Part 5

SARRE (yksin, edeten keskinäyttämölle). "Muista sanani", sanoi päämies. "Muista tekosi", Jantukka jylisi. (Kuin syyttäen julmaa kohtaloa.) Ja jumala ansansa asetti! Nyt on tullut — — se vaikein. — (Lyhyt vaitiolo.) Kuoleman suureen suottaan ovat isäni menneet. Ja hirvaista mustin on riittänyt uhriksi heille! Miksi ei minulle? (Lyyhistyy etualan jakkaralle istumaan, hetken vaitiolo.) Saat sarvipäitä tuhannen — — älä vaadi tätä! (Kuin keskustelisi Näkymättömän kanssa.) Enemmänkö — — vieläkö enemmän? — Saat kymmenen tuhatta — — mustat ja valkoiset hirvaat, pailakat villit ja emojansa roukuvat vasat. — Ja hopeariskut, tengat ja markat? Niitäkin on! Haluatko? Saat nekin — — saat nelikollisen täyden! — Eikö se riitä? (Nousten.) Koska on sinulle, jumala, tätä ennen laumojen ruhtinas koko elonsa luvannut? Ei koskaan! (Kuin lyyhistyen taakan alle, hiljaisesti.) Ja kuitenkin vaikenet. (Seisoo hetken, tekee päättävän eleen, astuu pari askelta vasemmalle, palaa takaisin kuin paeten, hervahtaa istumaan rahille.) Kuin porovarasta — — minua riepotetaan. En jaksa, en kestä — — (Hetken vaitiolo, viekkaasti.) Mutta — — jos et oikopolkua vaadi, vaan näytät syrjätolan, jotain tehnen — — (Kuin itseään puolustellen.) Toki muistanen sen: ei vapisevin käsin saa uhria rakentaa. Ja sitä paitsi — — se on Jantukan virka, ei minun. Minussa ei tietäjän terästä — —

XIII KOHTAUS.

_Maarit_ ilmestyy oviaukkoon.

MAARIT (tulee hitaasti Sarren taakse; pitkähkön vaitiolon jälkeen). Mitä kyyrötät, äijä?

SARRE (kavahtaen). Sinä? Sinäkin vuotat ja kierrät — — (Käheästi.) Etkö ole löytänyt oikotolaa?

MAARIT. Löytänen kohta. Ne tulevat — —

SARRE (kuin oljenkorteen tarttuen). Ketkä?

MAARIT (salaisen riemun vallassa). Lintuojalta, päämies miehin ja keihäin.

SARRE (nousten, kuin hädästä päästen, hieroen mielihyvästä käsiään.) Hyvä, hyvä — — Parastakin parempi. Syy on käskijän, ei minun. (Maaritille.) Sinä, Maarit, saat auttaa.

MAARIT. Ketä?

SARRE. Eniten itseäsi. Jos tahtonet, ettei Henrik Kurki, ei Kurjen pojat, ei poikien pojat himoitse koskaan enää Sarren pahnasta syntynyttä naista, niin — — nyt pääset tahtosi perille. Tahdotko?

MAARIT (synkästi). Tahdon.

SARRE (osoittaen vasemmalle). Mene, ota poika, livahda pakoon, juokse pohjoista tolaa ja jätä se — — Jantukan kotaan.

MAARIT (lyhyen vaitiolon jälkeen; päättävästi, kuiskaten). Sen teen. (Katoo vasemmalle.)

SARRE (yksin; kuin taitavasta kaupasta hyvillään). "Muista tekosi", sanoi noita. Sen muistin, en tehnyt mitään. Vain käskyn sain ja totteli toinen, en minä. (Kuin lohduttaen itseään.) Ja tuskin puolta oli pojassa omaa — —

XIV KOHTAUS.

_Rauni_ tulee ulkoa.

RAUNI (aikoo kulkea suoraan vasemmalle).

SARRE (kuin säikähtäen). Tyttäreni! (Mennen pysähtyneen Raunin luo, jonka ohjaa poispäin sivusuojan läheltä; kuin höperönä.) Vain puolet oli omaa — — Ja vieras sai koston — — yöstä yöhön ja vuodesta vuoteen syö se ryöstäjäsi luuta ja lihaa. Ja käsky — — toisen oli käsky.

RAUNI (vavahtaen). Käsky? (Katsahtaa epäillen Sarreen, sitten ympärilleen, pelästyy ja juoksee vasemmalle, josta samassa kuuluu hätäänjoutuneen parahdus.)

SARRE (peräytyy kuin kauhun ajamana taka-alalle ja kyyristyy jakkaralle. Samassa alkaa kaukaa kuulua Päivön ja miesten laulamana _Voittajain laulu_):

Kaulaluillamme Kalma, vierellä Manalan alho Ylätse löimme, vihamiehemme alatse.

Huomattavasti lähempää:

Kulmaluillamme voitto, vierellä tekojen kalpa. Ylätse löimme, vihamiehemme alatse.

Jo ensimmäisten säkeitten aikana on _Rauni_ kiertänyt ulkoa ja tullut taka-alan oviaukosta telttaan. Koko laulun ajan hän etsii kaikkialta, etsii mielettömästi. Tultuaan oikealle päällikköviitan lähelle, hän repäisee sen seinältä, painaa sitä rintaansa vasten ja koettaa sitä raivostuneena reväistä kahtia. Sitten: hän laahaa sitä keskinäyttämölle, pudottaa sen maahan kuin väsyneenä. Kuin muistaisi taas etsittävänsä hän rientää vasemmalle sivusuojaan, palaa täältä samassa, seisahtaa.

RAUNI (Sarrelle; väsyneenä, jäykistyneenä). Sinäkö surmasit pojan?

SARRE. Turvaan on viety — — Jantukan hoitoon.

RAUNI (yksikantaan todeten). Tietäjän uhrattavaksi.

SARRE. Ken antoi käskyn, sen kuulit.

RAUNI (synkästi). Sen kuulin. (Etenee kohti oviaukkoa, täältä hän peräytyy kuin kauhistuneena ja vetäytyy inho kasvoilla sivusuojaan.)

XV KOHTAUS.

_Päivö_ tulee ulkoa.

PÄIVÖ (riemuissaan, Sarrelle). Kuin lento-oravat — — puulta puulle pakenivat. Oli kuin riistan ajoa, ei miekallista sotaa. Mutta hyvä näinkin. Säästyipä miesten jäntereihin voima. Se kyllä tänä yönä tarvitaan. (Huomaa samassa seisovansa päällikköviitalla, katsoo kummissaan, nostaa sen maasta, satutettuna, pahoitellen.) Ken on tällaista tehnyt? Kuin nurjuksen nuttua — — maata pitkin laahannut — — (Sarreen päin kääntyen.) Oletko ketään nähnyt? (Puhdistaa viittaa hellävaroen; ihmetellen.) Miksi et vastaa?

XVI KOHTAUS.

Päivön kääntyessä Sarren puoleen on _Rauni_ tullut esiin vasemmalta ja jäänyt seisomaan liikkumattomana.

RAUNI (synkkänä, kylmästi). Itse olet sen tahrannut.

PÄIVÖ (kääntyy, heittää viitan rahille; katsoo Rauniin kummastuneena).

RAUNI (kylmällä raivolla). Murhaaja! (Lyhyt vaitiolo.) Poikani surmasit — — kuin emottoman rakin.

PÄIVÖ (sekaisin mielin). Rauni — —

RAUNI. Jantukan palvoskivellä pisaroi parhaillansa — — (melkein huutaen) viattoman veri!

PÄIVÖ (kääntyen Sarren puoleen, tiukasti). Sarre?

SARRE (lyhyesti, viekkaasti). Käskysi mukaan.

PÄIVÖ (vielä enemmän ymmällään; harppaa ulko-ovelle). Aimola! (Palaa takaisin; aluksi epäröiden.) Jos niinkin olisi — — Rauni, et riutune suruun — — (Tavaten taas koko voimansa.) Pojan toisenkin tehnet — — minulle ja itsellesi!

RAUNI (kylmästi, järkähtämättömästi). En itselleni, en sinulle.

PÄIVÖ (sanojen alla epäröinti ja hätä). Minä voitan — — ennen huomista päivää. Silloin — — vien sinut Ilmolaan ja outamaihin kauemmaksi vielä. Jätämme taakse jängät ja kiveliöt, samoamme virrasta virtaan. Ja sinä Rauni, kuin kuningatar myötä! — Saat ratsastaa sinisellä satulalla, allasi vapiseva sälkö ja harteilla silkkinen viitta — ja mitä tuonkaan? Tukulmista ummiskengät pienet ja Saksan sametista hienoiset pitimet — —

RAUNI (keskeyttäen, kylmällä ivalla). Entä itsellesi? Jalkaasi kiviset kengät, kaulaasi kivinen harkko.

XVII KOHTAUS.

_Aimola_ tulee kiireesti ulko-ovesta, jää seisomaan taka-alalle.

PÄIVÖ (kääntymättä Aimolan puoleen). Mitä tekevät Lintuojalla?

AIMOLA. Etenevät tänne, mutta hitaasti. Lisäsin vartijoita. Olin juuri keihäsmiehiä kokoamassa —

PÄIVÖ. Hyvä, mene.

AIMOLA (poistuu).

PÄIVÖ. Lähden ja voitan! (Menee oviaukolle, täällä kääntyen; pyytävästi.) Kun palaan, otathan hyvällä vastaan?

RAUNI. Mene ja palaa — — vierus verta täynnä. (Kuin väsyen.) Olen silloin poissa, tunturin laella tai — — tunturin kuilussa.

PÄIVÖ (lähestyen, vetäen Raunin lähelleen; rukoilevasti). Rauni, älä käänny minusta! Jos saitkin hoidella tuhoista lasta, olen kulkenut tuhon vierellä minäkin. — Kestä, niin minäkin kestän — — (kyyneliin saakka heltyen) hyvän toiseni keralla. Ei vain itsemme tähden, kaikkien tähden on meidän tänään kestettävä!

RAUNI (kääntyen jäykkänä pois). Kestänen yksin, en kahden — murhaajan kanssa.

PÄIVÖ. Se oli onneton pakko, ei muuta. (Itseään puolustaen.) Ja niitä — — murhaajia — on monta. Veljeni! Hän tiesi tuon tuiman ehdon ja sittenkin eteni — — ja sinä, Sarre, pidit liikaa kiirettä.

SARRE (tuskalla). Käsky oli sinun ja — — suuremman vielä!

RAUNI (Päivölle). Oletko luihukin lisäksi?

PÄIVÖ (liikehtien, tietämättä mitä tehdä; katkonaisesti). Olen onneton poika. — Taisteluun on kiire. Sinua en päästä! Sinä olet elämä. Taistelen elämän tähden, en tyhjän.

RAUNI (ivamielellä). Mihin ovat ne — — sorretut jääneet?

PÄIVÖ (lähestyen). Sinä olet sorretuista rakkain ja murrettuna — — rakkaampi vielä. (Yrittäen vetää lähelleen loittonevaa Raunia.) Kuin oma vereni olet lämmin ja rakas. Älä pakene minua!

XVIII KOHTAUS.

_Aimola_ tulee kiireesti ulko-ovesta.

AIMOLA (huohottavan kiireisesti). Viivyttelet, päämies! Vihollinen hiipi kumpujen taitse, surmasi vartijat, rinnettä syöksi kuin vyöry. Ei pääsyä eteen, ei sivuille. Miehet ovat ymmällä.

PÄIVÖ rientää Aimola jäljessään ulos.

SARRE (lähestyen Raunia). Tyttäreni, paetkaamme!

RAUNI (rauhallisesti). Paennen, en vielä, enkä yhdenkään murhaajan kanssa.

PÄIVÖ (ulkona). Vaaran laelle! Vuottakaa! (Tulee kiireisesti telttaan.) Olemme suojaa vailla! Vaaralla — viimeinen turva. (Aikoen tarttua Rauniin.) Tule nopsaan.

RAUNI. Älä koske minuun! Nyt katsotaan, miten poikani kostetaan!

XIX KOHTAUS.

Samassa seisoo oviaukossa _Järkä_ keihäs tanassa ja kaksi keihäsmiestä takana.

JÄRKÄ. Paikoillanne ja kuunnelkaa: Päämies vaatii poikansa tai poikansa murhaajan. Ympäri kenttää on sadat jalkajouset jänteessä vekara. Jos ei poikaa tuoda, murhaaja tulkoon, tai kaikille kuolema. Vuotamme puolen tiimaa, ei enempi. (Järkä miehineen poistuu.)

PÄIVÖ (siirtyy kuin väsymyksestä horjuen rahille istumaan).

RAUNI (hetken vaitiolon jälkeen; surullisen raskaasti). Mitä vastaat? — Ken on murhaaja?

SARRE (lähestyen, Päivölle). Minä olen vanhus, näethän, luuvalon syömä, tutiseva vanhus. Olen syyllinen kuin sinä — — olen syyllisempi sinua. Minut lähetä — —

PÄIVÖ (vaimealla äänellä). Vaikene — —

SARRE. Heimoani tottelin, en sinua — —

PÄIVÖ (jälleen yksikantaan). Vaikene. (Ottaa hitaasti lakin päästänsä, panee sen viereiselle jakkaralle. Ottaa samoin miekan huotrineen ja kannattimineen ja asettaa jakkaralle. Sitten: ottaa viitan viereltään ja vetää sen olalle; nousee, Raunille.) Olen syyllinen poikasi kuolemaan. — (Hellästi.) Lupaatko paeta?

RAUNI (kuin sovitettuna; vaitiolon jälkeen). Lupaan — — poikaani hakemaan — —

PÄIVÖ (hymyillen). Löytänetkö?

RAUNI. Löytänen hyvinkin — —

PÄIVÖ. Hyvin tahdoin, pahoin tein. Nyt maan tasalle alenen. Ethän pahalla muista?

RAUNI (arvoituksellisesti). Olen lähelläsi ja — — lämmin kuin oma veresi.

PÄIVÖ (onnellisena hymyillen, kuin ihmetellen). Olet lämmin ja rakas kuin vuotava vereni. (Kääntyy, kulkee kohti oviaukkoa, seisahtaa ovella, katsoo vielä kerran Rauniin kuin hyvästijätöksi koko elämälle; astuu muutaman askeleen taustalle, jää seisomaan.) Rauni on seurannut loitolta Päivöä, kiirehtii äkkiä ulos Päivön rinnalle. Jouset särähtävät, molemmat kaatuvat. Hiljaisuus.

XX KOHTAUS.

_Henrik Kurki_, jäljessään _Niklas, Järkä_ ja muita, lähestyy. Kumartuu kaatuneitten puoleen, nousee, astuu hitaasti sisään.

HENRIK (syvästi liikutettuna). Kenessä on syy?

NIKLAS (oviaukon luota). Sinussa ja hänessä — — ja meissä. (Poistuu vainajien luo.)

HENRIK (kuin itseään tutkistellen). Minussa ja hänessä — —

NIKLAS (ulkoa, kaikuvalla äänellä). Meissä kaikissa on syy!

KAIKU (vastaa kaukaa vaaralta). Kaikissa syy — — —

_Väliverho._