-- Pyytäköön, ja ellei saa, ampukoon, mutta älköön uhatko, -- sanoi Uuno ylpeästi. -- Ei yksikään gentlemanni olisi noin menetellyt.

Uunon varma esiintyminen vaikutti, että kaikki ehdottomastikin rupesivat kallistumaan samaan mielipiteeseen, ja jotenkin epäedullisesti ajattelemaan Gabrielista.

Johannes sanoi:

-- Kun ymmärtäis edes, mistä syystä hän tarvitsee yhtäkkiä noin paljon.

-- Varmaan joku velka, jota haetaan ulos, -- arveli mamma.

-- Mutta sehän on kauheata, -- sanoi Henrik. -- jos todellakin haetaan ulos eikä hänellä raukalla ole.

-- Minä luulen, että se on jotakin toista, -- sanoi Uuno. -- Hän on varmaan suorittanut jotain semmoista, josta voi vaan rahalla päästä. Se on kanssa kaunista, ettei mainita syytä, vaikka kirjoittaa. Me vastaamme vaan yhtä lyhyesti, että rahoja tällä kertaa erityisistä syistä ei lähetetä.