Part 3

"Oh!" jatkoi rouva, "te olette kaikki samaa maata, ja sen minä sanon, herra Machin, että ottaisinpa totta tosiaan vaarin hänen sanoistaan, jos vain tietäisin jonkun toisen, jolle voisin uskoa vuokrien keräämisen. Olen kuullut niin kauheita juttuja vuokrainkerääjistä... Kyllä kai minun täytyy sopia hänen kanssaan."

"No", sanoi Denry, "kyllä minä kokoon edelleenkin teidän vuokranne, jos haluatte."

"Tekö?"

"Minä olen sanoutunut irti toimestani", selitti Denry. "Asian laita on sellainen, että herra Duncalf ja minä emme oikein sovi yhteen."

Eteiseen saapui kolmas myöhästynyt, ja aivan kuin saman aatteen valtaamina rouva Codleyn ja Denry vaikenivat ja lähtivät yhdessä kulkemaan hautojen keskitse.

Siellä, hautojen keskellä, rouva Codleyn tarkasteli häntä. Hän oli kirjuri, joka ansaitsi vain kahdeksantoista shillinkiä viikossa, ja se näkyi selvään. Hänen äitinsä oli ompelijatar, ja se näkyi myöskin selvään. Ajatus, etteivät tuo siisti, mutta nukkavieru Denry ja mahtava Duncalf oikein sopineet yhteen, tuntui äärettömän hullunkuriselta. Olisipa Denry vain voinut käyttää frakkipukuaan kirkossa! Häntä harmitti suunnattomasti, että oli käyttänyt tuota kallista pukua vain kerran eikä hänellä ollut pienintäkään toivoa päästä koskaan enää käyttämään sitä.

"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Denry, "minä otan korvaukseksi vain viisi prosenttia seitsemän ja puolen asemesta. Antakaa minulle vapaat kädet, niin saamme nähdä, enkö onnistu paremmin kuin _hän_. Ja minä tilitän joka kuukausi, joka viikko, jos haluatte, enkä kerran neljänneksessä, kuten _hän_ tekee."

Tuo kirkas, ihana aate oli osunut Denryyn kuin taivaallinen nuoli. Se tunki hänen lävitseen ja lävisti rouva Codleynin yhtä onnistuneesti. Se oli aate, joka tyydytti järkeä, tyydytti kukkaroa ja kostonvaistoa. Suunniteltuaan näin kostoa herra Duncalfille he lähtivät yhdessä kirkkoon.

Tarpeetonta on jatkaa tätä kohtaa tarinastamme. Ei edes pastorin saarnateksti kuulu siihen.

Viikkoa myöhemmin kiinnitettiin Denryn äidin oveen maalattu lauta:

E. H. MACHIN

Vuokratoimisto ja Kiinteistöasioimisto

Myöskin ilmestyi _Merkkitorveen_ ilmoitus kertoen Denryn hoitavan kiinteistöjä, isoja tai pieniä.

III.

Seuraava ratkaiseva tapahtuma Denryn elämänjuoksussa sattui eräänä maanantai-aamuna muutamassa mökissä, joka oli paljoa pienempi kuin hänen äitinsä. Tämä mökki, sekin rouva Codleynin lukuisia kiinteistöjä, sijaitsi itsekseen Kappelikujan varrella, Wesleyn kappelin takana; useimmat taloista olivat Puusepän-aukion varrella lähellä sitä. Ympäristöä ei leimannut mikään yhteiskunnallinen loisto, mutta elämä siellä oli vaiherikasta, jännittävää, täynnä tapahtumia, kuten elämä yleensä asunnoissa, joista maksetaan keskimäärin kolme shillinkiä viikossa. Muutamat ihmiset panettelivat tätä korttelia "slummiksi" ja tehostivat ivallisesti sen ja Wesleyn kappelin naapuruutta, ikäänkuin vika olisi ollut Wesleyn kappelin. Sellaiset ihmiset eivät ymmärtäneet elämää ja sen tuottamaa iloa.

Tuossa yksinäisessä mökissä oli etupiha, jotensakin vuodepeitteen laajuinen, hauraan tiilimuurin ympäröimä ja liejulla kivetty. Kun nousi kaksi porrasta ja töykkäsi ovea, niin huomasi heti joutuneensa saliin, jota ei mikään peite maailmassa olisi voinut peittää. Tämän huoneen takana saattoi nähdä hämärästi suojan niin pikkuruisen, että huutokaupan vasaramies olisi täydellä syyllä voinut nimittää sitä "Helmeksi", ja sen yksinkertaisena, mutta käytännöllisenä sisustuksena oli likavesijohto; myöskin erotti portaikon alapään. Salin sisustukseen kuului kaksi tuolia ja pöytä, pari paistinpannua ja jokunen vanha porsliiniastia. Mitä portaikon yläpäässä oli, sitä ei tietänyt yksikään elävä olento paitsi tuo vanha vaimo, joka vietti siellä yönsä.

Eukko istui lieden ääressä "yhtenä mykkyränä", kuten Kaupunkiviisikossa sanotaan. Huoneessa ei kuitenkaan ollut tulta muualla kuin lyhyessä savipiipussa, jota hän poltteli; rouva Hullins oli Bursleyn viimeisiä eukkoja polttamaan nysää; ja yksinpä silloinkin piippua pidettiin sopimattomana ja savukkeet alkoivat päästä muotiin -- joskaan ei Kappelikujanteessa. Rouva Hullins poltteli piippuaan ajattelematta erikoisesti mitään. Toisinaan häivähti hänen uneliaissa aivoissaan jokin näky menneiltä ajoilta. Hän oli elänyt tuossa asumuksessa viidettäkymmentä vuotta. Hän oli kasvattanut siinä yksitoista lasta ja kaksi miestä. Hän oli hemmotellut siinä kolmeakymmentä viittä lapsenlasta ja antanut ohjeita noin puolelle tusinalle miniälle. Hän oli kokenut öitä, jolloin tuskin saattoi liikahtaa tuossa asunnossa häiritsemättä jonkun unta. Nyt hän oli yksinään. Hän ei poistunut siitä milloinkaan, paitsi kun oli noudettava vettä aukiolla olevasta kaivosta. Hän oli nähnyt runsaasti elämää, ja hän oli väsynyt.

Denry astui sisään kursailematta, kirkkailla optimistisilla kasvoillaan vaaleanruskean tukan varjossa hilpeä, suopea hymy. Hänellä oli isot ja oivat hampaat. Hän alkoi käydä -- ei lihavaksi, mutta pyyleväksi.

"No, muoriseni!" hän tervehti rouva Hullinsia ja istuutui toiselle tuolille.

Nuori mies ilmeisesti sovussa maailman kanssa, nuori mies tällä haavaa tyytyväinen itseensä. Ei enää mikään kirjuri; ei mikään palkkalainen sanoen "herra" henkilöille, joilla ei ole sormia ja varpaita sen useampia kuin hänellä itselläänkään; ei enää orjamaisen sopimuksen sitomana määräpaikkaan määrätunneiksi! Riippumaton yksikkö, oman aikansa ja omien liikkeittensä herra! Lyhyesti mies! Totta puhuen hän ansaitsi nyt kahdessa viikon päivässä hiukan enemmän kuin herra Duncalf oli suorittanut hänelle puolen kuudetta päivän työstä. Hänen tulonsa vuokra-asioitsijana ja isojen ja pienten kiinteistöjen hoitajana nousivat suunnilleen yhteen puntaan viikossa. Mutta hän asteli kaupungin katuja, hymyili, laski leikkiä, puhui epämääräisesti ja sanoi "Entä _te_?" tavalla sellaisella, että hänen tulonsa olisi voinut arvata vaihtelevan kymmenestä punnasta viikossa kymmeneen tuhanteen vuodessa. Ja hänellä oli neljä päivää viikossa punnitakseen uusia menetelmiä rikkauden hankkimiseksi.

"Ei mulla ole mitään antaa", sanoi eukko liikahtamatta.

"Älkäähän nyt! Ei se vetele", virkkoi Denry. "Ottakaas hyppysellinen minun tupakkaani."

Eukko otti hyppysellisen hänen tupakkaansa ja täytti uudestaan piippunsa, ja Denry tarjosi hänelle tulitikun.

"Minä en lähde tästä talosta saamatta ainakin puoli kruunua!" selitti Denry suopeasti.

Ja hän kieritti itselleen savukkeen, kenties pysyäkseen lämpimänä. Tuossa ummehtuneessa asunnossa oli perin koleata, mutta eukko ei hytissyt koskaan. Hän oli noita vanhoja vaimoja, jotka pitävät yllään kaikki hameensa koko elämänsä varrelta, toisen toisensa päällä.

"Silloin saatte viipyä täällä aika pitkältä", huomautti rouva Hullins katsoen tosiasioita suoraan silmiin. "Johan minä juttelin teille Jack pojastani. Hän on ollut joutilaana kuusi viikkoa. Tänään hän käy käsiksi ja antaa mulle jotain sunnuntaiksi."

"Ei se vetele", sanoi Denry lyhyesti ja ystävällisesti.

Sitten hän selitti Hullinsin muorille töykeän suopeasti, ettei rouva Codleyn myöntänyt enempää lykkäystä kenellekään, ettei hänen kannattanut jättää enempää rästiin, että vuokralaiset saattoivat hänet vararikkoon ja että hän, Denry, itsekin joutuisi samaan kadotukseen, koska tunsi niin suurta suopeutta vuokralaisluokkaa kohtaan.

"Kuusi viidettä vuotta min' oon asunut tässä talossa!" sanoi rouva Hullins.

"Tiedän sen", myönsi Denry. "Ja katsokaas, kuinka paljo teillä on rästiä, muori!"

Hän kiinnitti eukon huomion vuokrarästeihin peräti suopean ystävällisesti, mutta vaieten tämä kieltäytyi katsomasta.

"Lastenne olisi pidettävä huolta teistä", huomautti Denry eukon äänettömyyden johdosta.

"Ne, jotka ovat kuolleet, ne ei voi", sanoi rouva Hullins, "ja mitä on elossa, niillä on huolta omista lapsista paitsi Jackilla."

"Jaa, sitten tulee häätö", virkkoi Denry, mutta yhä hilpeästi.

"Ei, ei! Ette te rupea minua tästä häätämään."

Denry kohotti kätensä ikäänkuin huudahtaakseen: "Olen tehnyt voitavani, ja teille olen antanut hyppysellisen tupakkaa. Sitä paitsi ei teidän pitäisi olla täällä yksin. Teidän pitäisi asua jonkun lapsenne luona."

Keskusteltiin edelleen, mutta lopuksi Denry toisti myötätuntoisen alistuvasti:

"Ei, kyllä teidän täytyy lähteä. Tästä tulee häätö."

Heti sen jälkeen hän poistui talosta kasvoillaan kirkas pojan hymy. Ja sitten hän tuikkasi kahta minuuttia myöhemmin hilpeän päänsä jälleen sisään ovesta.

"Kuulkaahan nyt, muori", hän sanoi. "Minä lainaan teille puoli kruunua, jos haluatte."

Armeliaisuus säteili hänen kasvoillaan ja ihan lämmitti hänen sydäntään.

"Mutta teidän täytyy maksaa minulle vähä tästä palveluksesta", hän lisäsi. "Ei minun kannata tehdä sitä ilmaiseksi. Teidän täytyy maksaa takaisin ensi viikolla ja antaa minulle kolme pennyä. Se on kohtuullista. Minä en voisi nähdä teitä häädettävän talostanne. Tuokaahan nyt vuokrakirjanne."

Ja hän merkitsi puoli kruunua maksetuksi eukon rasvaiseen likaiseen vuokrakirjaan ja saman summan omaan isoon kirjaansa.

"Kyllä te olette omituinen otus, herra Machin!" murisi eukko hänen poistuessaan. Denry ei koskaan käsittänyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Viittätoista -- kahtakymmentä -- vuotta myöhemmin hänen elämässään voi tuo huomautus palautua mieleen ja saattaa hänet ymmälleen.

Seuraavana maanantaina tuntui jok'ikinen Kappelikujanteen ja Puusepän-aukion varrella tietävän, että oikeudenpalvelijain ja häädön aiheuttaman epämukavuuden saattoi välttää järjestämällä asian ihmisystävällisen Denryn kanssa. Hän teki oikein hyviä kauppoja. Ja ottaen huomioon vakuuden horjuvan laadun hänen ei käynyt juuri vaatiminen vähempää kuin kolme pennyä viikolta puolesta kruunusta. Se oli noin 40 prosenttia kuukaudessa ja 500 prosenttia vuodessa. Vakuus oli kerrassaan kuviteltu, mutta siitä huolimatta hänellä oli oma turvansa ilkiöitä vastaan. Hän otti vastaan, mitä he suorittivat hänelle vuokraa, ja kieltäytyi merkitsemästä sitä vuokraksi, käyttäen rahat sen sijaan lainojensa suoritukseksi, niin että häätöuhka oli taasen heidän päänsä päällä. Näin Denry tuli viimein käyttäneeksi Harold Etchesiltä voittamansa viiden punnan setelin Kappelikujanteen ja Puusepänaukion hyvänä haltiana, pelastaen hätääntyneet joutumasta taivasalle, auttaen puutteeseen joutuneet ahtaimmasta nikarasta, pitäen koossa monta kotia, Jotka ilman häntä olisivat luhistuneet raunioiksi -- aina hymyillen, hilpeänä, myötätuntoisena ja hauskana. Viiden punnan seteli -- varsinkin uusi ja tuore, kuten tämä oli -- on kerrassaan ihmeellinen tosiasia, sillä sen näkeminen tuottaa mielihyvää yksin miljoonapohatallekin; mutta tuskinpa yksikään viiden punnan seteli lienee ollut konsanaan niin ihmeellinen kuin Denryn. Kymmenen prosenttia viikossa korkoa korolle kasvaa nopeasti; se nousee ja nostaa. Denry ei puhunut koskaan tarkalleen. Mutta kaupunki alkoi pian tajuta, että hän oli edistyvä mies, mies jota kannatti pitää silmällä. Kaupunki myönsi, että siihen asti hän oli kannattanut kreivittären tanssittajana hankkimaansa mainetta. Kaupunki tunsi, että Denryssä oli jotain mahdotonta määritellä.

Denry tunsi sen itsekin. Hän ei pitänyt itseään nerokkaana tai loistavana. Mutta hän arveli itsellään olevan aivan erikoiset lahjat. Hän piti itseään erilaisena kuin toiset. Näin hän saattoi miettiä:

"Jokainen toinen olisi antanut perään Duncalfille ja jäänyt ikipäiviksi pikakirjuriksi."

"Kenen toisen päähän olisi pälkähtänyt lähteä tanssiaisiin ja pyytää kreivitärtä tanssiin?... Ja sitten se viuhkajuttu!"

"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi riistää vuokrainkantoa Duncalfin käsistä?"

"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi yhdistää nämä lainat vuokrainkantoon? Asia on vallan yksinkertainen! Juuri sitä ne tarvitsevat! Eikä kukaan ole silti koskaan tullut ajatelleeksi sitä, ennenkuin minä sen keksin!"

Ja hän tiesi varmasti olevansa tuon puuhakkaan teollisuusalueen kaikkein eniten ihailema tyyppi -- aito velikulta.

IV.

Halu päästä Urheiluklubin jäseneksi virisi jälleen eloon hänen rinnassaan. Ja kuitenkin, vaikka olikin kuuluisuus, nouseva tähti, hän arveli salaisesti Hillportin Urheiluklubin olevan hiukan liian korkealla. Urheiluklubi oli Bursleyn seuraelämän vereksin ja suurenmoisin ilmiö, ehdottomasti juuri se klubi, mihin kaupungin kultaisen nuorison sopi kuulua. Denryn polvesta eivät Vanhoillisten klubi ja Vapaamielisten klubi näyttäneet oikeilta klubeilta; ne olivat valtiollisia koneistoja, eikä niiden jäsenyys tuottanut juuri mitään erikoiskunniaa. Mutta Urheiluklubin olivat perustaneet kaikkein uljaimmat miehet Hillportista, joka on Bursleyn hienoin esikaupunki ja sijaitsee korkealla kummulla. Varakkaimpien saviastia-tehtailijain pojat pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen, ja aikansa halveksittuaan myöskin heidän isänsä pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen. Se oli sijoitettu vanhaan kartanoon, jossa oli avara puisto ja lammikko ja verkkopallokenttiä; se oli tehnyt vuorosopimuksen golf-klubin ja Hillportin krikettiklubin kanssa. Mutta etupäässä se oli seuraelämää varten. Hienointa oli esiintyä siellä iltaisin, kernaammin myöhään kuin varhain; ja korttipelien ja biljaardin tarkka tuntemus merkitsi siellä enemmän kuin urheilutaito.

Se oli klubi sanan Pall Mall-merkityksessä.

Ja Denry asui yhä vielä vähäpätöisen Broughaminkadun varrella, ja hänen äitinsä oli yhä vielä ompelijatar! Nämä olivat ilmeisesti voittamattomia totuuksia. Kaikki miehet, jotka Denry tiesi sen jäseniksi, olivat jollain tapaa "saamarimaisempia" kuin hän -- ja tässä oli kysymys juuri saamarimaisuudesta; harva asia on salaperäisempi kuin saamarimaisuus. Denry oli ainoalaatuinen, tiesi olevansa ainoalaatuinen; hän oli tanssittanut kreivitärtä, ja kuitenkin... nuo toiset pojat!... Niin, yhteiskunnassa on arvoituksia, merkillisiä arvoituksia.

Ajaessaan tiistaisin Hanbridgeen, missä oli jokunen pikkuvuokra perittävänä, Denry tapasi usein Harold Etchesin raitiovaunussa. Siihen aikaan Etches asui Hillportissa, ja hänen päätehtaansa sijaitsi Hanbridgessä. Etches eli ylellisesti kuten omaisensakin ja kuului naimattomanakin kuluttavan ainakin tuhat puntaa vuodessa. Hän oli suurenmoinen kesäsunnuntaisin astellessaan valkoisessa flanellipuvussaan Llandudnon satamalaiturilla. Hän oli aloitteentekijöitä Urheiluklubia perustettaessa. Hän käytti yksin vaatteisiin paljoa enemmän kuin Denryltä kului sielun ja ruumiin kaikkiin tarpeisiin. Ensi kohtauksessa puhuttiin varsin vähä. He eivät olleet vertaisia, ja ainoastaan frakkipuku saattoi tehdä heidät toistensa vertaisiksi. Mutta eihän kuningaskaan voinut kieltäytyä juttelemasta kyökkirengin kanssa, jonka hän oli antanut voittaa rahaa itseltään. Ja Etches ja Denry rupattelivat laimeasti. Vähitellen he rupattelivat vähemmän laimeasti. Ja kerran, kun he olivat melkein kahden kesken vaunussa, he juttelivat innokkaasti koko kahdenkymmenen minuutin pituisen matkan.

"Ei ole hullumpi miehekseen", sanoi Denry itsekseen tuosta saamarinmoisesta Harold Etchesistä.

Ja hän vannoi lujasti itsekseen, että hän ihan ensi kerran Etchesin tavatessaan mainitsisi Urheiluklubin -- "vain koetteeksi". Tämä vala häiritsi hänen untaan useana yönä. Mutta Denrylle vala oli pyhä asia. Vannottuaan mainitsevansa Etchesille klubista hän oli velvollinen tekemään sen. Tiistain tullessa hän toivoi, ettei Etches olisikaan raitiovaunussa, ja hänessä piilevä pelkuri olisi lähtenyt Hanbridgeen jalan raitiovaunua käyttämättä. Mutta hän oli urhea. Hän nousi raitiovaunuun, ja Etches istui jo siinä. Kun hän nyt ajatteli asiaa lähemmin, tuntui kerrassaan julkealta vihjata Harold Etchesille, että hän, Denry, soveltuisi hyvin Hillportin urheiluklubin jäseneksi. Hyvänen aika! Eihän hän osannut pelata mitään! Hänellä oli merkitystä vain kadulla! Joka tapauksessa -- vala!

Hän istui tuokion saamattomana vaieten, tapaillen sopivaa johdantoa. Ja sitten Harold Etches kumartui vaunun poikki hänen puoleensa ja sanoi:

"Kuulkaahan, Machin, olen monta kertaa aikonut kysyä teiltä. Miksi ette pyri urheiluklubiin? Se on todellakin oikein mukava paikka."

Denry punastui, varsin luultavasti viimeistä kertaa elämässään. Ja hän näki jälleen vereksen selvästi, kuinka suuri hän oli ja kuinka mahtavalta hän mahtoi vaikuttaa kaupungin elämässä. Hän käsitti olleensa liian vaatimaton.

V.

Urheiluklubiin ei voinut tulla valituksi tuossa tuokiossa. Siinä oli muodollisuuksia; ja että nämä muodollisuudet olivat monimutkaisia ja veivät aikaa, se todistaa vain, että klubi oli hieno ja siihen kannatti kuulua. Kun Denry viimein sai "sihteeriltä ja klubimestarilta" ilmoituksen, että hänet oli valittu Kaupunkiviisikon uljaimpaan seuraan, häntä suoraan sanoen pelotti lähteä klubiin. Hän olisi halunnut jonkun vanhan ja kokeneen jäsenen johdattavan hänet hellävaroen klubiin ja selittävän sen tavat ja esittävän hänet kantavieraille. Tai hän olisi halunnut livahtaa sisään huomaamattomasti, kun jäsenet olivat kääntäneet päänsä toisaalle. Ja sitten häntä kohtasi ikävä isku. Rouva Codleyn sai päähänsä, että hänen oli myytävä pikkukiinteistönsä. Mutta rouva Codleynin pikkukiinteistöt muodostivat Denryn toimeentulon selkärangan eikä hän voinut mitenkään olla varma siitä, että uusi omistaja käyttäisi häntä vuokria keräämään. Uudella omistajalla voisi hyvinkin olla luonnoton aikomus kerätä vuokransa itse. Turhaan esitti Denry rouva Codleynille numerosarjoja, jotka osoittivat kiinteistötulojen kasvaneen hänen hoidossaan. Turhaan hän vakuutti, ettei rahoja voisi sijoittaa niin edullisesti mihinkään muualle. Rouva Codleyn meni niin pitkälle, että ryhtyi neuvottelemaan huutokaupanpitäjän kanssa. Vasaramiehen käsitys mahdollisesta hinnasta järkytti, mutta ei voittanut häntä kokonaan. Tässä ratkaisevassa tilanteessa Denry sattui sanomaan hänelle uuteen suurenmoiseen tapaansa: "Hyvänen aika! Jos minulla olisi varoja-, niin ostaisin ne kiinteistöt itse, vain näyttääkseni teille...!" (Hän ei selittänyt ja tuskinpa hän itsekään tiesi, mitä oli näytettävä.) Rouva Codleyn vastasi hartaasti toivovansa, että hän tekisi sen! Sitten hän sanoi hurjistuneena, että sen hän _tekisikin_ vähittäismaksuilla! Ja loppujen lopuksi hän ostikin Hullinsin lesken mökin, joka tuotti puoli kruunua viikossa, neljällä kymmenellä viidellä punnalla, joista hän suoritti kolmekymmentä puntaa käteisellä järjestäen niin, että jäännös vähennettäisiin vähitellen hänen viikkopalkkiostaan. Hän valitsi Hullinsin lesken mökin siitä syystä, että se sijaitsi erillään -- ikäänkuin iskettynä irti rouva Codleynin kiinteistömöhkäleestä. Tämä teko tyynnytti rouva Codleynin. Ja Denry tunsi itsensä varmaksi, koska rouva Codleyn ei voinut nyt vapautua hänen palveluksistaan menettämättä viidentoista punnan vakuutta. (Hän ajatteli yhä vielä näin vähäisin määrin, sen sijaan että olisi ajatellut tuhansissa.)

Nyt hän oli kiinteistön omistaja.

Tämän suuren ja juhlallisen tosiasian rohkaisemana hän lähti eräänä iltapäivänä Hillportin klubiin. Hänen tulonsa oli pintapuolisesti katsoen suurenmoinen. Ei kukaan epäillyt häntä hermostuneeksi tässä tulikoetuksessa. Totta puhuen ei kukaan epäillyt sen vuoksi, että paikka oli aivan autio. Eteisen autius sai hänet pysähtymään. Hän huomasi sääntötaulun riippuvan kehystettynä hirvenpään alapuolella, ja hän luki sen huolellisesti, ikäänkuin hänellä ei olisi taskussaan ollut samanlaista. Sitten hän luki ilmoitukset, ikäänkuin ne olisivat olleet vereksiä sähkösanomia joltain veriseltä sotanäyttämöltä. Huomattuaan sitten tukevan tammioven (klubitalo oli muinen ollut varsin juhlallinen herraskartano) hän astui siitä sisään ja näki tarjoilupöydän (pulloineen) ja joukon pikkupöytiä ja korituoleja ja eräällä pöydistä numeron _Staffordshiren Merkkitorvea_, joka esitti suurin kirjaimin hirvittävän kysymyksen: -- "Tuottaako ihonne teille kiusaa?" Denryn iho tuotti hänelle kiusaa; sitä karmi. Hän astui eteisen poikki ja saapui toiseen huoneeseen, missä ilmoitustaulu vaati "Hiljaisuutta". Ja hiljaisuus siellä vallitsikin. Ja pöydällä, jota peittivät _Savenvalajan Maailma, Brittiläinen Australaasia, Rautakauppiaan Aikakirja_ ja _Golf-kentän Vuosikirja_, oli toinen kappale _Merkkitorvea_, joka tiedusti jälleen Denryltä, tuottiko iho hänelle kiusaa. Kaikesta päättäen lukusali.

Hän nousi portaikkoa ja löysi aution biljaardihuoneen, jossa oli kaksi pöytää. Hän tarttui sauvaan, vaikka ei ollut koskaan pelannut biljaardia; mutta hänen koskettaessaan palloja ne kolahtivat niin kovaa huoneen hiljaisuudessa, että hän laski sauvan viipymättä kädestään. Hän huomasi toisen oven, avasi sen uteliaana ja hätkähti nähdessään pienen huoneen ja kahdeksan keski-ikäistä miestä, jotka pelasivat korttia kahdessa ryhmässä enimmäkseen hattu päässä. He näyttivät salavehkeilijöiltä, mutta olivatkin vain eräitä Bursleyn parhaita whistin-lyöjiä. (Tämä tapahtui ennenkuin bridge oli lähtenyt liikkeelle Pall Mallista.) Heidän joukossaan oli herra Duncalf. Denry sulki oven nopeasti. Hän tunsi olevansa ikäänkuin lumotun linnan vaeltaja, joka oli äkkiä nähnyt jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä. Hän palasi alas maahan ja kohtasi eteisessä erään henkilön paitahihasillaan -- sihteerin ja klubimestarin, hauskan kodikkaan miehen, joka virkkoi vanhan tuttavan tavoin, vaikkei ollutkaan koskaan ennen puhutellut Denryä: "Varmaankin herra Machin? Hauskaa tavata, herra Machin! Lähtekääpä tyhjentämään lasi kanssani. Mitä lajia suvaitsette?" Näin sanoen sihteeri ja klubimestari astui tarjoilupöydän taakse, ja Denry sai hiukan viskyä ja melkoisen määrän opastusta.

"Olen joka tapauksessa _käynyt_!" hän virkkoi itsekseen lähtien kotiin.

VI.

Seuraavana iltana hän lähti klubiin toistamiseen kello kymmenen vaiheilla. Lukusali, tuo oppineisuuden tyyssija, oli autio kuten muulloinkin; mutta ravintola oli täynnä miehiä, savua ja laseja. Se oli niin täynnä, että Denryn tuloa tuskin huomattiinkaan. Sihteeri ja klubimestari huomasi hänet kuitenkin, ja pian hän rupatteli eräässä ryhmässä tarjoilupöydän ääressä, missä sihteeri ja klubimestari vallitsi paitahihasillaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja tunsi tyydytystä. Se oli saamarinmoisen hilpeyden ja vallattomuuden näyttämö, vastaten hyvin klubin mainetta. Saapuvilla oli eräitä Bursleyn merkkimiehiä. Charles Fearns, asianajaja, jolla oli toimisto Hanbridgessä, väitteli vilkkaasti eräässä nurkassa. Fearns asui Bleakridgessä ja kuului Bleakridgen klubiin, ja hänen läsnäolonsa Hillportissa (kahden engl. peninkulman päässä Bleakridgestä) oli draamallinen tunnustus Hillportin klubin arvolle.

Fearns oli ilmeisesti anarkistisella päällään. Vaikka olikin menestyksellinen liikemies, joka äänesti oikein, hän suvaitsi toisinaan repiä rikki koko yhteiskuntarakenteen ja laatia sen uudelleen oman suunnitelmansa mukaan. Tänä iltana hän pauhasi maanomistajia vastaan, hän joka "siirtokirjain" avulla elätti vaimoa ja lasta ja ranskalaista kotiopettajatarta paljoa paremmin kuin mukavuus vaati. Fearnsin ranskalainen kotiopettajatar oli muuan Kaupunkiviisikon seitsemästä ihmeestä. Miehistä hän oli hauska tuolla tuulella; ja sikäli kuin hän korotti ääntään, laajeni myöskin hänen kuulijakuntansa.

"Jos tämän kaupungin paikallislait olisivat pennin arvoiset", hän julisti, "niin tuhatkunta niin sanottua taloa olisi revittävä huomispäivänä. Esimerkiksi se vanha eukko, josta vast'ikään puhuin -- Hullins. Hän on katolilainen -- minun kotiopettajattareni harjoittaa yhtä mittaa hyväntekeväisyyttä katolilaisten keskuudessa -- siitä minä sen tiedän. Hän on maksanut puoli kruunua viikossa melkein puolen vuosisadan ajan hökkelistä, joka ei ole puolentoista shillingin arvoinen, ja nyt hänet häädetään kadulle, koska ei jaksa maksaa enää. Ja hän on ainakin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen! Ja sellainen on yhteiskunnan pohja. Kerrassaan hieno yhteiskunta, vai mitä arvelette?"

"Kuka se sydämetön omistaja on?" kysyi joku.

"Vanha rouva Codleyn", sanoi Fearns.

"Kuulkaahan, herra Machin, ne juttelevat teistä", huomautti sihteeri ja klubimestari ystävällisesti. Hän tiesi Denryn keräävän rouva Codleynin vuokrat.

"Rouva Codleyn ei omista sitä", huusi Denry huoneen halki, melkein ennenkuin oli tietoinen siitä, mitä teki. Hänellä oli hymy kasvoillaan ja lasi kädessään.