Part 7

"Keitä he ovat?" tiedusti Ruth, ja sanat olivat päässeet hänen suustansa, ennenkuin hän tuli muistaneeksi, ettei uteliaisuus sopinut hänen arvolleen.

"Muuan nuori neiti, jonka kanssa olin kerran kihloissa", sanoi Denry.

"Kumpi heistä?" kysyi yksinkertainen Nellie kummastuneena.

"En muista", vastasi Denry.

Tämä oli hänen mielestään hänen parhaita vastauksiaan -- ei Nellielle, vaan Ruthille. Nellie ei tietenkään osannut antaa arvoa sen viehättäväisyydelle. Mutta Ruth osasi. Siinä vastauksessa ei ollut ainoatakaan särmää, joka olisi välttänyt Ruthin kriitillisen huomion.

Lopulta he ennättivät asemalle neljännestuntia ennen junan määräaikaa ja puolta tuntia, ennenkuin se todella saapui.

Denry maksoi ukolle matkatavarain tuonnista.

"Onko siinä nyt kaikki?" hän kysyi tytöiltä käsittäen molemmat samaan katseeseen.

"On", sanoi Ruth, "mutta missä sinun tavarasi ovat?"

"Oh!" Denry vastasi. "Minä en matkusta tänä iltana. Minulla on täällä vähä liikeasioita. Luulin teidän ymmärtävän sen. Toivon teidän suoriutuvan hyvin yhdessä."

Hetkisen kuluttua Ruth virkkoi iloisesti: "Kyllä toki! Minä aivan unohdin sinun liikeasiasi." Mikä oli silkkaa valhetta, koska hän ei tietänyt vähääkään Denryn liikeasioista eikä tämä suinkaan ollut ilmoittanut hänelle, ettei palaisikaan heidän seurassaan.

Mutta Ruth halusi esiintyä erittäin urheasti, ylpeästi ja kuin kuningatar ikään, ja tämän vuoksi on toisinaan pakko poiketa tarkasta totuudesta. Kaikkein arvokkainta koko maailmassa oli Ruthille hänen arvokkuutensa -- ja kuka voi moittia häntä siitä? Hän aikoi säilyttää sen mistä hinnasta tahansa.

Muutaman minuutin kuluttua veti heidät puoleensa asemasillan kirjamyymälä yhtä ehdottomasti kuin kaatunut hevonen kerää ympärilleen väkijoukon. Kirjamyymälän vaiheilla oli toisiakin ihmisiä, ja koska nämä olivat ilmeisesti aikeissa lähteä Llandudnosta, tunsivat Ruth ja Nellie saavansa siitä jonkinlaista lohdutusta. Asia näytti yhteiskunnalliselta kannalta katsoen heistä valoisammalta. Denry osti pari pennyn lehteä, ja sitten sanomalehtipoika alkoi liimata seinälle juuri saapuneen _Staffordshiren Merkkitorven_ sisällysluetteloa. Ja tässä ilmoituksessa oli varsin huomattavalla sijalla seuraavat sanat: -- "Kova myrsky Pohjois-Walesissa. Erikoiskirjeenvaihtajamme kuvaus." Denry sieppasi lehden numeron ja avasi sen, ja uutissivun ensi palstalla hän näki oman ihmeellisen kyhäyksensä sisältäen sanan "rembrandtimainen". "Erään bursleyläisen tarkka kuvaus Llandudnossa sattuneesta jännittävästä seikkailusta" sanottiin alaotsakkeessa. Ja kyhäyksen johdantona oli seuraava lause: "Olemme kiitolliset herra E. H. Machinille, jolla on Bursleyn elämässä varsin huomattava sija", j.n.e.

Se tuntui kuin ihmeeltä. Denry ei voinut estää kasvojaan hehkumasta, kuinka ankarasti hän koettikin.

Valheellisen tyynenä hän ojensi lehden Ruthille. Tämä otti sen vastaan niin tyynesti, että hän horjahti asemastaan.

"Me luemme sen junassa", sanoi Ruth teeskennellen ja alkoi puhua jostakin muusta. Ja hän muuttui perin miellyttäväksi ja rakastettavaksi.

Kirjamyymälässä oli sanomalehtien ja halpahintaisten novellien seassa joukko muistoesineitä Llandudnosta -- paperiveitsiä, kyniä, paperipainoja, kellokoteloita, kynäkotelolta, kaikki keveästä puusta tai lasista tehtyjä ja koristettuja värillisillä kuvilla Llandudnosta ja myöskin sanalla "Llandudno" suurin fraktuura-kirjaimin, jotta ei syntyisi erehdystä. Ruth muisti aikoneensa ostaa kristallisen paperipainon, jonka pohjaa koristi Suur-Ormen kuva. Kirjamyymälässä oli useita kristallisia paperipainoja, jotka esittivät Hotel Majesticia, Esplanaadia, Onnenlaaksoa, mutta ei ainoatakaan Suur-Ormen kuvaa. Siellä oli myöskin paperiveitsiä ja kellokoteloita, joissa oli Suur-Ormen kuva. Mutta Ruth halusi saada yhdistelmän paperipainoa ja Suur-Ormea, eikä mikään muu tyydyttänyt häntä. Sellainen hän oli. Myyjä myönsi, että sellainen yhdistelmä oli olemassa, mutta se oli "loppuunmyyty".

"Ettekö voisi hankkia sitä ja lähettää minulle?" sanoi Ruth.

Ja Denry näki jälleen, että hän oli parantumaton.

"Kyllä, neiti", sanoi myyjä. "Aivan varmasti, neiti. Viimeistään huomenna." Ja hän otti esiin muistikirjan. "Mikä nimi?"

Ruth katsahti Denryyn, kuten naiset katsovat moisissa tilanteissa.

"Rothschild", virkkoi Denry.

Tuntuu kenties oudolta, että tuo yksi ainoa sana teki lopun heidän kihlauksestaan. Mutta niin kävi. Ruth ei voinut sietää moitetta. Hän lähti punastuen tiehensä. Kirjamyymälän mies ei saanut merkittäväkseen mitään tilausta. Useat lähellä seisovat ihmiset käsittivät hämärästi, että rautatien asemasillalla oli ihan heidän nenänsä edessä tapahtunut yhdessä välähdyksessä perhekohtaus. Nellie huomasi pian, että oli tapahtunut jotain varsin vakavaa, sillä juna vei heidät asemalta Ruthin virkkamatta puoltakaan sanaa Denrylle, vaikka Denry kohotti hattuaan ja oli melkein ylenpalttisen kohtelias.

Seuraavana iltapäivänä Denry sai postissa rasiaan kätketyn sormuksen. "En aio alistua solvauksiin", kertoi lyhyt kirje.

"Minähän sanoin vain 'Rothschild'!" mutisi Denry itsekseen. "Eikö muka saisi sanoa 'Rothschild'?"

Mutta salaisesti hän oli ylpeä itsestään.

V LUKU.

Kauppalaiva.

I.

Ratkaiseva kohtaus, siitä pitäen historiallinen, tapahtui "Johnin koppeliksi" nimitetyssä mökissä -- John oli Llandudnon aallonmurtajan vaiheilla asustavan merikansan tunnustamaton johtaja. Tuota köysistön koristamaa tupaa valaisi alkeellisen muotoinen öljylamppu, ja appelsiinilaatikon ympärillä, jolle lamppu oli sovitettu, istuivat Denry, pelastusveneen omistaja Cregeen ja John itse (ikäänkuin antaakseen puolivirallisen leiman mahdollisille toimituksille).

"No niin, tässä se on?" sanoi Denry ojentaen Cregeenille paperipalan.

"Mitäs tämä merenteeraa?" kysyi Cregeen ottaen paperin isoihin sormiinsa ja tirkistellen sitä, ikäänkuin se olisi ollut papyruskäärö.

Mutta hän tiesi varsin hyvin, mikä se oli. Se oli viidenkolmatta punnan maksuosoitus. Sitä hän ei tietänyt, että lukien mukaan varemmin sinä päivänä suoritetut kymmenen puntaa se edusti erittäin suurta osaa niitä Denryn säästöjä, jotka olivat pelastuneet hänen kihlausajastaan. Cregeen tarttui kynään, ikäänkuin se olisi ollut tulitikun pätkä, ja kirjoitti kuitin. Löydettyään sitten leimamerkin liiviensä taskusta villanuttunsa alta hän pisti sen suuhunsa, minne se hävisi pitkäksi aikaa. Lopulta Denry sai kuitin, ja se todisti hänen nyt omistavan kaikkine varusteineen ja purjeineen pelastusveneen, joka ennen oli tunnettu _Llandudnon_ nimellä, mutta oli sillä haavaa ilman nimeä.

"Onkos aikomus ruveta elämään siinä?" tiedusti verraten harvasanainen John.

"Ei siinä, vaan siitä", vastasi Denry.

Ja hän lähti ulos rantahietikolle jättäen Johnin myymään Cregeenille _Fleetwingin_, pienen kutterin, joka oli aivan omiansa kuljettamaan kaksitoista henkeä "hauskalle purjehdusretkelle lähivesille". Ellei Cregeen olisi ollut ankaran halukas pääsemään _Fleetwingin_ omistajaksi ja aivan rahaton sitä ostamaan, ei Denry olisi varmaankaan saanut häntä koskaan houkutelluksi myymään pelastusvenettä.

Toisessa osassa aallonmurtajaa Denry kohtasi valkopartaisen merimiehen, vanhan Simeonin, joka oli ollut mukana pelastamassa _Hjalmarin_ miehistöä, mutta jota virkaveljet tuntuivat pitävän pikemmin koristeena kuin käyttövoimana.

"Asia on järjestetty", sanoi Denry.

Ja äänettömänä Simeon nyökkäsi verkalleen usean kerran.

"Minä maksan teille kolmekymmentä shillinkiä viikossa", sanoi Denry.

Ja tuo kunnianarvoisa pää heilahteli jälleen kuutamoisessa hämärässä ja tyyntyi vähitellen lepotilaan.

Hetken kuluttua pää virkkoi kimeällä, verkkaisella äänellä:

"Min' oon tavannu kolme kappaletta niistä Norjan pojista. Kaks' ei osaa engelskaa sen enempää kuin syntymätön lapsi; eikä ne edes ymmärrä mitä niille sanoo, vaikka ihan karjuin niille korvaan."

"Sitä parempi", arveli Denry.

"Minä näytin niille sitä kultarahaa", sanoi parrakas pää, jälleen heilahdellen.

"Hyvä on", virkkoi Denry, "älkää unohtako. Kello kuudelta huomisaamuna."

"Parasta olisi ruveta viideltä", ehdotti pää. "On vähä niinkuin rauhallisempaa."

"Kello viideltä siis", suostui Denry. Ja hän poistui P. Asaphin tielle hautoen suunnatonta ajatusta.

Ajatus oli seuraava:

"Nyt se on tehty!"

Nyt, kun asia oli tehty eikä voinut kääntyä tekemättömäksi, hän tunnusti itselleen, ettei hän ollut koskaan ennen ollut mielettömämpi. Tuskin hän saattoi käsittää, mikä oli hänet saanut menettelemään niin. Mutta hän kuvitteli hämärästi, että tämän oikun joutua merialuksen omistajaksi täytyi jollain tavoin olla tuloksena hänen merkillisestä seikkailustaan muuttovaunuissa Bursleyn kanavassa.

Hän oli niin kiintynyt aineellisiin asioihin, että kykeni neljännestunnin ajaksi unohtamaan, että oleelliselta osaltaan hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon ja ettei hänellä ollut muuta toivottavana kuin onttoa maallista menestystä. Hän tiesi Ruthin palauttavan sormuksen. Melkein hän voi nähdä postimiehen pitelevän pientä pahvirasiaa, joka sisältäisi sormuksen. Hän oli rakastanut ja rakastanut traagillisesti. (Niin hän selitti asian -- sanattomissa ajatuksissaan; mutta asian laita oli oikeastaan sellainen, että hän oli rakastanut sellaista, mikä oli liian kallis hänelle.) Nyt unelma oli loppunut. Rantatien huviyleisön keskitse kulki P. Asaphin tietä kohti toiveissaan pettynyt mies, jolla oli menneisyytensä, joka oli tyystin tutkinut naiset, mies, jolla ei ollut mitään opittavana toisesta sukupuolesta. Ja kesken kaikkea sydämen tragediaa, kesken kaikkia onton maallisen menestyksen arveluita pyöri hänen mielessään typerän mitättömiä pikku ajatuksia kuten sarja koneellisia hiiriä. Esimerkiksi että olisi aika ikävää kertoa bursleyläisille, että hänen kihlauksensa, joka oli todella herättänyt kaupungissa huomiota, oli purettu. Kerrassaan nöyryyttävää! Ja Ruth oli joka tapauksessa oikea kimmeltävä jalokivi naisten joukossa. Oliko Bursleyssä toista tyttöä niin hienoa, niin vaikuttavaa ja todella siroa?

Sitten hän lohdutti itseään ajattelemalla: "Minä olen varmastikin ainoa mies, joka on koskaan saanut kihlauksensa purkautumaan sanomalla vain 'Rothschild'!" Tämä oli luultavasti totta. Mutta se ei auttanut häntä saamaan kiinni unen päästä.

II.

Seuraavana aamuna kello 5.20 valaisi varhainen aurinko Irlannin meren levotonta pintaa juuri Pikku-Ormen edustalla, länteen Llandudnon lahdesta. Rauhattomilla laineilla kiikkui Denryn pelastusvene miehistönään nyökkäilevä partapää, kolme tavallista brittiläistä merimiestä, muuan norjalainen joka osasi puhua englantia pari tavua kerrallaan ja kaksi muuta norjalaista, joiden kasvatus oli lyöty laimin siinä määrin, että he osasivat vain norjaa. Kallioniemekkeen suojassa, lähellä rantakaistaletta lojuivat _Hjalmarin_ jäännökset mukavassa lepoasennossa. Näytti aivan siltä, kuin _Hjalmar_ olisi kauan kamppailtuaan laskeutunut pitkäkseen ajurinhevosen lailla ja sanonut myrskylle: "Tee nyt mielesi mukaan!"

"Joo", piipitti tuo kunnianarvoisa pää. "Parissakymmenessä minuutissa me päästään mukavasti ulos, ellei vuorovesi painu pahasti itään. Ja mitä paluumatkaan tulee, niin me päästään taas mukavasti toista tietä, jos niinkuin ymmärrätte asioita."

Ei ollut epäilemistäkään, ettei Simeon päässyt ulos mukavasti. Mutta hän istui perämiehenä. Soutajat tuntuivat olevan hikoilevan tietoisia siitä, että vene oli iso ja leveä.

"Lasketaanko sen viereen?" tiedusti Simeon viitaten hylkyyn.

Silloin ilmestyi partaalle kalpeat kasvot, ja heikko, pyytävä ääni sanoi: "Ei. Käännytään takaisin." Minkä jälkeen nuo kalpeat kasvot katosivat jälleen.

Denry ei ollut koskaan ennen käynyt lahtea ulompana. Hän saattoi kyllä olla oikea mestari hoitamaan muuttovaunuja kanavan puuskaisessa altaassa, mutta aukealla ulapalla hän ei kelvannut. Sillä haavaa hän olisi melkein ollut valmis antamaan pelastusveneen ja kaiken omaisuutensa, jos olisi päässyt palaamaan maihin junalla. Paluumatka venyi niin pitkäksi, että Denry menetti toivonsa saada koskaan enää astua jalallaan syntymäsaartansa. Ja sitten tuntui töksähdys. Ja hän nousi purresta toivon syttyessä taasen iloiseen liekkiin hänen rinnassaan. Ja kello oli neljännestä vailla kuusi.

Ensimmäinen posti, joka saapui puoli kahdeksalta, toi hänelle ruskean kääryn. "Sormus!" hän ajatteli hätkähtäen hirveästi. Mutta kääry oli kolmen tuuman suuruinen kuutio ja olisi voinut sisältää sata sormusta. Hän avasi kannen ja luki paperiarkin puolikkaasta seuraavat sanat:

"Tuhannet kiitokset ihanista päivistä. Toivottavasti pidätte tästä.

_Nellie_."

Se liikutti häntä. Jos Ruth olikin kova, omanvoitonpyyteinen, kallis, niin hänen nuori, lämminsydäminen ystävättärensä saattoi joka tapauksessa olla kiitollinen ja myötämielinen. Niin, se liikutti häntä. Hän oli kuvitellut käyneensä kylmäksi kaikille inhimillisille tunteille, mutta sellainen ei ollut asian laita. Kääry sisälsi suklaata, ja hänen nenänsä totesi heti, että se oli sitruunalla höystettyä suklaata -- tuota herkullista, mutta miellyttävää yhdistelmää, minkä Nellie oli sattumalta keksinyt edellisenä päivänä aallonmurtajan ravintolassa. Tuo pikku olento lienee kuluttanut osan edellistä iltapäivää laatiakseen sitä, ja varmaankin hän oli pannut lähetyksen postiin Crewessä. Salakähmäinen ja miellyttävä pikku olento! Äskeinen kokemus ulkona ulapalla oli saanut hänet kuvittelemaan, ettei mikään syötävä maistuisi enää koskaan, mutta hän oli erehtynyt. Sitruuna antoi suklaalle omituisen karmean, maittavan, _rauhoittavan_ maun. Ja hän söi sitä oikein mielihalulla. Tuloksena oli se, ettei hän odottanutkaan aamiaista, joka tarjottiin täysihoitolassa kello yhdeksältä, vaan riensi tarmokkaana ulos ja kävi tapaamassa erästä kirjapainon omistajaa, johon oli tutustunut edellisenä iltana: Ruth oli oikeassa sanoessaan: "Ei mikään ole niin voimistuttavaa kuin suklaa."

III.

Kello kymmeneltä kuljeskeli kaksi norjalaista merimiestä, jotka taisivat vain hymyillä vastaukseksi kysymyksiin, joilla heitä ahdisteltiin, jakelemassa Rantatiellä seuraavia ilmoituslippuja:

HJALMARIN HAAKSIRIKKO UROSTEKO LLANDUDNOSSA

Joka täysi tunti klo 11, 12, 2, 3, 4, 5 ja 6 lähtee taatusti sama PELASTUSVENE, joka pelasti

HJALMARIN MIEHISTÖN,

haaksirikkopaikalle miehistönään Simeon Edwards, Llandudnon vanhin pursimies, ja pelastetun aluksen merimiehiä, taatusti syntyperäisiä norjalaisia.

Simeon Edwards, perämies.

Meno- ja paluumatka, haluttaessa korkkivöitä ja pelastusköysiä käyttäen, 2 1/2 shillinkiä

AINOALAATUINEN TILAISUUS AINOALAATUINEN ELÄMYS

Huom.! -- Pelastusveneen miehistön urhoollisuudesta on kirjoitettu koko kreivikunnan ja naapuripiirien sanomalehdistössä.

_E.D. Machin_.

Kello yhdeltätoista oli alhaalla rannassa kiihkeän utelias väkijoukko, jota varten Simeon oli laudoista ja paadesta laatinut sillan pelastusveneeseen. Muuan mies seisoi polviinsa asti vedessä ja auttoi matkailijoita lautoja myöten, ja Simeonin luottamusta herättävä parta otti heidät vastaan purren leveään syliin. Soutajilla oli päässään sadelakki ja heidät oli sidottu alukseen pelastusköysillä, ja nämä mukavuudet ynnä pelastusvyöt olivat myöskin pelottomien retkeläisten käytettävinä. Keulaan oli kiinnitetty paperi: "Oikeutettu kuljettamaan neljätoista henkeä." (Denry oli juuri käynyt lunastamassa virallisen luvan.) Mutta ainakin neljäkymmentä henkeä pyrki mukaan ensimmäiselle retkelle.

"Ei enempää!" kirkui Simeon juhlallisesti. Ja kahlaaja kapusi vedestä ja vene liukui tiehensä.

"Maksu, hyvä herrasväki!" kirkui Simeon.

Hän keräsi yhden punnan viisi shillinkiä ja kätki rahat hitaasti sinisten housujensa oikeanpuoleiseen taskuun.

"No nyt, pojat, antakaa luistaa!" hän komensi. Ja sitten hän sytytti harkitun huolellisesti piippunsa. Ja pelastusvene kiiti tiehensä.

Aivan lähellä lautasiltaa seisoi nuori mies huolimattomassa asennossa ja kasvoillaan ilme, joka tuntui sanovan: "Älkää suinkaan luulko, että tämä asia liikuttaa minua vähääkään." Hän tuijotti herkeämättä ulos ulapalle, kunnes pelastusvene kadonnut Pikku-Ormen nenitse, ja sitten hän kierteli rannalla hiekkalinnojen keskitse. Hänen sydämensä sykki mitä kiusallisimmalla tavalla. Jonkun ajan kuluttua hän alkoi taasen tarkastella merta Ja pelastusvene ilmestyi näkyviin ja suureni suurenemistaan ja saapui viimein sille kohtaa, mistä se oli lähtenyt, tällä kertaa kuitenkin laskien rantaan ylemmäksi, koska vuorovesi oli nousemassa. Ja Simeon astui maihin ensimmäisenä, ja hänellä oli kädessään pieni sinipunainen pelastusveneen malli, jossa hän helisteli rahoja.

"Muistakaa pelastusvene-rahastoa! Muistakaa pelastusvene-rahastoa!" hän lauloi juhlallisesti.

Jokainen maihin astuva matkustaja pudotti lantin sen aukosta.

Viidessä minuutissa oli pursi jälleen täynnä ja Simeon oli pistänyt taasen neljätoista puolikruunua taskuunsa.

Rannalla seisovan nuoren miehen huulet liikkuivat, ja hän mutisi:

"Se tekee neljättä puntaa! Tuhat tulimmaista!"

Päivällisajan koittaessa hän palasi P. Asaphin tielle, mutta ei voinut syödä. Hän voi vain toistella varsin hiljaa itsekseen: "Tuhat tulimmaista!"

Kaiken iltapäivää yltyi kilpailu pelastusveneen paikoista yhä kiihkeämmäksi ja vaarallisemmaksi. Denryn alus ei suinkaan ollut ainoa kuljettamaan väkeä hylkyä katsomaan. Kymmenittäin pursia oli nyt tässä liikehommassa, joka oli äkkiä saanut alkunsa sinä aamuna, koska meri oli silloin ensimmäistä kertaa myrskyn jälkeen verraten suopealla tuulella. Mutta toiset veneet ottivat vain sen, mitä pelastusvene jätti vietäväksi. Pelastusveneen taattu maine, taatusti norjalaiset soutajat (jotka vastasivat kysymykseen pahasti solkaten) ja Simeon itse; sadelakit, pelastusvyöt ja -köydet, yksinpä keräys pelastusvene-rahaston hyväksi retken päättyessä: kaikki nämä seikat loivat yhdessä lumon, jota Llandudno ei kyennyt vastustamaan.

Ja keräykseen nähden syntyi huomattava pulma. Pikku pelastusvene täyttyi, reiästä ei mahtunut enää ainoatakaan lanttia. Ja rahaston paikallissihteerillä oli avain. Pikalähetti sai viedä keräyslaatikon hänelle avattavaksi ja tyhjennettäväksi, ja sillä välin Simeon käytti sadelakkiaan keräystarkoitukseen. Tämä odottamaton tilanne teki voimakkaan vaikutuksen Illalla Denry sai kolmattatoista puntaa Simeon Edwardsin kädestä. Hän tyytyi kahteentoista ja lahjoitti anteliaasti ylijäämän urhoolliselle miehistölleen, joka oli myöskin saanut joukon juomarahoja. Iltapostissa saapui Ruthilta tuo kovanonnen sormus, kuten hän oli aavistanutkin. Hän oli juuri heittämäisillään sen mereen, kun päähän juolahti parempi ajatus ja hän pisti sen taskuunsa. Hän koetti yhä tuntea, että Ruth oli tuhonnut hänen elämänsä. Mutta hän ei voinut. Nuo kaksitoista puntaa, suureksi osaksi hopeata, painoivat niin raskaina hänen taskujaan. Hän sanoi itsekseen: "Tietenkään ei tätä voi iankaiken kestää!"

IV.

Sitten koitti päivä, jolloin hän kuuli sanottavan puoliääneen takanansa:

"Tuossa on se pelastusvene-porho!"

Tai lyhyemmin:

"Se on hän!"

Ilmaisten, että koko Llandudnossa "hän" saattoi tarkoittaa vain yhtä henkilöä.

Ja jonkin aikaa hän mittaili katuja itsetietoisena. Tuo itsetietoisuus haihtui kuitenkin vähitellen, ja hän kantoi kunniaansa yhtä helposti kuin kaulustaan.

Pelastusvene-retket _Hjalmarille_ muodostuivat ominaiseksi piirteeksi Llandudnon jokapäiväisessä elämässä. Laivan nimen ääntäminen oli monen vaihtelun alainen. Toiset sanoivat, että "j" oli lausuttava, "h" taas jätettävä pois, toiset väittivät päin vastoin. Viimein hyljättiin molemmat ensimmäiset kirjaimet kokonaan ja myöskin viimeinen -- mutta kukaan ei ollut koskaan kiinnittänytkään huomiota viimeiseen. Kujeilijat käyttivät leikillään hylystä _Inkerman_ nimeä. Tämä nimen ääntämisen lopullinen ratkaisu oli merkkinä siitä, että Llandudnon huvinhaluiset olivat ratkaisevasti mieltyneet pelastusvene-retkeen. Denryn arka pelko, ettei tuo ilmiö, joka täytti hänen taskunsa rahalla, voisi kauan kestää, oli aivan turha. Se jatkui ihan hurjasti. Ja Denry toivoi, että _Hjalmar_ olisi joutunut haaksirikkoon kuukautta varemmin. Hän laski, että haaksirikkoaan vitkastellessaan _Hjalmar_ oli tuottanut hänelle noin neljän sadan punnan tappion. Olisipa onnettomuus vain sattunut heinäkuussa eikä elokuun alkupuolella, ja olisipa hän silloin ollut paikalla! Niin, olisipa neljäkymmentä _Hjalmaria_ joutunut haaksirikkoon ja neljäkymmentä eri pelastusvenettä pelastanut niiden neljäkymmentä miehistöä ja Denry olisi ostanut kaikki pelastusveneet, hän olisi saanut ne kaikki täyteen yleisöä!

Hänen säännölliset tulonsa olivat kuitenkin erittäin tyydyttäviä ja lohdullisia. Asia vaikutti jossain määrin ikäänkuin ihmeeltä tai ainakin taikatyöltä. Hänestä tuntui siltä, ettei mikään olisi voinut estää Llandudnon kylpyvieraita taistelemasta saadakseen paikan pelastusveneessä ja maksamasta sievää summaa tästä etuoikeudesta. Se oli tullut heille tavaksi, ja näytti siltä, kuin he aikoisivat noudattaa tätä tapaa ikuisesti. Hän luuli, että se vaikuttaisi tympäisevästi yksitoikkoisuudellaan. Mutta ei! Hän luuli heidän kieltäytyvän tekemästä, mitä jokainen oli tehnyt. Mutta ei! Satoja ihmisiä saapui päivittäin rautatienasemalta, ja kaikkia tuntui tuo pelastusvene magneetin tavoin vetävän puoleensa. Kaikki tuntuivat silmänräpäyksessä ja vaistomaisesti tietävän, että ollakseen Llandudnossa moitteettomia heidän oli tehtävä ainakin yksi retki Denryn pelastusveneessä.

Hänellä oli nyt tulot, jotka voittivat hänen kaikkein kultaisimmat unelmansa. Ja sen vuoksi oli luonnollisesti hänen ensimmäinen ajatuksensa saada nuo tulot yhä vain suurenemaan. Aluksi hän korotti iltapäivä-retken maksun. Iltapäivin kilpailtiin aivan liiaksi paikoista. Tämä kilpailu aiheutti riitoja, sopimattomia sanoja ja valitettavaa kiihtymystä. Se aiheutti myöskin ajanhukkaa. Denry teki siis ihmiskunnalle suuren palveluksen ottamalla kolme shillinkiä kello kahden jälkeen. Tämä yksinkertainen ja hyväntahtoinen keino jakoi kilpailun koko päivän tasalle ja teki Denryn seitsemää, kahdeksaa puntaa rikkaammaksi viikossa.

Mutta hänen keksimiskykynsä ei tyrehtynyt tähän. Eräänä aamuna näkivät varhaisimmat retkeläiset jonkunlaisen Robinson Crusoen hyljättynä kapealla rantakaistaleella lähellä hylkyä. Muuta ei sydämetön kohtalo näyttänyt jättäneen hänelle käytettäväksi kuin kolmijalalle sovitetun laitteen ja joukon mustia laukkuja. Eikä hänelle ollut tarjona muuta suojaa kuin matala luola. Mies poloinen oli oikein siistissä asussa. Simeon ohjasi purren läheltä rantaa, joka laskeutui jyrkkänä mereen, ja tällöin Robinson Crusoe piilotti päänsä vaatteeseen ikäänkuin häveten tai ikäänkuin olisi menettänyt järkensä ja luullut itseään kameelikurjeksi. Sitten hän nähtävästi muutti mielensä ja kurkisti jälleen rohkeasti retkeläisiin. Ja pursi liukui edelleen kymmenkunnan jalan päässä hänestä ja hänen koneestaan. Sitten se pyörsi ja kulki ohitse toiselta laidalta. Ja joka retkellä tapahtui sama seikka. Ja päivän viimeiset retkeläiset jättivät Robinson Crusoen yksikseen rantakaistaleelle.

Seuraavana aamuna poistettiin eräästä valokuvaamosta Rantatien varrella ikkunaluukut ja sen ikkunoiden yläosat olivat kauttaaltaan täynnä ilmoitustauluja. Ja ikkunain alaosaan oli sovitettu kuusitoista erilaista isoa valokuvaa, jotka esittivät pelastusvenettä sivulta käsin kuvattuna. Näissä hauskoissa ryhmissä saattoi selvästi erottaa toista sataa retkeilijää, joista monella oli yllään sadetakki, korkkivyö ja pelastusköysi. Muuan tiedonanto kertoi:

"_Jäljennöksiä näistä suurenmoisista pysyväisistä valokuvista myydään sievästi kehystettyinä kahdesta shillingistä kappale. Tilaukset suoritetaan vuoronsa mukaan ja lähetetään tarpeen tullen postitse. Pyydetään kunnioittavimmin suorittamaan maksu tilauksen tapahtuessa. Maksamattomia tilauksia ei suoriteta_."