Part 8

Ani harva niistä, jotka olivat käyneet retkellä, voi olla ostamatta valokuvaa, joka esitti häntä itseään oikeassa pelastusveneessä oikeiden sankarien ja oikeiden norjalaisten seurassa oikeilla aalloilla, varsinkin jos hänellä oli yllään oikea pelastusveneasu. Myymälä-ikkunain äärellä parveili kaiken päivää yleisöä tutkimassa, kuka oli pelastusveneessä ja kuka oli onnistunut ja kuka oli kerrassaan kamalan näköinen. Ensimmäisen päivän tilaukset nousivat yli viidentoista punnan, sillä kaikki eivät tyytyneet yhteen valokuvaan. Tämä uutuus oli sukkela ja hurmaava, ja se toistui joka päivä. "Lähdetäänpä katselemaan pelastusvene-valokuvia", sanoivat ihmiset tuumiessaan, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Muutamat, jotka eivät olleet "onnistuneet", tekivät pelastusveneessä erikoisen matkan pukeutuneina tätä tulikoetusta varten erikoiseen asuun ja pakottaen kasvoilleen erikoisen ilmeen. Ashby-de-la-Zouchin senvuotinen pormestari tilasi kaksi sataa jäljennöstä valokuvasta, jossa hän esiintyi keskeisenä henkilönä, käyttääkseen niitä uudenvuoden-kortteina. Milloin päivä oli ollut kovin pimeä tai sateinen, joten valokuvaus kävi mahdottomaksi tai epätyydyttäväksi, tunsi Llandudno seuraavana aamuna, että siltä puuttui jotain. Mainittakoon tässä, että epäsuotuisa sää (jommoinen muutoin sattui perin harvoin) tuotti tuskin mitään haittaa Denryn tuloille. Voisiko ajatella, että sade tai tuulen henkäys pelottaisi pelastusvenettä! Olihan olemassa öljypeitteitä. Kun vuorovesi oli voimakas ja vastainen, sallittiin miesmatkailijain soutaa lisämaksutta, vaikka tietysti he antoivat kolikon milloin millekin vakinaisen miehistön jäsenelle.

Denry oli järjestänyt asian valokuvaajaan nähden niin yksinkertaisesti, että sen voi lapsikin tajuta. Valokuvaaja maksoi hänelle kuusi pennyä jokaisesta myydystä kuvasta. Muuta yhteyttä ei heillä ollut keskenään. Näistä pikkusummista kertyi toistakymmentä puntaa viikossa. Kustannuksista huolimatta Denry painatti uudelleen _Staffordshiren Merkkitorvessa_ julkaisemansa kuvauksen haaksirikkoyöstä sekä kuvan pelastusveneestä ja sen miehistöstä ja lahjoitti sen jokaiselle valokuvausosastonsa liikkeiselle.

V.

Sitten Llandudnoa alkoi kutittaa salaperäinen "Suklaalääke". Sitä ilmestyi ensi kerran pienessä veneessä, joka liikuskeli Robinson Crusoen rantakaistaleen edustalla. Verraten usein tuotti pelastusveneen matkustajille epämukavuutta ikävä, vieläpä kiusallinenkin tunne, kuten Denrykin oli saanut kerran kokea. Hän tunsi syvää sääliä heitä kohtaan. Suklaalääke oli tarkoitettu lieventämään näitä oireita, samalla kuin se miellytti makuaistia. Se oli kaikkein miellyttävimpiä lääkkeitä, mitä ihmisäly on konsanaan keksinyt. Se maistui suklaalle, ja kuitenkin siinä oli sitruunan kirpeä maku -- maku, joka herätti vatsassa hyvän käsityksen itsestään ja tuntui sanovan: "Kaikki on täydessä kunnossa." Ainetta myytiin kuuden pennyn kääröissä, ja käyttäjää kehotettiin syömään siitä vain vähäisen kerrallaan -- ei pureskellen, vaan sallien sen vain sulaa rauhassa. Sitten Suklaalääkettä ruvettiin myymään itse pelastusveneessä, ja yleisölle ilmoitettiin, että jos sitä "nautti" ennen merelle lähtöä, ei yksikään aalto voinut järkyttää vatsan tasapainoa. Ja totta olikin, että moni tämän neuvon noudattaja suoriutui kaikista kärsimyksistä ja oli siitä varsin ylpeä ja teki asian maailmalle tiettäväksi. Sitten alettiin Suklaalääkettä myydä kaikkialla. Nuori väki osti sitä sen vuoksi, että nautti siitä, ja halveksi kokonaan neuvoa olla pureskelematta ja syömättä ylenmäärin. Suklaalääke tunkeutui toisiinkin kylpypaikkoihin aivan kuin suositun laulun loppukerto. Sitä oli myytävänä Morecambesta Barmouthiin ja kaikissa Man-saaren ja Angleseyn höyrylaivojen satamapaikoissa. Ei mikään kummastuttanut Denryä siinä määrin kuin Suklaalääkkeen menekki. Se tuotti hänelle vakavaa huolta, ja hän sotki sekä valmistuksen että levikin pelkästä tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Suurimpana vaikeutena oli ensinnä ollut hankkia vähäisiä suklaakakkuja, joissa ei ollut valmistajan nimeä eikä leimaa. Suklaatehtailijoilla näkyi olevan oikein intohimoinen halu painaa kveekkarimaiset nimensä jokaiseen myymäänsä palaseen. Saatuaan lopulta hankituksi varaston hän oli kyllin typerä kuluttaakseen aikaa valmistamalla lääkettä itse omassa makuusuojassaan! Yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa ravita Britannian sotajoukkoja äitinsä keittiöstä. Lopulta hän turvautui erääseen Rhylin makeisleipuriin ja llandudnolaiseen vihanneskauppiaaseen, ja ilmaisemalla kummallekin puolet salaisuudesta hänen onnistui säilyttää koko salaisuus. Mutta vielä sittenkin hän oli ilmeisesti kykenemätön selviytymään tilanteesta, minkä Suklaalääkkeen kysyntä oli aiheuttanut. Se oli tilanne sellainen, että siihen tarvittiin puolenkymmenen liikemiehen koko huomio. Se oli aivan toisenlainen homma kuin pelastusvene-asia. Eräänä iltana muuan mies, joka oli asustanut pari päivää P. Asaphin tien täysihoitolassa, virkkoi Denrylle:

"Kuulkaahan nyt, herra. Minä käyn suoraan kiinni asiaan. Kuinka paljon vaaditte?"

Ja hän selitti tarkoituksensa. Kuinka paljon Denry vaatisi siitä, että luovuttaisi Suklaalääkkeen salaisuuden ja kaikki oikeudet sekä nimen "Machin" ("jota ilman ei mikään kääry ole väärentämätön")?

"Kuinka paljon tarjoatte?" tiedusti Denry.

"No, minä maksan teille käteen sata puntaa, mutta en penniäkään enempää."

Denry hätkähti. Sata puntaa aivan jonninjoutavasta -- oikeudesta saada kastaa suklaapalasia sitruunamehuun.

Hän pudisti päätään.

"Minä vaadin kaksi sataa", hän vastasi.

Ja hän sai kaksi sataa. Se oli luultavasti huonoin kauppa, minkä hän milloinkaan teki koko elämässään. Sillä Suklaalääke pysyi itsepintaisesti kysynnän aiheena kymmenen vuoden ajan. Mutta hän iloitsi päästessään koko hommasta; se turmeli häneltä unen ja kulutti hänen voimiaan.

Hänellä oli muitakin huolia. Llandudnon venemiehet pitivät häntä ihmisrodun vihamiehenä. Elleivät he olisi olleet luonnostaan gentlemaneja, he olisivat polttaneet hänet elävältä roviolla. Varsinkin Cregeen käytti hänestä sanoja, jotka eivät olisi voineet olla ankarampia, jos Denry olisi murhannut Cregeenin vaimon ja seitsemän lasta. Rohkenemalla ansaita toista sataa puntaa viikossa ränsistyneellä vanhalla pelastusveneellä, jonka Cregeen oli myynyt hänelle kolmestakymmenestä viidestä punnasta, Denry loukkasi pahasti Cregeenin siveystunnetta. Cregeen oli maksanut kolmekymmentä viisi puntaa _Fleetwingista_, joka oli ihan verrattomasti parempi alus kuin Denryn nimetön kaukalo. Mutta ansaitsiko Cregeen sillä sata puntaa viikossa? Ei sataa shillinkiäkään! Cregeen oli vilpittömästi sitä mieltä, että hänellä oli oikeus saada puolet Denryn voitosta. Myöskin Simeon ukko näytti arvelevan, että _hänellä_ oli oikeus saada melkoinen prosentti samasta voitosta. Ja osakeyhtiö, vaikka yleiseen tiedettiin matkailijain käyvän kaupungissa erikoisesti pelastusvene-retken vuoksi, osakeyhtiö alkoi juonitella -- laituripaikasta, valokuvaajan rantakaistaleesta, valokuvaamon ulkopuolella tunkeilevasta väkijoukosta. Denry sai tuta rikkoneensa siinä, ettei ollut syntyperäinen llandudnolainen. Hän oli muukalainen, ja hän vei rahaa kaupungista. Toisinaan hän toivoi, että olisi voinut syntyä uudelleen. Hänen ystävänsä ja pelastajansa oli Pelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri, joka sattui kuulumaan kaupunginvaltuustoon. Tämä arvon mies, jolle Denry suoritti toista puntaa päivässä, oli hänelle tuiki korvaamaton. Lisäksi Denryä pyydettiin;-- ei, vaadittiin tekemään lahjoituksia melkein jokaiselle kirkolle, kappelille, lähetysseuralle ja hyväntekeväisyysyhdistykselle Carnarvonshiressä, Flintshiressä ja muissa kreivikunnissa. Hänen nuoruutensa ei kelvannut puolustukseksi. Ja koska hänen bruttotulonsa voi arvioida mikä pölkkypää tahansa, joka otti seisoakseen rannalla puolen päivää, ei hänen ollut helppo väittää olevansa nälkään nääntymäisillään. Hän saattoi vain torjua hyökkäyksiä kertomalla epämääräisen, vakuuttavan alakuloisena, että hänen menonsa olivat paljoa suuremmat kuin kukaan saattoi kuvitellakaan.

Syyskuussa, kun kuu oli punainen ja täyteläinen ja meri peilikirkas, hän ilmoitti järjestävänsä sarjan "ilotulitusiltoja". Paperilyhdyillä koristettuna lähti pelastusvene illalla liikkeelle (maksu viisi shillinkiä), ja seuralaisinaan koko sataman laivasto soutuveneitä ja kuttereita se suuntasi kulkunsa lähelle rantakaistaletta, minne oli sovitettu rakettikoneisto pelastusvene-sihteerin avulla. Mörsäri pantiin kuntoon; välähdys, suhahdus, tulijuova, ja ilmasta putosi köysi suoraan pelastusveneen poikitse. Se teki suurenmoisen vaikutuksen ja nostatti eläköön-huutoja. Pelastusvene-yhdistys ei ollut koskaan ennen saanut ilmoitetuksi toiminnastaan niin tehokkaasti kuin nyt Denryn avulla -- ilmaiseksi.

Ilotulituksen päätyttyä Denry seisoi yksinään Pikku-Ormen rinteellä ja katseli, kun lyhdyt liukuivat kotiin ulappaa pitkin, ja kuuli liikkeistensä hilpeän ilakoinnin raikuvan tyynessä ilmassa. Se oli hänelle mieltä liikuttava elämys.

"Taivasten tekijä!" hän sanoi; "minä olen herättänyt tämän kaupungin."

VI.

Eräänä aamuna, riutuvan kesäkauden aivan viimeisinä alakuloisina päivinä, kun tulot olivat laskeneet kurjan vähäisiksi, viitiseenkymmeneen puntaan viikossa, sattui Denryn osalle suuri ja mieluisa yllätys. Hän kohtasi Nellien Rantatiellä. Noiden viattomien, lapsellisesti punastuvien kasvojen näkeminen tuotti hänelle iloa, sitä ei käynyt kieltäminen. Nellie oli isänsä, valtuusmies Cotterillin, ja äitinsä seurassa. Valtuusmies oli yritteliäs rakentaja, joka rakensi usean kadun mitan brittiläisiä koteja uuteen kaupunginosaan Bursleyn uuden kunnallispuiston puolelle. Denry oli jo tavannut hänet pari kertaa liikeasioissa. Hän oli iso lihavahko mies, neljänkymmenen viiden ikäinen, teräväpiirteinen ja tietoinen hyvinvoinnistaan. Toisella hetkellä saattoi luulla häntä hilpeäksi, suorasuiseksi kumppaniksi, ja seuraavassa hetkessä voi joutua ymmälleen huomatessaan viekkautta tai kovuutta. Rouva Cotterill oli niitä naisia, jotka eivät jaksa kohota miehensä yhä nousevalle tasolle. Potien alituista ramppikuumetta hän ei avannut koskaan tiukkaan suljettuja huuliaan seurassa, vaikka muutamat ihmiset tiesivätkin hänen osaavan puhua yhtä nopeasti ja yhtä tehokkaasti kuin yksikään toinen. Hänen puhekoneistoaan oli vaikea saada käyntiin, mutta myöskin yhtä vaikea seisahduttaa. Tavallisesti hän pukeutui matalaan hattuun ja vaippaan. Cotterillit olivat viettäneet pari viikkoa Man-saarella ja saapuneet Douglasista suoraan Llandudnoon, missä aikoivat viipyä pari, kolme päivää. He asustivat Craig-y-donissa, Rantatien itäpäässä.

"Jaha, nuori mies!" sanoi valtuusmies Cotterill.

Ja hän kohteli Denryä huolettoman suojelevasti, mikä ei suinkaan saavuttanut tämän hyväksymystä. "Lyönpä vetoa, että olen tänä kesänä ansainnut enemmän rahaa kuin sinä kaikella rakennuskeinottelullasi!" sanoi Denry äänettömästi valtuusmiehen selälle, kun Cotterillin perhe tarkasteli rannassa odottavaa historiallista pelastusvenettä. Valtuusmies Cotterill sanoi peittelemättä, että yhtenä syynä heidän Llandudnon-matkaansa oli hänen halunsa nähdä tuo eriskummallinen pelastusvene, josta oli todella puhuttu melkoisesti Kaupunkiviisikossa. Tämä tunnustus lohdutti Denryä. Sitten neuvosmies alkoi taasen kohdella häntä "nuorena miehenä".

"Kuulkaahan", sanoi Denry huolimattomasti, "teidän pitää syödä jonakin iltana päivällistä minun kanssani, koko perheen -- mitä sanotte?"

Ei kukaan, joka ei ole viettänyt ainakin kahtakymmentä vuotta seudussa, missä ihmiset syövät päivällisensä kello yhdeltä ja päivällisen syöntiä pimeän tultua pidetään ylimysten hulluna oikkuna, voi käsittää tämän puheen vaikutusta.

Kylliksi toinnuttuaan valtuusmies sanoi, että heistä olisi erittäin hauskaa syödä päivällistä hänen kanssaan; rouva Cotterillin tiukat huulet näyttivät liikkuvan, mutta mitään ei kuulunut, ja Nellien kasvot hehkuivat.

"No niin", sanoi Denry, "tulkaa syömään päivällistä kanssani Majesticissa."

Majestic-nimi kohotti hänet lopullisesti "nuoren miehen" arvoasteelta. Se oli aallonmurtajan läheisyyteen rakennettu uusi hotelli, joka kehui ilmoituksissa olevansa koko kreivikunnan komein. Mikä oli varsin rohkeata, kun ottaa huomioon Cardiffin majatalojen upeuden. Siinä oli kaksi sataa makuuhuonetta ja tarjoilijoita, jotka osasivat englantia puutteellisesti; ja sen hintoja pidettiin tarumaisina.

Loppujen lopuksi lienee näistä neljästä hämmästynyt ja säikähtänyt eniten Denry itse. Hän ei ollut koskaan pitänyt kenellekään päivällisiä. Hän ei ollut koskaan syönyt itsekään päivällistä iltasella. Hän ei ollut koskaan käynyt Majesticissa. Hän ei ollut koskaan uskaltanut astua Majesticiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan niistä salaperäisistä alkuvalmisteluista, joihin on ryhdyttävä pidettäessä päivälliset yleisessä paikassa.

Mutta seuraavana aamuna hän myi pelastusveneen kolmestakymmenestä viidestä punnasta eräälle venemiesten yhtymälle, jonka päänä oli heidän johtajansa John. Ja hän vannoi itsekseen pitävänsä kunnolliset päivälliset, vaikka ne sitten maksaisivat hänelle purren koko hinnan. Sitten hän kohtasi rouva Cotterillin, joka astui ulos eräästä myymälästä. Kohtalon omituisesta sallimuksesta rouva Cotterill alkoi heti puhua. Ja vanhana pikakirjoittajana Denry laski vaistomaisesti, ettei edes Thomas Allen Reed olisi kyennyt merkitsemään rouva Cotterillin puhetta sanasta sanaan. Tämän kasvot koettivat ilmaista tuskaa, mutta niistä loisti mielihyvä. Sillä hän huomasi joutuneensa jännittävään tilanteeseen, jonka hän saattoi hyvin ymmärtää.

"Voi, voi, herra Machin", hän sanoi, "ajatelkaas nyt, mitä on tapahtunut? En oikein tiedä, kuinka sen teille kertoisin. Tehän kutsuitte meidät päivällisille huomiseksi ja asia on sovittu, ja nyt neiti Earp sähkötti meidän Nellielle, että hän aikoi saapua huomenna viettämään pari päivää meidän seurassamme. Nähkääs, Ruth ja Nellie ovat niin ihmeen hyviä ystäviä. Nyt siitä syntyy aika sotku. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä meidän on tehtävä. Mitä ihmettä Ruth sanoisikaan, jos jättäisimme hänet yksikseen juuri ensimmäisenä iltana? Kyllä hän minun mielestäni olisi voinut --"

"Teidän pitää ottaa hänet mukaanne", sanoi Denry.

"Mutta ettekö te -- eikö teistä -- eikö hän -- eikö se --"

"Ei ollenkaan", virkkoi Denry. "Minun mielestäni se olisi perin hauskaa."

"Te olette tosiaankin oikein järkevä", sanoi rouva Cotterill. "Johan minä sanoinkin herra Cotterillille aamiaispöydässä -- minä sanoin hänelle --"

"Minä kutsun lisäksi valtuusmies Rhys-Jonesin", sanoi Denry. "Hän on täkäläisen valtuuston huomattavimpia jäseniä ja Pelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri. Me olemme hyviä ystäviä."

"Oh!" huudahti rouva Cotterill, "sitten se ei olekaan mikään pikkuasia!"

Ei ollutkaan.

Denry havaitsi helpotuksekseen, ettei päivällisten pitäminen Majesticissa tuottanut ylen suuria vaikeuksia: tarvitsi vain karaista mielensä ja astua sisään hotellin upeasta ovesta. Tehtyään sen ja mutistuaan, että oli aikomus tarjota tuttaville vähä haukattavaa, tarvitsi vain kuunnella ehdotuksia, joista jokainen voitti edeltäjänsä loistavuudessa, ja sanoa "Hyvä on". Samaten tervehdittäessä nuorta naista, joka kerran oli ollut jalokivi naisten seurassa. Tarvitsi vain sanoa: "Hyvää iltaa -- mitä kuuluu?" Ja hän sanoi samaa. Ja sitten lyötiin kättä. Eikä siitä henki mennyt!

Sikäli olivat päivälliset kuitenkin puutteelliset, että herrat eivät olleet frakkipuvussa. (Denry merkitsi muistiin uuden elämänohjeen: ei pidä koskaan lähteä matkalle frakkipuvutta, koska ei voi tietää, mitä sattuu.) Tytöt olivat säteilevän valkoisissa. Ja valkoinen vie sittenkin voiton kaikesta. Rouva Cotterill oli verhoutunut mustaan silkkiin ja äänettömyyteen. Ja musta silkki vie sittenkin voiton kaikesta. Tarjottiin sampanjaa. Tarjottiin jäätelöä. Nellieltä kiellettiin sampanja ja hän korvasi vahingon jäätelöllä. Denry oli saanut tilaisuuden kertoa hänelle Suklaalääkkeen tarinan. Nellie sanoi: -- "Tehän olette ihan ihmeellinen!" Ja Denry sanoi, että Nellie oli itse ihmeellinen. Denry ei puhunut Suklaalääkkeestä hänen isälleen. Eikä Nelliekään puhunut siitä. Mitä Ruthiin tuli, niin epäämättömästi hänen läsnäolonsa teki päivälliset seuraelämän kannalta katsoen onnistuneiksi. Hän tuntui tottuneen sellaisiin hommiin. Hän juuri sai kielet laukeamaan. Mutta Denry katseli häntä nyt toisin silmin, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että hän oli aikoinaan erehtynyt pitämään Ruthia maailman helmenä.

Päivällisten loppupuolella herätti valtuusmies Rhys-Jones suurta huomiota nousemalla esittämään heidän isäntänsä maljan. Hän viittasi Englannin pelastusvenemiehistön suurenmoiseen sankariuteen ja kiitti yhdistyksen nimessä Denryä niistä viidestäkymmenestä kolmesta punnasta, mitkä tämän liikkeiset olivat suorittaneet rahastoon. Hän sanoi sitä jaloksi lahjaksi ja Denryä filantroopiksi. Ja hän kehotti valtuusmies Cotterillia yhtymään tähän maljaan. Minkä valtuusmies Cotterill tekikin oivin vakiintunein sanoin, jotka olivat tuloksena pitkällisestä tottumuksesta. Ja Denry änkytti, että hän oli erittäin kiitollinen ja ettei asiasta kannattanut puhua.

Mutta kun maljat oli juotu, eksyi valtuusmies Cotterill suojelevaan ivallisuuteen, ikäänkuin nuorukaisen menestys olisi herättänyt hänessä kateutta. Eikä hän tyytynyt enää "nuoreen mieheen". Hän puhutteli Denryä mahtipontisesti "poikaseksi".

"Se pelastusvene -- se oli aika hyvä ajatus, poikaseni -- aika hyvä ajatus", hän sanoi.

"Niinpä kyllä", vastasi Denry, "mutta se syntyi minun päässäni."

"Mutta nyt on kysymys siitä", sanoi valtuusmies, "voitteko synnyttää toisia yhtä hyviä ajatuksia."

"Enpä tiedä", sanoi Denry; "entä _te_?"

Vastahakoisesti he erosivat yksityishuoneen ylellisyydestä, ja Denry maksoi salavihkaa laskun muutamalla kourallisella kultarahoja, ja valtuusmies Rhys-Jones erosi heistä oikein sydämen surulla. Nuo toiset viisi astelivat rivissä pitkin kuutamoista Rantatietä. Ja kun oli saavuttu Craig-y-donin edustalle ja Cotterillit olivat menossa sisään, virkkoi Ruth, joka oli jättäytynyt jälemmäksi, pehmeällä äänellä Denrylle:

"Minua ei haluta laisinkaan lähteä nukkumaan. Eikö sinusta olisi hauska kävellä hiukan?"

"Minä --"

"Olet varmaankin hyvin väsynyt?" virkkoi Ruth.

"En ensinkään", vastasi Denry; "mutta minä pelkään kuutamoa."

Ja heidän katseensa kohtasivat toisensa katulyhdyn valossa, ja Ruth toivotti hänelle hauskoja unia ja katosi. Se oli erinomaisen hienoa.

VII.

Seuraavana iltapäivänä matkustivat Cotterillit ja Ruth Earp kotiin ja Denry liittyi heidän seuraansa. Llandudno alkoi juuri vaipua talviuneensa, ja Denryn verraten monimutkaiset asiat olivat kaikki parhaassa järjestyksessä. Vaikka toiset osoittivat jonkinlaista raukeutta, oli hän itse hilpeällä tuulella. Hänen vähäpätöisten matkatavarainsa joukossa oli uusi hattulaatikko, joka osoittausi yhä uudistuvan ilon lähteeksi.

"Ottakaahan tämä", hän sanoi eräälle kantajalle Llandudnon asemasillalla ja ojensi uutta hattulaatikkoa kasvoillaan tyyni ilme. Kantaja otti sen pahaa aavistamatta, ja kun hattulaatikko sitten oli kiskaisemaisillaan hänen käsivartensa sijoiltaan, hän purki kummastustaan kantajien tapaan.

"Pakana sentään, herra!" hän sanoi, "kylläpä se painaa!"

Itse asiassa se painoikin lähes viisikolmatta naulaa.

"Niin", sanoi Denry, "se on tietysti täynnä kultarahoja."

Ja kaikki nauroivat.

Crewessä, missä heidän oli muutettava toiseen junaan, ja jälleen Knypessa ja Bursleyssä hän herätti hämmästystä kantajain keskuudessa salaamalla hattulaatikkonsa raskauden ja ojentamalla sen heille, ikäänkuin se olisi painanut vain kymmenisen unssia. Ja joka kerta hän toisti saman sukkeluuden kultarahoista.

"Mitä ihmettä sinulla oikein on tuossa hattulaatikossa?" kysyi Ruth.

"Johan minä sen sanoin", vastasi Denry nauraen. "Kultarahoja!"

Lopuksi hän kohdisti kujeen omaan äitiinsä. Rouva Machin uurasti tapansa mukaan mökissään Broughaminkadun varrella. Kenties ei hänen mieleensä ollut juolahtanut lähteä Llandudnoon huvittelemaan. Joka tapauksessa oli hänen läsnäolonsa Bursleyssä ollut tarpeen, sillä hän oli usein kerännyt vuokrat Denryn puolesta ja kerännyt ne oikein hyvin. Denry iloitsi nähdessään hänet jälleen, ja äiti iloitsi nähdessään poikansa, mutta he salasivat tunteensa niin tarkoin kuin suinkin. Kun Denry salakavalasti ojensi äidille hattulaatikon, pudotti tämä sen maahan ja ilmoitti hänelle peittelemättä, ettei aikonut alistua hänen kepposiinsa.

Juotuaan teetä, joka maistui aivan yhtä hyvältä kuin juhlapäivälliset, Denry ojensi äidilleen avaimen ja pyysi häntä avaamaan hattulaatikon, jonka hän oli asettanut tuolille.

"Mitä siinä on?"

"Kasa aika somia kiviä, joita olen keräillyt rannalta", sanoi Denry.

Äiti siirti hattulaatikon polvilleen ja avasi sen ja tapasi paksun vaatteen, jonka hän osaksi nosti syrjään. Ja sitten rouva Machinin suusta kajahti kiljahdus, ja hattulaatikko syöksyi hirveästi rysähtäen lattiaan ja hän seisoi nilkkojaan myöten kultarahoissa. Hän voi nähdä soverineja kierivän kaikkialle pitkin permantoa. Vähitellen päättivät vilkasluontoisimmatkin soverinit laskeutua rauhallisesti lepäämään, ja sitten syntyi syvä hiljaisuus. Denryn sydän jyskytti kiivaasti.

Rouva Machin vain pudisti päätään. Usein ei poika saanut häntä sanattomaksi, mutta tämä kotiintulon teatterimainen huippukohta riisti häneltä todellakin puhekyvyn.

Myöhään sinä iltana koristivat soveriniröykkiöt salin soikiopöytää.

"Tuhat yksitoista", sanoi Denry viimein lampun ääressä. "Viisitoista puuttuu vielä. Haetaan ne huomenna."

Vielä useana päivänä sen jälkeen poimiskeli rouva Machin soverineja. Olipa kaksi poistunut koko salista ja siirtynyt kahta porrasta alemmaksi takapihaan ja, huomattuaan mahdottomaksi päästä takaisin, jäänyt sinne.

Ja koko kaupunki tiesi, että tuo verraton Denry oli saanut päähänpiston palata kotiin äitinsä luo mukanaan hattulaatikollinen kultarahoja. Tämä oli Denryn "vereksin" keksintö, ja se antoi kaupungille puheenaihetta ties' kuinka pitkiksi ajoiksi.

VI LUKU.

Murtovarkaus.

I.

Se seikka, että Denry Machin päätti olla saapumatta Sneyd Halliin muulillaan, osoitti jo itsessään, ettei Chellin kreivittären haastatteleminen ollut suinkaan niin yksinkertainen ja vähäpätöinen arkiaskare, kuin hän koetti uskotella.