Part 5

Mennessään seuraavana päivänä kaupungille tapasi hän äitinsä. Hän seisoi Pietaria odotellen ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:

-- Etkö tahdo että autan sinua panemaan kajuuttaasi reilaan?

-- Ei kiitoksia, se on kunnossa.

-- Tahdon mielelläni nähdä sen.

-- Siinä ei mitään näkemistä ole. Se on mitätön ja pieni.

Sillä hyvällänsä hän läksi ja jätti äitinsä kalpeaksi ja murtuneeksi seinää vasten nojaumaan.

Samana päivänä kävi Roland laivalla ja päivällispöydässä hän vaan siitä tarinoi ja kummasteli suuresti, ettei hänen vaimonsa halunnut nähdä laivaa nyt, kun heidän poikansa siinä oli lähdössä.

Pietari ei ollut seuraavina päivinä paljon perheen kanssa yksissä. Hän oli kärtyisellä tuulella ja äreänä; hänen poislähtönsä oli kuin piiska heille kaikille. Mutta päivää ennen lähtöään oli hän yhtäkkiä tullut aivan toiseksi mieheksi. Siinä tuokiossa, jolloin hän hyvästeli vanhempiansa, ennen kun meni laivalle, nukkuakseen siellä ensimäistä yötä, kysyi hän:

-- Tulette kai aamulla laivalle hyvästiä sanomaan? Matkustamme yhdentoista aikana. Olkaa siellä jo puolivälissä kymmenen.

-- Kuule, huudahti hänen isänsä, kun olemme sanoneet sinulle hyvästimme, menemme me "Helmeen" odottaaksemme sinua rannassa ja nähdäksemme sinua vielä viimeisen kerran. Eikö niin, Loviisa?

-- Kyllä.

Tunti sen perästä makasi Pietari pienellä tilallaan, joka oli pitkä ja kapea kuni ruumiskirstu. Kauvan makasi hän avoimin silmin ja ajatteli kaikkea sitä, joka kahden viimeisen kuukauden kuluessa oli tapahtunut hänessä ja hänen ympärillään. Hänellä tuskin enää oli uskallusta olla kenellekään vihoissaan ja hän antoi harminsa vuotaa hiekkaan, samoin kuin koko olentonsakin. Hän tuntui niin taistelustaan väsyneeltä, uupuneelta hyökkäystensä tähden, uupuneelta kaikesta, eikä hän osannut enempää, vaan ainoastaan koetti upottaa sydämensä unheesen.

Hän oli nukkunut raskaasti, kun matruusien liikkeet herättivät hänet. Oli valoisa. Hän nousi ylös ja rupesi käyskentelemään ympäriinsä laivalla, näiden suruisain ihmisten keskellä, jotka haeskelivat siellä itsekukin kajuuttaansa ja heidän utelemisensa ja vastauksensa kaikuivat joka taholta. Alhaalla keskikannella löyhkysi häntä vastaan köyhien ja likaisten ihmisten tukahduttava haju. Täällä alhaalla aivan kuin syvässä maanalaisessa kellarissa, joka oli hiilikaivoksen kaltainen, huomasi Pietari satoja miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka makasivat ja loikoivat pöydillä tahi mullin mallin joukkioissa lattialla. Hän näki vaan hämärissä piirteissä tämän likaisen ryysyisen joukon onnettomia ihmisiä, jotka elämän taistelussa voitettuina, masennettuina ja murtuneina menivät matkoihinsa kuihtunein vaimoin, nälistynein lapsin, pois tuntemattomaan maahan, toivossa etteivät kuolisi nälkään.

Ja silloin kun hän ajatteli kaikkea mitä he olivat kärsineet ja reutoneet aikanaan, heidän hyödyttömiä ponnistuksiaan, heidän toivotointa kamppailuaan, joka jokikinen päivä oli alkanut entiseen tapaansa, nuot raukat, jotka nyt saivat alkaa uudelleen saman surkean, viheliäisen elämänsä, tietämättään missä -- ajatellessaan kaikkea tätä, teki tohtorin mieli huutaa heille: "Hypätkää järveen vaimoinenne, lapsinenne, kaikkinenne", ja hänen sydäntään myötätuntoisuudesta niin veti kokoon, että hänen täytyi mennä pois -- hän ei kärsinyt nähdä heitä.

Hänen vanhempansa, Juhani ja rouva Rosemilly olivat jo tulleet ja odottivat häntä.

-- Näinkö aikaiseen? sanoi hän.

-- Näin aikaiseen, sanoi rouva Roland vapisevalla äänellä, tahdoimme hieman runsaammalta aikaa jäähyväisiimme.

Pietari katsoi häntä. Hän oli mustissaan, ikäänkuin surua kantava ja yhtäkkiä huomasi Pietari, että hänen tukkansa, joka vielä viimeisellä kuukaudella oli ollut harmaa, nyt oli käynyt aivan valkeaksi.

-- Ei tule paljon ilmaa sisään moisesta akkunasta, sanoi rouva Rosemilly.

Pietari näytti lasin paksuuden, joka voi vastustaa pahimmatkin puuskaukset ja selitti juurta jaksain aatteen sen sulkemisessa. Siiten kysyi Roland:

-- Sinulla kai on kokonainen apteekki muassasi?

Tohtori avasi yhden kaapin ja näytti heille kokonaisen kokoelman pikkusia pulloja, latinalaisine nimineen. Tuskallisen vaiti olon perästä tuli hyvästi oton hetki.

-- No nyt meidän pitää lähteä, jos mieli ennättää "Helmeen". Hyvästi, poikaseni, hyvästi.

Isä suuteli Pietaria hänen poskiparralleen ja avasi oven.

Rouva Roland ei hievahtanut, vaan jäi istumaan kalpeana ja maahan luoduin silmin.

Hänen miehensä nykäisi häntä.

-- Hyvästele joutuin, tässä ei ole enää tuokiotakaan liikaa.

Hän nousi ylös, otti askeleen poikaansa päin, ojentaen hänelle ensin yhden sitten toisen kalpeita kasvojaan, joita Pietari suuteli sanaakaan virkkamatta. Sitten puristi hän rouva Rosemillyn kättä ja viimeksi veljensä, samassa kysyen:

-- Milloin vietätte häitänne?

-- En tiedä oikein. Sovitamme ne matkojesi mukaan.

He menivät kaikki kajuutasta ulos ja nousivat kannelle. Höyry elämöi laivan avarassa sisustassa, joka ikäänkuin vapisi levottomuudesta.

Pietari hyvästeli heitä uudelleen ja hänen perheensä jäsenet poistuivat. Vaunut seisoivat ulkona ja odottivat heitä. He ajoivat alas satamaan, jossa "Helmi" oli valmis lähtemään purjehdukselle.

Roland huusi heidän rantaan tultuaan:

-- Tuolla se on, näen mastot ja kaksi piippua. Nyt se tulee ulos tokasta.

Rolandin rouva veti nenäliinansa esille taskustaan ja peitti sillä silmänsä.

Tuo suunnaton höyrylaiva ui hiljalleen ulos satamasta. Kiikari silmien edessä ilmoitti Beausire:

-- Katsokaa nyt! Pietari seisoo peräkannella itsekseen. Hänet tuntee helposti.

Korkeana kuni tunturi ja ravakkana kuni rautatien juna meni laiva nyt sivuitse "Helmen", niin läheltä, että se miltei koskettanut sitä.

Epätoivoisena, menehtyneenä ojensi rouva Roland sylinsä höyrylaivaa kohden, ja näki poikansa, oman Pietarinsa, seisovan ja vilkuttavan heille kumpaisellekin kädellään.

Mutta hän poistui yhä etemmäs, pieneni pienenemistään, pian vaan mustaksi pilkuksi muuttui jättiläislaivalla.

Äiti koetti tunnustella poikaansa, vaan ei enää saanut häntä silmiinsä.

Juhani oli tarttunut hänen käteensä:

-- Näitkö häntä? kysyi hän.

-- Näin.

Sitten purjehtivat he takaisin kaupunkiin. Rouva Roland istui kasvot laivaa kohden kääntyneinä ja näki sen katoavan silmän siintämättömiin matkalla kohti tuntematointa maata toiselle puolelle maapalloa. Sillä laivalla, jota ei mikään voinut pysäyttää, oli hänen poikansa. Oli ikäänkuin toinen puoli hänen sydäntänsä olisi mennyt hänen kanssaan pois, kuin hänen elämänsä nyt olisi määräänsä saapunut ja hän ei milloinkaan enää näkisi lastansa jälleen.

-- Miksikä itket? tutkaili hänen miehensä, tuleehan hän kuukauden perästä takaisin.

Hän sammalsi:

-- En tiedä. Itken, kun sydäntäni niin kirvelee.

Vielä kerran hän kääntyi takaisin, heittääkseen viimeisen silmäyksen yli meren. Mutta hän ei voinut eroittaa muuta kuin pienen, harmaan savupilven, niin utuisan ja kepeän, että se oli näköjään kuni pieni pilven untuva.