Chapter 11

Näitä miettiessä Henrik kuuli, että viereisen huoneen toisessa ovessa joku kulki ja ikäänkuin vihaisesti, vaikkei kovasti, paiskasi oven kiinni. Askeleista päättäen se oli Alina. Arvattavasti oli lapsi, vieraiden tähden, siirretty tästä huoneesta mamman huoneeseen, koska Alina liikutteli esineitä hyvin kovalla kolinalla, aukasi ja taas työnsi kiinni jonkun laatikon, sitten kolisteli muualla ihan kuin olisi pannut jotain kokoon.

-- Joko taas! Tuskin on entisestä selvitty, -- kuului nyt Johanneksen hillitty, synkkä ääni saman seinän takaa.

Alina ei vastannut mitään vaan jatkoi entistä kolinaa.

-- Ajattele vähän mitä vieraammekin tästä sanovat.

-- Saattepahan sitten rauhassa istua mammanne ympärillä. Mutta sen minä näytän, että semmoisia sanoja ei sanota minulle!

-- Mitä hän sitten sanoi erinomaista, en minä mitään erityistä huomannut.

-- Et huomannut! Sinä et huomaakaan mitään, kun minua loukataan ja kun se vaan on sinun mammasi, joka loukkaa.

Nyt kuului se toinen ovi jälleen avautuvan. Ja mamman ääni sanoi:

-- Pyytäisin, ettei minun tähteni riideltäisi. Jos tässä joku lähtee, niin kyllä minäkin olen valmis siihen. Sanoissani pysyn, enkä voi ottaa niitä takaisin: Alinan käytös oli "raaka".

Nyt kuului jalanpolkasu permantoon ja vimmastuneella äänellä Alina huusi:

-- Jassoo, te vielä toistatte! Mutta minä kiellän sen! Ei kukaan ole koskaan uskaltanut minulle semmoista sanoa, ei kukaan!

-- Minä pyydän vaan, ettet huutaisi Alina, -- sanoi Johannes, -- sinähän herätät heidät.

Mutta mamma sanoi kiihoittuneella ja omituisen kylmällä äänellä, jommoista Henrik ei ollut vielä koskaan kuullut:

-- Ja jos ei kukaan ole tähän asti uskaltanut, niin hyvä on että vihdoin joku uskaltaa.

-- Minä kiellän sen, kuuletteko minä kiellän!

-- Mitä sinä oikein luulet olevasi, ettei sinulle saa puhua. Sinä -- sinä olet tavallinen -- huonosti kasvatettu sinä ainakin olet!

-- Vait!

Se oli Alinan raivokas ääni. Henrikin sydän kouristui, sillä hänestä näytti, että sen sanan kanssa oli tehty joku ruumiillinen uhkaus. Tämän perästä hiljeni kaikki. Joku tuntui rupeavan liikkumaan. Mutta se olikin vaan Uuno toisella puolella huonetta. Hän heräsi puoli valveille, katsahti pelästyneesti Henrikiin ja sanoi:

-- Mitä se oli?

-- Ei mitään, ei mitään, olet varmaan nähnyt unta, -- sanoi Henrik hiljaa hänelle.

-- Aha, -- pani Uuno ja nukkui taas, pari kertaa rauhallisesti nielaistuaan.

Mutta seinän takaa kuului taas jotain sanoja, joita Henrik ei eroittanut Uunon kanssa pidetyn välikeskustelun tähden. Hän eroitti vaan Alinan loppusanat:

-- omassa huoneessani, niin minä lähden matkaani.

Ja Alina kulki, avasi oven ja meni toiseen huoneeseen.

-- Alina! -- sanoi Johannes hänelle, mutta hän ei vastannut. Siinä äänessä oli surua, nöyrtymistä, hätää, rukousta.

Sitten kaikki menivät siitä huoneesta ja tuli haudan hiljaisuus.

Ei epäilemistäkään enää! Kaikki on rikki. Henrikiä rupesi niin itkettämään, että hänen piti painaa kasvonsa tyynyyn tukahuttaakseen tyrskähdykset.

Ikäänkuin paetakseen sitä rajatonta surua, joka häntä uhkasi, hän katsahti vaistomaisesti ulos, näkyisikö siellä yhtäkään tähteä, ja löytäisikö hän sieltä saman lohduttajan, kuin huutokauppayönäkin. Mutta taivas oli harmaassa puolihämärässä ja se pilkutti epäselvästi kukanlehtien välitse. -- Hän koetti ajattelemalla pakottaa esille vanhan tunnelmansa. Silloin hän muisti, että hänen lohduttajansa sanoi muinoin: "minä olen teidän kaikkien yläpuolella, kaikki mitä on nyt tapahtunut, on vaan pienen pieni osa siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu maailmassa". Tämä oli tarkoittanut lohdutusta silloisen huutokaupan vuoksi. Mutta jos saman sovittaisi tähän tapaukseen tänä yönä, silloin pitäisi ajatella: kaikki, mitä tuolla seinän takana äsken tapahtui, on vaan pienen pieni osa samallaisista tapauksista, jotka tapahtuvat maailmassa. Ja ihanhan se sopiikin. Eihän tässä oikeastaan ollutkaan esillä mitään muuta kuin kaikkialla tavalliset asiat: anopin ja miniän väliset suhteet, joista hän oli niin paljon ennen kuullut ja lukenut. Siis tämäkin todella oli "pienen pieni osa"!

Tämä ajatus tuntui ikäänkuin arvostelevan myöskin mammaa, ja sitä Henrik ei ollut vielä ikänään tehnyt. Sentähden koko ajatus tuntui hänestä katkeralta ja kolkolta ja hän olisi mielellään torjunut sitä luotaan, mutta se tuli itsestään, sillä se oli selitys ja tavallaan lohdutus. Mamman ei olisi pitänyt pistellä Alinaa! Miksei mamma soittanut! Miksi mamma soimasi Alinaa niin moneen kertaan, vaikka näki Alinan olleen poissa suunniltaan! Eikö mamma nähnyt, että tämä ristiriita repii Johanneksen sydäntä, että Johannes vaan siksi on niin kurjan näköinen.

Ja Henrikin ajatukset toivat yhtäkkiä niin paljon syytöksiä mammaa vastaan, että hänen piti ruveta etsimään puolustuksia hänelle:

Mamma raukka rakasti Johannestansa ylitse kaiken, ja kun hän tiesi, että Alina on esteenä Johanneksen sisimmän toivon täyttymiselle, ei hän voinut rakastaa Alinaa, vaan luultavasti vihasi tätä.

Siinähän tämän ristiriidan synkkyys onkin, että sen syyt ovat niin selvät ja niin mahdottomat muuttaa: Alina on pohjalainen, pohjalainen luonteeltaan, kasvatukseltaan, puheenparreltaan, ajatuksiltaan, mieliteoiltaan; -- Johannes sitävastoin elää vanha koti mielessä, ja riutuu hiljakseen kadottaessaan päivä päivältä luottamustaan siihen tulevaisuuteen, jonka nimessä hän on valinnut elämänsä tehtävän, mamma taas näkee selvästi ristiriidan eikä voi sulattaa sitä, että onnettomuus pesiytyy Johanneksen elämään heille kaikille vieraan, kehittymättömän olennon vuoksi.

Mitä enemmän Henrik ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, kuinka mahdoton on sopusointu noiden niin erilaisten ihmisten välillä. Ja hän vaan ihmetteli, kuinka hän ennen ei ollut tullut asiaa tältä kannalta ajatelleeksi, vaan oli kuvaillut suhteita täällä erinomaisiksi ja luullut vaan tekevänsä pienen huvimatkan veljensä lämpimään kotiin.

Oli kulunut jo hyvä aika Henrikin näitä miettiessä.

Silloin ovi seinän takana taas aukeni ja kaksi astui hiljaa sisälle, Johannes ja Alina. Henrik kuuli selvästi, että Alina itki katkerasti. Sitten kuului, että he riisuutuivat ja menivät vuoteihinsä, mutta eivät puhuneet sanaakaan keskenään.

Henrik oli otaksunut, että Alina lähti aikeessa jättää kotinsa, ja hän oli luullut, että jokin suuri ratkaisu oli tapahtunut. Mutta nyt hän huomasi, kuinka järjetön hänen otaksumisensa oli ollut. Mihin olisi Alina yöllä voinut lähteä? Ei suinkaan maantielle! Ja eihän heillä ollut edes muita huoneita, jossa hän olisi voinut viettää yönsä erillään. Ja miksi hän olisi oikeastaan erillään maannutkaan!

"Se on sentään suuri onni, että he ovat pakoitetut olemaan yhdessä huoneessa," -- tuli Henrik ajatelleeksi. "Ja eivätkö he jo sanoneetkin jotain toisilleen?" Henrik oli pelkkänä korvana.

Tämä takaisin-tulo kovasti rauhoitti Henrikin mieltä, niin että hän yhtäkkiä suu auki nukkui, jaksamatta ottaa selvää rupesivatko Johannes ja Alina keskenään puhumaan vai ei.

Seuraavana aamuna, kun he tulivat ruokasaliin kahville, tutki Johannes hyväähuomenta sanoessa Henrikin silmistä oliko tämä mitään kuullut, ja jäi nähtävästi siihen uskoon, että kaikki oli siltä puolelta hyvin. Tämän jälkeen hän kuiskutteli jotain mamman kanssa, ja heidän mielialassaan ei koko sinä päivänä saattanut huomata mitään erilaista verraten eiliseen. Alina, joka näyttäytyi vasta päivällisen aikaan, oli myöskin aivan samallainen kuin ennen.

Kolme päivää kului näin ilman mitään erinomaista. He tekivät visiitin vanhan rovastin luo, sitten kävivät yhdessä pappilanväen kanssa kuuluisalla Suomensodan taistelupaikalla ja toisena päivänä kävivät muutamien sivistyneiden talonpoikien luona, joissa paikoissa kaikkialla aterioittiin ja kestitettiin sanomattomasti ja Alina osoitti tavatonta sukkeluutta seurustelukeskustelussa, -- ominaisuus, joka heidän muiden luonteelle oli ihan vieras. Alina jätti sentähden heidät kaikki täällä kovin pieniksi ja ihan takapajulle, ja Henrik teki kaikessa hiljaisuudessa sen johtopäätöksen, että täällä Alina vasta oli sitä mitä hän oli, ja että hänen mielitekonsa oli juuri seurustelu ihmisten kanssa, jota vastoin Henrik ja erittäinkin Johannes vetäysi mielellään pois paljojen ihmisten läheisyydestä ja nautti luonnosta. Mutta kun nyt pohjanmaalla ei luonnosta mitään nautintoa ollut, niin olihan se ihan luonnollista että täkäläisten ihmisten nautinto oli oleva jotain muuta.

Kotimatkalla Henrik kysäsikin mammalta, jonka kanssa hän ajoi, rakastiko Alina seuraelämää.

-- Ensin alussa, -- sanoi mamma ja hänen kasvoissaan värähti kylmyys ja epäystävyys, -- juoksi meillä alituiseen kaikellaisia tyttöjä, Alinan tuttavia, rupesivat tulemaan suurissa seuroissa hänen entisestä kotipitäjästään asti. Kyllä oli naurua ja kikatusta kaikissa huoneissa silloin, -- olivat kuin kotona meillä, ja Johannes raukka pakeni ja piiloutui niin hyvin kuin taisi. Alina otti asian hyvin leveästi, -- sinä tiedät, hän on niin kasvanut isänsä luona, -- aina kahvi pöydällä, monenlaista leipää -- menot nousivat ihan uskomattomiin. Noh, se on totta, omasta kodistaanpa hän rahat on tuonut, se ei kuulu minuun, -- mutta Johannes raukka, häntä minun oli sääli. Kuitenkin, -- se tunnustus minun täytyy Alinasta antaa, -- kun hän vihdoin huomasi kuinka vastenmielistä tuo alituinen seuraelämä Johannekselle oli, lopetti hän kerrassaan kaikki, mutta -- niinkuin hän on äärimmäisyyksien ihminen -- meidän talomme muuttui melkein liiankin yksinäiseksi.

-- Se on kummallista, -- sanoi Henrik, -- ja hän näyttää kuitenkin niin säälimättä panevan vastaan muutamissa muissa asioissa, joita Johannes toivoo.

-- Sinä huomasit? Niin, niin, -- huokasi mamma, -- hänessä on tuota inhoittavaa pohjalaista itsepäisyyttä ja ylpeyttä.

-- Mutta minä en ymmärrä, mitä siinä ylpeydellä on tekemistä?

-- Minua vastaan, rakas Henrik, minua vastaan hän on. Hänestä näyttää, että niinkauan kuin Johannes on pohjanmaalla, niin Johannes on hänen, mutta jos he muuttavat meidän puolelle, niin hän ikäänkuin luopuu Johanneksesta ja antaa hänet minulle. Sitä hän pelkää, rakas Henrik, sitä vaan. Parempi ikuinen sota, näetkös, kuin sitä. Parempi kiduttaa, riuduttaa --

-- Mamma, sinä puhut hänestä niinkuin hän olisi hyvin paha ihminen? Kuinka se nyt oikeastaan onkaan?

-- Oh, Henrik, jos se mies kestää tätä kaikkea, niin minä ihmettelen.

-- Niin, minä kuulin kaikki, mamma, -- tunnusti nyt Henrik.

-- Sen arvasin. No, oliko kaunista?

-- Se oli hirmuista.

-- Te raukat, tulitte tänne, ja semmoista pitää teidän näkemän! Se on anteeksiantamatonta!

-- Mutta mamma, -- sanoi Henrik vähän ajan kuluttua, -- ehkä olisi parempi, jos sinä vetäytyisit täältä pois?

Mamman silmät vettyivät ja sen huomattuaan lisäsi Henrik:

-- Joksikin ajaksi vaan --

-- Olen paljon sitä ajatellut, mutta sitä en voi, -- sanoi mamma kyynelien läpi. -- Ja ajattelehan itse, minä olen ainoa, joka täällä tuen Johannesta, ymmärrän häntä ja toivon sitä, mitä hän toivoo. Muuten kaikki sekin menisi ikuisiksi hukkaan.

-- Mutta jospa se saakin mennä, -- sanoi Henrik ja hän sanoi, mitä nyt itsekin ensikertaa tuli ajatelleeksi: -- jospa se on meneväkin hukkaan! -- sanoi hän.

-- Niin ei ajattele Johannes, minä tiedän sen, hän elää yhä, yhä samasta toivosta.

-- Oletko varma siitä? -- sanoi Henrik. Mutta vastauksen sijasta mamma sanoi:

-- Ja minne minä menisin?

Henrik koetti ajatella minne, mutta hän ei keksinyt.

Hänen piti oikein katsahtaa mammaan, sillä ensikerran eläissään hän tuli ajatelleeksi, että tämä mamma on samalla myöskin yksi ihmisistä, -- että hänen todella täytyy jossakin erityisessä paikassa asua ja tulla toimeen.

-- Ja sitten olen minä ihan turha kapine maailmassa, -- sanoi mamma yhä enemmän kyyneltyen. -- Te muut olette hajallanne, sinä asut Helsingissä, jonne minun on hyvin, hyvin vaikea tulla, -- Johannes on ainoa, jota minä voin auttaa ja palvella. -- Mutta sama se, voinhan kysyä Johannekselta itseltään.

Henrik tunsi, että hän oli tullut alalle, jossa hän ei ollut ratkaisija, ja hän vaikeni.

Kotiin tultua ja illallisen syötyä, kun he istuivat kuistilla ennen maatapanoa ja Alina oli sisällä Aarnea kylvettämässä, kysyikin mamma Johannekselta, kuitenkin teeskennellen asian ihan keveäksi itselleen:

-- Ja mitä sinä sanoisit, Johannes, jos minä alkaisin niinkuin lähteä teidän luotanne?

Johannes vilkasi ensin Henrikiin epäillen, että tämä oli jossakin tekemisissä mamman kysymyksen kanssa. Mutta kun hän ei löytänyt sieltä mitään perustusta epäilykseensä, sanoi hän iloisesti mammalle:

-- Ja milloin sitten?

Ennenkuin mamma ehti vastata, tuli Alina samassa ulos kuistille.

-- Kuuleppas Alina ihmeitä, -- sanoi Johannes: -- mamma kun aikoo lähteä matkoille.

Alina samalla tavalla ensin käännähti ja vilkasi ympärilleen kaikkiin. Heti sen perästä veri syöksähti hänen kasvoihinsa ja terve riemastuksen puna tuli hänen poskiinsa, jota peittääkseen hän kääntyi muka korjaamaan kuistin pylväiden väliin ripustettua verhouudinta.

-- Vai niin, -- sanoi hän poispäin kääntyneenä, pitkään, teeskennellyn ihmettelevällä äänellä: -- Milloin mamma sen on päättänyt?

Mamma ei vastannut mitään, vaan penkkiin katsoen hieroi sormellaan siinä jotain rakoa.

Henrikiin teki tämä keskustelu kovin kipeätä, sillä mammahan oli vaan aikonut Johannekselta kysyä mitä tämä ajattelisi jos hän lähtisi, mutta Johannes ja Alina otaksuivat hänen jo miettineen minne matkustaa ja tehneen päätöksensä. Ja ainakin Alinan riemastus oli jotenkin huonosti salattu.

Samassa Alina kuitenkin näytti huomaavan asian outouden, ja yhtäkkiä kääntyen päin hän sanoi todellisesti kummastelevalla äänellä.

-- Mutta minne mamma sitten matkustaisi?

-- Ehkäpä sitä minullekin paikka löytyisi missä olla, -- sanoi mamma.

-- Jassoo. Minä luulin että se oli tosipuhetta, -- sanoi Alina tuikeasti, kääntyi ja meni jyskyttäen sisälle.

Mamma kalpeni eikä voinut kiihoittumisensa vuoksi mitään sanoa.

Johanneksen kasvoihin ilmaantui taas tuo omituinen rikki revityn ihmisen ilme, niin että Henrikin teki ihan mieli juosta hänen avuksensa.

Kaikki olivat vaiti. -- --

Jonkun ajan kuluttua tuli lapsentyttö eteisen ovensuulle ja sanoi:

-- Pastorska käski pyytää ruustinnaa sisälle.

-- Sano, että minä olen täällä, -- sanoi mamma suuttuen omista sanoistaan vielä enemmän.

Tyttö meni.

Alina kulki jyskyttäen eteisessä, avasi kolinalla nurkkakaapin oven ja rupesi ottamaan jotakin rohtopulloa.

Silloin mamma kääntyi säikähtyneenä sinnepäin.

-- Mikä nyt on?

Alina vastasi kolkolla alttoäänellä:

-- Aarnen vatsa on taas viheriä. -- Ja kulki takasin.

Mamma nousi nopeasti, ja mennä tumssutti tohveleissaan sisälle Alinan jälkeen.

Kun he sitten molemmat sieltä tulivat, puhuivat he Aarnesta, tuoden kumpikin esiin asianhaaroja, joiden nojalla ulostuksen viheriäisyys oli muka selitettävissä ja vaaraton.

Henrikiä ihmetytti, että Johannes ei ilostunut nähdessään heidän äskeisestä huolimatta juttelevan keskenään Aarnen asioista. Mutta Henrikin katsahdukseen Johannes kohautti ja taas laski päänsä niin, että Henrik ymmärsi, että vaikka mamma ja Alina puhuvatkin sovussa Aarnesta, se ei kuitenkaan merkitse mitään.

Tämän mykän ajatusten vaihdon kautta Johannes ikäänkuin antoi Henrikille luvan ajatella ja arvostella heidän perheellisiä asioitaan, ja Henrikistä tuli entistä lämpimämpi olla. Hän oli nyt ikäänkuin osakas tämän perheen elämään ja sai miettiä keinoja olojen parantamiseen.

Ensimäinen yritys, mihin Henrik päätti tämän johdosta ryhtyä, oli se, että hän koettaa saada aikaan keskustelun Alinan kanssa.

Kun oli sanottu hyvää yötä ja he Uunon kanssa taas olivat sulkeutuneet saliin ja Uuno nukkunut, otti Henrik tämän asian oikein miettiäkseen. Hän ajatteli, että pitäisi Alinalle huomauttaa, kuinka Johanneksen elämä voi mennä pilalle, ellei hänen toiveensa toteudu ja kuinka Alina siten itsekin joutuu onnettomaksi.

Hirmuisen lujaa tahdon voimaa tähän yritykseen vaadittiin Henrikiltä. Kuinka hän ensiksikin alkaisi puheensa, kuinka pyytäisi saada puhutella, hän kun ei vielä kertaakaan ollut Alinan kanssa kahdenkesken ollut eikä suurin mitään hänelle erikoisesti sanonut tai edes tarttunut koskaan hänen sanaansa. Ja kerran, kun rovastin luona oltaessa oli pyydetty illalliselle ja he jäivät muiden mentyä viimeisiksi verannalle, kahdenkesken, niin Henrik oli tuntenut olonsa sangen tukalaksi, ei ollut voinut katsoa Alinaa silmiin eikä keksiä mitään puhuttavaa.

Johanneksen tähden hän kuitenkin tahtoi tehdä ankaran yrityksen ja pakoittaa itsensä puhumaan, niin vaikealta kuin se näyttikin.

Mutta seuraavana päivänä -- se oli jo perjantai ja sunnuntai-iltana he olivat tulleet, -- ennenkuin hän vielä ehti mitään tehdä aikeensa toteuttamiseksi, kävi niin, että Alina itse pyysi saada puhua hänen kanssaan kahdenkesken.

Se tapahtui niin odottamatta, ettei Henrik ehtinyt valmistua ja oli ensin hyvin hämillään, ei voinut sinnepäinkään nostaa silmiänsä Alinaan; hän näki ainoastaan mitä oli maassa, eikä olisi sentään sitäkään katsellut.

-- Kun minusta näytti, että Henrik voi ymmärtää mitä toinen, -- taikka, minä tarkoitan, kun Henrik -- kun minä näen että Henrik on huomannut kaikki, -- alotti Alina, mutta hylkäsi esipuheensa, ja sanoi suoraan: -- -- Eikö Henrikistäkin tämä elämä ole ihan kauhea!

-- Mutta eikö sitä voisi parantaa, -- sanoi Henrik ja vilkasi Alinaan, jonka jälkeen hänen silmänsä pysyivät jo metrin verran ylempänä maanpintaa.

-- Parantaa? Niin no mitä muuta tässä koetetaankaan? Mutta se on -- huh, se on vaan niin mahdotonta, niin mahdotonta --.

-- Niin, sanoi Henrik, -- teillä taitaa olla niin erilaiset sympatiat --

-- Mitä Henrik tarkoittaa?

-- Muuten vaan, kun Alina esimerkiksi ei mitenkään tahtoisi asua muualla kuin Pohjanmaalla.

-- Oi voi, senkö Henrik on pannut mieleen mitä silloin puhuttiin -- silloin mamman kamarissa? Minulle on aivan yhdentekevä missä me asumme, tässäkö puustellissa vai Savossa, -- ihan yhdentekevä. -- Johan minä olen kotini jättänyt, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä ja Henrik huomasi, että hänen sieramensa liikahtivat ja alaleuka värähti. -- Kyllä se oli minulle vaikeata, minä rakastin niin kotiani, -- voi, voi, -- kaikkea mikä oli kotona, ja ystäviäni. -- Voi tietääkö Henrik, meillä oli Putte niminen hevonen, joka tunsi niin minua -- minä kun annoin sille sokeria ja leipää, mitä sattui olemaan taskussa ja minä kannoin aina jotain taskussa vaan sitä varten, -- niin se tunsi niin minua, että kun vaan näki, heti paikalla rupesi tulemaan luokseni, valjaissakin, voi, voi, ja kerran minä viettelin sen rappusille, se nousee ensimäiselle asteelle, sitten toiselle, sitten kolmannelle, ja voiko Henrik ajatella! tulee kuin tuleekin porstuaan, -- palkit ryskäävät ja narisevat, -- mutta Putte astuu vaan yhä edemmäs ja minä sain sen narratuksi papan kamarin ovelle asti, mutta ne kuulivat -- meillä oli vieraita, kuten aina, meillä kävi hirveän paljon vieraita, aina talo täynnä vieraita, -- niin, ne kuulevat ja juoksevat kauhistuneina, kädet ilmassa porstuaan. Syntyi hirveä hälinä, joku rupesi huutamaan apua. Pappa ei saanut Puttea kääntymään, porstua oli ahdas, piti viedä omaan kamariinsa ensin ennenkuin sai Puten kääntymään, ja ukko -- (tässä Alina nauroi niin ettei voinut kertoa edemmäs) -- ja ukko -- hahahaha -- ja ukko -- hahahaha. Enhän minä voi -- hahahaha --

Henrik rupesi nyt nauraen mainitsemaan heidän samantapaisesta hevosestaan Pollesta siellä vanhassa kotipappilassa. Silloin vasta Alina sai naurunsa hillittyä, ja melkein totisena saneli Henrikin kertomukseen: jaa, -- jaa. Mutta heti sen loputtua hän muuttui ihan totiseksi ja jatkoi siitä, missä ei vielä ollut hevosesta puhunut:

-- Kaikki minä jätin, ja päätin elää vaan Johannesta varten. Minun ystäväni eivät ensin ymmärtäneet että minä olin niin päättänyt. He tulivat usein meidän luoksemme tänne ollakseen minun kanssani niinkuin ennenkin. Mutta vähitellen he ovat huomanneet, että minä tahdoin heistäkin erota. Ei minulla ole mitään muuta kuin Johannes. Kuinka Henrik siis luulee, etten minä olisi valmis muuttamaan hänen kanssaan tästä puustellista toiseen! Mutta jos olen jättänyt kaikki, joille minä olen jotakin ollut, niin tahtoisin nyt olla sen sijaan jotakin hänelle, mutta sitä minä en saa, en, sillä mamma tekee hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee, melkein kaikki, hoitaa hänen lapsensakin. -- Enhän minä sano, kyllä meillä on hirveän paljon apua mammasta, mutta kuitenkin. Ja jos nyt me vielä muutamme sinne, niin mitäs minä sitten --! Ei Henrikin pidä luulla, että minä tahtoisin että mamma muuttaisi meiltä. Minä vaan en tahdo sinne muuttaa; kyllä Johanneksen kanssa sinnekin, mutta ei hänen. Kun mamma eilen sanoi, että hän matkustaa, niin minä tulin iloiseksi, niin, en tiedä itsekään miksi, mutta minä luulin, että hän aikoo vaan joksikin ajaksi --. Mutta kyllä minä suostun, että hän asuu meillä täällä, mutta ei vaan siellä. -- Ymmärtääkö Henrik? -- sanoi Alina lopuksi, kun Henrik, vastaamatta mitään, pysähtynein katsein tuijotti häneen.

-- Kyllä, kyllä, -- tokasi Henrik heräten ajatuksistaan. Hän ei ollut kuullut monimutkaista loppuosaa Alinan puheesta. Sen sijaan oli alkuosa, eli kertomus Alinan kodista, niin elävästi vaikuttanut häneen, että hän ikäänkuin nyt vasta tutustui Alinaan. Tähän asti hän oli Alinasta ajatellut vaan: Johanneksen vaimo, mutta nyt hän ensi kerran ajatteli: ihminen. Ja siitä hetkestä saakka hän taisi katsoa Alinaa silmiin, eikä ainoastaan että taisi, vaan vieläpä tuijotti niihin voimatta kääntää katsettaan pois. Tuolle vieraalle, nuorelle, elävälle ihmiselle hän saattoi sanoa "sinä" ja sai olla ihan-ihan tuttava! Se tuntui Henrikistä tällä hetkellä tavattomalta etuoikeudelta ja suorastaan onnelliselta. Ja kaikki hänen ajatuksissaan kääntyi ihan nurinpäin: Sehän olikin Alina, joka oli kadottanut vanhan kotinsa, tutut uksen ulvahdukset, kotivaahterat, aitat ja yliset, -- ei tosin minkään huutokaupan tähden, vaan rakkaudesta Johannekseen, Henrikin tuttuun veljeen, -- jättänyt omin ehdoin, jättänyt vanhan pappansa ja nuoret ystävänsä, joiden kanssa seurusteleminen oli ollut hänen elämänsä.

Henrik olisi vieläkin suu auki tuijottanut Alinaan, mutta kun tämä kysyi: ymmärtääkö Henrik? -- täytyi hänen pian vastata: kyllä, kyllä, -- ja teeskennellä niinkuin hän olisi kuullut kaikki.

Alina rupesi jatkamaan, mutta silloin Henrik vajosi taas omiinsa. Ja kun hän jälleen heräsi, puhui Alina jo ihan toisista asioista, -- kesän lämpimyydestä, Henrikin tietämättä milloin hän oli mennyt yli tähän aineeseen.

Ollakseen näyttämättä tyhmältä Henrik sanoi:

-- Minusta vaan tuntuu, että kaikki tulee vielä hyväksi.

Alina katsahti vähän kummastuen, mutta iloisesti Henrikiin.

-- Hyväksikö? Kuinka niin? -- sanoi hän.

Siis Henrikin sanat eivät olleet mikään vastaus Alinan viimeiseen puheeseen. "Mitä ihmettä hän onkaan minulle puhunut?" -- ajatteli Henrik, mutta itse asiassa ei hänestä tuntunut tarpeelliselta saada sitä tietää, sillä Alinan alkusanoista hän oli tämän niin perin pohjin ymmärtänyt, että kaikki seuraavat sanat olivat tarpeettomat, -- ymmärsi yhtä hyvin kuin olisi ymmärtänyt oman sisarensa tai itsensä.

-- Minusta Alina niin sopii Johannekselle, ettei kaksi ihmistä voi sen paremmin toisilleen sopia, -- sanoi Henrik.

-- Niinkö? -- sanoi Alina eikä voinut pidättää itseään kyyneltymästä:

-- Ja minä aijon puhua noista asioista mamman ja Johanneksen kanssa, -- sanoi Henrik.

-- Mitä Henrik aikoo puhua? -- sanoi Alina säikähtyneenä ikäänkuin peläten, ettei Henrik ollut sittenkään kuullut mitä hän oli puhunut.

-- Ole vaan ihan rauhassa.

-- Niin, -- sanoi Alina, -- tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua.

Ja hän antoi kättä Henrikille kyynelten puhjetessa hänen silmiinsä. Heidän mennessään, kutitti myöskin Henrikin nenää.

Henrik oli nyt kaksinkertaisesti perheen sisäisimpiin asioihin vihitty. Ja se teki hänet tavallaan onnelliseksi tässä onnettomuudessa.