Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

VELJEKSET

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1900.

ENSIMÄINEN OSA

I LUKU.

Henrik asui pääkaupungin äärimmäisellä laidalla, missä kallioiden vuoksi ei enää ollut säännöllisiä katuja tai oli vastasuunniteltuja tulevaisuuden linjoja keskellä rikkiammuttujen kivien röykkiöitä; -- näiden takaa muutamien paljaiden aallon nuolemien karien perästä avautui meri aavaksi ulapaksi maan näkymättä taivaanrannassa, ja alituisesti pauhasi. Ikkunasta näkyi oikealle eräs turvalaitos langenneita naisia varten ja suunnattoman korkea tiilitorni, josta aina tuprusi paksu musta savupilvi, tuulen suuntaa osoittaen. Se oli sähkövalaistuksen voimankeskus, jonka ansiosta kaupungin puodeissa, julkisissa laitoksissa, juhlasaleissa, kaduilla kirkkaat valot leimahtivat vaan pientä nappulaa siirtämällä. Vasemmalla näkyi lähinnä lapsensynnytyslaitos, enemmän merelle päin kaivopuiston vallit, maallepäin katolisen kirkon viheriäinen huippu ja sitten alkavan kaupungin säännöllisemmät piirteet. Edessä, paitsi joitakin katujen tekeleitä, oli, kuten mainittu, meri mataloine kalliorantoinensa, joilla oli kumoon kaadettuja veneitä vielä talviteloillansa.

Talo, jossa Henrik, yksi tämän kertomuksen veljeksistä, asui, oli pieni puurakennus. Sen piha oli siisti, eikä siinä paitsi ulkohuoneita ja tallia ollut muita rakennuksia. Pihan ympärillä oli läpinäkymätön lankkuaitaus, ja sen suljetussa kaksoisportissa oli pikku ovi, josta mentiin kaupunkiin johtavalle tielle. Tämä oli ilman kivitystä ja vaan siellä täällä joku kallellaan oleva, puoleksi maahan uponnut kiviliuska osoitti katukäytävän paikkaa.

Eteiseen johti pihalta korkeat puurappuset kahdelta puolen. Se oli pieni, pimeä kaiteinen kuutio, josta vei neljä ovea huoneihin: vasemmalla oli ovi Henrikin huoneeseen, suoraan eteenpäin oli kaksi ovea: toinen vei emännän ja hänen väkensä huoneihin, ja toinen kyökkiin; oikealla oleva ovi johti talossa asuvan issikan huoneeseen.

Jo heti ensi päivästä, jonka Henrik kaupunkiin tultuansa tässä asunnossa vietti, harmitti häntä tuo pieni eteinen, jossa aina joku kävi ja ovet avatessa sattuivat toisiinsa. Sisällä ollessaan hän kuuli että siellä muut melusivat ja vaivoin selvisivät ovista; ja ulos tullessaan hän ei itse ihmeekseenkään voinut päästä tapaamasta jotakin talon asukkaista. Joko liikkui siellä suuri lihava emäntä, punasen ruskeassa, valkotäpläisessä puvussa, tai joku hänen punatukkaisista vilkkaista tyttäristään, taikka tuli issikka ruskeine leukapartoinensa kopsutellen raskaissa kengissään, tai sitten hänen vaimonsa tai tyttärensä; tämä viimeinen kävi hatussa, oli saanut kasvatuksen ja soitteli huonolla pianolla iankaikkisia skaaloja, joka kuului Henrikin huoneeseen. Vielä muitakin ihmisiä siellä hääräili, eikä niistä saanut selvää olivatko vieraita asioilla kävijöitä vai talonko asukkaita.

Nyt hän oli piinautunut täällä kaksi lukukautta, mutta hän oli päättänyt muuttaa tämän lukukauden kuluttua siitä pois. Meri joka alituisesti pauhasi, teki sitä paitsi hänen mielensä alakuloiseksi. Syksyllä ei sen harmaa, saareton avaruus ollut antanut mitään kiintymisen tilaisuutta. Ja nyt keväällä se herätti kahta kaihoisamman ikävän vanhaan saariseen kotijärveen, joka auringonpaisteisena läikkyi muistossa.

Henrikin oma huone oli pieni, neliönmuotoinen; siinä oli hyvin valkoset seinäpaperit. Huonekaluja oli uusi tummanruskea sohva, niin pinkkana, että vieterit eivät olleet tietääkseenkään kun istui. Oli vielä koviksi täytettyjä tuoleja pyöreine puuselustimineen, ja kirkkaaksi kiilloitettu pöytä, jonka jalat monenmoisilla koristuksilla kaareutuivat kiehkuroina yhteen pienoisen alustan ympärille ja erosivat sitten taas kiehkuroina maahan. Tämän tumman peilikirkkaan, liukkaan puolipyöreän pöydän päällä oli käsinkudottu valkonen pitsialus ja sen päällä yksinäinen pitkä korulamppu, ilman öljyä. Sekä liiaksi yhtyneet pöydän jalat että lampun pituus vaikuttivat, ettei pöytä sietänyt kosketusta, ja sen ympärillä piti liikkua suurella varovaisuudella. Sentähden joka kerta kun emännän punatukkainen tytär illoin aamuin ilmestyi suuren voileipä- ja maitotarjottimen kanssa syntyi juhlallinen mielenjännitys sekä tuojassa että Henrikissä. Henrik seurasi katseillaan menoa. Ensin oli tarjotin pantava pesukaapin päälle ja tutiseva öljytön korulamppu ja valkonen pitsialus siirrettävät kirjoituspöydälle, joka oli ikkunan luona. Sitten vasta asetettiin tarjotin varovasti tuolle epävakaiselle pöydälle ja tuolit työnnettiin tieltä, paitsi sitä tuolia, jolla Henrikin oli istuminen. Epämukavuus oli syödessäkin suuri pöytäliinan ja sen seikan vuoksi, ettei tiennyt minne jalat pistäisi.

Mutta vaikka tämä pöytä oli näin epämukava, oli se kuitenkin melkein ainoa, mikä tähän kortteeriin kiinnitti Henrikiä. Syynä siihen oli se, että heidän entisessä hävinneessä kodissaan oli ollut juuri tämmöinen vanhanaikainen pöytä. Tämä tässä oli vaan vähän uudempi ja tuntui jäykemmältä rakenteeltaan. Henrik oli siihen niin kiintynyt, että hän melkein vaan sen vuoksi oli saattanut näin kauan pysyä tässä kortteerissa.

Eräänä päivänä hän huomasi, että juuri sama pöytä oli tämänkin isäntäväen ylpeys ja ihastus. Huoneen muut huonekalut olivat paljon halvempia ja yksinkertaisempia: paitsi jo mainittuja, hyllykaappi nurkassa, kokoonpantava sänky ja Henrikin suorajalkainen kirjoituspöytä.

Nähtävästi korupöytä oli täälläkin jäännös jostakin entisestä rikkaammasta huonekalustosta, joka oli hävinnyt sittenkuin isä oli kuollut ja leski ruvennut elättämään henkeänsä hyyryläisten pitämisellä. Kerran kun punatukkainen Hilma, joka muuten kaikkein vähin kiinnitti Henrikiä tähän kortteeriin, oli taas saanut tarjottimen onnellisesti pöydälle, kysyi Henrik häneltä:

-- Mistä teillä onkaan tämä pöytä?

Silloin Hilma vastauksen asemesta ihan aiheettomasti sai loukkaantuneen hymyn huulillensa, jonka piti ilmaista, että "kyllä he ovat parempiakin päiviä nähneet kuin nämä nykyiset ovat." Hän melkein kyyneltyi, ja olisi silminnähtävästi yhdellä purkauksella tahtonut syöstä sisästänsä kaiken sen sanomattoman vääryyden, mitä he olivat saaneet elämässä kokea. Löytämättä sopivia sanoja hän kuitenkin vaikeni, ja otaksuen että Henrik oli ymmärtänyt, puki sanoihin vaan ajatuksensa jatkon:

-- Mutta jos maisteria tämä pöytä ei miellytä, niin kyllä meillä on toisiakin. -- Hän punastui loukkaantumisesta ja oli heti valmis toimeenpanemaan muutoksen.

-- Ei, ei, antaahan olla, -- sanoi Henrik.

-- Jaha, niinkuin tahdotte, -- vastasi hän, oikasihe ihan suoraksi ja läksi ylpeänä aivan kuin syytetty, joka on saanut perättömäksi jonkun kunniallekäyvän herjauksen.

Tämä punatukkaisen Hilman hehkuva aiheeton kiivaus ja tuo erityinen jäykistymisen tapa, kun oli kysymys hänen oikeasta säädystään, oli Henrikille ylen vastenmielinen. Se saattoi hänet semmoiseen inhoon, että melkein raivostutti. Kaikki hänen vanhat vihansa plebeijejä vastaan, s.o. ei alhaisia, vaan semmoisia ihmisiä vastaan, jotka pyrkivät ylhäisiksi, kohdistuivat punatukkaiseen Hilmaan. Ja tämän Hilman tähden oli hänen nykyinen kortteerinsa sitäkin ikävämpi ja vieraampi hänelle -- pöydästä huolimatta.

Henrikin omalla pöydällä oli muuten kaikki, mitä hänen vanhasta kodistaan oli enää tallella: kynttiläjalat punertavasta messingistä; kivi, jota pappa oli käyttänyt paperiensa painona, kun hän kuumina kesäpäivinä, istuen paitahihasillaan pöytänsä ääressä, kirjoitteli saarnojansa kaikkialla avattujen ikkunain ristituulessa; taskukellon alus, jossa oli tumman sininen, paikotellen harmaaksi kulunut samettisisus. Sitten oli vielä muita muistoja. Oli suurikokoinen valokuva pappilan rakennuksesta, otettuna rannan puolelta, niin että puutarhan tuuheat, rakennuksen seinää ja verantaa vastaan olevat ruusupehkot olivat mukana. Auringonpaisteella otettu valokuva teki varjon ja valon erotuksen kaksitaitteisessa pärekatossa, räystäissä, pystyynpäin kulkevien vuorilautojen reunoissa ja ikkunain laudoissa erittäin kirkkaaksi. Jokainen lehti erottui ruusupensaissa, ja samoin jokainen pyöreä sorakivi, sillä vähän ruohottuneella hiekkakäytävällä, jonka he pojat olivat mamman iloksi kerran perustaneet. He olivat peranneet lepikköihin ja pensaihin suoran aukon rannalle asti ja hiekkakäytävän tarkoitus olisi nyt ollut ylettyä sinne, mutta se oli takertunut jonnekin suurien leppäkantojen luo ja oli jäänyt keskentekoiseksi, niin että se nyt, ryhdikkäästi alkaen ihan kuistin rappusilta, selvään viittasi aijotun tarkoituksen suuntaa. Sen kauneus oli kuitenkin ollut pienellä päänkallistuksella helposti mieleen kuvailtu. Erittäin elävästi esiintyi valokuvassa myöskin tuo vanha tuttu, syvä räystäs, jonka alle pääskyset kilvan pesivät. Huikeasti huutaen: kivii -- kivii, ne piirtelivät edestakasin ryytimaasta yli katon pihalle, ja koko heidän kehityksensä ensimäisistä tulopäivistä asti, uusien pesien laitosta ja vanhoista pesäriidoista, varpusten sekaantumisesta, poikasten syöttämisestä ja ulos katolle houkuttelemisesta aina syksyn suuriin parveutumisiin ja lähtöön saakka oli ollut kotiväen tarkastuksen ja keskustelujen alaisena. Katon alemmassa, melkein pystyyn kulkevassa taitteessa oli pienoinen ikkunakatos ja sisäpuolelta näkyi valkoset uutimet aivankuin missäkin nukkikamarissa. Se oli sisaren kesähuone, sen raukan, joka sitten kuoli parhaassa iässänsä, 18-vuotiaana. Ei ollut jäänyt mitään valokuvaa hänestä. Mutta vaikka Henrik oli hämmästynyt, että sisaren kuva oli ensi päivinä kuoleman jälkeen mielestä aivan kuin poissa, oli se kuitenkin sittemmin itsestään tullut takaisin, ja selvennyt yhä enemmän. Sisarella oli ollut valkonen polkkatukka, joka kiertyi alhaalta sisäänpäin juuri sen verran ettei hiuksen päitä näkynyt. Kaula oli hieno. Kasvot olivat heikon kalpeat ja silmän ympärykset aina punaset. Kun häntä nyt muisteli, täytyi sanoa että hän oli ollut luotu kuin kuolemaa varten: aina hiljainen ja sairasteleva, ei mitään koskaan väittänyt, ei tehnyt tärkeäksi olentoansa, niinkuin semmoinen, joka tietää, ettei hän ole elämää varten, ja sentähden ei koskaan puhu tulevaisuudestansa. --

Isästä sitävastoin oli valokuva, suurempaa kokoa, ja se oli nyt Henrikin pöydällä pienen takaapäin pitelevän messinkitelineen nojassa. Isä oli siinä parraton, kuten oli aina ollut juhlallisemmissa tilaisuuksissa. Tukka oli yksinkertaisesti, suoraan taaksepäin kammattu. Hänellä oli ollut tapa kastaa se joka aamu ennen harjaamista vedellä ja siten totuttaa ankaraan pysymiseen taaksepäin laossa. Jos hän solmiessaan kapsäkkiä tai muuten jossakin liikkeessä sattui saamaan tukkansa pörrölle, katosi hän kamariinsa ja vähän ajan kuluttua tuli takaisin tukka märkänä ja jälleen taapäin silitettynä.

Kaikki pojat opetettiin samaan kampaustapaan ja Henrik yhä vieläkin sitä tarkkaan noudatti ja piti sitä kaiken tukankampaamisen ylimpänä sääntönä. Isällä oli korkea otsa ja hyvin ystävälliset, ohimoiden kohdalla rypistyvät silmät, joka seikka ei mennyt yhteen kasvojen muun ankaruuden kanssa. Leuka oli kuten sanottu, aina puhtaaksi ajeltu, ja se, yhdessä tuon suoran harmaan tukan kanssa, antoi hänen kasvoillensa omituisen, nuorekkaan näön. Kuollessaan hän ei ollutkaan vielä edes kuuttakymmentä täyttänyt.

Mutta paitsi tätä valokuva-muistoa oli Henrikillä isästä vielä toinen, henkinen kuva, jossa isän ulkonainen muoto oli paljon elävämpi ja muuttelevampi kuin valokuvassa. Hiukset olivat siinä kuivuneet, kiillottomat ja pehmeät niinkuin seuraavana päivänä saunan jälkeen. Ei ollut juhlapukua eikä kirkkomieltä. Kaikki se hyvä, mitä isä oli eläessään tarkoittanut sanoa ja tehdä, oli hänen kasvojensa leppeässä ilmeessä eikä siinä ollut sijaa milleen muulle. Tätä kuvaa Henrik säilytti mielessänsä niinkuin jotakin pyhää, ja vaipuessaan sisällisiin tutkistelemuksiin, oli se siinä korkeimman rinnalla, neuvoi samaa, osoitti samaa, oli yhtä sen kanssa. Vielä enemmän: kun kaikkein korkein toisinaan tuntui kovalta suuressa oikeudenmukaisuudessaan, kääntyi Henrik mieluummin isän kuvan puoleen, joka aina silloin olikin vastassa rajattoman leppeine ryppyinensä ohimoissa ja kiillottomine harmaine hiuksinensa, niinkuin saunan jälkeen. Hänpä ei ollut vaativainen, hän koko ajan ikäänkuin selitti, ettei mistään vaatimuksista voinut olla kysymystä, että kaikki ponnistukset ja vaikeudet olivat Henrikin omaksi hyödyksi. Ja ilahutti mielen keskellä itkun halua, sillä järjellähän Henrikin täytyi ymmärtää, että kaikkein korkein, joka oli rakkaus, ei voinut puhua muuta kuin sitä samaa lohdutusta, mitä isäkin.

Äiti oli elossa. Hän asui nyt vanhimman poikansa Johanneksen luona. Johannes oli kappalaisena eräässä kaukaisessa suupohjan pitäjässä; toinen, Gabriel, oli -- ikävä mainita -- joutunut vähän huonoille jäljille, ainakin harhaan, -- hän oli Turussa konetehtaalla jonakin viilarina; kolmas oli tämä Henrik, hän oli yliopistossa lukemassa; neljäs, Uuno, oli maamittarin oppilaana Viipurin läänissä Säkkijärvellä.

Johannes piti oloansa pohjanmaalla ihan väliaikaisena. Hänen toivojensa toivo oli päästä kerran entiseen kotipitäjään Savoon, jossa isä oli kirkkoherrana ollut, ja aikaa myöten takaisin siihen pappilaan, jossa he olivat syntyneet ja lapsuutensa viettäneet. Kirkkoherran kuoltua olivat pitäjäläiset kovasti kehoittaneet Johannesta pyrkimään kotiseurakuntaan ja luvanneet yksimielisesti pyytää häntä papiksensa, jos vaan tulee kysymys.

Näin kirjoitti kerran Johannes veljellensä Henrikille:

"Jospa se aika kerran koittaisi (nimittäin että hän pääsee jälleen kotipitäjään ja saa haltuunsa vanhan kotipappilan)! Ja miksi se ei koittaisi, kun siihen koko elämä tähtäsi. Silloinpa kelpaisi äidin ja kaikkien veljesten jälleen kokoontua yhteen ja jälleen he viettäisivät omalla kotitantereellaan samallaisen kesän kuin oli ennenmuinoin, pääskysten, pihamaan, aittojen, metsien, niittyjen, hevoshaan, omenapuiden, keinun, venheiden, vesien, kahilikkojen kanssa. Eikä tarvitsisi, niinkuin nyt kappalaispuustellin ahtaissa huoneissa, sijoittaa vieraat saliin, jossa vuoteet laitettiin epämukavasti permannolle joka kerta siirtämällä raskasta harmoniota, tunkemalla syrjään helposti horjuvia kukkatelineitä ja muita arkoja juhlahuonekaluja, joka kaikki tuotti suurta hankaluutta, -- vaan saisi sijoittaa omaiset tilaviin suuriin vinttikamareihin, joissa saattoi hengähtää ja hoilaistakin. Jos vaikka kaikki pojat silloin olisivat jo naimisissa, riittäisi vanhassa kotipappilassa sijaa yllin kyllin. Jokainen saisi siellä oman osastonsa ja saisi elää vaimoineen ja lapsineen vaikkapa pientä erikoiselämääkin. Yhteisiä olisivat ruoka-ajat, huviretket veneillä, harhailut metsissä, kalastukset, heinänteot, leikkuu -- -- -- Voi, kuka ne kaikki luettelee ne entiset ihanuudet! Jospa vaan saisi edes kerran, vaan kerrankin vielä elää yhdessä niinkuin ennenmuinoin!"

Tämä palautuminen entiseen kotipappilaan oli sekä äidin että kaikkien veljesten yhteinen elähyttävä lempiaate. Kaikki riippui siis vanhimmasta veljestä, Johanneksesta ja hän ei kyllä näkynyt olevan toiveissansa laimistunut.

Tämä aate oli heidän Elsas-Lotringinsa, -- niin, se ei ole mikään sanaleikki. Henrik oli kerran kummaksensa huomannut tavattoman yhtäläisyyden ja ymmärtänyt ranskalaiset, -- ymmärtänyt kuinka koko tuon kansan elonvoima riippui siitä, että se toivoi kerran jälleen omistavansa sen, mikä oli kadotettu. Ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet, sanoivat, että tämä kansa eli kostontunteissansa. Mikä väärinkäsitys! Takaisinvoitto eikä kosto, sen takaisinvoitto, mikä oli menetetty, mikä oli kallis, mikä oli niinkuin osa omasta itsestä! Jollei tätä takaisinvoiton toivoa, niin miksi sitten koko elämääkään! Mutta jos se on välttämättä kostoa, niin kostoa, jonka tarkoitus on jälleen yhdistää erotetut, jälleen kokoonpanna särkynyt, lohdutuksen ja toivon hienoilla kultalangoilla neuloa kiinni, mikä on haavalle repeytynyt.

Ja miksei kostokin! Kaihoisain tunteiden, tyynten kotiunelmain rinnalla puhkesihan raivoisaan myrskyyn Henrikin mieli, kun hän vaan muisti heidän kotipappilassaan pidetyn huutokaupan!

Siitä oli jo viisi vuotta.

Uuno veli, se maamittarin oppilas, oli silloin vasta lyseon viidennellä luokalla. Hänestä ei sitten koskaan tullutkaan ylioppilasta. Henrik oli juuri suorittamassa pääsytutkintoja koulusta, ja näiden ja ylioppilastutkintojen väliajalla oleskeli kotona. Johannes oli myöskin tullut kotiin, samaten Gabriel, se, joka nyt oli Turussa, mutta joka silloin aijottiin maanviljelijäksi ja oli sentähden Mustialassa.

Hautajaismieli isän kuoleman jälkeen ei ollut vielä haihtunut, armovuosi ei ollut vielä loppuun kulunut, -- silloin tuli kovin isku. Kuolinpesän velkojat eivät suostuneet mihinkään lupauksiin eikä tarjottuihin takuihin, vaan juonittelivat siksi, kunnes saivat huutokauppakuulutuksen aikaan.

Määräpäivänä tulivat pappilaan jo aamulla pitäjän tavalliset huutokaupanpitäjät: eräs jotenkin renttumaiseksi tunnettu, kaupungissa asuva herrasmies, jolla ei ollut mitään vakituista tointa paitsi tämmöisiä satunnaisuuksia, -- ja harmaapäinen, lihava ukko -- myöskin jotenkin irtonainen olento, -- kasvot ruskeanharmaat, pöhötyksissä, ilman kulmakarvoja ja mitään partaa, silmät lasisina töröttäen ulkona kuopistansa. -- (Nyt saattoi Henrik näin arvostella heitä, -- silloin oli hän täynnänsä kunnioitusta ja pelkoa.) -- Samaan aikaan kuin nämät herrat tulivat, alkoi veräjillä ja portilla ja renkituvan nurkalla näkyä kylän väkeä, ensin vaan piikoja, tuttuja muonamiehiä ja poikia, yhä suurenevassa parvessa sitten pitäjän varakkaampia rusthollareita, jotka tulivat piikaparven läpi ja arastelematta lähestyivät pappilan päärakennusta, joka kerta tuoden perässänsä joukon rohkaistuneita katsojia portilta. Pian oli piha täynnä ihmisiä, niitä istui aitan rappusilla, renkituvan kuistilla, ja nuoria talonpoikia seisoskeli ihan pääkuistin luona, nojaten sen pieliin, poltellen piippujansa ja naureskellen leveästi, kasvot punaisina. Ja tuli olo semmoiseksi, niinkuin ei kukaan olisi tiennyt onko talossa mitään hallitsijaa, ja kaikki, ollen tuttuja keskenänsä tunsivat oikeudeksensa olla niinkuin tahtoivat.

Äiti oli laittanut kahvipöydän herroille ulkomaiseen eteiseen, ja hänen aikomuksensa oli, että sitten mentäisiin renkitupaan toimitusta pitämään. Mutta herrat tulivat itsestään saliin, juotuaan kahvia aivan kuin kotonansa, ja rupesivat kyselemään pesän irtaimistoa tahtoen mennä sitä tarkastamaan. Ja äiti parkaan tuli vähitellen yhtäläinen pelko ja kunnioitus näihin herroihin. Hän ei ollut ajatellutkaan, että huutokauppa tulee kestämään kauan ja että oli tarpeen aamiaiset jopa ehkä päivällisetkin. Mutta nyt kestivät alustavat toimetkin jo niinkauan, että selvästi piti ajatella syöntiä. Joku tuttu, jonka puoleen hän kääntyi neuvoa kysymään, arveli, että olisi käskettävä ruualle ei ainoastaan näitä herroja vaan myöskin muutamia varakkaampia rusthollareita, jotka olivat joko pesän velkojia tai mahdollisia irtaimiston ostajia. Sitäpaitsi arveli sama neuvonantaja välttämättömäksi tarjota ryyppyä ja sitten joko viinaa tai konjakkia kahviin sekotettuna. Paitsi sitä, että se oli yleinen tapa tämmöisissä huutokauppatilaisuuksissa, -- sanoi hän, -- oli se tarpeen paremman ostohalunkin virittämiseksi.

Äiti hätääntyi. Hän ei ollut tämmöistä yhtään ajatellut. Kuten tavallista, hänen silmänsä menivät hajalle ja posket alkoivat punottaa. Kädet edellänsä, valmiina asiain järjestelemiseen hän, voimatta päättää mikä olisi tärkein ja ensin tehtävä, rupesi hääräilemään yhtaikaa kaikkialla. Sekä äidistä että heistä pojista näytti, että he olivat nyt tietämättään yhtäkkiä joutuneet korkeimman esivallan eteen, joka heitä piti kourissaan, vaati kuuliaisuutta ja ylhäältäpäin katseli kuinka he suoriutuvat tehtävästänsä. Kysymys, kuinka he suoriutuvat, teki tämän hetken elämän tärkeimmäksi ja ratkaisevimmaksi hetkeksi. Sen mukaan kuin äidin pula ehti tulla tunnetuksi ilmestyi yhä useampia neuvonantajia ja apulaisia, alkoivat kuiskutukset ja osaaottavat päänpudistukset nurkissa; muutamat tulivat kyökkiin asti, vihkiytyivät kaikkien erikoiskohtien perille, ottivat tärkeän ilmeen päällensä ja alkoivat puuhata, antaen ylemmyytensä tuntua asiaan vihkimättömien rinnalla. Ihmeellisellä tavalla, tarmokkaiden, kiihkeiden, kekseliäisyydestä kilpailevien kyökkineuvottelujen jälkeen, kun jokainen, aivan kuin kaikki olisi riippunut hänen päättäväisyydestään, huolestunut ilme kasvoissansa, oli rientänyt omalle suunnallensa, -- ilmestyi vähän ajan perästä eri tahoilta sekä paistit, lohet, puuttuvat eturuuat että tarpeelliset ryyppyviinat ja konjakki kahvia varten. Nämä viime mainitut oli Gabriel jostain hankkinut. Hän oli tullut hengästyneenä pihan yli, läiskyvät aineet puteleissa. Ja kyökissä nousi vielä suurempi puhelemisen melu, kun jokainen nyt kertoi mistä oli mitäkin saanut ja kuinka vähästä oli riippunut, ettei olisi saanut ja mikäs sitten neuvoksi! Äiti määräsi nyt jokaiselle pojista mitä kunkin oli tehtävä. Johanneksen ja Henrikin oli pitäminen seuraa ja palveleminen tiedonannoilla molempia herroja, avaaminen voudin kanssa aittoja ja ullakoita ja osoittaminen sisällä kaikkien kalleimpien tavarain säilytyspaikkaa; isävainajan kirjastoa, äidin vanhoilla tavaroilla täytettyjä kirstuja ja vierashuoneen ja makuuhuoneen huonekaluja. Gabriel lähetettiin hankkimaan karafiinejä ja viinilaseja ja ostamaan tupakkiaineita. Uuno oli yleisenä juoksupoikana.

Vihdoin kello 11 oli aamiainen onnellisesti katettuna, ruokasalin ovet avautuivat ja mamma ilmestyi saliin, joka oli täynnä istuvaa miesväkeä, naurua, puhelua ja tupakinsavua. -- Kuinka pienenä ja näkymättömänä oli kellertävä koti-harmoonio heidän nojaavien käsivarsiensa ja ristiin pantujen jalkojensa keskellä, sinisen tupakinsavun takana, mullin mallin viskeltyjen lakkien alla. Jospa nyt olisi avautunut aurinkoisen kanslian ovi, -- sali oli verannankaton vuoksi aina hämärä, -- ja pappa tullut sieltä arvokkaana astuen. Hän olisi varmaan, joka suunnalle kumartaen, ystävällisesti ja kummastellen tervehtinyt tätä suurta vierasjoukkoa. Mutta vieraat olisivat kaikki kunnioituksesta hiljenneet ja heidän olisi pitänyt nousta seisaallensa. He olisivat hävenneet eivätkä olisi tienneet kuinka hiipiä pois, he olisivat, piiloutuen toinen toisensa selän taakse, lähteneet ja jättäneet salin tyhjäksi, ja sitten olisi taas pantu järjestykseen ja alettu elää entistä hiljaista elämätä. Mutta ei mitään isää enää koskaan tullut kansliasta. Hän oli poissa. Sen sijaan seisoi äiti hämillään, punottavana ruokasalin avatussa ovessa, aivan kuin anteeksi pyytämässä siitä, että oli saanut aamiaisen valmiiksi ja uskalsi nyt tarjota sitä vieraille!

Vasta sittenkuin molemmat herrat ja muut pöytävieraat olivat ottaneet ryypyn ja tyytyväisinä alkaneet aamiaisen, tuli äitiin ja heihin poikiin rauhallisempi tunne: vieraiden suosio tuntui vähän jo voitetulta ja ne näyttivät rupeavan ikäänkuin kallistumaan talon puolelle. Mitä enemmän toimitusmiehet ottivat ryyppyjä, sitä vähemmän ankarilta ja pelottavilta he näyttivät. Ilomieli oli aamiaisen syötyä kaikissa vieraissa niin vallalla, että olisi luullut heidän valmistuvan tanssikemuihin. Nähtyään kuinka hämillään äiti ja pojat heidän tähtensä olivat, asettuivat kaupunkilaiset herrat vielä enemmän niinkuin kotiinsa ja koettivat alentuvalla tuttavallisuudella lieventää jäykkää väliä. Vanha herra koetti saada erittäinkin Johannesta nauramaan sukkeluuksillensa. Ja Johannes, kiitollisuudesta, nauroi! Kuitenkin oli Johanneksen suu hyvin luonnottomasti viistoon väännyksissä, kun hän, tutkien vanhan herran silmistä oman naurunsa vaikutusta, ääneensä hahatti. Oli Henrikin sitten kaikin voimin koettanut osoittaa, että häntä myöskin nauratti, -- ettei heissä kummassakaan suinkaan ollut semmoisia helliä tunteita hajoavaa kotia kohtaan, jotka olisivat estäneet heitä puhumasta pilaa, viheltelemästä ja nauramasta.