Part 5

Ruth kohotti kulmakarvojaan.

Isommassa rasiassa oli myöskin hopeinen tulitikkulaatikko. Kaikki yksityiskohtaisesti järjestyksessä. Denrystä tuntui siltä, että hän seisoi vuorella ja hänen tarvitsi vain laskeutua kiertelevää polkua joutuakseen luvattuun maahan. Hän oli peräti tyytyväinen siihen maailmanmiehen tapaan, millä hän oli sanonut: "Sallitteko todellakin?"

Hän tuprutteli savua hellävaroen. Ja savuke huuliensa välissä ja heiluttaen vasemmalla kädellä tulitikun sammuksiin hän kysyi:

"Poltatteko itse?"

"Kyllä", sanoi Ruth, "mutta en julkisesti. Minä tunnen miehet."

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin naiset tupakoivat vielä arastellen.

"Minä pyydän", vakuutti Denry työntäen rasian häntä kohti. Mutta Ruth ei halunnut tupakoida.

"En tarkoita _teitä_", hän sanoi, "en laisinkaan. Mutta en voi hyvin. Päätäni kivistää niin hirveästi."

Denry tekeytyi huolestuneen näköiseksi.

"Te näytättekin aika kalpealta", hän virkkoi kömpelösti.

"Kalpealta!" toisti Ruth. "Olisitte vain nähnyt minut tänä aamuna. Minua vaivaa toisinaan ankara huimaus. Lääkäri sanoo sen johtuvan huonosta ruoansulatuksesta. Mutta ei jutella minun vähäpätöisestä persoonastani ja typeristä taudeistani. Ehkä tee vaikuttaa hyvää."

Denry vastusteli jälleen, mutta hänen kokemuksensa sisäisestä kulttuurista oli liian veres antaakseen hänen vastustella tehokkaasti. Asian laita oli sellainen, ettei hän osannut sanoa sitä luonnollisesti. Hänen oli sepitettävä sanottavansa ja sitten lausuttava ne, ja tuloksesta puuttui välittömyyden välttämätön sävy. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka ihmeellisesti naiset osasivat hillitä itseään. Kun hänen päätään kivisti -- mikä onneksi tapahtui harvoin -- silloin ei hän kyennyt ajattelemaan ja puhumaan mitään muuta; koko maailmankaikkeus oli pelkästään päänkipua. Ja nyt Ruth tunsi päänsä kipeäksi, eikä kuitenkaan ollut puoleen tuntiin maininnutkaan sitä!

Ruth alkoi rupatella Fearnseistä ja Swetnameista ja kertoi juoruja Henry Mynorsista (joka vastusti tanssia) ja Anna Tellwrightista, tuon vanhan rikkaan kitupiikin Ephraim Tellwrightin tyttärestä. Se oli ilmeistä; hän tunsi Bursleyn seuraelämän kulissien takaiset asiat! Aivan kuin hän olisi poistanut etuseinän joka talosta ja tutkinut jokaista huonetta kaikessa rauhassa, tarkan yksityiskohtaisesti. Mutta tietysti tanssinopettajattarella oli tilaisuuksia... Denryn oli tekeytyminen melkein yhtä kaikkitietäväksi.

Sitten Ruth katkaisi keskustelun vähääkään varoittamatta ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

"Viitsisitteköhän käväistä tuolla ladossa minun puolestani?" hän mutisi.

Tavallisesti hän nimitti tanssiopistoa ladoksi. Se oli varemmin ollut tavarasäiliönä.

Denry hypähti pystyyn. "Kernaasti", hän sanoi varsin innokkaana.

"Luullakseni löydätte pienen hajuvesipullon pianolta", virkkoi Ruth sulkien silmänsä.

Denry riensi kiihkeänä tekemään työtä käskettyä ja tuntien olevansa pelottava ritari ja heikkojen naisten suojelija. Hän tunsi selvästi hallitsevansa tilannetta. Aivan oikein, pieni hajuvesipullo oli pianolla. Hän sieppasi sen ja kantoi Ruthille ritarillisuuden siivillä. Hän ei ollut tietänyt, että hajuvesi paransi tai lievensi päänkipua.

Ruth avasi silmänsä ja koetti ankarasti ponnistaen näyttää iloiselta ja paremmalta. Mutta se ei onnistunut. Hän otti tulpan pullosta ja haisteli ensin tulppaa ja sitten pulloa; sitten hän kaatoi muutaman pisaran nestettä nenäliinalleen ja sovitti sen ohimoilleen.

"Se helpottaa", hän sanoi.

"Todellakin?" tiedusti Denry. Hän ei tietänyt, mihin ryhtyisi -- oliko istuttava ja uskottava neito terveemmäksi vaiko jäätävä seisomaan kunnioittavaa ja vakavaa huolestuneisuutta osoittaen. Hän arveli, että parasta olisi lähteä; mutta eikö ollut epäritarillista hyljätä Ruth moisissa olosuhteissa? Asuihan tämä yksinään. Hänellä ei ollut palvelijatarta, siivoojatar vain kävi siellä silloin tällöin.

Ruth nyökkäsi urheata, väärää hilpeyttä osoittaen. Ja sitten hän sai uuden puuskan.

"Eiköhän teidän olisi parasta mennä levolle?" ehdotti Denry päättäväisemmin. Ja hän lisäsi: "Ja minä lähden... Teidän pitäisi mennä levolle. Ei siinä muu auta." Hän puheli nyt kuin viisas setä ikään.

"Ei, ei", sanoi Ruth heikosti. "Sitä paitsi teidän ei käy lähteminen, ennenkuin olen maksanut teille."

Denryn kielen kärjellä oli jo huudahdus: "Oh, älkää välittäkö siitä nyt!" Mutta hän hillitsi itseään. Denryssä oli huomattava määrä selvää järkeä. Hän oli vaivannut päätään ajattelemalla, miten voisi sievästi mainita vuokran lähtiessään kiireisesti, jotta Ruth voisi mennä levolle. Ja nyt tämä oli itse selvittänyt pulman.

Ruth ojensi käsivartensa ja otti avainkimpun pikkupöydällä olevasta korista.

"Ehkä tahtoisitte avata tuon laatikon?" hän sanoi. Ja tarkastellessaan avaimia toista toisensa jälkeen valitakseen oikean hän lisäsi: "Joka neljännes olen pannut rakkaan herra Calvertinne vuokran tuon kaapin laatikkoon... Tässä on avain." Hän kannatti koko kimppua valitsemastaan avaimesta, ja Denry otti sen käteensä. Ja sitten hän vaipui jälleen tuoliinsa ponnistuksen uuvuttamana.

"Teidän täytyy vääntää avainta äkkiä", hän sanoi heikosti, kun Denry kopeloi kömpelösti lukkoa.

Niinpä hän väänsi avainta äkkiä.

"Oikeanpuoleisessa pikku laatikossa on pussi", mutisi Ruth.

Avain kääntyi kääntymistään. Alussa se oli tenännyt vastaan, mutta nyt se pyöri liiankin helposti.

"Ei se ota auetakseen", hän sanoi tuntien itsensä kömpelöksi.

Avain raksahti ja luisti, ja toiset avaimet helisivät vastakkain.

"Kyllä se aukeni aivan helposti tänä aamuna", vakuutti Ruth. "Se on kyllä hiukan itsepintainen."

Avain pyöri pyörimistään.

"Odottakaahan, minä avaan sen itse", sanoi Ruth väsyneesti.

"Ei, ei!" intti Denry.

Mutta Ruth nousi urheana, hoippui kaapin luo ja otti avainkimpun hänen kädestään.

"Pelkään, että olette jollain lailla särkenyt lukon", selitti Ruth koetettuaan turhaan avata kaappia.

"Niinkö?" mutisi Denry. Hän tiesi joutuneensa noloon asemaan.

"Tahtoisittekohan käväistä Allmanilla", sanoi Ruth siirtyen jälleen tuolilleen, "pyytämässä, että lähettävät miehen avaamaan lukon? Muuta keinoa ei ole. Tai ehkä olisi parasta sanoa, että lähettävät heti huomisaamuna. Ja heti kun hän on korjannut sen, niin tulen itse tuomaan rahat. Ja voitte ilmoittaa rakkaalle herra Calvertillenne, että aion muuttaa ensi neljännekseltä."

"Älkää vaivautuko tuomaan", sanoi Denry. "Voin varsin hyvin pistäytyä itse tänne."

Ruth joudutti hänet tiehensä arvoituksellisella tavalla. Denry ei ollut varma siitä, oliko hän onnistunut vaiko epäonnistunut Ruthin mielestä maailmanmiehenä ja hienostuneena teenjuojana.

"Älkää vain unohtako Allmania!" muistutti Ruth hänen poistuessaan huoneesta. Hänen oli määrä sulkea itse ulko-ovi jälkeensä.

III.

Hän palasi myöhään samana yönä Urheiluklubista vietettyään siellä hauskan illan, jota oli kestänyt kello yhteen asti. Juuri työntäessään äitinsä mökin isoa avainta lukkoon hän havaitsi merkillisen ilmiön Broughaminkadun yläpäässä, missä tämä liittyy P. Luukkaan aukioon. Ja sitten hän erotti lämpimän kesäyön kaasuvaloisessa hämärässä epämääräisen suorakulmaisen laitteen liikkuvan verkalleen Broughaminkadun rinnettä kohti.

Siellä tuli muuttovaunut.

Mutta tavatonta ei ollut se, että siellä tuli muuttovaunut, vaan että ne liikkuivat omasta voimastaan ja tahdostaan. Sillä edessä ei ollut mitään hevosia, ja Denry näki, että kaksoisaisat oli nostettu kohtisuoraan ylöspäin, kuten ajurit tekevät riisuttuaan hevoset valjaista. Muuttovaunut olivat lähteneet karkuun. Ne olivat huomanneet koston päivän koittavan ja pakenivat. Vartijat olivat kaikesta päättäen jättäneet jarrun kiinnittämättä, ja nyt ne olivat päässeet irralleen.

Ne laskeutuivat ensimmäisen osan Broughaminkatua suuruudelleen sopivalla arvokkuudella ja samalla haavaa ilmeisesti tajuten tilanteen hullunkurisuuden. Sitten ne tuntuivat sanovan itselleen: "Muuttovaunut ovat aina muuttovaunuja." Sitten ne tekeytyivät typerän vakaviksi kuin mies, joka on täysin varma siitä, ettei ole humalassa. Siitä huolimatta ne pysyttelivät verraten hyvin keskellä katua, mutta ikäänkuin katu olisi ollut pingotettu köysi.

Ryminä kasvoi, mikäli ne lähestyivät Denryä. Hän veti avaimen äitinsä mökin ovesta ja pisti sen taskuunsa. Hän oli aina parhaimmillaan ratkaisutilanteessa. Ja muuttovaunujen hyökkäys oli ilmeisesti vaarallinen tilanne. Alempana kävi Broughaminkadun rinne uhkaavammaksi, ja oli mahdollista, että muuttovaunut, jotka olivat päättäneet pysyä muuttovaunuina, siirtäisivät kadun alapäässä olevat ihmiset yht'äkkiä vuoteestaan. Muuttovaunut, joiden into on herännyt, saattavat kyetä hämmästyttäviin suorituksiin. Kokonaiset kadut voivat luhistua niiden tieltä.

Kun muuttovaunut kulkivat Denryn ohitse noin puolen neljättä engl. peninkulman nopeudella tunnissa, hän hypähti tai paremminkin kapusi niihin menettämättä tässä työssä muuta kuin hattunsa, joka jäi hänen äitinsä oven edustalle todistamaan, että poika oli käynyt siellä ja poistunut harvinaisten olosuhteiden vallitessa. Denryssä oli herännyt oivallinen ajatus pudottaa aisat alas toimimaan jarruina. Mutta ollen tottumaton käsittelemään aisoja tämä toimitus kävi häneltä jotensakin hitaasti, ja ennenkuin ensimmäinen aisapari oli pudonnut, kiitivät muuttovaunut jo kahdeksan peninkulmaa tunnissa ja jyrkin kohta oli vielä edessä. Sitä paitsi vasemmanpuoleisen aisaparin pudottaminen lennätti vaunut vasemmalle, ja Denry sai pudotetuksi toisen parin parahiksi pelastaakseen tielle joutuneen lyhtypatsaan. Kaivellen ja kyntäen kadun pintaa nuo neljä aisanpäätä antoivat muuttovaunuille jotain ajateltavaa muutaman sekunnin ajaksi. Mutta onnettomuudeksi kadun jyrkkyys yllytti niitä itsepintaisiin oikkuihin, ja muutamaa sekuntia myöhemmin olivat kaikki neljä aisaa poikki ja muuttovaunut tuntuivat vainuavan aukean lakeuden olevan edessään. (Todellisuudessa oli edessä kanava.) Sitten Denry keksi jarrun ja kävi raivoisasti rautakammen kimppuun. Hän väänsi ja käänsi sitä nelisenkymmentä kierrosta. Siitä ei tuntunut olevan mitään apua. Ihmeellisintä oli, että muuttovaunut pysyttelivät keskellä katua. Hetken kuluttua Denry saattoi hämärästi erottaa kanavatelakan muurin ja kaksinkertaiset puuportit. Hän ei voinut hypätä pois; muuttovaunut olivat nyt pikajuna, ja epäilen, olisiko hän hypännyt pois, vaikka se ei olisikaan ollut mieletöntä. Hänen itsepintaisuutensa oli sitä lajia, joka vie vaikka surman suuhun pelkästä huvista. Viimeiset viisi-, kuusikymmentä kyynärää Broughaminkatua olivat tasapintaa, ja muuttovaunut talttuivat hiukan kiireessään. Denry saattoi nyt kaasulampun valossa selvästi nähdä telakan portin ja siinä suurin kirjaimin maalattuna:

SHROPSHIREN UNION KANAVA OSAKEYHTIÖ

Yleinen Kuljetusliike

Pääsy asiattomilta kielletty.

Hän oli matkalla suoraan porttia kohti, ja muuttovaunuilla oli ilmeisesti asiaa niillä main. Ne hypähtivät vaakalaitteen rautasuojuksen yli, ja tämä loikkaus järkytti niitä niin, että ne eivät suuntautuneetkaan suoraan porttia kohti, vaan tapailivat puolittain porttia, puolittain tiilikivipylvästä. Denry puri hampaansa yhteen ja tarrautui istuimeensa. Portti olisi voinut olla paperia ja tiilikivipylväs pahvia. Muuttovaunut puhkaisivat ne, samaten kuin miekka lävistää aaveen, ja Denry oli yhä hengissä. Loppumatka oli lyhyt ja hurja, johtuen osin ryhmästä sementtisäkkejä, osin kanava-altaan läheisyydestä. Muuttovaunut loikkasivat kanavaan kuin muinaisajan hirviö ja alkoivat juoda.

Denry painui tuokioksi veden alle, mutta seisoen kapealla etulaudalla, mistä aisojen katkenneet varret työntyivät ylöspäin, hän pääsi vyötäisiään myöten vedestä. Hän ei ollut uimataitoinen.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja pimeys, tähtien valo vain väikkyi heikosti kanava-altaan leveällä povella. Muuttovaunut eivät olleet matkallaan kohdanneet ainoatakaan sielua. Denry oli ollut yksinään todistamassa niiden omituista karkuretkeä.

"Tuhat tulimmaista!" hän mutisi ääneen.

Ja muuttovaunujen kohdusta vastasi ääni:

"Kuka siellä on?"

Denry tutisi kauttaaltaan.

"Minä!" hän sanoi.

"Ei suinkaan herra Machin?" tiedusti ääni.

"Kyllä vaan", hän sanoi. "Hyppäsin mukaan, kun se tuli katua alaspäin -- ja tässä sitä nyt ollaan!"

"Oh!" huudahti ääni. "Kunpa pääsisitte tänne minun luokseni."

Se oli Ruth Earpin ääni.

Hän tajusi totuuden hetkellisen tarkkanäköisyyden kirkastamana. Ruth oli näytellyt hänelle.

Ruth oli esittänyt hänelle kaksinäytöksisen komedian. Hän oli aikonut panna toimeen "kuutamoretken", kuten sitä Kaupunkiviisikossa nimitettiin. Muuttovaunut (epäilemättä kotoisin Birminghamista, missä hänen isänsä oleili) oli tuotu hänen asuntonsa edustalle myöhään illalla ja ne oli määrä täyttää ja kuljettaa pois yön kuluessa. Hevoset oli riisuttu, kenties Ruthin omaan pihaan, ja ajurien levätessä olivat muuttovaunut lähteneet liikkeelle vieden Ruthin mukanaan. Hänellä ei ollut rahaa lukittuna umpilukkoisessa kaapissaan. Syynä siihen, miksi hän ei ollut maksanut rakkaalle herra Herbert Calvertille, ei ollut se, minkä hän oli esittänyt. Denryn ensimmäinen hämmästynyt ajatus oli: "Kylläpä siinä tytössä on uskallusta! Se on vissi asia!"

Ruthin kaksimielisyys ja kehnous ei järkyttänyt hänen mieltään. Hän ihaili neidon suurenmoista ja rohkeata aietta; se miellytti voimakkaasti jokaista solua hänen aivoissaan. Hän tunsi, että he molemmat olivat hengenheimolaisia.

Hän koetti kiivetä vaunujen sivua myöten päästäkseen takaovelle, mutta muuttovaunuissa ei voi hypätä pyörältä pyörälle, varsinkin kun pyörät ovat veden alla. Sen vuoksi hänen oli pakko kavuta katolle ja sieltä liukua toiselle ovipuoliskolle, joka heilui avoinna. Tämä teko ei ollut aivan yksinkertainen. Lopulta hän tunsi vaunujen pohjan laskeuduttuaan puolen kyynärän verran veteen.

"Missä te olette?"

"Täällä", sanoi Ruth surkeasti. "Istun pöydällä. Muuta ei oltu ennätetty nostaa vaunuihin, ennenkuin miehet lähtivät hakemaan illallista tai jotain muuta. Muuttomiehet ovat aina sellaisia. Onko teillä tulitikkua?"

"Tulitikkuja minulla on tukuittain", sanoi Denry, "mutta mitä hyvää luulette niistä nyt olevan, kun ne ovat likomärkiä?"

Lyhyt äänettömyys. Hän huomasi, ettei Ruth ollut koettanut sanallakaan selittää käytöstään häntä kohtaan. Ruth tuntui olevan varma siitä, että hän ymmärtäisi.

"Minä olen saanut kauheita kolahduksia, ja nenästäni taitaa vuotaa verta", sanoi Ruth entistä surkeammin. "Kaikeksi onneksi täällä oli olkia ja säkkejä."

Laajalta hapuiltuaan Denryn käsi kosketti hänen märkää hamettaan.

"Kyllä te olette aika paha tyttö", hän sanoi.

Hän kuuli nyyhkytyksen, hurjan nyyhkytyksen. Tuo ylpeä, riippumaton olento oli murtunut tapahtumain painosta. Denry kiipesi vedestä sille puolelle pöytää, joka oli vielä vapaana. Ja muuttovaunut olivat pimeät kuin tulivuoren kita.

Vähitellen selvisi nyyhkytysten kuohunnasta heikkoja äänteitä, ja vähitellen Denry sai kuulla koko tarinan Ruthin vaikeuksista, onnettomuuksista, ponnistuksista ja tappioista. Tämä tunnusti syyllisyytensä avomielisesti. Mutta mitä hän voi tehdä? Hän oli tarkoittanut hyvää. Mutta mitä hän voi tehdä? Hänet oli ajettu umpikujaan. Ja hänen oli ajateltava isäänsä! Hän oli todenteolla aikonut maksaa vuokran edellisenä päivänä tai ainakin osan siitä. Mutta hänelle oli sattunut pettymyksiä! Ja hän oli voinut niin pahoin. Sanalla sanoen...

Vaunut heilahtivat. Ruth tarrautui kiinni Denryyn ja tämä puolestaan häneen. Vaunut laskeutuivat mukavaan makuuasentoon kanavan liejuun.

(Omituista, ettei hän ollut huomannut sitä ennen, mutta ensi käynnillä Ruth oli lykännyt suorituksen siitä syystä, että pankki oli suljettu, ja toisella käynnillä hän oli vakuuttanut, että tarvittavat rahat oli vähitellen kasattu hänen kaappiinsa! Eikä hän ollut havainnut tuota ristiriitaisuutta. Sellaista vaikuttaa teepuku. Mutta hän antoi sen Ruthille anteeksi tämän suunnattoman rohkeuden tähden.)

"Mitä nyt voimme tehdä?" kysyi Ruth melkein kuiskaten.

Tämä luottamus liikutti Denryä.

"Täytyy odottaa, kunnes valkenee", hän sanoi.

Ja niin he odottivat ulapallaan. Kuumassa heinäkuussa ei ole vastenmielistä virutella jalkojaan vedessä yön tukahduttavina hetkinä. Ruth kertoi hänelle yhä enemmän.

Kun aamunkoiton harmaa alkusoitto alkoi viritä, huomasi Denry, että muuttovaunujen peräpuolella ulottui ulappaa korkeintaan kyynärän mitta ja että oli helppoa katolle kiivettyään loikata sieltä rannalle. Hän teki sen ja sovitti sitten laudan niin, että Ruthkin pääsi maihin. Heidän painostaan vapautuneena pöytä ui heidän jälkeensä ulos vaunuista. Denry veti sen maihin ja alkoi sitten murskata sitä jalallaan.

"Mitä ihmettä te teette?" kysyi Ruth heikosti. Hän oli liian raukea vastustaakseen pontevammin.

"Jättäkää se minun huolekseni", sanoi Denry. "Tämä pöytä on ainoa todistaja, joka voi antaa teidät ilmi. Emme voi kantaa sitä takaisin. Voisimme kohdata jonkun kadulla."

Hän sitoi pöydän sirpaleet yhteen vaunuissa uiskentelevalla nuoralla ja kiinnitti kimppuun raskaan rautakangen, jonka tehtävänä oli pitää ovet suljettuina. Sitten hän upotti koko kantamuksen puuta ja rautaa kanava-altaan syrjäisimpään nurkkaukseen.

"Kas niin!" hän sanoi. "Ymmärrättekö nyt? Tässä ei ole tapahtunut muuta kuin että muuttovaunut ovat lähteneet karkuun ja pudonneet kanavaan miesten huolimattomuuden vuoksi. Muun voimme järjestää huomenna -- tarkoitan vuokraa ja muuta sellaista."

He katsoivat toinen toiseensa.

Ruthin hameet olivat melkein kuivat. Nenässä ei ollut merkkiäkään verenvuodosta, mutta vasemman silmän yläpuolella oli sininen kupura. Denry oli tosin vailla hattua ja hänen housunlahkeensa olivat tarrautuneet kiinni sääriin, mutta muutoin ei hän näyttänyt vallan mahdottomalta.

He seisoivat yksinään äänettömässä aamunkoitossa.

"Teidän on parasta lähteä kotiin Acrenkujanteen kautta eikä Broughaminkatua", sanoi Denry. "Käyn katsomassa aamupäivällä."

Näissä jäähyväisissä tunnettiin enemmän kuin sanottiin.

He astuivat peräkkäin tuhoutuneesta kanavaportista, kulkiessaan tarkastaen katua. Kaupungintalon kello löi kolmea, kun Denry kapusi äitinsä portaita. Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan sielua.

IV.

Tarkkaa yksityiskohtaista totuutta ei saanut koskaan tietää useampi kuin kaksi Bursleyn asukasta. Se näytti kuitenkin olevan varmaa, että koettaessaan estää karanneita muuttovaunuja tuhoamasta kaupunkia Denry oli ajanut niiden mukana kanavaan. Romanttista retkeä pidettiin täysin luonteenomaisena Denrylle. Tämän totuudensaaren ympärillä kuohui tarumainen meri juoruja, jossa väite iski väitettä vastaan ja Denryn ja Ruthin nimet törmäsivät yhtä mittaa vastakkain.

Herra Herbert Calvert vilkaisi omituisesti ja ehkäpä ivallisestikin Denryyn, kun tämä saapui ja ojensi kymmenen puntaa (palkkio vähennettynä), minkä summan hän sanoi neiti Earpin suorittaneen tilinsä hyväksi.

"Kuulkaahan nyt", sanoi pikku Calvert kiilto kurjissa pienissä silmissään. "Teidän täytyy toimittaa jäännös viipymättä."

"Hyvä on", sanoi Denry, "kyllä toimitan."

"Oliko hänellä aikomus livistää?" tiedusti Calvert.

"Ei ensinkään!" vakuutti Denry. "Se oli peräti hullunkurinen erehdys. Muuta selitystä en voi ajatella kuin että nuo vaunut olivat joutuneet väärään taloon."

"Onko hän saanut teidät pauloihinsa?" kysyi Calvert hämmästyttävän julkeasti.

Denry mietti hetkisen. "On", hän sanoi. "Entä teidät?"

Herra Calvert kummasteli, mitä hän tarkoitti.

Hän myönsi itselleen, että tämä kihlaus oli alkanut verrattoman oudolla tavalla.

IV LUKU.

Haaksirikko.

I.

Kaupunkiviisikossa ja ehkäpä muuallakin vallitsee tapa, jonka nojalla kaksi nuorta, jotka ovat joutuneet kihloihin varhain kesällä, kohtaavat mitä eriskummallisimmasta yhteensattumasta toisensa elokuussa samassa kylpypaikassa ja usein asustavat siellä saman kadun varrella. Näin kävi myöskin Denrylle ja Ruth Earpille. Vaikeuksia oli ollut -- niitä on aina. Liikemies, joka elättää itseään keräämällä vuokria viikoittain, ei tietenkään voi poistua epämääräiseksi ajaksi. Ja nuoren naisen, joka elää yksinään maailmassa, on otettava huomioon yleinen mielipide. Mutta Ruth järjesti asian niin, että hänen nuori ystävättärensä Nellie Cotterill, jonka vanhemmat olivat avokätisiä, liittyi hänen seuraansa. Ja Pohjois-Staffordshiren rautatien ihmisystävällinen suunnitelma myydä neljän shillingin matkailijalippuja sai Denryn vakuuttamaan itselleen, ettei hän ollut ihan hullu aikoessaan viettää pari viikkoa Englannin rannikolla.

Ruth valitsi Llandudnon, koska Llandudno oli tyylikkäämpi kuin Rhyl tai Blackpool eikä sen kalliimpi. Ruthilla ja Nelliellä oli parihuoneet eräässä täysihoitolassa P. Asaphintien 26:nnessa (lähellä Rantatietä), ja Denry vuokrasi yhden huoneen toisesta täysihoitolasta Asaphintien 28:nnessa. Sen lähemmäksi ihannetilaa olisi tuskin voinut päästä.

Denry ei ollut koskaan ennen nähnyt merta. Kun hän komeimmassa asussaan asteli esplanaadia tai rantasiltaa rinnallaan molemmat neidot komeimmassa asussaan ja liittyi huvittelijain ja rahan tuhlaajain suunnattomaan laumaan, teki meren kauneus ja mahtavuus häneen epäilemättä syvän vaikutuksen. Mutta vielä syvemmän vaikutuksen kuin meren kauneus ja mahtavuus teki häneen se edullisten liikemahdollisuuksien paljous, minkä Llandudnon kaltainen paikka tarjosi. Hän ei nähnyt täällä ensi kertaa ainoastaan merta, vaan myöskin mahdollisuudet kerätä rikkautta rehellisellä kekseliäisyydellä. Tulonsa jälkeisenä aamuna hän lähti kävelemään ja eksyi Suur-Ormen vaiheilla ja sai kiireimmän kaupalla vaeltaa Rantatien päästä päähän kello yhdeksän tienoissa. Ja jokaisen talon jokaisessa pohjakerros-ikkunassa hän näki pitkän pöydän täyden ihmisiä syövän ja juovan samanlaisia ravintoaineita. Llandudnossa halusi viisikymmentä tuhatta sielua aina suorittaa saman teon samaan aikaan; he tahtoivat saada ajan kulumaan ja olivat valmiit tekemään mitä tahansa saadakseen ajan kulumaan ja vielä maksamaankin siitä hyvästä. Ja kaikki maksoivat viivyttelemättä.

Tämä suuri ajatus oli hänestä paljoa majesteetillisempi kuin meri tai Suur-Orme tai Pikku-Orme.

Se jäi hänen päähänsä, koska hän oli äkkiä muuttunut varsin vakavaksi henkilöksi. Hänellä oli nyt jotain, minkä hyväksi kannatti elää, mihin voi tuhlata tarmoaan. Kihlaus herätti hänessä onnea ja enemmän ylpeyttä kuin onnea ja enemmän kummastusta kuin ylpeyttä. Hänen kosintamenettelynsä erosi jyrkästi siitä käsityksestä, mikä hänellä varemmin oli ollut moisesta jutusta. Hän ei ollut kokenut niitä mielialoja, joita oli odottanut saavansa tuta. Ja sitten hänen ajatuksissaan pyöri alinomaa tämä kysymys: _Mikä hänessä mahtoi miellyttää Ruthia?_ Tämä lienee saanut sellaisen käsityksen, että hän oli paljoa ihmeellisempi kuin todellisuus osoitti. Voiko olla mahdollista, että Ruth, joka oli paljoa kokeneempi ja loistavampi, oli suudellut häntä? _Häntä!_ Hän tunsi velvollisuudekseen kohota sen liioitellun käsityksen tasalle, mikä Ruthilla hänestä oli. Mutta miten?

II.

He eivät olleet vielä kosketelleet taloudellisia kysymyksiä, vaikka Denry olisi tahtonut pohtia niitä. Epäilemättä Ruth piti häntä varakkaana miehenä. Tämä kävi selväksi Llandudnon-retken kuluessa. Se miellytti Denryä, mutta seuraavana päivänä hänessä heräsi pahoja aavistuksia, ja sitä seuraavana hän säikähtyi; ja kolmantena päivänä hänet tuntui vallanneen kauhu. Oikeampaa on sanoa, että Ruth piti häntä vähemmässä määrin varakkaana miehenä kuin rahojen ehtymättömänä taikalähteenä.

Hän ei suoraan sanoen voinut liikahtaakaan asunnostaan kaiuttamatta rahaa, ja usein se tapahtui aivan aavistamatta. Rantasilta, kiertävät laulajat, nukketeatteri, kylvyt, leivokset, jäätelöt, kepit, hedelmät, tuolit, soutuveneet, konsertit, makeiset, valokuvat, ajeluretket: näistä kustannuksista voi mikä tahansa osua hänen kohdalleen milloin hyvänsä he lähtivät vaatimattomalle kävelyretkelle. Olisi luullut kävelyretkiä maksuttomiksi, ilmaa ilmaiseksi! Erehdystä! Jos hän olisi rohjennut, niin hän olisi jättänyt kukkaronsa kotiin, kuten Ruth alituiseen teki. Mutta miehet ovat siveellisesti raukkoja.