Chapter 10

Johannes tuli ovessa vastaan ja kun näki, että he tulivat, huusi sisälle ystävällisellä ja vähän luonnottoman reippaalla äänellä:

-- Alina hoi, tuleppas nyt näyttämään vieraillemme pikku kotiamme.

Mutta Alina ei vastannut eikä häntä näkynyt yhdessäkään niistä kolmesta huoneesta, joissa käytiin katsomassa.

Ensimäinen huone oli sali, jonka suuruus vastasi jotenkin heidän entisen pappilansa eteistä. Se oli sisustettu vähän oudonlaisilla huonekaluilla, jotka muistuttivat nimismiehen luona nähtyjä. Erittäin outo oli kahden istuttavaksi tehty keinutuoli, jommoista he eivät olleet koskaan nähneet. Arvattavasti se oli tavallinen pohjanmaalla. Myöskin seinäpeili oli jotakin ihan erilaista kuin mitä olisi kuvaillut Johanneksen peiliksi. Mutta yhtäkkiä Henrik näki kaiken keskellä keltasen kotiharmoonion, jonka mamma oli huutanut itselleen. Ja sen nähtyään Henrikin tuli heti lämmin olla.

-- Katsos tuota, -- sanoi hän ja tunnusteli harmooniota kädellään. -- Voi sentään, -- tätäkin.

Uuno istahti sen ääreen ja alkoi soittaa jotain yksinkertaista renkutusta, jonka hän oli aikoinaan oppinut lukemattomien harjoitusten perästä. Kaikki he rupesivat nauramaan.

-- Muistatteko, muistatteko, -- puhui Uuno soittaessaan.

-- Ja muistatteko kuinka pappa tuli aina kamaristaan, kun Uuno soitti, ja matki Uunoa, -- sanoi Johannes, näyttäen kuinka pappa matki.

Hän vähitellen vilkastui äskeisen häiriön jälkeen, ja muistellen entisyyttä he nauraen ja jutellen tulivat ruokasaliin.

Tämä oli vielä paljon saliakin pienempi, ja rikas mahonkipöytä täytti sen melkein kokonaan. Omituinen kaappikello naksutteli harvaan nurkassa.

-- Tämä pöytä on aivan liian suuri tähän huoneeseen, -- sanoi mamma.

-- Mamma ei voi olla sanomatta sitä jokaikiselle, joka käy meidän luonamme, -- sanoi Johannes vähän hermostuneesti.

-- Sillä pöytä on liian suuri, rakas Johannes, -- sanoi mamma.

-- Mutta eihän se tule sanomisesta pienemmäksi.

-- Koetan olla ensi kerran vaiti, -- sanoi mamma hiukan pahastuneena.

Sitten he puhuivat jotain supattaen keskenänsä, arvattavasti selitellen itseänsä, mutta kääntyivät jonkun ajan kuluttua tyytyväisinä ja sovinnollisina takaisin Henrikin ja Uunon seuraan.

Mammalla oli erikoinen huone, ja sinne kun katsahdettiin, niin sieltä lehahti ihan tuttu kotoinen henki. Silmään vilahti ensimäisenä tuo vanhanaikuinen korupöytä kaareutuvine jalkoineen, joka oli Henrikille niin rakas muisto. Sitäkin hän nyt käsillään siveli. Myöskin piironki oli vanha rakas tuttu. Kukat olivat mammalla samanlajiset kuin ennenkin ja samanlaiset olivat myöskin valkoset peittotäkit kokoonpantavan puisen sängyn päällä. Kaikki nuo tutut esineet olivat vaan liiaksi liketysten, huoneen tavattoman pienuuden tähden.

He ikäänkuin nyt vasta tutustuivat jälleen keskenään ja jokin omituinen hyvätuuli tapasi heidät: he olivat nyt kuin kotonaan täällä Johanneksen väliaikaisessa pikku pappilassa.

Yksi huone oli vielä katsomatta. Ja se oli kaikkein jännittävintä, sillä siellä uinaili Johanneksen puolenvuotias pienokainen, Aarne.

-- No ja nyt, -- sanoi mamma, lähestyen varpaillaan tämän huoneen ovea, -- nyt tulee pääasia.

Hän tarttui oven kahvaan ja odotti että kaikki ensin saapuivat oven luo. Silloin hän sen juhlallisena avasi.

Mutta siellä seisoi Alina käsi toisen puolen kahvassa.

-- Aarne nukkuu, -- sanoi hän lyhyesti, ja pani oven melkein heidän nenänsä edestä kiinni.

Henrik ja Uuno menivät, tietämättä mitä tehdä ja mitä sanoa, edellä takaisin kuistille. Mutta mamma ja Johannes jäivät saliin.

-- Mitähän niillä on oikein? -- sanoi Uuno Henrikille, kun he olivat kuistilla.

-- Varmaan oli jotain jo ennenkuin me tulimme.

-- Se näyttää olevan aika lailla olevinaan.

-- Älä nyt taas tee itsellesi mielipidettä ensimäisen vaikutuksen perustuksella, -- sanoi Henrik levottomana, sillä häneenkään ei Alina ollut tehnyt hyvää vaikutusta.

-- Ja ihan pappansa näkönen, -- jatkoi Uuno.

-- Hän on varmaan kasvanut hyvin vapaasti kotonaan, -- arveli Henrik.

-- Ja ollut siellä hyvin lellitelty. Kuuluihan se jo isän puheestakin: Alina, Alina, oli hänellä joka toinen sana.

-- Semmoinen ylpeä tyttö sopisi paremmin jollekin luutnantille kuin meidän Johannekselle, -- lankesi Henrik tuomitsemaan.

Uuno valmistui juuri sanomaan jotain myrkyllistä ja alkoi jo tapansa mukaan heiluttaa sitä varten etusormeaan, mutta silloin Johannes ilmestyi sisäovelle ja sanoi ankarasti:

-- Henrik ja Uuno, tulkaa nyt vaan katsomaan.

Tosin hänen ankaruutensa ja rypyt silmien luona tarkoittivat nähtävästi jotain mikä oli siellä sisällä tapahtunut, mutta Henrik ja Uuno sen johdosta tottelivat paikalla ja menivät hänen jälessään.

Mamma oli lapsen huoneessa ja levitteli jotain kapalovaatetta. Alina seisoi ikkunan luona, kasvot poispäin ja naputteli sormillaan pöytään ikäänkuin odottamisensa merkiksi. Keskellä huonetta oli lapsen vaunut ja lapsentyttö seisoi niiden ääressä, vähän neuvotonna.

Johannes, yhtä ankarana kuin ennenkin, tuli päättäväisesti vaunujen luo ja tempasi hermostuneesti syrjään kuomu-uutimen, joka valon tähden oli laskettu nukkuvan, lapsen eteen.

Tyttö läksi silloin pois.

-- Tässä se nyt on, tulkaa lähemmäksi, -- sanoi Johannes Henrikille ja Uunolle.

Henrik ja Uuno astuivat vaunujen ääreen.

Hämillään siitä, ettei mamma eikä Alina puhuneet mitään eivätkä tulleet lasta näyttämään, ja myöskin siitä, että tottumattomina näkemään kapalolapsia heistä tuntui tuo turpeaposkinen ja lihavaleukainen, hiukseton olento jotenkin rumalta, tuijottivat he lapseen voimatta keksiä mitä sanoa. Henrikin kielellä pyöri lause: "kylläpä se on sievä," mutta hän ei uskaltanut päästää huuliltaan tätä valhetta tähän äänettömyyteen. Äänettömyys kasvoi ja Johannes alkoi osoittaa kärsimättömyyttä tehtäväänsä. Koko tämä katselmus, joka kuitenkin oli tuntunut olevan sekä Johanneksen, mamman että Alinan valtti, päättyi siihen, että Henrik väännellen itseänsä ja Uuno lyhyesti hokien: jaha, jaa-a, juu, juu -- perääntyivät vaunujen luota. Onneksi Uuno keksi sanoa vielä:

-- Suu on aivan selvään Alinan, ja muutenkin taitaa olla enemmän Alinan näköinen.

Niillä hyvillä he läksivät lapsenkamarista.

Johannes tuli mukaan. Hän huokasi helpoituksesta, kun he olivat tulleet saliin. Ja täällä Henrik löi häntä olalle ja sanoi:

-- No, Johannes, mitä sinulle nyt oikein kuuluu?

Johannes huokasi vielä enemmän vapauttavasti ja otti Henrikiä molemmin käsin hartioista.

-- Jaa, jaa, -- sanoi hän, -- tässä sitä nyt ollaan.

Henrik sanoi sitten:

-- Tiellä juuri Uunon kanssa puhelimme, että kuinka merkillistä on sentään, että sinä olet joutunut näille lakeuksille.

Johannes naurahti kummastuneena, aivan kuin hän olisi ensi kerran tullut ajatelleeksi siinä olevan jotain merkillistä.

-- Kuuleppas, etkö sinä olisi voinut muuallekin päästä, jos olisit hommannut, -- sanoi Uuno.

-- Ei, kyllä minun asiani ovat käyneet niinkuin niiden pitikin. Minä alan yhä enemmän ymmärtää miksi se oli minulle tarpeen.

-- Se tahtoo sanoa: kuinka niin "tarpeen?" -- kysyi Uuno: -- jos olisit puuhannut, niin olisithan muualla.

-- Ei löydy mitään "jos". Että minä olen täällä, se on minun kohtaloni ja minun asiani on tyytyä siihen ja ymmärtää sen ajatus. Sinä tahdot sanoa: jokainen on oman onnensa seppä, mutta se ei ole totta; ihminen ei voi mitään järjestää itselleen, vaan kaiken järjestävät muut hänelle -- ja myöskin tapaukset, sanalla sanoen, kohtalo.

-- No ei nyt vielä ruveta filosofeeraamaan, -- sanoi Henrik, kun huomasi että Uuno valmisteli vastaväitettä. Ja tahtoen pysyä siinä äskeisessä mielialassa, joka syntyi heidän tultuaan saliin, Henrik otti Johannesta kainalosta ja sanoi:

-- Ja nyt sinä näytät meille vähän "ympäristöjä."

Ja hän sanoi Uunolle, kun tämä jäi jälemmäs:

-- Tule sinäkin.

Ja Johannekselle:

-- Emmekö voi mennä kolmisin?

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Johannes ottaen avainta ovenpielestä.

He tulivat ulos kyökkitietä ja menivät pihan yli.

-- Siis ei ihminen ollenkaan olisi kohtalonsa herra, -- tarttui Uuno heti perille tultua.

-- Ei olekkaan. Ihminen on ainoastaan niinkuin ajelehtiva lastu: laineet sitä heittelevät ja sen on vaan pysytteleminen pystyssä siellä missä kulloinkin on.

-- Ja kuitenkin, jos olisit hiukan paremmin pitänyt varasi, niin et olisi täällä, vaan ihan toisaalla, -- ei Uuno voinut olla sanomatta.

-- Sitä vastaan on minulla varalla väite, joka on hyvin pätevä, sanoi Johannes: -- jos olisin joutunut muualle, enhän silloin olisi tavannut Alinaa!

Johannes katsoi Uunoon niinkuin olisi lausunut ihan peräymättömän todistuksen, ja odotti Uunon vastausta.

Uuno puolestaan katsahti Henrikiin ja heidän katseensa tapasivat toisensa. He muistivat mitä juuri äsken olivat puhuneet Alinan sopivaisuudesta Johannekselle.

-- Silloinhan se olisi vaan sattuma, että minä tapasin Alinan ja nyt olen hänen kanssaan naimisissa, -- toisti Johannes, kun epäili, ettei Uuno ymmärtänyt. Hän katsahti sitten Henrikiin, mutta tämäkin oli vaiti.

-- Ei mutta näyttää todellakin niinkuin ette ymmärtäisi! -- Ja korottaen ääntänsä hän jatkoi tavu tavulta: -- Minä sanon, että eihän se voi olla sattuma, että minä ja Alina olemme tulleet yhteen! Se tahtoo sanoa: kaikki mikä nyt muodostaa minun elämäni, sehän olisi silloin vaan sattuma: Alina, Aarne --!

Ja taas Johannes katsoi heihin, vastausta odottaen. Hän vihdoin kiivastui, ja hänen hermokkaat silmänsä tällöin vielä enemmän pyöristyivät.

-- No sanokaa nyt mitä ajattelette!

Henrik ei löytänyt mitä sanoa, sitä vähemmin, kun kiirehdittiin. Mutta Uuno keksi:

-- Sinä sanot, että ihmisen kohtalo ei riipu hänestä itsestään, vaan jostain muusta. Hyvä. Mutta olethan sinä pappi ja se nyt kumminkin oli ihan sinun oma aikomuksesi ja tahtosi jo puolikymmentä vuotta sitten.

Johannes nosti silmäkulmansa ja katsoen Uunoon sanoi:

-- Kuka sen on sanonut?

Uuno mietti vähän ja sanoi sitten varmasti:

-- Sen sinä olet itse sanonut.

-- Minä olen voinut sanoa paljon, mutta sen minä tiedän itsessäni, että minä, oikea minä, en ole koskaan aikonut erittäin juuri papiksi tai miksi muuksi. Mutta olot ja asianhaarat ovat minun puolestani päättäneet ja ratkaisseet kaikki.

Uunon mielestä tämä lause oli epäselvä ja hän otti sen peräytymisen merkiksi ja sanoi voitonvarmana:

-- Sinä sanot että niinkuin lastu laineilla, mutta minä sanon, että muodostan elämäni juuri siksi miksi tahdon: luen ylioppilaaksi, sitten maisteriksi, sitten ehkä vielä edemmäs -- ja antaudun sitten yleiseen -- valtiolliseen elämään. Niin teen minä ja sitä vasten vaan keinunkin laineilla.

-- Sinä et ole vielä merellä ollutkaan, -- sanoi Johannes hiljaa, ja oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän taas suuttuneesti sanoi: -- Sehän nyt on merkillistä, etten saa ymmärtämään! Sinäkin Henrik!

Henrik, joka oli suu auki kuunnellut tätä keskustelua ja ihmeissään tuijottanut Johannekseen, ihan säpsähti, kun tämä kääntyi hänen puoleensa ja hänen piti jotain sanoa.

-- Katsos, Johannes, et sinä sentään ihan oikeassa ole. Voihan ihmisellä olla kaikellaisia haluja, jotka hänen elämäänsä määräävät -- --

-- Johan sanoin, että mitään erityistä -- -- alkoi Johannes taas samalla pänttäävällä äänellä, mutta Henrik keskeytti hänet:

-- Ei, odota, -- sanoi Henrik, -- en minä sitä tarkoittanut. Sanon vaan, että ihmisellä saattaa olla erityisiä haluja ja toiveita, jotka hänen tulevaisuuttansa luovat -- --

-- Ei koskaan onnistu, -- sanoi Johannes väliin.

-- Olkoon sitten, ei koskaan onnistu, mutta ainakin kaikki hänen pyrintönsä ja puuhansa tarkoittavat sitä yhtä, ja voihan ajatella että kun kaikki sitä yhtä tarkoittaa niin vihdoin toive toteutuukin. Esimerkiksi nyt tuo meidän toivomme, että kerran yhdymme jälleen vanhassa kodissa. Miksei se voisi toteutua, mutta jos se toteutuu, niin meidän halumme tähdenhän se silloin on toteutunut. Siis me olemme luoneet kohtaloamme.

-- Tietysti, se nyt on niin päivän selvää, -- sanoi Uuno melkein ylenkatseellisesti, kun ei muka niin yksinkertaista asiaa ymmärretä.

Mutta Johannes oli keskipaikoilla Henrikin puhetta yhtäkkiä vaipunut ajatuksiinsa. Hän meni ihan sanattomaksi, nyppi vaan pieniä viiksiään ja tuijotteli milloin minnekin.

Ja sittemmin, koko aikana kun he olivat Johanneksen kodissa, Henrik huomasi, että joka kerta kun vaan tuli puhe tästä heidän tulevaisuudenhaaveestaan Johannes samalla tavalla vaipui ajatuksiinsa, meni sanattomaksi ja tuijottaen nyppi huuliaan.

Hän, Johannes, joka sinä huutokauppa-yönä oli noussut ylös ja sanonut: minä rupean papiksi, hän nyt ei ruvennut puhumaan tästä heidän toivojensa toivosta! Ja eikö se kuitenkin ollut ratkaisevana juuri hänelle silloin? Oliko hän siis vähitellen kadottanut uskonsa siihen?

He tulivat pois, ja Johannes oli koko ajan niin ajatuksissaan ettei pystynyt mihinkään puheihin.

Vasta illallispöydässä, teetä juodessa, Johannes alkoi jälleen voida seurata mitä juteltiin, ja kun hän huomasi, että Alina on itsepäisesti vaiti, rupesi hän sitä peittääkseen epäluonnollisen puheliaaksi.

Heti illallisen jälkeen Alina katosi ja Johannes tuli taas hajamieliseksi ja alkoi nyppiä viiksiään. Yhtäkkiä hän silmät rypyssä meni päättäväisesti siitä samasta ovesta, minne Alinakin oli mennyt. Silloin mamma sanoi Henrikille ja Uunolle:

-- Ja tulkaa te nyt minun huoneeseeni.

He menivät sinne.

Mamman vuode oli jo laitettu. Ikkuna oli auki ja läpinäkyvät ikkunaverhot hiljaa pullistuivat tuulessa liikutellen sisäkukkien lehtiä.

-- Istu vaan, -- sanoi hän Henrikille, joka haki itselleen paikkaa ja epäili istua pehmeälle vuoteelle.

Uuno istui tuolille hänen suurilehtisten palmukasviensa väliin. Ja mamma itse nojatuoliin.

-- Ja tuossa on kitarrikin vielä, -- sanoi Henrik huomattuaan seinässä mamman vanhan kitarrin. -- Ja siinä on kaikki kielet. Soita mamma, ei mutta todellakin --.

-- Enpä taitaisi muistaa, vaikka olenhan minä sitä kielissä sentään pitänyt.

-- Mamma soittaa nyt vaan, -- sanoi Uuno ja nousi ottamaan kitarria alas.

Silloin oli vähän hämärä, sillä taivas oli mennyt pilveen niin ettei kesäinen koi valaissut. Avatusta ikkunasta kuului tuulen suhina vaahteran ja sireenien lehdissä ja ihan ikkunan luona kukkiva omenapuu tuoksahteli sisään.

Mamma näppäsi sormillaan kitarrin kieliä ja jo tämä viritys viritti heti myöskin Henrikin ja Uunon mielen.

-- Voi, voi, -- sanoi Henrik.

-- Kuinka tuo on tuttua, -- sanoi Uuno.

Mamma alkoi soitella vanhoja nuoruutensa ajan lauluja, joita ei enää kukaan nykyajan ihminen tuntenut. Ne olivat viattomia, reippaita, usein marssin tahtiin meneviä kappaleita, ja toisinaan, omituinen innostus tuntui niiden äkillisesti muuttuvissa repriiseissä. Kitarrin heikko, hymisevä ääni vei mielen kauas pois nykyhetkistä, kauas entisyyteen, hänen omiin, Henrikille ja Uunolle tuttuihin kertomuksiin hänen nuoruutensa päivistä, silloisista tavoista ja tapahtumista. Mitä mamma oli ennen näin kertonut, se oli niin painunut poikien mieliin, että he näkivät jokaisen yksityiskohdan ihan elävänä edessään -- jokaisen luonteen, jokaisen ulkonäön, jokaisen tilaisuuden, jonka mamma oli kuvannut. Kaikki hänen sukulaisensa olivat vanhoja aatelissukuja, maakartanoiden omistajia, ja kaikilla niillä oli omituiset vaiheensa, pitkät romaaninsa. Myöskin papan kosimishistorian hän oli monasti kertonut, -- kertonut oman romaaninsa, kuinka hän oli jättänyt papan tähden kuuluisan komean kotinsa, jossa hänellä oli valta tehdä mitä ikinä tahtoi, -- jossa kaikki olivat häntä palvelleet ja sanoneet "armolliseksi fröökinäksi", -- jättänyt ja muuttanut sydänmaan yksinäiseen pappilaan, jossa he usein saivat puutettakin kokea. Ja liikutuksella olivat lapset aina kuulleet tätä mamman kertomusta, se oli heille pyhä kertomus, sillä hehän olivat papan ja mamman, kertomuksen sankarien lapsia.

Ja kun nyt kitarri alkoi soida, vyörähti taas kaikki tuo mieleen -- kauan sitten olleet ja eläneet ihmiset, tapaukset, -- ne ihan kuin kuiskuttelivat huoneessa, ihmiset puhuivat yhä vieläkin sitä mitä ne silloin olivat puhuneet, -- elivät yhä vielä samoin kuin silloin, kärsivät, rakkauden nimessä jättivät sukunsa ja mukavuutensa -- --

-- Ei mutta missä Johannes on, kun hän ei ole kuulemassa, -- sanoi Henrik haltioissaan, kun mamma oli lopettanut vanhan poloneesin: -- Hänen pitää välttämättä tulla.

Ja Henrik ei voinut pidättää, vaan meni toisiin huoneihin Johannesta hakemaan. Hän tuli saliin, mutta siellä ei ollut ketään; niin hän meni ruokasaliin. Siellä oli Johannes ja Alina.

He seisoivat molemmat vieretysten. Ja Henrik huomasi, että Alina pani äkkiä kätensä pois Johanneksen kaulalta ja että he luultavasti olivat suudelleet toisiansa. Henrik tahtoi ensin vetäytyä takaisin, mutta sekään ei enää oikein sopinut. Silloin hän sanoi:

-- Voi, voi, tulkaa nyt kuuntelemaan, mamma soittaa niin mainioita vanhanaikaisia kappaleita, teidän pitää tulla.

-- Mennään vaan, -- sanoi Alina ja otti Johannesta kainalosta.

Johannes tuli kovin hyvilleen ja he menivät kaikki mamman kamariin.

Kun he tulivat, pani mamma kitarrin pöydälle.

-- No, soitappas nyt vaan mamma, -- sanoi Johannes leikkisällä äänellä.

-- Enhän minä niitä osaa, muuten vaan tässä hupsuttelin. Mutta Alina soittaa myöskin. No? Otappas kitarri.

-- Minäkö? -- sanoi Alina sysäten kitarria luotaan, -- en vaikka! Johan nyt soittaisin noin monelle kuulijalle.

Tuli jotakin toista kuin mitä Henrik oli tarkoittanut ja sentähden hän ei enää vaatinutkaan mammaa soittamaan. Henrikistä näytti asiat tämmöisiltä: Johannes ja Alina olivat sopineet keskenään, mutta mamma ei tiennyt heidän sopineen, sillä muuten hän ei olisi kieltäytynyt soittamasta. Parasta oli siis jättää tuo soitanto johonkin toiseen tilaisuuteen, jolloin Alinaa ei ollut saapuvilla, ja nyt ruveta pian puhumaan jostakin kaikille yhteisestä aineesta. Mutta kun Henrikin piti keksiä jokin semmoinen aine, ei hän sitä keksinytkään. Hän pani kaikki voimansa pakoittaakseen itseänsä löytämään, mutta vaikka hiki nousi hänen otsaansa, ei hän löytänyt. Sen sijaan hän vaipui mietiskelemään ihan joutavia asioita, kenkänsä kärkiä, siitä meni ikkunan läpi vaahteraan, tuli takaisin ja ajatteli että voisi ruveta puhumaan siitä hirveän suuresta palmikosta, jonka hän oli nähnyt eräällä neidillä. Jos alottaisi näin: tuosta Alinan palmikosta juontuu mieleeni -- j.n.e. Mutta näitä arvellessa aika kului eikä keskustelusta tullut mitään. Vihdoin hän teki viimeisen ponnistuksen ja suoraan käski itsensä puhumaan, tuli mitä tuli.

-- Tämä pohjanmaa on kaikki vaan yhtä tasankoa, -- sanoi hän.

-- Niin, eikö teillä siellä Savossa ole tasankoja, -- vastasi Alina katsahtaen kulmiensa alta epäilevästi Henrikiin, jonka kanssa hän nyt ensi kertaa puhui.

-- Eikö Alina ole Savossa ollut? -- sanoi Uuno.

-- En koskaan.

-- Siellä on maa ihan epätasainen, mäkiä yhtämittaa ja laaksoja ja järviä jokapaikassa, -- se on niin vaihtelevaa ja hauskaa, -- pääsi Henrik puhumaan.

-- Vai niin, -- sanoi Alina.

-- Ja kun me matkustimme puolitoista päivää ja oli vaan yhtä lakeutta, ja kyliä, talot taloissa kiinni, minä ajattelin koko ajan: millä ihmeellä ne ihmiset tuommoisessakin kylässä saavat päivänsä kulumaan!

-- Oi voi, -- sanoi Alina: -- joka tähän on tottunut, ei ikinä vaihtaisi muuhun. En minä missään, en missään muualla tahtoisi elää kuin Pohjanmaalla.

-- Ihmeellistä, -- sanoi Henrik. -- Mutta kun Alina ei ole nähnytkään Savoa.

-- Kyllä minä tiedän, se on semmoista pientä-nättiä, -- ei näe pitkälle, mäet ja metsät ovat edessä -- -- mutta täällä meillä on taivaanranta auki, näkee niin pitkälle kuin silmä kantaa, täällä tuntuu olo niin vapaalta, saa hengittää pohjaan asti, -- voi, voi!

-- Niin, ja hyvä olisi, jos joskus vähän vähemmänkin näkyisi, että paremmin näkyisi mikä aina on silmäin alla, -- sanoi mamma tuntuvan hermollisesti.

Alina sävähti punaiseksi.

-- Ja sen minä sanon, etten ikipäivinä tahtoisi muuttaa täältä pois, -- en vaikka! -- sanoi hän kiihkoisesti.

-- Sen sinä olet sanonut niin monta kertaa, että kyllä se jo tiedetään, -- sanoi Johannes synkästi.

Alina rupesi rummuttamaan sormillaan pöytään.

Kaikki olivat vaiti.

Ja tämän äänettömyyden aikana Henrikille selvisi paljon asioita. Siinä se siis oli syy, ettei Johannes ruvennut puhumaan heidän yhteisestä tulevaisuudenhaaveestaan!

Äänettömyyden lopetti mamma. Hän nousi ja sanoi.

-- Eiköhän meidän matkailijamme ole väsyksissä? Aika taitaa jo olla panna levolle.

Kaikki muut nousivat nyt myöskin.

Hyvää yötä sanoessa Alina pidätti Henrikin kättä niinkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta muutti sitten aikeensa ja vaan itsekseen huokasi. Hän meni ensimäisenä ulos huoneesta.

Henrikille ja Uunolle oli makuusijat valmistetut saliin. Sänkyjen puutteesta oli toinen sija laitettu lattialle. Henrik sanoi rakastavansa maata lattialla ja otti siis sen sijan. Se oli oven vieressä, josta mentiin lapsenkamariin, eli Johanneksen ja Alinan makuuhuoneeseen. Johannes oli lapsen synnyttyä muuttanut työhuoneensa vinnille.

Salissa oli suuri epäjärjestys syntynyt Henrikin ja Uunon vuoteiden vuoksi. Harmoonio oli siirretty uunin eteen, laaja keinutuoli nurkkaan. Henrikin tyynyn ympärillä seisoi korkeita kolmijalkaisia kukkatelineitä, jotka olivat sinne siirretyt Uunon sängyn tieltä. Täytyi liikkua varovasti, ettei jotakin maahan kukistaisi. Vesikarahvi ja kaksi juomalasia oli pantu pöydälle keskelle lattiaa.

-- Kylläpä hänessä on pippuria! -- sanoi Uuno, heti heidän päästyään saliin ja ovien sulkeuduttua joka puolelta.

Henrik huokasi ja alkoi riisuutua.

Samoin teki Uuno, eivätkä he sen koommin mitään puhuneet, paitsi juuri mennessä peitteen alle Uuno sanoi:

-- Kyllä minä Johanneksen sijassa sen opettaisin. "Vaimo seuratkoon miestänsä", ja sillä hyvä. Meidän Johannes se vaan liiaksi punnitsee ja ottaa sydämmelleen kaikkia pikkuseikkoja.

Kun ei Henrik vastannut mitään, ei Uunokaan enää puhunut sitten muuta, vaan kääntyi äkkiä seinään päin ja hiljeni.

Lakanat vuoteissa olivat uuden uutukaiset, -- hyvin hienot, ja niissä näkyi suurilla punasilla ompeluksilla merkittynä: A. B.

Uunon puolelta jo alkoi kuulua hiljaista pihinätä, joka vähitellen muuttui rauhalliseksi kuorsaamiseksi.

Mutta Henrikin päällä oli jokin kamala painostus. Jokin suuri suru teki tuloa, tai oliko jo tullut. Kauan hän ei saanut sanoja ilmaistakseen itselleen hänen oman surunsa syytä. Ja niinkauan hän saattoi toivoa, että se voi puhaltua poiskin. Mutta sitten ne sanat tulivat, -- tulivat säälimättöminä, musertavina ja kahlitsivat surun pysyväiseksi hänen sydämmeensä: "Johannes on onnettomasti naimisissa!" sanoi hän itsekseen ajatuksissaan.

Ja niinkuin kahlittu, vaikka tietää kahleet rautaisiksi, ensi hetkenä koettaa riuhtoa itseänsä irti, niin Henrik, heti kun nuo sanat tulivat, viskautui niiltä pakoon.

"Suutelivathan he toisiansa", -- ajatteli hän. Mutta kahle tempasi hänet takaisin: "Alina on kaunis, nenä niin nätisti pyöristyy ja musta etuhuuli niin viehättävästi tulee eteenpäin: -- se suuteleminen on ihan eri asia."

"Mutta tämäniltainen tapaus saattoi olla sattuma, -- jotain ikävää oli varmaan tapahtunut ennen meidän tuloamme." Ja siihenkin oli heti vastaväite: "Huomattava oli päinvastoin kuinka kaikki, mamma, Alina ja Johannes koettivat jotakin salata, puhuivat vähän epäluonnollisesti ja usein joutuivat tuskalliseen äänettömyyteen. Selvä on, että he salasivat juuri tätä onnettomuutta."

"Mutta Johanneshan niin kiivaasti väitti avioliittoa kohtalon määräämäksi välttämättömyydeksi, -- sanoi sitä ainoaksi elämäkseen!" -- Ja vastaväite sanoi: "Voihan onnettomuuttakin pitää välttämättömyytenä."

"Kuinka voisi ajatellakaan, että tämä avioliitto olisi muuta kuin onneton! Johannes sanoi, että hän on papiksi tullut päästäkseen papiksi kotipitäjään, eikä ensiksi sisällisestä vaalista. Se on: hän tahtoi toteuttaa heidän yhteisen elämänihanteensa. Mutta Alina teki tämän toteutumisen mahdottomaksi, -- onnellisen toteutumisen. Tässä on siis edessä suuri, syvä tragediia."