Part 4

Portin pamahdus, joka sulkeutui suurella kolinalla, herätti Juhanin tainnuksista. Hän hyvin kyllä tunsi, että nyt oli hänen ajatteleminen ja toimiminen, mutta hän kumminkin viivytteliin, sillä hän ei tahtonut ymmärtää enempää, tietää enempää, muistaa enempää, niin peloissaan, niin heikko, niin pelkuri oli hän. Hän oli niitä, jotka alinomaa vaan vitkastelevat ja vitkastelevat.

Mutta se syvä hiljaisuus, joka nyt oli seurannut Pietarin voimakasta purkausta, synnytti hänessä semmoisen pelkuruuden, että myöskin hän sai halun paeta.

Hän koetteli koota ajatuksiaan ja miettiä. Hän tahtoi kernaimmin epäillä. Hänen veljensä oli luonnollisesti valehdellut vihasta ja kateudesta. Mutta miten voi hän olla kyllin kelvotoin sanoakseen jotakin semmoista äidistä, ellei hän olisi ollut järjeltään epätoivosta? Ja sitäpaitsi kaikuivat Pietarin sanat hänen korvissaan niin tosina intohimoisen miehen ilmauksina, että ne olivat yhtä vankkoja todisteita kuin itse totuus.

Hän jäi seisomaan kovin masennettuna voidakseen tehdä mitään päätöstä. Hänen sydämensä tuska tuli sietämättömäksi, ja hän tunsi, että oven sisäpuolella oli hänen äitinsä, joka oli kuullut kaikki ja nyt odotti häntä.

Mutta mitä teki hän? Ei liikahdus, ei hengähdys, ei huokauskaan ilmaissut ihmisen läsnä oloa tämän oven toisella puolen. Oliko hän paennut? Jos hän oli paennut oli hänen täytynyt juosta ulos akkunasta! Pelko valtasi hänet ja hän työnsi oven auki ja ryntäsi huoneeseen.

Se näytti tyhjältä. Yksi ainoa kynttilä pesukaapin päällä valaisi sitä. Juhani juoksi akkunan luo. Se oli kiini ja saranat edessä. Mutta käännyttyään etsimään huoneen pimeitä nurkkia, näki hän että esirippu oli vedetty sängyn eteen. Hän juoksi sen luo ja veti sen syrjään. Täällä makasi hänen äitinsä pitkällään, pää peitettynä päänalaiseen, jota hän kumpaisellakin kädellään piteli kiini suonenvedon tapaisesti korviinsa saakka, ettei hän kuulisi.

Juhani luuli hänet ensin tukehtuneeksi. Mutta sitten tarttui hänen hartioihinsa ja liikahdutti häntä, vaan ei hän sittenkään laskenut käsistään pään alaista, joka peitti hänen kasvonsa ja jota hän puri, ettei huutaisi.

Juhani ymmärsi nyt miten syvältä tuo sanomatoin tuska oli liikuttanut häntä. Ja hänen hyvää rehellistä sydäntään särki myötätuntoisuudesta. Hän ei ollut mikään tuomari, hän oli ihminen täynänsä heikkoutta, hän oli äitiään rakastava poika. Hän ei muistanut mitään siitä, mitä toinen oli sanonut, hän kosketti ainoastaan käsillään äitinsä tunnotonta ruumista ja kun hän ei voinut repiä pään alaista hänen kasvoiltaan, suuteli hän hänen vaatteitaan ja sanoi:

-- Äiti, äiti, rakas äiti, katso minuun! Se ei ole totta. Tiedän hyvin, se ei ole totta.

Suonenvetoinen vavistus meni läpi hänen ruumiinsa, oli ikäänkuin hän tukehtuisi ja yhtäkkiä purskahti hän itkuun. Ja kaikki hänen hermonsa höltyivät, hänen pinnistetyt jäsenensä oikesivat, hänen sormensa avaantuivat ja laskivat tyynyn, jonka Juhani otti pois hänen kasvoiltaan.

Hän oli kuolon kalpea ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Juhani kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja painoi vitkallisesti hänen silmilleen surullisia suudelmia, joita hänen kyyneleensä kastelivat, ja jatkoi:

-- Äiti, rakas äiti, tiedän hyvin, että se ei ole totta!

Hän nousi seisalleen ja katsoen häneen sanoi voimiaan ponnistaen:

-- Kyllä se on totta, lapseni!

Ja he istuivat sanatoinna vastapäätä toisiaan. Ja niin tuntui taas, kuin hän tukehtuisi, mutta sitten voitti hän itsensä uudelleen ja pitkitti:

-- Se on totta, poikueni. Mintähden valehdella. Se on totta. Et uskoisi minua, jos valehtelisin.

Äiti näytti järkensä menettäneeltä. Pelon valtaamana notkistiin Juhani polvilleen ja sanoi:

-- Hiljaa, äitiseni, olehan toki hiljaa!

Äiti oli noussut ylös kauhean päättäväisenä:

-- Nyt ei minulla enää olekaan mitään sanomista, lapsukaiseni. Voi hyvin!

Hän meni ovea kohden. Juhani tarttui häntä kumpaisestakin kädestä kiini ja huusi:

-- Mitä teet, äiti, minne sinä menet?

-- En tiedä ... mitä tietäisin ... minulla ei ole enää mitään tekemistä ... olenhan yksin nyt.

Hän ponnisteli päästäkseen irti, mutta Juhani pidätti häntä ja hoki vaan myötäänsä:

-- Äiti, äiti, äiti...

Ja äiti sanoi, koetellessaan irtautua poikansa kovista käsistä:

-- Ei, ei! Nyt en ole enää sinun äitisi, en ole enää mitään sinulle, enkä kenelle muullekaan. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, poika poloiseni... Hyvästi.

Yhtäkkiä selveni Juhanille, että jos hän nyt antaisi hänen mennä, ei hän näkisi häntä milloinkaan enää. Sentähden nosti hän hänet ylös, vei pois nojatuoliin, asetti hänet siihen väkisin, heittiin polvilleen ja sulki hänet syliinsä.

-- Elä mene täältä, äiti, minä rakastan sinua ja tahdon pitää sinusta kiini. Tahdon aina pitää sinut luonani, oma rakas äitini!

Äiti sopersi murtuneella äänellä:

-- Ei, rakas poikani, se on mahdotointa nyt. Tänä iltana sinä itket, mutta huomenna näytät minulle ovea. Et sinäkään tahdo antaa minulle anteeksi.

Juhani vastasi tähän semmoisella rakkauden tunnollisella purkauksella, että äiti huudahti ja veti hänet aivan itseensä kiini ja suuteli häntä.

Sitte istui jälleen aivan hiljaa, kasvot poikansa kasvoissa kiini, ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Ei, Juhani. Sinä et anna minulle anteeksi huomenna. Sinä luulet niin, mutta sinä erehdyt. Olet anteeksi antanut minulle tänä iltana, ja se on pelastanut elämäni, mutta sinun ei pidä nähdä minua enää.

-- Äiti, elä puhu niin!

-- Kyllä, Juhani, minun pitää _päästä_ pois. En tiedä minne menen tahi miten minun on käyttäyminen tahi mitä minun on sanominen, mutta minun _pitää_ päästä.

-- Äiti, sinun pitää jäädä, minä tahdon sen, minä en voi olla ilman sinua. Ja sinun tulee luvata minulle se nyt, nyt paikalla.

-- En, en.

-- Äiti, sinun _pitää_, sinun _pitää_.

-- Se on mahdotointa. Sillä tavalla tuomitseisin meidät kaikki ijankaikkiseen kiusaan. Tiedän nyt, mitä se merkitsee. Me emme enää voi nähdä toisiamme punehtumatta häpeästä, ja joka kerta sinun silmäsi saavat minut luomaan omani alas.

-- Se ei ole totta, äiti!

-- Se on totta! Olen ymmärtänyt kaikki, mitä veliraukkasi on kärsinyt, kaikki. Kuullessani hänen äänensä olin minä vähällä menettää järkeni. Sinä olit vielä minun! Nyt ei minulla ole sinuakaan. Voih! Juhani, luuletko voivani elää teidän kahden keskellä? Myöskin sinä olet sitä ajatteleva joka hetki päivästä.

-- Ei! Minä rakastan enemmän sinua, enemmän kuin uskot, oi, paljoa enemmän. Ole järjellinen! Koettele jäädä vaan viikoksi. Lupaatko minulle sen? Sitä et ainakaan voi minulta kieltää?

Hän pani kumpaisenkin käsivartensa Juhanin olkapäälle ja sanoi:

-- Mutta jos minä kerrankaan kuulisin sinun suustasi sen, jota nyt olen kuullut veljesi, jos kerrankaan lukisin silmistäsi sen, jota luen hänen silmistään, tunnin kuluttua, ymmärrätkö, tunnin kuluttua ... lähtisin pois ainiaaksi.

-- Äiti, äiti...

-- Yhdessä kuukaudessa olen kärsinyt kaikki, mitä ihminen voi kärsiä. Siitä hetkestä saakka kun ymmärsin, että poikani epäili minua ja että hän arvasi totuuden, on jokainen silmän räpäys elämässäni ollut kiusa, jota on mahdotoin selittää. Mutta kuule, Juhani, jos minä jään, tulee sinun olla siksi kovaluontoinen, ettet ole minulle vihamielinen, sinun tulee voida sanoa itsellesi, punehtumatta ja minua ylenkatsomatta, ettet ole Rolandin poika ... olen kärsinyt kylläksi ... en jaksa enempää. Jos eläisimme yhdessä tästedes, tulee sinun ajatella, että jos olenkin ollut isäsi jalkavaimo, niin olen vielä enemmän ollut hänen oikea vaimonsa, ja että sydämeni pohjalla en sitä häpeä enkä ensinkään kadu, että rakastan häntä vieläkin, niin kuollut kuin hän onkin, aina olen häntä rakastava, enkä koskaan ole muita rakastanut kuin häntä, sillä hän on ollut koko minun elämäni, kaikki iloni, toivoni, lohdutukseni, kaikki, kaikki on hän ollut minulle! Niin totta kuin Jumala minua kuulee, minä en olisi tullut milloinkaan tavanneeksi mitään hyvää elämässä, ellen olisi tavannut häntä, en milloinkaan mitään rakkautta, en mitään! Minulla on vaan ollut hän maailmassa, ja sitten vaan kaksi, veljesi ja sinä. Olin antautunut hänelle sieluineni ruumiineni ja enemmän kuin kymmenen vuotta olen ollut hänen vaimonsa, kuten hän on ollut aviotoverini Jumalan edessä, joka oli luonut meidät toisillemme. Mutta sitten huomasin että hänen rakkautensa alkoi kylmetä. Hän oli aina hyvä ja ystävällinen, mutta en ollut enää hänelle se kuin olin ollut. Voih, kuinka minä itkin... Miten elämä on surkeaa... Siinä ei mitään pysyväistä ole... Sitten tulimme tänne; enkä ole nähnyt häntä enää sen koommin ja nyt on hän kuollut! Mutta meistä hän kuitenkin piti, koskapa on muistanut sinua. Kyllä minäkin pidän hänestä viime hetkeeni saakka, enkä koskaan häpeä häntä. Jos tahdot minua jäämään, niin olkoon siis, että olet hänen poikansa ja puhelkaamme yhdessä hänestä ja ajatelkaamme häntä, kun katsomme toisiamme silmiin. Ellet sinä tahdo, niin hyvästi, Juhani, silloin emme voi olla yhdessä.

Juhani vastasi lempeästi:

-- Jää, äiti!

Hän sulki Juhanin syliinsä ja alkoi itkeä taas.

-- Mutta Pietari... Kun häntä ajattelen, niin en tiedä, mitä meistä tulee.

Juhani kuiskasi:

-- Me aina keinon keksimme! Sinä et enää voi elää hänen kanssaan yhdessä.

Ajatellessaan vanhinta poikaansa, valtasi ahdistus hänet jälleen.

-- Ei, ei, ei! Pelkään häntä niin.

-- Minä kyllä keinon keksin. Sen sulle lupaan, äiti.

-- Mutta paikalla, et aavista mitä minussa liikkuu nähdessäni hänet.

-- Pysy nyt vaan lujana, äitini. Minä kyllä kaikki järjestän, sen sinulle lupaan, paikalla huomenna. Kello 9 olen kotona. Ota nyt hattusi. Minä saatan sinua.

Äiti koetti nousta ylös, mutta liikutus oli ollut liian valtava, hän ei vielä voinut seista jaloillaan. Juhani sai hänet juomaan hieman sokurivettä ja valeli hänen kulmiaan etikalla. Vihdoinkin tunsi hän jaksavansa lähteä ja otti Juhania käsivarresta. Kello löi kolmea heidän kulkiessaan raatihuoneen sivu. Ulkopuolella katuovea suuteli Juhani häntä ja sanoi:

-- Hyvästi, äiti, pysy nyt lujana!

Nopein askelin nousi hän hiljaisia portaita myöten ylös, meni makuukamariin, riisuihe nopeasti ja panihe maata Rolandin viereen, joka makasi ja kuorsasi.

Pietari oli ainoa talossa, joka oli hereillä ja joka kuuli hänen tulevan kotia.

VIII.

Kun Juhani oli tullut takaisin kotia, vaipui hän sohvalle. Hän tuntui niin väsyneeltä, ettei voinut liikahtaakaan, sielultaan ja ruumiiltaan raukealta, läpeensä masentuneelta.

Kun hänen mielensä vihdoinkin oli hiukan rauhoittunut, antausi hän tutkimaan sitä asemaa, johon hän oli joutunut. Se piti selvitettämän paikalla, jo seuraavana päivänä tuli vaikeudet voittaa.

Ensiksikin se omaisuus, jonka hän oli ottanut vastaan, voiko kunniallinen mies pitää sen?

Hän vastasi ensin itselleen: "ei!" ja päätti antaa sen köyhille. Ja tämän miehekkään ja raskaan päätöksen elähyttämänä nousi hän ylös ja meni pois ja painoi otsansa ruutua vasten. Köyhä oli hän ollut ja köyhäksi jäi hän.

Sitten tuli hän ajatelleeksi rouva Rosemillyä, ja hänen sydämensä oli kokoon kutistua sen syvän surun puristamana, jonka raskaat ajatukset saavat aikaan. Kaikki hänen päätöksensä epätoivoa herättävät seuraukset olivat yhdellä kertaa hänen edessään selvinä. Hänen oli pakko luopua aikeestaan naida tämä vaimo, luopua onnesta, kaikesta. Rouva Rosemilly oli ottanut hänet rikkaana. Köyhän hän kenties myöskin ottaisi, mutta oliko hänellä oikeus pyytää häneltä sitä? Eikö ollut parempi pitää nämät rahat uskottuna tavarana? Ja äkkiarvaamatta juolahti hänen mieleensä: "Kun en ole sen miehen poika, jota isänäni olen pitänyt, niin en voi enää ottaa häneltä mitään vastaan, en hänen eläessään enkä hänen kuoltuaan. Silloinhan varastaisin veljeltäni."

Minä siis antanen isäni perinnön Pietarille, kun minä en ole hänen isänsä poika. Niin on asia oikein. Mutta eikö se myöskin ole oikein, että minä pidän vaan isäni rahat?

Hän päätti pitää Maréchalin rahat, sillä jos hän hylkäisi kumpaisetkin rahat, tulisi hän olemaan suorastaan köyhä.

Tämän hankalan asian reilaan saatuaan palasi hän takaisin kysymykseen Pietarista ja perheestä. Miten saisi hän hänet pois?

Hän oli joutumaisillaan epätoivoon miten ratkaiseisi asian, kun samassa jonkin satamaan purjehtivan höyrylaivan vihellys näkyi antavan hänelle neuvon.

Täysissä vaatteissa hän viskausi vuoteelleen ja nukkui päivään asti.

Kello 9 meni hän ulos saadakseen varmuutta mikäli hänen tuumansa oli mahdollinen panna täytäntöön. Muutamissa paikoissa käytyään meni hän kotiin vanhempiensa luo. Hänen äitinsä odotti häntä huoneessaan.

-- Ellet olisi tullut, sanoi hän, en olisi uskaltanut mennä alas.

Samassa kuului Roland huutavan portailla:

-- Emmekö, koira vieköön, tänä päivänä syökään.

-- Nyt tulemme.

Hän meni Juhanin kanssa alas.

Nuoren miehen nähtyään huusi Roland;

-- Mitä, oletko sinäkin täällä. Tuliko kotonasi ikävä?

-- Ei, isäni, mutta minulla oli äitille asiaa.

Juhani meni häntä vastaan antaen kättä, mutta tuntiessaan vanhuksen isällisen käden puristuksen, sai hänet syvä liikutus valtoihinsa, ikäänkuin silloin kun erotaan ja hyvästellään, eikä ole toivoa toiste näkemisestä.

Rouva Roland kysyi:

-- Eikö Pietari ole tullut?

Hänen miehensä kohautti olkapäitään:

-- Ei, hän on aina liian myöhäinen. Alottakaamme ilman häntä.

Rouva Roland kääntyi Juhaniin päin:

-- Menisit sinä häntä hakemaan, hän loukkaantuu, ellemme odota häntä.

-- Kyllä, äiti!

Ja hän meni.

Hän meni portaita myöten alas pelkurin kuumeen tapaisella varmuudella, silloin kun hänen on taisteluun meneminen.

Pietari istui ja kirjoitti pöytänsä ääressä.

-- Hyvää päivää, sanoi Juhani.

Pietari nousi ylös.

-- Päivää,

He antoivat toisilleen kättä, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Etkö tule alas ruualle?

-- Kyllä ... mutta ... minulla on paljon puuhaa.

Pietarin ääni vapisi ja hänen hätääntynyt katseensa kysyi veljeltä, mitä hänen tulisi tehdä.

-- Odotamme sinua.

-- Onko ... onko äiti alhaalla?

-- On ... hän itse lähetti sinua kutsumaan.

-- Niinpä tulen.

Ruokahuoneen oven edessä hän miettii, mutta avaa sen sitten äkkiä ja huomaa isänsä ja äitinsä pöydässä, vastapäätä toisiaan.

Kaikki ne moitteet, jotka hän oli itselleen viaksi lukenut, sentähden että hän oli sanonut nuo kamalat sanat, tulivat jälleen hänen mieleensä yhtä ankaroina, kuristivat kokoon hänen kurkkunsa ja lukkosivat hänen suunsa, niin ettei hän osannut puhua eikä syödä.

Hänellä oli vaan halu mennä tiehensä ja jättää se koti, joka ei enää ollut hänen. Hän tunsi, että nyt se oli mennyttä, että hän ei voinut enää jäädä sinne, niitten luokse, joita hän pelkällä läsnä olollaan vasten tahtoaan aina tulisi kiusaamaan.

Juhani puhui Rolandin kanssa. Pietari ei kuullut. Hän luuli kumminkin huomaavansa tarkoituksen mukaisuuden veljensä äänessä ja koetti päästä asian perille.

Juhani sanoi:

-- Siitä tulee kaunein heidän laivoistaan. Sanovat sen vetävän kuusi tuhatta viisi sataa tonnia. Se tekee ensi kuussa ensi matkansa.

Roland kummasteli:

-- Vai niin! En uskonut, että se valmistuisi kulkukuntoon jo kesäksi.

-- Kyllä, työtä on kiirehditty, että se voisi tehdä ensimäisen matkansa valtameren yli ennen syksyä. Olin tänään yhtiön konttorissa ja tarinoin erään johtokunnan jäsenen kanssa. Kun kaikki ympäri käy, on elämä hauskaa noilla suurilla siirtolaislaivoilla. Ollaan enemmän kuin puolet joka kuukautta maissa, kahdessa suuressa kaupungissa, New-Yorkissa ja Havressa ja muu aika merellä kunnon ihmisten seurassa. Katteini voi ansaita kokonaista viisikolmatta tuhatta francia vuodessa, ellei enempää...

Juhani pitkitti, kun Roland oli kummastuksissaan huudahtanut.

-- Ruuan pitäjä voi saada kymmenen tuhatta, lääkäri viisi tuhatta vakinaista palkkaa, paitsi vapaata asuntoa, ruokaa, valoa, lämmintä ja muuta sellaista. Se on todellakin sangen edullista.

Pietari, joka oli kohottanut katseensa, tapasi veljensä silmät ja ymmärsi hänet. Tuokion perästä kysyi hän:

-- Onko vaikeaa saada moinen lääkärin paikka siellä?

-- Kaikki riippuu asianhaaroista ja hyvistä tuttavuuksista.

Pietari epäröi. Siitä tulisi suhteiden selvike, jos hän voisi päästä tähän höyrylaivaan lääkäriksi. Hän sanoi vähän vitkastellen:

-- Jos voisin, tahtoisin mielelläni saada semmoisen paikan.

Juhani kysyi:

-- Mikset voisi?

-- Kun en ketään höyrylaivayhtiön jäseniä tunne.

Roland puhkesi sanomaan:

-- Minä menen puhuttelemaan Poulin'ia, jonka hyvinkin tunnen! Hän on assessorina kauppaoikeudessa ja yhtiön asiain kanssa tekemisissä. Tunnen myöskin yhtiön isännän Lemieutin.

-- Tahdotko, että puhuttelen Marchaudia?

-- Kyllä, kiitoksia. Kenties minunkin tulisi kirjoittaa opettajilleni yliopistossa. Jos voisin saada hyviä suositteluja heiltä, tulisivat ne kenties ratkaisemaan pikemmin ja paremmin kuin kaikki epävarmat suosittelut. Olisi kylläksi antaa nämä kirjeet johtokunnalle ystäväsi Marchaudin kautta.

Juhani oli aivan samaa mieltä.

-- Kirjoita heille vielä tänä, päivänä.

Pietari nousi ja meni ulos.

Sitten kääntyi Juhani äitiinsä:

-- Noo, äiti, mitäs sinä aijot hommata?

-- En mitään ... en tiedä.

-- Lähdetkö kanssani rouva Rosemillyn luo?

-- Lähden, lähden.

-- Tiedätkö, että on tarpeellista mennä sinne tänään.

-- On ... on ... se on oikein.

Kun he seisoivat kadulla, kysyi Juhani häneltä:

-- Tahdotko nojata käsivarteeni?

Hän otti tarjouksen vastaan ja nojasi Juhaniin. Muutamaan hetkeen he eivät puhuneet. Vihdoinkin sanoi Juhani hänelle:

-- Etkö huomaa, että Pietari on paikalla valmis lähtemään!

Hän sopersi:

-- Poika poloinen.

-- Miksi? Hänellä ei tule olemaan huonot päivät "Lothringen" laivalla.

-- Ei ... tiedän kyllä, mutta semmoisia ajatuksia syntyy.

Hän mietti kauvan, mutta sanoi sitten äkkiä sillä kummallisella äänellä, jota väliin käytetään pitkän, salaisen ajatusjuoksun lopettamiseksi:

-- Miten elämä on sentään surkeaa! Jos siinä kerran löytää rahtusenkaan hyvää, niin maksaa siitä sittemmin kalliin hinnan.

Juhani sanoi hiljaa:

-- Elä puhu siitä enää, äiti.

-- Mutta minä ajattelen sitä aina.

-- Se sinun tulee unohtaa.

Äiti oli jälleen vaiti, mutta sanoi sitten syvällä surulla:

-- Aah, kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos minulla olisi ollut toinen mies!

He olivat tulleet rouva Rosemillyn talolle.

Hän asui suuressa rakennuksessa, joka oli hänen omansa. Hänen akkunoistaan voi nähdä koko Havren sataman.

Nähtyään rouva Rolandin, joka ensiksi astui sisään, levitti hän sylinsä ja suuteli häntä sen sijaan kun hän muutoin ojensi hänelle ainoastaan kätensä; hän arvasi käynnin tarkoituksen.

-- Et ole ollut ulkona tänään? kysyi rouva Roland.

-- En! olen vähin väsyksissä.

Ja ikäänkuin kiittääkseen Juhania ja hänen äitiään kertoi hän miten mainion hauskaa oli ollut eilesellä huvimatkalla. Heidän pitäisi panna toimeen toinen samanlainen...

Nuori mies keskeytti hänet:

-- Ennenkuin toisen alamme tulee meillä olla ensimäinen selvillä. Sainhan eilen itselleni tietoon vaimon. Ja nyt tulee äiti kanssani kysymään, onko hän tänään mieltä muuttanut.

Rouva Rosemilly myhähti:

-- En ole -- en koskaan muuta ajatustani.

Niin ojensi Juhani hänelle leveän kätensä

ja hän asetti siihen omansa elävällä liikutuksella. Ja Juhani kysyi:

-- Niin pian kuin mahdollista, eikö totta?

-- Milloin tahdot.

-- Kuuden viikon perästä?

-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mitäs äiti sanoo?

Rouva Roland vastasi surun sekaisella hymyilyllä:

-- Sen saatte itse määrätä. Minä kiitän sinua vaan, ettäs olet tahtonut ottaa Juhanin, tee hänet hyvin onnelliseksi.

-- Voimieni mukaan.

Liikutettuna ensi kerran nousi rouva Rosemilly ylös, sulki rouva Rolandin syliinsä ja suuteli häntä; näiden uusien rakkauden osotteiden alla paisui vaimoparan kipeä sydän reunojensa yli mahtavasta liikutuksesta. Tuntui surulliselta ja onnelliselta samalla kertaa. Hän oli kadottanut yhden pojan ja hänen sijaansa sai hän nyt täysi-ikäisen tyttären.

He keskustelivat sitten monista asioista, joita heidän tuli miettiä lähestyvien häiden takia.

Päästyään jälleen kadulle poikineen sanoi rouva Roland:

-- Emmekö mene sinun luoksesi. Tahtoisin mielelläni lepuuttaa itseäni.

Hän tunsi itsensä kodittomaksi, suojattomaksi, turvattomaksi. Hän pelkäsi omaa kotiaan.

He astuivat Juhanin luo.

Mutta levon asemasta, kuten hän oli sanonut, rupesi hän aukomaan laatikoita, selailemaan liinavaatteita sekä lukemaan nenäliinoja ja sukkia.

Tultuaan valmiiksi lähestyi hän äkkiä Juhanin tuolia takaa päin ja kietoen oikean kätensä hänen; kaulaansa, pani hän samassa pienen kapineen, joka oli paperiin kääritty, kamiinille.

Juhani kysyi:

-- Mikä se on?

Toinen kun ei vastannut, ymmärsi hän mikä se oli, hän tunsi puitteiden muodon.

-- Anna minulle se! sanoi hän.

Mutta äiti kääntyi takaisin laatikolleen. Juhani nousi, otti kuvan, meni poikki lattian ja kätki sen pöytälaatikkoonsa, ja väänsi lukon avainta kahteen kertaan. Niin pyyhki sitten äiti kyyneleen, joka ripahti hänen silmästään kasvoille, ja sanoi vapisevalla äänellä:

-- Nyt tahdon nähdä, pitääkö uusi palvelustyttösi kyökkiä siistinä. Hän on mennyt ulos, niin että voin oikein tarkastaa, onko kaikki niin kuin olla pitää.

IX.

Suosituskirjeet saapuivat Parisin professoreilta ja annettiin ne transatlantilaiselle höyrylaivayhtiölle. Ei vielä oltu valittu lääkäriä "Lothringen" laivalle ja Pietarilla oli siis onni saada nimitys muutamien päivien perästä.

Hän eli nyt vanhempiensa talossa mykkänä ja itseensä sulkeuneena, aivan kuin olisi ollut vieras. Sen illan perästä, jolloin hän oli julki sanonut sen kunniaa loukkaavan syytöksen, minkä perille oli päässyt, tunsi hän katkaisseensa viimeisetkin siteet, jotka sitoivat hänet muuhun perheesen. Häntä vaivasi aina katumus, kun oli aukaissut suunsa.

Hän piti itseään alhaisena ja pahana, mutta kuitenkin tunsi hän itsessään helpoituksen siitä, että oli puhunut suunsa puhtaaksi.

Hän ei milloinkaan enää kohdannut äitinsä eikä veljensä silmäystä. Heidän silmänsä liikkuivat pelkäävällä nopeudella, etteivät tapaisi toisiaan ja he koettivat karttaa toisiaan kuin viholliset, jotka pelkäävät tulla toistensa kanssa yksiin.

Samana päivänä, kun hän oli saanut nimityksensä, näytti hän sen perheelle. Hänen isänsä taputti käsiään. Juhani vastasi totisesti, mutta sielu iloa täynnä:

-- Onnittelen sinua sydämeni pohjasta. Sinulla oli paljon kilpailijoita.

Hänen äitinsä kumarsi päätään ja mutisi:

-- Olen niin iloissani, että sinä olit paikan saaja.

Viimeinen side oli katkennut, nyt häntä ei enää mikään pitänyt kiini. Silloinkaan kun hän oli riuhtaissut rakkautensa juurineen päivineen irti, ei hän ollut tuntenut sitä tuskaa, -- koiran surua, joka herransa on menettänyt -- joka nyt sai hänet valtoihinsa.

Ei mitään varmaa maata jalkojen alla, vaan aaltoileva meri, joka mylvii ja vaatii saalistaan. Ei mitään paikkaa enää ympärillä, jossa olisi voinut mielin määrin astella, vaan ainoastaan muutamia kyynäriä lautoja, jossa kävellä kuolemaan tuomittuna muiden vankien keskellä.

Ja tähän kuljeksivaan orjaelämään oli hän tuomittu ainoastaan sen tähden, että hänen äitinsä oli antaunut vieraan miehen hyväilylle alttiiksi.

Eräänä iltana, kun hän tuli kotia, sanoi hänen äitinsä, uskaltamatta katsoa häntä silmiin:

-- Sinulla kaiketikin on koko joukko asioita, pantavia toimeen matkaasi varten, enkä minä neuvoa tiedä. Olen tilannut mitä liinavaatteita tarvitset, ja olen käynyt räätälin luona vaatteita tilaamassa; mutta onko vielä mitään muuta, jota tarvitset?

Hän avasi suunsa sanoakseen: Ei. Mutta sai miettineeksi, että hän ainakin tarvitseisi jotakin matkalle sopivaa pukinetta, ja hän vastasi sentähden tyvenesti:

-- En tiedä vielä oikein, mutta tiedustelen asiaa höyrylaiva-konttorilta.

Hän sai täällä luettelon välttämättömimmistä pukukappaleista. Kun hän ojensi tämän äitilleen, katsoi tämä häneen ensimäisen kerran pitkään aikaan ja hänen silmillään oli niin nöyrä katse, niin lempeä, niin surullinen ja rukoileva, kuin koiralla, joka rankaisua kärsiessään pyytää armoa.

Lokakuun 1 p:nä tuli "Lothringen", mennäkseen määräyksen mukaan seitsemäntenä jälleen New-Yorkiin. Ja Pietari Rolandin tuli muuttaa pieneen, keinuvaan kajuuttaansa, joka tulevaisuudessa tulisi olemaan hänen vankihuoneensa.