Part 9

Muuli muodosti osan hänen tuoreinta loistoaan. Se oli seitsemän vuoden ikäinen ja oli maksanut Denrylle kymmenen puntaa. Hän oli ostanut sen eräältä maalaiselta, jonka vaimo "seisoi" P. Luukkaan torilla. Puolustuksekseen hän esitti tarvitsevansa apua liikkuessaan Kaupunkiviisikossa vuokria keräämässä, sillä hänen toimintapiirinsä vuokrainkantajana oli laajentunut. Mutta tähän tarkoitukseen olisi polkupyörä kelvannut aivan yhtä hyvin eikä sen hoitoon olisi mennyt shillinkiäkään päivässä, kuten muulin ravitsemiseen eikä se myöskään olisi säikkynyt poliiseja, kuten muuli melkein poikkeuksetta teki. Denry oli ostanut muulin yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen päähänsä oli äkkiä juolahtanut ajatus ostaa muuli. Vähäistä varemmin oli Jos Curtenty (varapormestari, josta sitten tuli Bursleyn pormestari, kun Chellin jaarli nimitettiin erään siirtokunnan hallitsijaksi Austraaliaan) herättänyt suunnatonta huomiota ostamalla hanhiparven ja ajamalla sen itse kotiin. Se ei miellyttänyt Denryä. Hän oli todellakin kateellinen, jos suuri luonne voi tuntea kateutta. Jos Curtenty oli kyllin vanha hänen isoisäkseen, ja hänet oli tunnustettu "valtiksi" ja "originaaliksi" jo ennen Denryn syntymää. Mutta nuoruudestaan huolimatta Denry oli edistynyt suunnattomasti valttina ja kenties täydellä syyllä tottunut pitämään itseään kaupungin parhaana valttina, itse valttiässänä. Hän tunsi olevan välttämätöntä vastata jollain tavoin Curtentyn hanhiin, ja muuli oli hänen vastauksensa. Se soveltui tarkoitukseen mainiosti. Ihmiset tiedustelivat pian toisiltaan, oliko jo tunnettua, että Denry Machinin tuorein päähänpisto oli ostaa muuli. Hän hankki kymmenellä punnalla vähäiset vanhat korikärryt ja kolmella guinealla hyvät valjaat. Kärryt olivat matalat, joten hän saattoi puikahtaa -- kuten hän sanoi -- alas ja ylös paljoa helpommin kuin korkeita rattaita käyttäen. Hänen liikehommissaan ei juuri tarvinnutkaan tehdä muuta kuin puikahtaa alas ja ylös. Etuistuimelle hän antoi laatia kapean kiillotetun peltilaatikon, jossa oli hirvittävä lukko ja kannessa reikiä. Tämän laatikon oli määrä ottaa säilytettäväkseen vuokrat, sikäli kuin hän kokosi niitä. Retkillä sitä vartioi aina luontokappale, joka polveutui verikoirasta ja jostain tuntemattomasta eläimestä, ja sen murina olisi herättänyt kauhua itse jalopeurankesyttäjässä. Denry pelkäsi itsekin Rajahia, koiraansa, mutta sitä hän ei tunnustanut. Rajah nukkui tallissa rouva Machinin mökin takana, josta Denry maksoi shillingin viikossa. Tallissa oli tilaa Rajahille, muulille ja kärryille, ja kun Denry astui sisään ruokkoamaan tai valjastamaan, täytyi jotain siirtää ulos.

Hänen liikuntovälineensä tulivat pian tutuiksi tienoon kaduilla. Denry sanoi, että ne olivat lystilliset olematta silti sivistymättömät. Ne olivatkin hänelle todella yhtämittainen ilmoitus ja paljoa tehokkaampi ilmoitus kuin esimerkiksi puolentoista shillingin reklaaminkantaja, eikä se myöskään maksanut enempää, vaikka otti huomioon lupakirjan ja kengityksenkin. Sitä paitsi reklaaminkantaja on siinä suhteessa hankalampi, ettei häntä voi myydä huutokaupassa, kun hänen palvelustaan ei enää tarvitse. Sitä paitsi ei Kaupunkiviisikossa ole mitään reklaaminkantajia; tuossa kansanvaltaisessa ja riippumattomassa yhteiskunnassa ei kukaan olisi alentunut reklaaminkantajaksi.

Tarina Denryn loistosta ei suinkaan pääty tähän merkilliseen liikuntovälineeseen. Hänellä oli toimisto P. Luukkaan aukion varrella, ja toimistossa oli juoksupoika, pikkuinen, mutta väärentämätön, ja oikea kopiopainin, ja ulkopuolella oli se pieni neliömäinen nimikilpi, joka hänen vaatimattomuutensa päivinä oli ruuvattuna hänen äitinsä oveen. Äidin teräksenluja luonne oli pakottanut hänet sellaiseen ylellisyyteen kuin omaan toimistoon. Ei edes senkään jälkeen, kun Denry oli vajaassa kolmessa kuukaudessa ansainnut Llandudnon pelastuspurrella toista tuhatta puntaa, äiti ottanut kuuleviin korviinsa ehdotusta, että muutettaisiin vähän isompaan taloon, jossa riittäisi yksi huone toimistoksi. Eikä hän myöskään suostunut heittämään omaa ompelutyötään. Hän sanoi häistään asti asuneensa aina siinä mökissä ja aina tehneensä työtä ja aikovansa kuolla siellä työskennellen viimeiseen asti; mutta Denry voi tehdä mielensä mukaan. Hän oli rohkea nuorukainen, mutta ei kyllin rohkea haaveillakseen eroa äidistä; sitä paitsi mökissä meni hänen osaltaan talouskustannuksiin vain kymmenen shillinkiä viikossa. Niin hän vuokrasi toimiston; ja hän palkkasi juoksupojan, osin näyttääkseen äidille, että hän todella teki mielensä mukaan, ja osin omaksi yksityishuvikseen.

Siis ikäkaudella, jolloin mielikuvitusta uupuvat pojat kulkevat kuluneissa kalvosimissa vanhempia rikastuttaakseen ja saavat olla iloissaan, jos kannattaa kerran kuussa ostaa sikaari, hän omisti jo liikkeen, liikehuoneiston, henkilökunnan ja yksityisvaunut, joita veti Kaupunkiviisikossa ainoalaatuinen eläin. Hänen elantonsa ei niellyt kaikkia tuloja, ja parissa vuodessa hän oli jossain määrin säästäväisyydellä ja suuressa määrin harkitsemattomien, mutta onnellisten sijoitusten avulla kartuttanut Llandudnon tuhantisen kaksinkertaiseksi ja herättänyt kunnioitusta P. Luukkaan aukion pankin hoitajassa -- ja tämä oli kuitenkin kaikkein kylmäsydämisimpiä miehiä, mikä koskaan on kirjoittanut maksuosoitukseen nimensä.

Eikä Denry ollut vieläkään tyytyväinen. Häntä jäyti salainen tuska aiheutuen siitä, että hän herkesi vähitellen olemasta velikulta ja ettei hän saanut pääomaansa kerrotuksi kahdella puolivuosittain. Hän ei ymmärtänyt rahamarkkinoita eikä osakemarkkinoita, eipä edes _Merkkitorven_ finanssiartikkeleitakaan; mutta hän piti itseään finanssinerona ja arveli finanssinerona kuluttavansa aikansa turhaan. Ja jos olisi tehnyt mieli sytyttää kaupunki tuleen tai maalata se helakanpunaiseksi, niin sellaisiin kepposiin ei hänellä tuntunut enää olevan kykyä.

II.

Ja sitten eräänä päivänä yleisö näki hänen toimistonsa ovella nimikilven alapuolella toisen ilmoituksen:

KAUPUNKIVIISIKON YLEINEN SÄÄSTÖKLUBI

Sihteeri ja taloudenhoitaja -- _E.H. Mackin_.

Hänessä oli herännyt mukava ajatus.

Useat kauppiaat muodostivat syyskaudella joulua varten kulutusklubeja -- hanhiklubeja, kalkkunaklubeja, viskyklubeja. Heidän vaatimattomat asiakkaansa suorittivat määrätyn summan viikossa kauppamiehelle, joka otti tallettaakseen sen ilmaiseksi, ja sovitun ajan tultua he perivät koko summan tavaroissa -- kuolleina tai elävinä, syötävänä, juotavana tai yllä käytettävänä. Denryn aivot synnyttivät ajatuksen yleisestä säästöklubista. Hän suunnitteli sen käsittämään Kaupunkiviisikon jokaisen jäsenen. Hän näki neljänkymmenen tuhannen työläisperheen suorittavan viikkomaksunsa hänen klubiinsa. Hän näki säästöklubinsa tekevän sopimuksia koko alueen kaikkien pääliikkeiden kanssa, niin että säästöklubin jäsenet saattoivat ostaa klubin pileteillä missä kulloinkin halutti. Hän näki säästöklubinsa paisuneena niin mahtavaksi, ettei yksikään kauppias tullut toimeen rupeamatta liikeyhteyteen sen kanssa. Hän oli saanut koko Llandudnon suorittamaan saman teon päivittäin melkein kokonaisen huvikauden ajan, ja nyt hän halusi saada koko avaran Kaupunkiviisikon suorittamaan saman teon hänen hyödykseen iankaikkisesti.

Ja päälle päätteeksi hän voisi esiintyä ihmisystävänä. Hän totuttaisi työmiehen ja tämän vaimon säästäväisyyteen. Hän hoitaisi työläisen rahoja tämän itsensä käytettäviksi; ja säästääkseen työläiseltä vaivan hän kävisi itse työläisen kotona noutamassa työläisen rahoja. Sitä paitsi hänellä oli tarjottavana erikoinen houkutuskeino, joka lisäksi osoitti hänen säästöklubinsa tavallisia klubeja suunnattomasti paremmaksikin: hän sallisi työläisen käyttää klubimaksunsa täyden määrän heti, kun vain puolet siitä oli maksettu. Suoritettuaan siis kymmenen shillinkiä Denrylle työläinen saattoi ostaa punnan arvosta tavaraa Denryn valitsemasta myymälästä, ja Denry maksaisi viipymättä täyden hinnan myymälään, mutta keräisi erotuksen viikoittain käymällä itse työläisen kotona. Mutta tämä ennakko-osto-oikeus tulisi menetetyksi tai lykätyksi, jos työläisen varemmat suoritukset olivat osoittautuneet epäsäännöllisiksi.

Ja Denry lahjoittaisi kaikki nämä ihmeelliset edut työläiselle ottamatta siitä mitään maksua. Jok'ikisen suorittamansa pennin saisivat jäsenet itse käyttää. Yritys oli suunnattoman filantrooppinen.

Denryn vaatimaton palkkio oli tuleva kauppamiehiltä, joille tämä uusi suunnitelma tuottaisi virtanaan uusia liikkeisiä. Heidän oli myönnettävä hänelle ainakin kahden pennyn hyvitys shillinkiä kohti kaikista ostoista, mikä tekisi yli 16 prosenttia hänen pääomalleen; ja hän uudistaisi pääomansa kolme kertaa vuodessa. Hän arvioi, että viisikymmentä prosenttia vuodessa riittäisi käyttökustannuksiin ja jäisi vähä ylitsekin.

Tietysti hänen oli taivutettava puolelleen kauppiaat. Hän ajoi muulillaan Hanbridgeen ja valitsi ensimmäiseksi Bostockin, Kaupunkiviisikon suurimman, joskaan ei hienoimman villatavaramyymälän. Hänen onnistui saada toiminimi vakuutetuksi joka suhteessa paitsi omaan vakavaraisuuteensa nähden. Toiminimi Bostock teki sellaisen vihjauksen, että hän näytti liian ilmeisesti poika-pahaselta voidakseen olla vakavarainen. Vastaukseksi hän tarjoutui sijoittamaan sen huostaan viisikymmentä puntaa, ennenkuin ryhdyttäisiin liiketoimiin, ja uudistamaan summan etukäteen heti, kun hänen klubinsa jäsenet olivat sen kuluttaneet. Maksuosoitukset puhuvat selvää kieltä. Lähtiessään hänellä oli luettelonsa ensimmäisenä Bostockin nimi, ja sitä hän käytti tehokkaana todistuskappaleena toisissa myymälöissä. Mutta hänen nuoruutensa herättämä ennakkoluuloisuus oli voimakas ja yleinen. "Aivan oikein", vastasivat liikemiehet, "teidän puheenne on kyllä paikallaan, mutta te olette niin nuori." Ikäänkuin vihjatakseen, että miehen täytyy olla joko roisto tai narri, ennenkuin on täyttänyt kolmekymmentä, samaten kuin hänen täytyy olla joko narri tai lääkäri neljäkymmentä sivuutettuaan. Kaikesta huolimatta hän oli jo saanut luetteloonsa useita kymmeniä myymälöitä.

Hänen äitinsä sanoi:

"Miksi et kasvata itsellesi partaa? Nyt sinä kulutat rahaa partaveitsiin ja hiaisimiin, saippuaan ja harjoihin ja sitä paitsi neljännestunnin ajastasi joka päivä -- ja vielä viillät kasvoihisi haavoja -- estääksesi vain saamasta sellaista, mikä olisi sinulle suureksi avuksi liikehommissa. Parrakkaana sinä näyttäisit ainakin yhdenneljättä ikäiseltä. Isälläsi oli komea parta, ja saisit sinäkin sellaisen, jos haluaisit."

Tämä oli ylevää viisautta. Mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Asia oli sellainen, että hänessä oli jonkin verran keikaria.

Lopulta hänen suunnitelmastaan ei puuttunut muuta kuin "oikein hyvä alkupotkaisu", kuten Denry sitä nimitti. Lyhyesti sanoen hieno ilmoitus, joka panisi lumipallon liikkeelle. Hän olisi voinut saada _Merkkitorven_ koko ensi sivun (siihen aikaan) viidelläkolmatta punnalla. Mutta hän oli niin tottunut ilmoittamaan ilmaiseksi tavalla tai toisella, että tuntui vastenmieliseltä maksaa sellaisesta. Silloin hän tuli ajatelleeksi Chellin kreivitärtä, joka sattui oleskelemaan Knypessa. Jos hän saisi tuon korkean ylimyksen, tuon entisen pormestarittaren, tuon hurmaavan haltiattaren, tuon paikkakunnan hyväntekijättären rupeamaan hänen säästöklubinsa suojelijattareksi, silloin olisi menestys taattu. Kaupunkiviisikossa virnisteli jokainen kreivittärelle sanoen häntä hätiköksi; hänet oli siellä ristitty "Intoilevaksi Irikseksi" (Iris oli muuan hänen yhdestätoista ristimänimestään). Kaupunkiviisikon väestö oli hurjan demokraattista -- teoriassa. Käytännössä kreivitärtä palvottiin; hänen hymynsä oli ainakin viiden punnan arvoinen ja hänen teekutsustaan oltiin valmiit maksamaan mitä tahansa. Vilpittömämmin ei häntä olisi voitu jumaloida edes Yhdysvalloissakaan, yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden kotimaassa.

Denry sanoi itselleen:

"Ja miksi en voisi saada hänen nimeään suojelijattareksi? Minun täytyy saada hänen nimensä suojelijattareksi."

Siitä aiheutui hänen matkansa Sneyd Halliin, joka oli muuan Chellin jaarlien vanhoja koteja.

III.

Hän oli monesti ennenkin käynyt Sneyd Hallissa -- kuten useimmat Kaupunkiviisikon asukkaista -- sillä omistajain suopeudesta oli Sneydin puisto aina avoinna yleisölle. Tuorstai- ja lauvantai-iltapäivinä oli Kaupunkiviisikon parhaita huvituksia tehdä pikku retkiä Sneydin puistoon. Mutta hän ei ollut koskaan käynyt yksityispuutarhassa. Yksityispuiston keskellä kohosi kartano suunnattoman rauta-aidan ympäröimänä, kuten eläintarhan jalopeura häkissään. Historiallisen vierailunsa syksyisenä iltapäivänä Denry astui pää pyörällä rauta-aidan kaksoisportista ja alkoi polkea leveätä ajotietä, joka johti suorana viivana kartanon valtavaa renessanssityylistä julkisivua kohti.

Niin, hän oli ehdottomasti hyvillään siitä, ettei ollut tullut muulillaan. Sikäli kuin hän läheni lähenemistään kreivittären ovea, kävivät tätä vierailua puoltavat syyt yhä naurettavammiksi. Hyödytöntä oli palauttaa mieleensä, että hän oli kerran tanssittanut kreivitärtä, kunnallistanssiaisissa ja saanut hänet huvitettuna nauramaan ja ojentanut hänelle kadonneen viuhkan. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen, että hän oli kerrassaan harvinainen nuorukainen, jolla oli aivan erikoinen maine ja joka veti vertoja jokaiselle miehelle ja naiselle tässä maailmassa. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen, että kreivitär oli tunnettu suopeudestaan ja halustaan edistää Kaupunkiviisikon todellista menestystä. Tämä vierailu oli mieletön.

Hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Hänen olisi ainakin pitänyt ilmoittaa käynnistään kirjallisesti. Mutta vielä tuntia varemmin hän oli vakuuttanut itselleen, että kreivittären voisi helpoimmin valloittaa rynnäköllä, ilman minkäänlaista varoitusta tai alkuvalmistelua.

Silloin ajoi eräältä sivutieltä vaunuvaljaikko nopeasti kartanon eteen ja etuistuimelta hypähti alas lakeija. Denry ei voinut nähdä vaunujen lävitse, mutta niiden alitse hän saattoi erottaa jonkun hameet, joka astui niistä alas. Kaikesta päättäen kreivitär palasi juuri ajelulta. Hän joudutti käyntiään, sillä sydämeltään hän oli rohkea poika.

"Ei hän voi minua ainakaan syödä", hän sanoi.

Tämä väite oli aivan kumoamaton, ja kuitenkin hänen rohkeaan sydämeensä jäi järjetön pelko, että lopultakin kreivitär _voisi_ syödä hänet. Sellainen on renessanssi-julkisivun merkillinen vaikutus.

Kestettyään (kuten hänestä tuntui) usean tunnin ajan sieluntuskia, jotka olivat hänelle aivan outoja, hän kiersi vaunujen taitse ja nousi pääportaita. Ja vaikka ajuri oli vaaraton, näyttäen kivestä veistetyltä, olisi Denry antanut kymmenen puntaa löytääkseen itsensä äkkiä klubistaan tai vaikka kirkostakin. Kartanon kiviseinä kohosi hänen ylleen kuni äkkijyrkänne. Hän etsi juuri ovikelloa jyrkänteen seinämältä, kun ovelle ilmestyi äkkiä muuan nainen. Ensinnä hän luuli tätä kreivittäreksi, ja hänen sydämensä alkoi liukua alaspäin säärien sisäpuolitse. Mutta hän ei ollutkaan kreivitär.

"Mitä haluatte?" tiedusti nainen. Hän oli mustassa puvussa.

"Saisinko tavata kreivittären?" kysyi Denry.

Nainen tuijotti häneen. Denry ojensi virallisen käyntikorttinsa, joka odotti valmiina hänen liiviensä taskussa.

"Minä kysyn hänen armoltaan", vastasi mustapukuinen nainen.

Denry huomasi puheesta, ettei hän ollut englannitar.

Nainen katosi ovesta, ja sitten Denry kuuli aivan selvästi kreivittären oman väärentämättömän äänen sanovan ärtyneesti:

"Oh, harmillista!"

Ja se jäähdytti hänet. Hän toivoi hartaasti, ettei olisi koskaan ajatellutkaan perustaa Yleistä säästöklubiansa.

Jonkin ajan kuluttua vierivät vaunut äkkiä tiehensä, otaksuttavasti talliin. Seisoen nyt ovisyvennyksessä, jonkinlaisessa luolassa äkkijyrkänteen juurella, hän ei voinut nähdä julkisivun editse. Nainen, jonka oli määrä kysyä hänen armoltaan, ottaisiko tämä vastaan, ei palannut. Denry johdatti mieleensä, ettei nainen ollut luvannutkaan palata; hän oli ainoastaan luvannut tiedustaa. Minuuttien kuluessa hän kävi huolettomaksi tai rohkeammaksi, luopuen vähitellen iltapäivä-vierailulle saapuneen maailmanmiehen asennosta ja kurkistaen lasiovesta, joka erotti hänet kreivittärestä. Hän ei voinut huomata missään eloa. Ensimmäisiä pelon tunteita oli hänessä herättänyt kuvitelma lukemattomista lakeijoista, joiden kaksoisrivin keskitse hänen oli kuljettava päästäkseen kreivittären luo. Mutta saapuvilla ei ollut ainoatakaan lakeijaa. Tämä sisälakeijain täydellinen puute tuntui hänestä laiminlyönniltä, se ei soveltunut siihen vuosisataiseen perimäkäsitykseen, minkä ihmiset olivat muodostaneet Sneydin elämästä.

Sitten hän keksi oven lävitse Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja hänen äitinsä vanhan ystävättären pojan. Jock seisoi selin häneen ja liikkumattomana erään puoliavoimen oven luona oikealla Denryn kaksoisoven ja seuraavan kaksoisoven väliköstä. Denry koetti herättää hänen huomiotaan liikuttamalla suutaan eriskummallisesti ja päästämällä omituisia ääniä. Mutta Jock, samaten kuin hänen toverinsa ajuri, näytti kuin kivestä veistetyltä. Denry päätti käydä sisään puhuttelemaan Jockia. He sinuttelivat toisiaan tai olivat ainakin muutama vuosi sitten tehneet niin. Hän työnsi varovaisesti ovea, ja juuri samassa tuokiossa Jock liikahti ikäänkuin lumosta vapautuen -- ja hävisi oikeanpuoleisesta ovesta.

Denry oli nyt sisällä.

"Jock!" Hän kutsui kuiskaten, vähän salaliittolaistapaan. Ja kun ei Jock vastannut, hän riensi tämän jälkeen oikeanpuoleisesta ovesta. Se johti avaraan suojaan, joka Denrystä tuntui ihanteelliselta ensiluokan odotussalilta tärkeällä pääteasemalla. Vasemmalla oli seinässä puoliavoin pieni ovi. Varmaankin Jock oli kadonnut siitä ovesta. Denry epäröi -- hän ei ollut saanut varsinaista kutsua saapua kartanoon. Mutta epäröidessään hän teki erehdyksen; hänen olisi pitänyt seurata saalistaan häikäilemättä. Voitettuaan epäilyksensä ja ennätettyään seuraavalle ovelle hän näki hämmästyksekseen eteensä avautuvan loputtoman sarjan suuria huoneita. Denry oli kerran nähnyt salonkivaunun, joka oli pysähtynyt Knypen asemalla matkustajanaan muuan ranskalainen näyttelijätär. Nyt hän luuli näkevänsä kokonaisen junan salonkivaunuja, jättiläisille rakennettuja, jotka liittyivät välittömästi toinen toiseensa. Jokainen vaunu oli melkein yhtä iso kuin Bursleyn kaupungintalon suuri sali, ja kuten siinä oli näissäkin katto maalattu kuvaamaan sinistä taivasta, maidonkarvaisia pilviä ja lintuja. Mutta nurkkiin oli ryhmittyneinä alastomia amoriineja uiskennellen hilpeinä katossa; Bursleyn kaupungintalossa ei ollut mitään alastomia amoriineja. Hän ymmärsi nyt, että oli kokonaan erehtynyt arvioidessaan huonetta, jonka kautta hän oli saapunut tähän Versaillesiin. Se ei ollut laisinkaan iso, vaan vähäinen, ei myöskään ylellinen, vaan sisustettu sekalaisella ylijäämällä, mikä oli jäänyt paljoa tärkeämmistä kalustoista. Oikeastaan se oli vain epämääräinen välikkö, joka oli vaatimattomasti sijoitettu juhlahuoneiston ja eteishallin väliin.

Tuokioksi hän unohti haeskelevansa Jockia. Jock oli kerrassaan näkymättömissä ja kuulumattomissa. Mutta varmaankin hän oli lähtenyt vaeltamaan tuota komeata huonesarjaa, ja sen vuoksi Denry lähti kulkemaan hänen jälkeensä pitkin tuota komeata huonesarjaa uteliaana odotellen, että hänen pitkä lohenkarvainen takkinsa tai kokardihattunsa yhtäkkiä vilahtaisi esiin jostakin nurkasta. Hän joutui kujanteen toiseen päähän kuljettuaan kolmen suunnattoman huoneen halki, joista keskimmäinen oli suunnattomin ja komein. Kaikkialla oli hänen oikealla puolellaan korkeita ikkunoita ja vasemmalla oli jokaisessa huoneessa kaksoisovet, joita koristivat omituisen muotoiset kullatut rivat. Ikkunat ja ovet olivat varustetut komeilla kultakirjoverhoilla. Ikkunoista hän näki vilahdukselta syysväreissä upeilevan puutarhan, mutta ei mitään puutarhuria. Sitten kiiti ikkunain ohitse vaunut huonesarjan toisessa päässä, ja hän näki varsin selvästi, joskin ohimennen kaksi palvelijaa etuistuimella; toisen noista palvelijoista hän tiesi varmasti Jockiksi. Siis Jockin oli täytynyt paeta juhlahuoneistosta käyttämällä jotakin sen lukuisista ovista.

Denry koetteli ovea toisensa jälkeen, mutta kaikki olivat lujasti suljetut ulkopuolelta. Kullatut rivat kääntyivät kyllä, mutta korkeat ja komeat ovet eivät liikahtaneet. Ymmällään ja puolittain huolestuneena hän palasi paikkaan, mistä oli aloittanut tutkimusretkensä, ja siellä hän huolestui entistä enemmän ja joutui vieläkin pahemmin ymmälleen, kun tapasi vain sileän seinän sillä kohtaa, mistä oli astunut sisään. Hän ei tietenkään ollut voinut astua sisään kiinteästä seinästä. Tutkittuaan tarkoin seinää hän huomasi siinä kyllä oven, mutta se oli taidokkaasti salattu maalauksilla ja muilla keinoin, niin että se näytti pelkältä seinältä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt moista ilmiötä. Perin pieni lasinuppi oli ainoa merkki ovesta. Denry väänsi tätä lasipalloa, mutta tuloksetta. Sinä lyhyenä aikana, mikä oli ennättänyt kulua hänen tulostaan, olivat näkymättömät kädet lukinneet sen oven ja myöskin toisen oven, josta Jock oli poistunut. Denry kuvitteli tuhoa ennustavien henkilöiden teljenneen kaikki nuo lukemattoman ovet ja vihamielisten silmien tuijottavan häneen monesta avaimenreiästä. Hän kuvitteli olevansa jonkin hirveän ja käsittämättömän salaliiton uhri.

Minkä tähden, terveen järjen pyhässä nimessä, hänet aiottiin teljetä juhlahuoneistoon? Tämän arvoituksen voi selittää vain siten, ettei kukaan tuntenut hänen mielivaltaista läsnäoloaan juhlahuoneistossa. Mutta miksi juhlahuoneisto suljettiin niin äkkiä, koska kreivitär oli juuri vastikään palannut ajelulta. Silloin hänen mieleensä juolahti, ettei kreivitär ollutkaan juuri palannut, vaan oli juuri lähdössä. Vaunut olivat varmaankin saapuneet jostain vaatimattomammasta osasta kartanoa mukanaan mustapukuinen nainen, ja mustapukuinen nainen -- ehkä joku kamarineito -- oli yksinään astunut pois niistä. Kreivitär oli odottanut vaunuja eteisessä ja paennut päästäkseen kohtaamasta Denry poloista. (Mikä nöyryyttävä ajatus!) Vaunut olivat käyneet noutamassa hänet joltakin sivuovelta. Mahdollisesti hän oli poistunut Sneyd Hallista moneksi kuukaudeksi, ja siinä syy, miksi ovet oli suljettu. Ehkä kartanosta olivat poistuneet kaikki muut paitsi joku iäkäs ja kuuro palvelija -- hän tiesi historiallisista romaaneista, joita oli silmäillyt nuoruudessaan, että jokaiseen kartanoon, joka piti kunniaansa arvossa, jätettiin aina iäkäs ja kuuro palvelija yksikseen ylhäisen omistajan viipyessä poissa. Hän koputti tuota pientä salaovea. Hänen merkillisenä tarkoituksenaan oli tietysti aiheuttaa hälinää, mutta jokin esti häntä synnyttämästä hälinää. Hän tunsi, että hänen oli koputettava siivosti, varovaisesti; hän tunsi, ettei käynyt loukkaaminen sovinnaistapoja.

Hänen kohtelias kutsuntansa ei tuottanut mitään tulosta.

Hän valitsi toisia ovia; hän valitsi jokaisen oven, johon voi päästä käsiksi; ja vähitellen hän menetti kunnioituksensa kartanoihin kuuluvaa sopivaisuutta kohtaan ruveten koputtamaan yhä kovemmin. Hän jyskytti. Vain ovien lujuus esti hänen tukevia käsiään tunkeutumasta laudoituksen lävitse. Siinä määrin hän unohti itsensä, että tempoili hurjasti ovia kaikella väellään.

Ja viimein hän karjui: "Hei -- hei! Ettekö kuule?"

Kaikesta päättäen ei iäkäs ja kuuro palvelija voinut kuulla. Kaikesta päättäen hän oli kuuroin palvelija, minkä yksikään valtakunnan ylimyksistä milloinkaan oli jättänyt hoitamaan ruhtinaallista linnaa.

"Jaa, kyllä tämä on soma juttu!" huudahti Denry, ja hän huomasi kiihtyneensä ja suuttuneensa. Suuttumus tuotti hänelle jonkinlaista tyydytystä. Mielestään hänellä oli oikeus suuttua.