Chapter 12

Puhumaan hän ei sentään tullut tilaisuuteen Johanneksen kanssa koko seuraavana päivänä. Sillä se oli lauantai ja Johannes istui aamusta asti ylhäällä vintikamarissaan työskennellen seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Hän sen kuin pistäysi vaan syömässä ja kahvia juomassa.

Nyt kun veljet olivat tulleet, tahtoi hän valmistaa jotain erinomaisempaa, sillä he eivät olleet vielä koskaan kuulleet hänen saarnaavan.

Hän koetti sovitella kokoon parhaimpia paikkoja entisistä saarnoistaan ja keksiä uusia ajatuksia.

Mutta vaatiko hän itseltään liikoja, vai mikä siinä oli, ei hän tahtonut saada aikaan mitään tyydyttävää: kaikki tuntui niin kaukaiselta. Teksti oli 1 Joh. 4: 16-21:

"Ja me tunsimme ja uskoimme sen rakkauden, jolla Jumala meitä rakastaa. Jumala on rakkaus, ja joka rakkaudessa pysyy, hän pysyy Jumalassa, ja Jumala hänessä. -- Siinä täytetään rakkaus meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä niinkuin hän on, niin olemme me myös tässä maailmassa. -- Ei pelko ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelvon, sillä pelvolla on vaiva; mutta joka pelkää, ei hän ole täydellinen rakkaudessa. -- Me rakastamme häntä, sillä hän rakasti meitä ensin. -- Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalata, ja vihaa veljeänsä, se on valehtelia; sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän taitaa Jumalata rakastaa, jota ei hän näe? -- Ja tämä käsky on meillä häneltä: joka Jumalata rakastaa, hänen pitää myös veljeänsä rakastaman."

Tekstin toinen osa oli kertomus rikkaasta miehestä, joka helvetin liekeissä tuskaillen pyysi Abrahamia lähettämään kerjäläinen Latsarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään sillä hänen kuumaa kieltänsä. Se on: ettei Jumalan edessä ollut eroitusta kerjäläisen ja rikkaan välillä.

Yhdistää näitä aineita tuntui Johanneksesta tällä kertaa tarkoituksettomalta. Sillä ei hän tahtonut puhua siitä kuinka rikkaan täytyy köyhää rakastaa ja tälle osoittaa hyväntekeväisyyttä. Hän aikoi puhua jotain omista kokemuksistaan, rakkaudesta yleensä, -- ylemmästä ymmärryksen langasta ihmisten välillä, samalle tasalle kehittyneiden ihmisten sielujen yhteydestä.

Katsoessaan vintikamarin ikkunasta Johannesta vei milloin mikin ajatus mukanansa äärettömiin syvyyksiin. Näin eivät ajatukset olleet vielä koskaan häntä temponeet, kuin nyt, hänen tietäessään että veljet tulevat kuulemaan. Hänellä tuntui olevan ihan äärettömät ainehistot, -- mistä lienevätkään nyt yhtäkkiä esiinkumpuneet. Hän koetti kirjoittaa ne niin hyvin kuin taisi paperille ja pani suurta huolta muotoon. Aina hänellä oli jotakin vielä korjattavaa, ne eivät tyydyttäneet häntä semmoisina kuin olivat paperilla. Ei hän myöskään saanut niitä tyydyttävästi yhdistetyiksi, sillä vaikka kauniina itsessään, ne sisällisesti rikkoivat toisiansa. Sen monimutkaisen, hienon kutouksen asemesta, jota hän taisi pitää koossa ajatuksissaan, hänelle tahtoi tulla paperille jonkunlaista köyhää, kömpelöä, epätasaista ja ikävää filosofiaa.

Sentähden mitä enemmän aika kului, sitä tuskallisemmalla voimainponnistuksella Johannes koetti saada jotain kokonaista syntymään. Hän soimasi itseään, ettei ollut ennen alottanut, ja hän vihdoin päätti ryhtyä vieläkin johonkin toiseen tavallisempaan aineeseen, mutta samassa taas sanoi itselleen, ettei hän toisesta aineesta enää ehtisi mitään kunnollista saamaan. Niin että Johanneksen kasvot olivat jotenkin rypyssä ja hermot valloillaan, kun hän sunnuntaiaamuna varhain tuli alas ja yhtyi siellä oleviin kirkonmatkapuuhiin. Kaikki häntä hermostutti, enin kuitenkin mamman kunnioitusta ja ihailua säteilevä kysymys:

-- No, ja mistä sinä saarnaat tänään?

Sen sanottuaan mamma, ihan kuin pelästyen, katsoi häntä silmiin.

Johannes hillitsi itseänsä kuitenkin jotenkin hyvin, paitsi juuri lähtiessä hermostus taas oli päästä purkautumaan, kun hänen mielestään ihan turhaan viivyteltiin ja tehtiin liian suuria varustuksia. Aivan kuin hän olisi luvannut jotain erinomaista! Hän itse oli jo kauan ollut lähdössä, ryytimaan keskipaikoilla.

-- Eikö siitä nyt vihdoinkin päästä liikkeelle, -- sanoi hän kääntyen taloon päin ja antaen molempien kämmeniensä retkahtaa vauhdilla alas.

Vähän aikaa hän seisoi ja hengitti nenäänsä, mutta kun mamma kuistilta taas kääntyi sisälle jotakin vielä hakemaan, sanoi Johannes kaiken malttinsa menettäen:

-- Ja nyt minä menen. -- Kääntyi ja läksi menemään.

Näin hän tuli kulkemaan muiden edellä, jotka huomattuaan hänen kärsimättömyytensä kiiruhtivat perässä.

Päivä oli jo aamusta asti kovin lämmin. Pelloilla oli vielä eilinen tukahduttava kuumuus, joka tyynen yön aikana ei ollut ehtinyt hälvetä.

Uuno oli saavuttamaisillaan Johanneksen, ja mamma tuli kiirehtien, punaisena ja hengästyneenä, liian pitkillä askeleilla, pidellen rinnallaan astuvan Henrikin käsivarresta. Kun hekin olivat saavuttamassa, kääntyi Johannes taaksensa.

-- No, entä Alina? -- sanoi hän suurin silmin ja tilille vaativasti katsoen mammaan, ikäänkuin mamma olisi estänyt Alinaa tulemasta.

-- Ei hän tullut.

Henrik tiesi, että mamma oli päinvastoin kehoittanut Alinaa tulemaan mukaan. Mutta Johannes nähtävästi kuvaili, että mamma ei ollut sitä tehnyt, kohautti hermostuneesti olkapäitään ja läksi edemmäs.

Mamma rupesi nyt nopeasta astunnasta epävakaisella äänellä takaa kertomaan tarkasti kuinka asia oli, mutta Johannesta hermostutti tämä kertomus vieläkin enemmän.

-- Kulkekaa te edellä, -- sanoi hän yhtäkkiä, ummistaen suunsa ja päästäen pitkän hengityksen nenänsä kautta, ja pysähtyi.

Mamma ja pojat pujahtivat edelle.

Johannes jättäytyi tahallaan kauas jäljelle.

-- Älkää olko tietääksennekään, -- sanoi mamma Henrikille ja Uunolle, -- se tapahtuu joskus hänelle, hän raukka on niin hermollinen, ja sitten se vaivaa häntä itseään niin kauheasti jälestäpäin.

"Mikä eroitus!" -- ajatteli Henrik näiden mamman sanojen johdosta, ehdottomasti pannen rinnakkain nämä sanat ja sen, mitä mamma olisi sanonut, jos Alina olisi näin hänelle hermostustaan osoittanut. "Miksi mamma siis ei voinut rakastaa yhtäpaljon Alinaa? Kun mamma kuitenkin tietää, että kaikki olisi toisin, jos hän rakastaisi Alinaa yhtäpaljon, niin miksi hän ei rakasta? Mamma luulee, että hän alentuisi, jos Alinankin edessä olisi yhtä nöyrä kuin oli äsken Johanneksen, mutta Henrikin silmissä hän ei ollenkaan alentuisi, vaan päinvastoin olisi juuri silloin se oikea mamma. Voisihan mamma itsekseen kuvailla, että Alina on hänen lapsensa. Eikö mamma siis todellakaan näe, miksi Johannes, jota hän rakastaa, on niinkuin kahtia revitty. Siis mamma, joka rakastaa Johannesta, tuottaa hänelle hirmuisia kärsimyksiä."

Henrikille oli selvänä, että mitään onnettomuutta ei ollut Johanneksen ja Alinan välillä, vaan että kaikki paha tuli siitä, että mamma ei voinut rakastaa Alinaa yhtä paljon kuin Johannesta.

Sentähden Henrik yhä enemmän varmistui siinä, että mamman pitäisi välttämättä jättää heidät, ja että silloin ei olisi mitään estettä olemassa Johanneksen ja Alinan onnelle. Tämä ero oli tavalla tai toisella saatava aikaan, -- päätti Henrik itsekseen.

Johannes, siellä perässä, synkkeni synkkenemistään. Kaikki hänen aikeensa tuoda saarnassaan esiin jotain erinomaista näytti auttamattomasti menevän myttyyn. Seista puolen tunnin kuluttua saarnastuolissa ja puhua -- rakkaudesta! Rakkaudesta tämmöinen tunne sydämmessä!

Johannesta tympäsi hirmuisesti. Kirkkoon meneminen tuntui hänestä nyt äärettömän vastahakoiselta.

Mutta kirkkoväkeäkin jo näkyi joka suunnalta. Varmoina ne ajoivat sinne, selkä koukussa. Olihan heillä palkattu pappi, joka oli heille saarnaava puolen tunnin perästä. Sukeltua sammakoksi ruislaihoon viileiden ojaruohojen siimekseen olisi hänestä tuntunut nyt ainoalta toivottavalta, -- kadota näkymättömäksi ja levätä, levätä, levätä. -- Kuka on tehnyt sen, kuka on luonut sen vääryyden, että minun täytyy saarnata määrättyinä aikoina, avata suuni silloinkin kuin mieli on syttä pimeämpi. Sen suurempaa vääryyttä ei maailmassa ole. Tekisi mieli huutaa apua, paeta, tai ottaa itsensä vaikka hengiltä, -- ja kuitenkin täytyy astua kirkkoa kohden, tervehtiä ystävällisesti pitäjäläisiä, heittää ohi mennessä heille pari sanaa, suu luonnottomassa irvessä, avata sakastin ovi, pukea yllensä musta viitta ja nousta saarnastuoliin.

Kirkkomäelle tultuaan, hymyiltyään tutuille, hän astui sakastiin. Ja tervehdykseksi lukkari ilmoitti sen harmillisen uutisen, että rovasti ei tule saapuville. Johanneksen oli siis toimittaminen alttaripalveluskin.

Lukkarin mentyä Johannes istui masentuneena tuolille, toinen käsi pöydälle ja toinen polvelle. Ohimo painui pöydän reunaa vasten ja silmä katsoi lakastuneena jotain rakoa permannossa.

"Jumala sinä, auta minua, -- anna minulle anteeksi kaikki minun syntini! Minä tiedän että sinä sanot: mene ja sovi ensin sen kanssa, jolla on jotain sinua vastaan. Mutta enhän voi mennä nyt heitä puhuttelemaan, kun täytyy ensin saarnata. Minä teen sen jälestäpäin, kunhan nyt vaan autat minua, niin että voisin pitää ajatuksiani koossa ja onnistuisin."

Mutta ei hän tuntenut mitään vahvistusta. Päinvastoin, Hän ikäänkuin tuli vaan varmemmin vakuutetuksi siitä, ettei Jumala ollenkaan käskenyt hänen mennä nyt laulamaan alttarille ja saarnaamaan. Hänen silmänsä painuivat väsymyksestä kiinni. Ajatus liikkui pimeässä tyhjyydessä, niinkuin avaruudessa, jossa ei ole päivää eikä yötä eikä mitään rasitusta.

"Taitaisi se olla suuri urotyö Sinun kunniaksesi, joka olet totuus, jos minä pakenisin täältä. Tai menisin kirkkoon ja sanoisin, etten voi saarnata, en nyt, enkä koskaan, ja selittäisin syyn siihen. Selittäisin, että koko tämä kirkko ja se, että kello on 10, on pelkkää lasten leikkiä totuuden rinnalla. En menisi alttarille, vaan istuisin poikittain kaiteelle, jalat kirkkoon päin; tai palmunoksa kädessä kulkisin ja huiskisin ja huutaisin: ulos, ulos täältä! Ei totuus ole täällä!"

Johannes kavahti ajatuksistaan, jotka alkoivat huimaisten hämmentyä uneksi. Ja hän näki taas tutun sakastin ja kuuli urkujen sävelen ja ihmisjoukon astuntaa ylös rappusille ja sitten sisälle kirkkoon.

"Sitä en minä voi tehdä", -- ajatteli Johannes ja rupesi koneentapaisesti pukeutumaan asianomaiseen pukuun. -- "Puhun mitä sylki suuhun tuo. En välitä onnistuuko taikka ei."

Kirkosta kuului jo viimeinen virrenvärssy. Väkeä oli kokoontunut vähänlaisesti, enimmäkseen vaimoväkeä ja vaan harvakseltaan ukkoja oikealle puolelle. Lehterit olivat melkein tyhjät.

Henrik ja Uuno istuivat oikealla, neljännellä penkillä ensimäisestä, mamma istui eri tuolilla vasemmalla, penkkien edessä.

Kirkko oli valkonen sisältä, ristiin rakennettu ja valkoset kahdeksankulmaiset pilarit kannattivat lehtereitä. Kirkossa oli viileämpi kuin ulkona. Suuret ikkunat olivat auki ja niistä näkyi kirkas, auringonvalaisema puiden vihreä. Pääskyset lentelivät vapaasti ulos ja sisään.

Tämä seikka Henrikin mielestä hyvin muistutti heidän kotikirkkoansa. Sielläkin kesäisinä sunnuntaina vaahteran lehdet paistoivat kirkon varjoisaan sisustaan ja pääskyset lentelivät ikkunasta sisälle.

Ukot näyttivät hänestä myöskin samallaisilta, ja hän taisi hyvin kuvailla kuinka nämäkin olisivat ostelleet heidän vintitavaroitaan ja liikkuneet heidän pappilassaan niinkuin kotonaan, koska se oikeastaan oli heidän talonsa, heidän varoillaan rakennettu ja kunnossa pidetty. Eivät he ainoastaan olleet samallaisia, vaan ikäänkuin enemmän itsetietoisia veisatessaan ja odottaessaan paimentaan, joka oli heidän palkkaamansa.

Kun Johannes vihdoin tuli esille, Henrik melkein säpsähti ja veri jätti hänen kasvonsa. Hän pelkäsi Johanneksen puolesta. Ja kuinka hän olisi toivonut, ettei tätä tilaisuutta olisi tarvinnut olla! Johanneksen tukka oli entistä enemmän irrallaan päästä, hänen kasvonsa näyttivät tavattoman kapeilta, laihoilta ja kalpeilta. Hän kääntyi tavan mukaan ensin selin yleisöön ja asettui rukousasentoon. Ristiinnaulitun alttarikuva riippui hänen yläpuolellansa, Maria ja joitain muita naisia kuvattuina jalkain juureen itkemään.

Johannes suoritti alttaritoimituksen yhä sama riutumus sydämmessä. Kaikkein vastenmielisintä oli hänelle tällä kertaa laulaminen. Hän katseli suoraan eteensä, mutta sittenkin pilkotti hänen silmiinsä toiselta puolen Henrik ja Uuno, ja toiselta mamma. Ääni katkesi pari kertaa, tehden vähän oudonlaisen taitteen. Johannes nosti nenäliinan otsallensa ja pyyhki pois hiostuksen.

"Enhän minä voi!" -- jatkoi hän entistä ajatustaan, -- "älä jätä minua, vaikka minä kuljenkin omia teitäni!" Hän kohottautui, oikasihe ja kasvojen ilme kylmeni.

Lukiessaan alttarilta tekstin molempia osia Johannes jo huomasi, ettei hän voi jättää Latsarus-historiaa saarnansa ulkopuolelle, kuten hän kotona oli ajatellut. Se tuli luetuksi yhtä kovalla äänellä, ihan yhtä tärkeänä osana ja kesti saman verran aikaa kuin edellinen osa. Vieläpä se, viimeiseksi luettuna, teki odottamattoman voimakkaan vaikutuksen ja löi kerrassaan kumoon ne erikoiset ajatukset, jotka hän oli solminut ensin luetun epistola-tekstin yhteyteen.

Teksti kuului näin:

"Niin oli yksi rikas mies, joka vaatetti hänensä purppuralla ja kalliilla liinavaatteella, ja eli joka päivä ilossa herkullisesti. Oli myös yksi kerjääjä, nimeltä Lazarus, joka makasi hänen ovensa edessä täynnänsä paisumia: Ja pyysi ravittaa niistä muruista, jotka rikkaan pöydästä putosivat: mutta koirat myös tulivat, ja nuolivat hänen paisumansa. Niin tapahtui, että kerjääjä kuoli ja vietiin enkeleiltä Abrahamin helmaan: niin kuoli myös rikas, ja haudattiin. Ja koska hän helvetissä vaivassa oli, nosti hän silmänsä, ja näki Abrahamin taampana, ja Lazaruksen hänen helmassansa. Ja hän huusi, sanoen: isä Abraham armahda minun päälleni, ja lähetä Lazarus kastamaan sormensa pää veteen, että hän jähdyttäisi minun kieleni; sillä minä kovin vaivataan tässä liekissä. Niin sanoi Abraham: poikani, muista, että sinä sait sinun hyväs, niin myös Lazarus pahaa: mutta nyt hän lohdutetaan, ja sinä vaivataan. Ja paitsi kaikkia näitä, on meidän ja teidän välillä suuri juopa kiinnitetty, että ne, jotka tahtovat täältä sinne teidän tykönne mennä, eivät he voi, eikä sieltä tännekään tulla. Niin hän sanoi: minä rukoilen siis sinua, isä, ettäs lähetät hänen minun isäni kotoon: Sillä minulla on viisi veljeä, todistamaan heille: etteivät hekään tulisi tähän vaivan siaan. Sanoi hänelle Abraham: heillä on Moses ja propheetat; kuulkaan niitä. Mutta hän sanoi: ei, isä Abraham: vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he parannuksen tekisivät. Hän sanoi hänelle: elleivät he Mosesta ja propheettaita kuule, niin eivät he myös usko, jos joku kuolleista nousisi ylös."

Lukiessaan tätä tekstiä Johannes tuli ehdottomasti ajatelleeksi: tarvitsisinkohan minäkin, että joku kuolleista nousisi ylös ja vakuuttaisi minulle, että kerjäläisen rakastaminen on todella välttämätöntä? -- Hänelle oli samassa ihan selvä, ettei hän voi mennä tekstin ohi.

Tultuaan takaisin sakastiin hän nojautui kyynäspäin korkealla olevaa ikkunalautaa vasten ja ajatuksissaan muodosti ihan uuden saarnan pääpiirteet.

Sen sijaan kuin puhua tuosta hienosta ymmärryksen langasta eli jonkinlaisesta ylemmästä rakkaudesta ihmisten välillä, aikoi hän nyt kokonaan hylätä tuon aineen ja mennä pohjaan asti, tuoda esiin sen äärimmäisen päämäärän, johon inhimillinen elämä tähtää: kaikkien ihmisten veljistymisen. Hän oli ikäänkuin suuttunut itselleen, että hän oli aikonut veljiensä tähden puhua muka jostakin vielä hienommasta rakkaudesta kuin siitä, minkä on yhdistäminen kaikkia ihmisiä eroituksetta. Hän oli -- nyt hän sen huomasi -- ajatellut saarnaansa veljiensä edessä eikä Jumalan. Mutta hän päätti muuttaa asian, ja jo tunsi kuinka rauha vuoti hänen sydämmeensä.

Oikea syy, miksi hän ei tahtonut kerjäläisestä puhua, oli se, ettei hän tahtonut näyttäytyä erittäinkään Henrikille semmoisena, mimmoisiksi hänen mielipiteensä olivat heidän erottuaan muodostuneet. Sydämmensä syvimmässä hän jo oli itsekin luopunut vanhasta päämäärästään: palaamisesta kotipitäjään. Eikä hän ollut tehnyt sitä Alinan tähden yksistään, vaan omasta puolestaan. Hän näki tässäkin asiassa kohtalon johtoa ja tahtoi vapaaehtoisesti taipua sen alaiseksi. Että siinä todella oli kohtalon käsialaa, selvisi hänelle silloin kuin hänelle selvisi hänen nykyisen elämänmuodostuksensa tarkoitus. Tarkoitus oli se, että hänen piti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä ja vieraita seutuja. Että tämä tuotti hänelle kärsimyksiä, siihen hän oli itse syynä. Siihen oli syynä se, että hän oli aina "potkinut tutkainta vastaan", aina niin kauas kuin hän muisti, tahtonut välttää kohtaloa ja järjestää elämänsä oman erikoisen makunsa mukaan. Kohtalo oli vienyt häneltä voiton, kääntänyt kaikki mitä hän teki aikeensa toteuttamiseksi, erittäinkin hänen pappeutensa, omaksi hyväkseen ja asettanut hänet keskelle Pohjanmaata. Hän kärsi yhä edelleen ja kuitenkin hän yhtaikaa tyytyi. Hän tunsi, ettei hän vieläkään, ei lähimainkaan, tahdo sitä mitä kohtalo tahtoo, ja sentähden hän piti ihan luonnollisena, että hänen on yhä kulkeminen kärsimyksen tiellä.

Kun hän kirjoitti saarnaansa, oli tämä hänen sydämmensä totuus kumma kyllä joutunut ihan unohduksiin. Hän oli alkanut kirjoittaa koristeltua kukkaiskieltä jonkinlaisesta korkeammasta yhteydestä sielujen välillä, antanut hienon surunleiman lauseillensa, kun muka tämä elämä polkee jalkainsa alle sitä, mikä on todellisesti hienoa. Hän oli saanut kokoon mitä ihanimpia lauseita, viimeistellyt, huiputtanut ne, -- ja nyt tunsi yhtäkkiä selvästi, etteivät ne kelpaa mihinkään. Nyt hän ei tarvinnut mitään valmistaa, eikä mitään kaunistaa. Hän tiesi mitä hänen oli sanominen tekstien johdosta: yksinkertaisesti vaan, mitä ne sisälsivät. Ja ne vastasivat täydelleen hänen omaa totuudentietoansa.

Ajan tultua hän sentähden meni päättäväisesti saarnastuoliin, luki tavalliset rukoukset, esipuheet, päivän molemmat tekstit ja Isämeidän. Sitten hän alotti puhua näin:

"Jumala on rakkaus. Joka sanoo tuntevansa Jumalan, eikä rakasta, hän valehtelee. -- Näin sanotaan tekstissä. Meidän pitää siis rakastaa, että me tuntisimme Jumalaa.

"Ketä meidän pitää rakastaa?

"Rikas mies, jolle pitkin koko hänen elämänsä aikaa oli saarnattu rakkauden välttämättömyydestä, luuli, että hänellä oli rakkautta. Sillä hän rakasti veljiänsä, jotka hänen kanssaan seurustelivat ja istuivat hänen pöytänsä ympärillä, joille oli yhtä lämmin, ja yhtä valoisa, kuin hänelle, jotka olivat yhtä sivistyneet kuin hän.

"Mutta vaikea, mahdoton on minun ajatella, että se ryysyinen, likainen kerjäläinen, joka avaa minun kyökkini oven, on minun veljeni! Ja kuitenkin puhuu päivän teksti lahjomatonta kieltä. Se on niin. Jumalan tahto on, että kaikki ihmiset tuntisivat toisensa veljikseen.

"Rakasta kerjäläistä, mitä se on? Antaako hänelle niistä muruista, jotka putoavat minun pöydältäni? Sitä minä kyllä ehkä teenkin. Mutta se ei ole rakastaa kerjäläistä. Rakastaa kerjäläistä se on tunnustaa hänet todelliseksi veljekseni. Ja sitä minä en tee. Sillä jos minä kenen tunnen veljekseni, niin enhän salli että minun oloni on parempi kuin hänen, en salli että hän nälkäisenä katsoo kuinka minä syön, vaan me syömme saman pöydän ääressä ja jaamme kaikki keskenämme. Siksi että rakastan veljeäni. Mutta vieraan kerjäläisen sallin seista ovellani ja olen ilonen kun hänestä pääsen niillä muruilla, jotka pöydältäni putoovat.

"Onko siis Jumalalla sukulaisia, tai onko minun lihallinen veljeni Jumalalle läheisempi kuin se ihminen, joka on jäänyt minun oveni taakse? Ei, ja tuhat kertaa ei. Vaan Jumalan edessä ovat kaikki yhtä ja sentähden Jumala ei salli että me keskenämme pidämme erilaisuutta, niinkuin rukoilemme: tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin se tapahtuu taivaassa.

"Mutta onkohan asia sittenkään niin? Oudolta kajahtaa korvaan sana: rakasta tuota vento vierasta niinkuin omaa lihallista veljeäsi. Emme usko sitä, ja kuitenkin se on niin. Tekstimme opettaa sen meille, jonka mukaan yksi meistä rikkaista, kuoltuaan ja jouduttuaan helvetin tuskiin, pyytää että Abraham lähettäisi hänen vielä eläville sukulaisilleen erikoisen sanan, että se on niin. Rikas mies tietää, että nämä hänen sukulaisensa eivät usko tavallisia puheita ja kirjoituksia, ja sentähden vaatii, että joku kuolleista kummastuttaisi heitä ylösnousemisella ja saisi niin heidät uskomaan tätä ylen tärkeätä asiaa, josta koko autuus ja kadotus riippuu. Mutta -- Aabraham hylkää hänen pyyntönsä ja sanoo, että asia on kylläksi ilmoitettu ja saarnattu maailmassa.

"Jos siis asia kerran on niin, niin kaiken elämän tarkoitus on lähestyttää meitä sinnepäin."

Sitten Johannes alkoi puhua siitä kuinka elämä vastoin ihmisen tahtoakin viepi häntä tätä päämäärää kohden, ja tuli tällöin hyvin lähelle itseänsä. Vihdoin hän puhui suoraan itsestänsä.

"Niin, te katsotte ylös minuun, -- sanoi hän, -- ja ajattelette: sinä puhut kauniisti rakkaudesta, mutta syökö kerjäläinen sinun omassa pöydässäsi sinun rinnallasi? Ja minä vastaan ja tunnustan: ei, ei syö, vaan kuivan leipäkannikan saatuansa palautetaan kyökistä takasin mierontielle. Minä olen yksi heikoimmista ja huonoimmista tässä saapuvilla olevista. Minä tiedän asian, eikä tarvitse että joku kuolluista nousee ylös minulle sitä ilmoittamaan, ja kuitenkaan minä en rakasta kerjäläistä niinkuin veljeäni. Minä, niinkuin ehkä moni muu tässä seurakunnassa, kuljen Jumalaa kohden niinkuin uppiniskainen, pakosta. Minä tahdon aina poiketa tieltä omille poluilleni, kuoleman poluille, mutta kärsimykset tuovat minua jälleen takasin ja pitävät minua pakostakin elämässä.

"Jumala on rakkaus, niinkuin tekstissä sanotaan. Se on: Jumalan tuntee ainoastaan se ihminen, joka rakastaa lähimmäistänsä. Ja niitä on ollut ja on ihmisiä, jotka kokonansa antautuvat Jumalalle eli lähimmäisillensä, palvellen näitä erotuksetta ja vapautuen omista himoistaan ja toiveistaan. Nämät kulkevat täydellisyyden tietä. Heillä ei ole kärsimyksiä, sillä mikä ikänä heille tapahtuu, he ottavat sen vastaan niinkuin Jumalan tahdon. Heillä ei ole kärsimyksiä, sillä heillä ei ole omaa tahtoa, jota kohtalo voisi rikkoa. Jumalan tahdon mukaan he rakastavat ja palvelevat vieraita ihmisiä niinkuin olisivat kaikki heidän omiaan. He jättävät omaisensa ja kotinsa. Ja heille käy niinkuin kirjoitettu on: 'Totisesti sanon minä teille: ei ole kenkään, joka jätti huoneen, taikka veljet eli sisaret, taikka isän eli äidin, taikka vaimon eli lapset, taikka pellot minun ja evankeliumin tähden; ellei hän saa jälleen satakertaisesti nyt tällä ajalla, huoneita, ja veljiä, ja sisaria, ja äitejä, ja lapsia, ja peltoja, ja tulevaisessa maailmassa iankaikkisen elämän.' -- Tämä on täydellisyyden tie. Mutta on myöskin kärsimyksen tie. Niitäkin ihmisiä, jotka eivät voi luopua pyrkimästä järjestämään elämäänsä oman tahtonsa mukaan, viepi elämänkoulu eteenpäin, vaikkakin vastoin heidän tahtoansa. Ketä meistä ei kohtalo ole eroittanut rakastetusta ympäristöstä ja vienyt vieraaseen tai erilaiseen tai vastenmieliseen ympäristöön. Ja kuka meistä voi sanoa, että hänen on käynyt niinkuin hän vuosi sitten ajatteli, -- että se elämä, missä hän nyt elää, on se tulevaisuus, jota hän muinoin itse tarkoitti. Ei kukaan. Se, mikä tapahtuu ulkopuolella tai vastoin meidän tahtoamme, sitä sanomme kohtaloksi. Mutta jolla on silmät nähdä, se näkee, että kaikki on tapahtunut ja tapahtuu vaan kohtalon käskystä, ja on tuottanut ja tuottaa kärsimyksiä sille, joka ei omasta tahdostaan luovu.

"Puhun tätä ei niinkuin opettaja, vaan niinkuin se, joka tunnustaa oman erhetyksensä ja kertoo oman kokemuksensa. Sanon vieläkin: minä en voi luopua omasta tahdostani, vaikka näen, etten sitä voi saavuttaa ja vaikken tarvitse, että joku nousee kuolluista minulle siitä ilmoittamaan. Mutta minä iloitsen kärsimyksestä, sillä ymmärrän, että joku minua taluttaa -- taluttaa kiertoteitse oikealle polulle. Ja kun minä tunnustan, että minun pitää vierasta kerjäläistä rakastaa veljenäni, niin minä tunnustan oman kehnouteni. Sen vaan voi sanoa: älkää koskaan unohtako tätä Latsarus historiaa; älkää koskaan lakatko uskomasta että elämänne päämäärä on veljistyminen kaikkein viimeisimpäin, vieraimpain ja kurjimpain ihmisten kanssa."