Part 4

"Ohoo!" sanoi Fearns. "Luulin niin. Kuka sen omistaa?"

Jokainen katseli tutkivasti kuuluisaa Machinia, uutta jäsentä.

"Minä", sanoi Denry.

Hän oli salannut omistajan vaihdoksen Hullinsin leskeltä. Omistajana ollen hän ei olisi voinut lainata tälle rahaa, jotta leski saattaisi samassa hetkessä maksaa sen hänelle takaisin.

"Suokaa anteeksi", sanoi Fearns kohteliaan vilpittömästi. "Minulla ei ollut aavistustakaan...!" Hän huomasi, että oli tahtomattaan ollut pahasti rikkomaisillaan klubin etikettiä.

"Se ei merkitse mitään!" sanoi Denry. "Mutta jos tuo hökkeli olisi _teidän_ omanne, mitä _te_ silloin tekisitte, herra Fearns? Ennenkuin ostin sen, lainasin hänelle usein rahaa vuokranmaksuun."

"Tiedän sen", Fearns vastasi verraten kuivasti.

Denryn mieleen johtui, että asianajaja tiesi liian paljon.

"No niin, mitä te tekisitte?" hän toisti itsepintaisesti.

"Hän on vanha vaimo", sanoi Fearns. "Ja varsin rehellinen, se teidän täytyy myöntää. Hän tuli tapaamaan kotiopettajatartani ja minä satuin näkemään hänet."

"Mutta mitä te tekisitte minun sijassani?" intti Denry.

"Koska kysytte sitä, niin alentaisin vuokraa ja antaisin hänelle rästit anteeksi", virkkoi Fearns.

"Entä jos hän ei maksaisi sittenkään? Antaisitteko hänen asua vuokratta, koska hän on seitsemänkymmenen ikäinen? Vai heitättäisittekö hänet kadulle?"

"Minä -- tuota noin --"

"Fearns lahjoittaisi hänelle koko kirotun hökkelin ja tekisi siirtokirjan maksutta", sanoi muuan ääni kujeilevasti, ja kaikki nauroivat.

"No, juuri sen minä aion tehdä", virkkoi Denry. "Jos herra Fearns laatii siirtokirjan maksutta, niin lahjoitan eukolle koko kirotun hökkelin. Sellainen sydämetön omistaja minä olen."

Syntyi hämmästystä ilmaiseva äänettömyys. "Tarkoitan täyttä totta", sanoi Denry lujasti, vieläpä hurjastikin ja kohotti lasiaan. "Hullinsin lesken malja!"

Syntyi todellinen mieltenkuohu, sillä vaikka asia tuntuikin uskomattomalta, oli sitä kuitenkin uskottava. Denry itse ei ollut suinkaan vähimmän hämmästynyt henkilö tuon savisen huoneen tungoksessa. Hänestä tuntui siltä, että joku toinen oli puhunut sellaista, ei hän itse. Mutta kuten aina, milloin hän teki jotain ratkaisevaa, merkillistä ja tehokasta, tuntui teko aiheutuvan jostain salaperäisestä sisäisestä voimasta, jota hän ei voinut hallita.

Tämä erikoinen teko oli eriskummallinen, suunnattoman harvinainen; se oli ehdottomasti vailla ennakkotapausta Kaupunkiviisikonaikakirjoissa. Ja hän, Denry, oli tehnyt sen. Kustannukset olivat mahdottomat, naurettavan ja vaarallisen suuret hänen varoihinsa nähden. Hän ei voinut keksiä mitään järkevää puolustusta sille teolle. Mutta hän oli tehnyt sen. Ja jälleen ihmiset ihmettelivät. Ihmiset olivat ihmetelleet, kun hän johti kreivittären valssiin. Se ei ollut mitään tähän verraten. Mitä! Parraton nuorukainen lahjoittaa taloja -- pelkästään hullusta, vaistomaisesta anteliaisuudesta.

Ja ihmiset sanoivat asiaa harkittuaan: "Tietysti, juuri sellaisia se Machin tekee!" Heidän mielestään voi varsin hyvin loogillisesti yhdistää kreivittären tanssittamisen ja talon tai parin heittämisen leski paralle. Ja seuraavana aamuna jokainen mies, joka oli sinä iltana ollut Urheiluklubissa, kysäisi ystäviltään: "Oletteko kuulleet nuoren Machinin viimeistä keksintöä?"

Ja sisäisesti säikähtyneenä omasta harkitsemattomuudestaan Denry sanoi itselleen: "Jaa, kukaan toinen ei olisi koskaan tehnyt sellaista!"

Nyt hän ei ollut pelkästään velikulta; hän oli kaikkien velikultien velikulta.

III LUKU.

Muuttovaunut.

I.

"Hyvää iltaa, neiti Earp", sanoi Denry sulavaan tapaan, minkä hän oli saavuttanut ottamalla tehokkaimpia piirteitä useiden eteväin kansalaisten käytöksestä ja sovittamalla ne yhteen, niin että ne kokonaisuutena katsoen muodostivat Denryn käytöksen.

"Oh! Hyvää iltaa, herra Machin!" sanoi Ruth Earp, joka oli avannut hänelle oven Tudorinkujanteen ja P. Luukkaan aukion kulmauksessa.

Oli heinäkuun iltapäivä. Denryllä oli yllään uusi kesäpuku, jonka kuosi ei todistanut vain nykyistä hyvinvointia, vaan myöskin lujaa uskoa, että hyvinvointia jatkuisi. Mitä Ruthiin tuli, niin tuolla vaatimattoman, mutta hauskan näköisellä tytöllä oli yllään yksinkertainen puku; sinistä palttinaa; ei mitään koristeita. Hänen tukkansa oli tavanmukaisessa harkitussa epäjärjestyksessä; sen uloimmat suortuvat hohtivat välkkyvinä. Hän oli nyt ainakin viidenkolmatta ikäinen, ja hänen katseessaan yhtyi hämmentävällä tavalla perinpohjainen kypsyneisyys perinpohjaiseen vilpittömyyteen. Yhtenä hetkenä oli valmis sanomaan itselleen: "Tuo nainen tuntee ihmisluonnon salaisuuksia enemmän kuin minä opin koskaan tuntemaan." Ja seuraavasi tuokiossa oli valmis sanomaan: "Mikä yksinkertainen pikku olento hän onkaan!" Melkein jokainen mies törmää elämänsä aikana yhteen sellaisten naisten kanssa. Yleiseen puhuen Ruth Earpin käytöstapa oli kova ja taisteluvalmis. Oli ilmeistä, ettei häntä käynyt syyttäminen sukupuolensa tavallisista heikkouksista. Se ilahdutti Denryä. Nopeaälyisenä nuorukaisena, hän oli tajunnut kaikki käsillä olevan tehtävänsä vaarat ja suunnitellut tarpeelliset varokeinot.

"Saanko käydä sisään tuokioksi?" hän kysyi virallisella äänellä. Tuossa äänessä ei ollut vihjaustakaan siihen seikkaan, että tyttö kerran oli myöntänyt hänelle illallistanssin.

"Tehkää niin hyvin", sanoi Ruth.

Palttinahameet suhahtivat miellyttävästi lehahtaen, kun neito kääntyi astuakseen hänen edellään käytävää pitkin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Oikeammin sanoen; hän karaisi helposti mielensä sitä vastaan.

Ruth opasti hänet isoon huoneeseen, jota käytettiin tanssiopistona -- alastomaan saliin, missä Denryn omille kömpelöille jäsenille oli puoltatoista, vuotta varemmin opetettu sulavuuden ja rytmin alkeita. Neito asusti peräpuolella erästä rakennusta, jonka etuosan muodosti tyhjä myymälä. Myymälän oli vuokrannut hänen isänsä, joka oli siinä tehnyt yhden lukuisista vararikoistaan; minkä jälkeen ahneet saamamiehet olivat anastaneet hänen varastonsa viimeisiä uutuuksia, ja herra Earp oli muuttanut Birminghamiin, missä hän keikkui jälleen vararikon vaiheilla. Ruth oli jäänyt yksikseen ja suojattomaksi hoitamaan melkoista määrää talousvälineitä, jotka olivat kuuluneet hänen äidilleen. (Kaikkien ammatti-vararikkolaisten tavoin oli herra Earpilläkin aina ollut omaisuutta, joka ei kuulunut hänelle, kuten hän saattoi todistaa velkojilleen.) Yleinen mielipide oli hyväksynyt Ruthin päätöksen jäädä kotikaupunkiin omalle vastuulleen ja vuokrata osan taloa, jotta ei menettäisi toiminta-alaansa tanssinopettajattarena. Yleinen mielipide sanoi, että "olisi ollut järjetöntä pysytellä moisen isä-hulttion hännässä."

"Siitä on jo pitkä aika, kun me viimeksi tapasimme", huomautti Ruth varsin miellyttävästi, kun he istuutuivat.

Niin olikin. Illallistanssin tuttavallinen hurmio ei ollut koskaan toistunut. Denry oli ollut niin tavattoman uuttera raivatessaan itselleen uraa ja pyrkiessään täysipitoiseksi klubimieheksi, ettei ollut ennättänyt kiinnittää sydämeensä sitä huomiota, minkä se ansaitsi hänen ikäänsä nähden.

"Niin, eikö olekin?" Denry vastasi.

Sitten syntyi äänettömyys, ja molemmat antoivat katseensa harhailla tuossa vieraanvarattomassa ja perin puisevassa huoneessa. Nyt oli sopiva hetki Denryn toteuttaa ennalta laadittu suunnitelmansa kaikessa hurjassa yksinkertaisuudessaan. Hän teki niin.

"Olen tullut tiedustamaan vuokraa, neiti Earp", hän sanoi ja pakottausi katsomaan neitoa silmiin.

"Vuokraako?" huudahti Ruth, ikäänkuin ei olisi koskaan elämässään kuullut sellaisesta asiasta kuin vuokrasta, ikäänkuin kesäkuun 24 (jo aikoja sitten ohitse) olisi tavallinen päivä kuten kaikki muutkin.

"Niin", sanoi Denry.

"Mitä vuokraa?" kysyi Ruth, ikäänkuin tässä: olisi hänen tietämänsä mukaan ollut kysymys vaikka Buckingham-palatsin vuokrasta.

"Teidän", sanoi Denry.

"Minun!" hän mutisi. "Mutta mitä teillä on tekemistä minun vuokra-asiassani?" hän tiedusti. Ja tuntui aivan siltä, kuin hän olisi sanonut: "Mutta mitä sinulla, poika pahanen, on tekemistä minun vuokra-asiassani?"

"Tiedätte kai, että minä olen vuokrainkerääjä?" virkkoi Denry.

"Ei, sitä en tietänyt", vakuutti Ruth.

Denry arveli hänen tekaisseen hätävalheen pelkästä pahankurisuudesta. Mutta sellainen ei ollut asian laita. Hän ei tietänyt Denryn keräävän vuokria. Hän tiesi, että Denry oli velikulta, merkkimies, kuuluisuus; siinä kaikki. Omituista, että älykkäimmänkin naisen tuntemus rajoittuu määrättyihin aloihin.

"Niin", Denry sanoi, yhä vielä kylmällä virallisella äänellä, "minä kerään vuokria."

"Olisin luullut teidän keräävän kernaammin postimerkkejä", virkkoi Ruth tuijottaen ikkunasta savutorveen, joka nokesi koko taivaan.

Jos Denry olisi keksinyt jotain sukkelaa ja purevaa vastaukseksi tähän pistokseen, niin hän olisi saattanut eksyä kovan, tunteettoman liikemiehen osasta. Mutta hän ei saanut keksityksi mitään. Niin hän jatkoi vakavasti:

"Herra Herbert Calvert on uskonut kaikki kiinteistönsä minun hoitooni, ja hän on antanut minulle jyrkän määräyksen, ettei mitään vuokria ole jätettävä rästiin."

Ruth ei vastannut. Herra Calvert oli pienikasvuinen viisikymmenvuotias, joka oli ansainnut rahaa "välitystoimitsijan" salaperäisessä työssä. Maineeltaan hän oli todellakin paljoa kovempi kuin miksi Denry saattoi edes tekeytyäkään, ja Denry olikin hätkähtänyt aika lailla moisen asiakkaan ilmestyessä. Jos yksikään henkilö Bursleyssä kykeni armottomasti keräämään omat vuokransa, niin Herbert Calvertin täytyi olla se mies!

"Odottakaahan vähän", sanoi Denry edelleen ottaen taskustaan kirjan ja vilkaisten siihen, "te olette velkaa vuokran viideltä neljännekseltä -- kolmekymmentä puntaa."

Hän tiesi kirjattakin tarkalleen, mitä Ruth oli velkaa, mutta kirja auttoi häntä pysymään tasapainossa, soi hänelle tarpeellista siveellistä tukea.

Vähääkään varoittamatta Ruth Earp purskahti pitkään ja hilpeään naurunhelinään. Hänen naurunsa oli paljoa sievempi kuin hänen kasvonsa. Hän nauroi hyvin. Bursleyn eduksi hän olisi voinut antaa opetusta naurussa yhtä hyvin kuin tanssissa, sillä Bursley ei naura sulavasti. Hänen naurunsa todisti, ettei hänellä ollut mitään huolia maailmassa ja ettei maailma ollut hänelle muuta kuin kevyen huvituksen lähde. Denry hymyili varovaisesti.

"Minulle tämä on tietysti pelkästään liikeasia", hän sanoi.

"Vai sellaista on herra Herbert Calvert tehnyt!" huudahti Ruth hilpeyden vähitellen rauetessa hiilokseksi. "Minä olinkin utelias tietämään, mitä ihmettä hän keksii! Luultavasti tiedätte kaiken herra Herbert Calvertista?" hän lisäsi.

"En", sanoi Denry; "en tiedä hänestä muuta paitsi että hän omistaa kiinteistöjä, jotka ovat minun hoidossani. Malttakaas", hän oikaisi, "luulen muistavani, että kerran pyyhin hänen nimensä teidän ohjelmastanne."

Ja hän sanoi itsekseen: "Siitä sait! Jos häntä haluttaa kujeilla niin hurjasti postimerkeistä, niin miksi en minäkin vuorostani..." Muisto siitä, että oli lyönyt juuri Herbert Calvertin laudalta Chellin kreivittären historiallisissa tanssiaisissa, sai hänet luottamaan lujemmin omaan kykyynsä suoriutua tästä kohtauksesta loistavasti.

Ruthin ääni kävi ankaraksi ja kylmäksi. Tuntui uskomattomalta, että hän oli vast'ikään nauranut.

"Minäpä kerron teille herra Herbert Calvertista." Hän äänsi sanansa verkkaisen, ankaran selvästi. "Herra Herbert Calvert käytti vuokrankantokäyntejään osoittaakseen minulle erikoista huomaavaisuutta. Yhteen aikaan hän oli -- tuota noin -- meni niin pitkälle, että tuskin tahtoi ottaa vastaan vuokrarahoja."

"Todellakin!" mutisi Denry ihan ymmällään siitä tavasta, millä herra Herbert Calvert osoitti "menneensä pitkälle".

"Niin", sanoi Ruth yhä vielä ankarasti ja vihaisesti. "Nainen ei tietenkään voi ratkaista sellaisia asioita ihan yht'äkkiä", hän jatkoi. "Ei tietenkään!" hän toisti.

"Eipä tietenkään", Denry myönteli käsittäen, että tässä vedottiin hänen elämänkokemukseensa ja ihmisluonnon syvään tuntemukseen.

"Ja kun sitten ratkaisin asian lopullisesti, ei herra Herbert Calvert, käyttäytynyt gentlemanin tavoin. Hän unohti, mitä velvollisuus omaa itseään ja minua kohtaan vaati. En viitsi kuvata teille, minkälaiseksi hän teki kohtauksen. Kerron tämän teille vain siksi, että tietäisitte asian. Sanalla sanoen, hän käyttäytyi hyvin sivistymättömästi. Eikä nainen unohda sellaista, herra Machin." Neidon silmät uhkasivat häntä. "Päätin rangaista herra Herbert Calvertia. Ajattelin, että koska hän ei välittänyt vuokrastaan ennen sitä -- no niin, odottakoon sitä nyt! Olisin voinut sanoutua vapaaksi tästä huoneistosta. Mutta sitä en tehnyt. En käsittänyt, miksi minun olisi pitänyt joutua ikävyyksiin sen vuoksi, että herra Herbert Calvert oli unohtanut olevansa gentleman. Sanoin: odottakoon nyt vuokraansa, ja päätin itsekseni vartoa mitä hän uskaltaisi tehdä."

"En oikein ymmärrä teidän ajatustanne", tokaisi Denry.

"Kenties ette", keskeytti neito. "En odottanutkaan teidän ymmärtävän. Te ja herra Herbert Calvert...! Hän ei siis uskaltanut tehdä mitään itse, ja nyt hän palkkaa teidät sijastaan tähän likaiseen työhön. Hyvä on! Hyvä on!..." Hän kohotti uhmaavana päätään. "Miten käy, ellen maksakaan vuokraa?"

"Minun täytyy antaa asiain kehittyä menojaan", sanoi Denry ystävällisesti hymyillen.

"Olkoon menneeksi sitten", vastasi Ruth Earp. "Kun antautuu tekemisiin herra Herbert Calvertin kaltaisten ihmisten kanssa, niin täytyy vastata seurauksista! Minulle se on joka tapauksessa samantekevää."

"Eikö teidän sopisi maksaa edes osaa?" tiedusti Denry yhä suopeampana.

"Sopisi!" huudahti Ruth. "Sopii varsin hyvin, mutta minä en halua. En maksa penniäkään, ennenkuin on pakko. Koettakoon herra Herbert Calvert pahintaan, silloin maksan. Mutta en ennen! Ja koko kaupunki saa kuulla kaiken herra Herbert Calvertista!"

"Vai niin", nauroi Denry keveästi.

"Sopisi!" toisti Ruth ylenkatseellisesti. "Luullakseni jokainen Bursleyssä tietää, että minun toimintapiirini kasvaa vuosi vuodelta!... Sopisi!"

"Se on siis lopullinen vastauksenne, neiti Earp?"

"Niin on!" sanoi neiti Earp.

Denry nousi. "Silloin minun ei auta tehdä muuta kuin lähettää tänne häätömies huomisaamuna varhain." Hän olisi voinut sanoa: "Silloin ei minun auta tehdä muuta kuin lähettää tänne kimppu orkideoja."

Toinen mies olisi tuntenut mielenliikutusta ja mahdollisesti tuonut sen julki. Mutta ei Denry, vuokrainkerääjä ja pienten ja suurten kiinteistöjen hoitaja. Denryssä oli useita eri ihmisiä, mutta hänellä oli suuri lahja pitää erillään kaksi eri Denryä huomatessaan joutuneensa mutkalliseen tilanteeseen.

Ruth Earp nousi myöskin. Hän antoi silmäluomensa painua ja katseli vierastaan niiden alta. Ja sitten hän alkoi vähitellen hymyillä.

"Minua halutti vain nähdä, mihin te ryhtyisitte", hän sanoi matalalla, tuttavallisella äänellä, josta jokainen vihamielisyyden piirre oli äkkiä kadonnut. "Te olette kummallinen ihminen", hän jatkoi omituisesti, ikäänkuin viehättyneenä Denryn yksilöllisyyden tarjoamiin arvoituksiin. "Minä en tietenkään päästä asioita niin pitkälle. Minua halutti vain nähdä, mitä te sanoisitte. Minä kirjoitan teille tänä iltana."

"Maksuosoituksenko?" tiedusti Denry rakastettavan, hilpeän kohteliaasti. "Minä en kerää postimerkkejä."

(Ja itsekseen: "Siinä sait postimerkeistäsi!")

Ruth epäröi. "Odottakaas!" hän sanoi. "Minä tiedän paremman keinon. Voitteko tulla huomenna iltapäivällä? Pankki ei ole enää auki."

"Kyllä", virkkoi Denry, "voin varsin hyvin tulla. Mihin aikaan?"

"Oh!" vastasi Ruth, "mihin aikaan tahansa. Jos tulette neljän tienoissa, niin saatte kupin teetä kaupanpäällisiksi. Vaikka sitä ette ansaitse!" Tuokion kuluttua hän lisäsi vakuuttavasti: "Luonnollisesti tiedän, että liikeasiat ovat teille liikeasioita. Mutta olen joka tapauksessa iloinen siitä, että kerroin teille täyden totuuden tuosta rakkaasta herra Herbert Calvertistanne."

Ja astellessaan verkalleen kotiin Denry mietiskeli naisen merkillistä, oikullista, huikentelevaista omituisuutta ja sitä taikatehoa, minkä hänen oma olemuksensa herätti naisissa.

II.

Oli seuraava iltapäivä heinäkuussa. Denryllä oli yllään uusi kesäpukunsa, mutta kaulahuivi hienompaa lajia kuin edellisen päivän. Mitä taasen Ruthiin tuli, niin tuo vaatimattoman, mutta hauskan näköinen tyttö oli pukeutunut erääseen harkituimpia ja vaahtoisimpia asujaan. Ihmeelliseltä tuntui, että moinen asu saattoi kestää edes tunnin ajan sitä nokea, joka luo yhtämittaista mielenkiintoa ja kiihtymystä Bursleyn ilmaan. Se oli valkoista musliinia täynnä läpikuultavia valkoisia pilkkuja ja pohjana jotain punaista. Denry kuvitteli nähneensä osia siitä ennenkin -- tanssiaisissa, ja niinhän olikin laita; mutta nyt se oli teepuku, varustettu pitkillä raukeilla hihoilla; sen laineet murtuivat olkapäiden kohdalla lennättäen pitsikuohua Ruthin kaulan jyrkänteitä myöten ylöspäin. Denry ei tietänyt sitä teepuvuksi. Mutta hän tiesi, että se teki mitä omituisimman ja miellyttävimmän vaikutuksen häneen itseensä ja että Ruth oli luvannut hänelle teetä. Hän oli iloissaan siitä, että oli emäntänsä kunniaksi ottanut parhaan kaulahuivinsa.

Vaikka oltiinkin heinäkuussa, käytti Ruth jonkinlaista huivia teepukunsa yllä. Huivi se ei ollut, sen Denry huomasi; olihan vain parin kyynärän verta perin ohutta musliinia. Hän vaivasi päätään keksiäkseen sen tarkoituksen. Lämmittämään ei sitä käytetty, sillä se ei olisi auttanut sulattamaan jääpuikkoakaan. Olikohan sen tarkoituksena täyttää sama tehtävä kuin musliinin korutavarakaupassa? Ruth oli kalpea. Ääni oli raukea ja sävyltään pyytävä.

Ruth ei opastanutkaan häntä tällä kertaa karuun puisevaan tanssiopistoon, vaan peräti pieneen huoneeseen, joka oli hänen itsensä lailla verhottu musliinilla ja nauharuusuilla. Miellyttävän näköisten miesten ja naisten valokuvia oli koristamassa punertavan-vihreitä seiniä. Uunin reunake oli peitetty verholla, ikäänkuin se olisi ollut synti. Kirjoituspöytä, yhtä vihreä kuin lehti, sijaitsi huolimattomasti eräässä nurkassa; pöydällä oli maljakko sisältäen vadelmanoksia. Keskellä huonetta pieni pöytä, pöydällä väkiviinalamppu täydessä liekissä ja lampun päällä vesipannu skaaloja harjoittaen; tarjotin anasti muun osan pöytää. Vielä oli kaksi nojatuolia; Ruth vaipui sulavasti toiseen, ja Denry otti toisen varsin varovasti.

Hän oli hermostunut. Ei mikään ole niin omiansa kuin musliini tekemään naivia ihmistä hermostuneeksi. Mutta hän oli mielissään.

"Eipä tämä juuri muistuta Hullinsin lesken kuosia!" hän mietti itsekseen.

Ja hän toivoi, että vuokria saisi aina periä yhtä helposti ja sellaisessa ympäristössä kuin juuri tällä haavaa. Hän näki, kuinka ihanaa oli olla vapaa mies, tarvitsematta toimia kenenkään käskettävänä; Bursleyssä ei ollut monikaan mies sellaisessa asemassa, että voi saapua kello neljältä teetä juomaan saatuaan vain päivää varemmin kutsun. Sitä paitsi teki 5 prosenttia kolmestakymmenestä punnasta kolmekymmentä shillinkiä, niin että jos hän viipyi tunnin ajan -- ja hän aikoi viipyä tunnin ajan -- niin hän ansaitsisi huvitellessaan rahaa tasaisesti kuusi pennyä minuutissa.

Se oli oikein ihanteellista liikehommaa.

Kun kattila skaaloista suoriuduttuaan puhkesi laulamaan kastanjettien ja höyryn säestämänä ja Ruthin hihat nousivat ja laskivat hänen valmistaessaan teetä, silloin Denry tunnusti vilpittömästi itselleen, että juuri tällaiseen hän oli todella luotu eikä suinkaan Broughaminkadun tarjoamaan elämään. Hän myönsi itselleen nöyrästi, että tällainen asiain tila oli "elämää" ja ettei hänellä tähän mennessä ollut vielä ollut oikeata käsitystä siitä, mitä "elämä" oli. Sillä vaikka hän olikin velikulta ja nouseva tähti, vaikka hän olikin uutterasti käynyt Urheiluklubissa, ei hän silti ollut päässyt tunkeutumaan Bursleyn seuraelämän, ylempiin perhekerroksiin. Häntä ei oltu kertaakaan kutsuttu mihinkään kotiin, missä hänen oli tarkoin punnittava joka sana. Hän pysyi yhä edelleen miehenä, jonka kanssa voi tuttavallisesti jutella kadulla ja klubissa -- mutta siinä kaikki. Äidin maine flanellin pesijänä oli häntä vastaan; Broughaminkatu oli häntä vastaan; ja ennen kaikkea oli varattomuus häntä vastaan. Tosin hän oli mahtavasti lahjoittanut talon iäkkäälle leskelle! Tosin hänen onnistui herättää tuttavissaan sellainen epämääräinen käsitys, että hän menestyi ja varttui varttumistaan taloudellisesti! Mutta se ajatus oli liian epämääräinen, häilyi liiaksi ilmassa. Ja vaatekertaa lukuun ottamatta hän ei antanut koskaan silminnähtävää todistusta siitä, että hänellä oli rahaa tuhlattavana. Hän ei voinut. Niillä rahoilla, mitä hänellä oli säännöllisesti käytettävinään, ei saanut aikaan muuta kuin tyydyttävän suoran laskoksen kummankin housunlahkeen keskelle. Kaupunki odotti hänen tekevän jotain ratkaisevaa siihen suuntaan, mitä se nimitti "repäise faksi".

Ja niin Ruth Earp oli ensimmäinen kutsumaan hänet hienompaan kulttuurielämään, nauttimaan niistä iloista, joita lymyili Bursleyn rumien seinien sisäpuolella.

"Sokuria?" kysyi Ruth pää kallellaan, käsivarsi koholla, hiha alas valahtaneena ja pala sokuria valkoisen hiiren tavoin puristettuna pihtien hampaisiin.

Kukaan toinen ei ollut koskaan sanonut hänelle "Sokuria?" sillä tapaa. Äiti ei sanonut hänelle koskaan "Sokuria?" Äiti tiesi hänen haluavan kolme palaa, mutta ei suostunut koskaan antamaan hänelle kahta enempää. "Sokuria?" tuolla hiukan heikolla, anelevalla äänellä lausuttuna tuntui olevan täynnä merkillisyyttä, samalla kertaa valtavaa ja välttelevää.

"Kyllä, kiitos."

"Toinen pala?"

Ja tuo "Toinen pala?" oli vieläkin suloisempi. Hän virkkoi itselleen: "Tämä on varmaankin sitä, mitä sanotaan hakkailuksi."

Kun historioitsija kertoo tarkan totuuden, niin on aina tarjona vaara, ettei häntä uskota. Mutta siitä vaarasta huolimatta täytyy suoraan sanoa, että tällä haavaa Denry mietti toden teolla avioliittoa. Typerä ja lapsellinen ajatus, luonnottoman harkitsematon; mutta se juolahti hänen mieleensä ja -- mikä merkitsee enemmän -- se jäi sinne! Hän kuvitteli avioliittoa alituiseksi iltapäiväteeksi kahden kesken hienon naisen kanssa, musliiniympäristössä. Ja tämä kuva miellytti häntä suuresti. Ja Ruth ilmeni hänelle uudessa valossa. Kenties sen sai aikaan hänen äänessään ilmenevä muutos. Ruth tuntui hänestä samalla haavaa varsin naiselliselta ja lumoavalta olennolta ja olennolta, joka kykeni ansaitsemaan oman elatuksensa tavalla, mikä oli sekä omaperäinen että hienolle naiselle sopiva. Ruthin kaltainen nainen olisi ihastuttava tuntumatta taakalta. Ja eikö hän ollut tosiaankin merkillinen nainen, yhtä merkillinen kuin hän itse oli miehenä? Täällä hän eli hienostuneen ylellisyyden keskellä. Se ei ollut kallista ylellisyyttä (hänellä oli oivallinen käsitys asian rahallisesta arvosta), mutta se oli kuitenkin ylellisyyttä. Ja koko asia oli niin tyylikäs. Hän halusi kaikesta sydämestään olla tyylikäs.

Ja sitten voileivät! Mikä miellyttävä keksintö! Voileivän laatiminen ei maksanut mitään -- varmaankin Ruth oli tehnyt ne omin käsin -- ja kuitenkin se antoi ruoalle aivan erikoisen maun.

"Mikä teidät sai lahjoittamaan sen talon rouva Hullinsille?" kysyi Ruth äkkiä vilpittömyydellä, joka tuntui vaativan vilpittömyyttä.

"Oh", hän vastasi, "se oli vain päähänpisto! Ajattelin, että pitäisi tehdä niin. Se tuli päähäni silmänräpäyksessä, ja sitten tein sen."

Ruth pudisti päätään. "Kummallinen mies!" hän huomautti.

Syntyi äänettömyys.

"Eikö siihen ollut syynä jotain, mitä Charlie Fearns sanoi?" Ruth uteli.

Hän lausui nimen "Charlie Fearns" jonkinlaisella lievällä ylenkatseen vihjauksella ikäänkuin ilmaistakseen Denrylle, että tietysti hän ja Denry kykenivät sijoittamaan Fearnsin oikealle paikalleen.

"Ohoo!" sanoi Denry. "Tunnette siis koko asian?"

"Tietysti se levisi ympäri kaupunkia. Rouva Fearnsin tyttö, Annunciata -- mikä naurettava nimi -- on minun oppilaitani -- nuorin kaikista."

"No niin", virkkoi Denry hetken vaiettuaan, "minua ei tietenkään haluttanut päästää Fearnsiä mestaroimaan."

Ruth hymyili myötämielisesti. Denry tunsi, että he ymmärsivät toisensa syvästi.

"Tuossa laatikossa on savukkeita", sanoi Ruth uuninreunakkeelle viitaten, kun Denry oli ollut siellä puoli tuntia.

"Sallitteko todellakin?" mutisi Denry.