Part 2

Hän hankki ohjelman, ja pelon kouristaessa sydäntä hän tiedusteli tanssivuoroa useilta nuorilta ja keski-ikäisiltä naisilta, jotka tunsi ulkonäöltä ja nimeltä. (Ruth oli opettanut häntä pyytämään oikealla tavalla.) Ei ainoallakaan heistä ollut enää tanssia vapaana. Usea katsahti häneen ikäänkuin sanoakseen: "Sinä lienet oikea pässinpää, kun luulet, ettei _minun_ ohjelmani täyty silmäni vilauksessa!" Sitten hän liittyi ryhmään tanssin halveksijoita lähelle pääovea. Näitä oli Harold Etches, Kaupunkiviisikon varakkain tehtailija hänen ikäisistään (tuskin neljäkolmatta). Myöskin Shillitoe, hänkin Denryn kurjan rikoksen uhreja. Ryhmä oli vaitelias, arvostelevainen ja perin juro.

Ryhmä havaitsi, ettei kreivitär tanssinut. Jaarli tanssi (tarvinneeko sanoa hänen tanssittaneen rouva Jos Curtentyä, apulaispormestarin toista vaimoa?), mutta kreivitär seisoi päättäväisesti hymyillen ympärillään valtuusmiehiä. Kenties hän vain levähti, kenties ei kukaan ollut rohjennut pyytää häntä tanssiin. Joka tapauksessa hän näytti ajautuneen kiinni valtuusmies-särkälle. Viisaasti kyllä hän ei ollut tuonut mukanaan ketään omista vieraistaan Sneyd Hallista. Perhevieraat vaikuttavat kunnallistanssiaisissa ehdottomasti raja-aitana suuruuden ja kansanvallan välillä; ja kreivitär halusi ottaa osaa kansan elämään.

"Miksi ei joku noista jasseista pyydä häntä tanssiin?" puhkesi Denry puhumaan. Siihen mennessä ei hän ollut virkkanut ryhmässä sanaakaan, ja nyt hänestä tuntui siltä, että oli oltava toisten veroinen.

"No, menkää _itse_ pyytämään. Tämähän on vapaa maa", sanoi Shillitoe.

"Sen voisin tehdä vaikka parista nuppineulasta!" vakuutti Denry.

Harold Etches vilkaisi häneen ilmeisesti harmissaan hänen läsnäolostaan. Harold Etches oli päättänyt kaataa hänen niskaansa kylmää vettä.

"Veikkaan viitosen, ett'ette uskalla sitä", sanoi Etches ylenkatseellisesti.

"Olkoon menneeksi", sanoi Denry perin joutuisasti, ja perin joutuisasti hän lähti samassa liikkeelle.

VII.

"Ei hän voi minua syödäkään! Ei hän voi minua syödäkään!"

Näin hän puheli itsekseen kulkiessaan lattian poikki. Ihmiset tuntuivat tekevän hänelle tietä ounastaen hänen uskomattoman aikomuksensa. Ellei hän olisi lähtenyt liikkeelle heti, elleivät hänen jalkansa olisi lähteneet liikkeelle itsestään, ei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle; ja koska hänellä ei ollut käytettävissään viitosta, hän olisi joutunut varsin noloon asemaan ryhmässään. Mutta liikkeellä hän oli ikäänkuin konelaite, jota ei voinut pysähdyttää! Elämänsä suurissa ratkaisutilanteissa hänessä havahtui toimimaan jokin outo, häntä itseään mahtavampi, pakottaen hänet tekemään jotain. Nyt hän tuntui ensi kertaa tajuavan, mitä hänessä oli tapahtunut varemmissa ratkaisutilanteissa.

Yhdessä sekunnissa -- siltä ainakin tuntui -- hän oli ennättänyt kreivittären luo. Juuri tämän takana seisoi hänen esimiehensä herra Duncalf, jota Denry ei ollut varemmin nähnyt siellä. Denry oli tästä pahoillaan, sillä hän ei ollut milloinkaan maininnut herra Duncalfille aikovansa tanssiaisiin, ja hän pelkäsi herra Duncalfia.

"Saisinko tanssia kanssanne?" hän kysyi suorasukaisesti, mutta hymyillen ja paljastaen hampaansa.

Ei mitään juhlallista arvonimeä! Ei sanaakaan "huvista" tai "kunniasta". Ei piirrettäkään kaavasta, jonka Ruth Earp oli hänelle opettanut! Moiset joutavuudet hän unohti.

"Viitonen on minun, herra Harold Etches", hän virkkoi itselleen.

Valtuusmiesten suu avautui itsestään sepposen selälleen. Herra Duncalf kalpeni.

"Taitaa olla jo loppumaisillaan, vai kuinka?" sanoi kreivitär yhä tehokkaasti hymyillen. Hän ei tuntenut Denryä. Tuossa asussa tämä olisi voinut käydä ulkomaanministeriön virkailijasta.

"Ei suinkaan se haittaa", sanoi Denry.

Kreivitär taipui, ja hän sulki tuon taivaallisen olennon syliinsä. Sinä iltana kreivittären oli määrä esiintyä kohteliaasti kaikkia ja jokaista kohtaan. Hän ei olisi voinut kieltäytyä jo ensi kerralla. Epäys olisi voinut tyrehdyttää kaikki muut pyynnöt. Sitä paitsi hän huomasi valtuusmiesten kaipaavan alkuvauhtia. Sitä paitsi hän oli nuori, vaikkakin kreivitär, ja jumaloi tanssia.

Niin he antautuivat yhdessä valssiin, sillä välin kuin Bursleyn ritariston kukka tuijotti kuin loihdittuna. Kreivittären viuhka heilahteli käsivarresta riippuen Denryn pukua vastaan varsin häiritsevästi, estäen häntä kohdistamasta huomiotaan jalkoihinsa. Hän tarttui siihen hellävaroen kahdella vapaalla sormella. Sen jälkeen hän suoriutui verraten hyvin. Kerran he saapuivat vaarallisen lähelle jaarlia ja tämän naista; siinä kaikki. Ja sitten tanssi päättyi, juuri kun Denry oli alkanut nauttia siitä hämmästyttävästä ilmiöstä, että hänellä oli kreivitär sylissään.

Kreivitär oli pian havainnut, että hän oli vain poika pahanen.

"Te tanssitte oikein sievästi", hän sanoi tätimäisesti, mutta hymyillen herttaisemmin kuin täti.

"Niinkö?" virkkoi Denry säteillen. Sitten jokin pakotti hänet lisäämään: "Ajatelkaas, minä en ole tanssinut koskaan ennen eläissäni paitsi tanssikoulussa."

"Todellakin!" mutisi kreivitär. "Silloinhan te sieppaatte asian ihan kuin lennosta?"

"Kyllä vaan", Denry myönsi. "Entä te?"

Joko kysymys tai äänen sävy sai kreivittären helähtämään raikuvaan nauruun. Jokainen taisi nähdä, että Denry oli saanut kreivittären nauramaan oikein hillittömästi. Ja sellaisessa äänilajissa valssi päättyi. Kreivitär nauroi yhä vielä, kun Denry kumarsi kiitokseksi (Ruth Earpin opettamaan tapaan). Hän ei voinut käsittää, miksi kreivitär oli nauranut niin, ellei olettanut itseään hauskemmaksi kuin oli arvellut. Oli miten tahansa, hänkin nauroi, ja nauraen he erosivat. Hän muisti tehneensä räätäliin tehokkaan vaikutuksen (joskaan ei naurua herättäen) tokaisemalla nopeasti kysymyksen "Entä te?" Ja tämä ennalta harkitsematon tokaisu oli vaikuttanut kreivittäreen yhtä voimakkaasti. Kuljettuaan kymmenisen kyynärää Harold Etchesiä ja viitostaan kohti hän tunsi kädessään jotain. Kreivittären viuhka oli yhä vielä hänen sormissaan. Se oli irtautunut vitjoistaan. Hän pisti sen salavihkaa taskuunsa.

VIII.

"Ihan samaa kuin tanssisi minkä naisen kanssa tahansa!" Hän tekaisi tämän valheen vastaukseksi Shillitoen kysymykseen. Se oli kaikkein vähintä, minkä hän saattoi tehdä. Ja jokainen nuorukainen olisi hänen sijassaan sanonut yhtä paljon tai yhtä vähän.

"Mille hän niin nauroi?" tiedusti joku.

"Jaa", virkkoi Denry salaperäisesti, "haluttaisiko tietää?"

"Kas tässä!" sanoi Etches ojentaen viiden punnan seteliä välinpitämättömällä pohattaliikkeellä. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät uskalla koskaan poistua pankin lähettyviltä pitämättä seteleitä taskussaan -- "sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä milloinkin sattuu."

Denry otti setelin äänettömästi nyökäten. Muutamissa suhteissa hänellä oli hämmästyttävän tarkka vaisto, ja nyt hän saattoi lukea ympärillä seisovain pöyhkeiden herrain kasvoista, että oli muutamassa minuutissa kohonnut mitättömyydestä maineeseen. Hänestä oli tullut suuri mies. Hän ei itsekään tajunnut alun pitäen kuinka suuri, kuinka mainehikas. Mutta hän luki noista silmistä aivan riittävästi tunteakseen sydämensä hehkuvan ja hautoakseen päässään noita kunnianhimoisia unelmia, jotka tilaisuuden sattuessa kiihdyttivät häntä. Hän erosi ryhmästä; hän tarvitsi liikuntoa ja myöskin sitä sielullista yksinäisyyttä, josta voi nauttia astellessaan tungoksessa keskellä melkoista hälinää. Hän havaitsi, että kreivitär tanssi nyt erään valtuusmiehen kanssa ja ettei tällä valtuusmiehellä ollut hansikkaita (mikä oli anteeksiantamaton laiminlyönti valtuusmieheltä). Hän, Denry, oli siis murtanut jään, niin että valtuusmies voi heittäytyä veteen. Hän oli tanssittanut kreivitärtä ja luovuttanut tämän valtuusmiehelle kasvot viehättävää hilpeyttä ilmaisten. Hän tunsi vaistomaisesti Bursleyn ja tiesi joutuvansa puheen aiheeksi. Hän tiesi ainakin joksikin aikaa syrjäyttävänsä yleisestä mielikuvituksesta Jos Curtentynkin, tuon melkein ammatti-"vekkulin" ja porvariston huvittajan. Nyt ei enää hoettaisi: "Oletko kuullut viimeisiä Josista?" Nyt hoettaisiin: "Oletko kuullut nuoresta Machinista, Duncalfin kirjurista?"

Sitten hän kohtasi Ruth Earpin, joka pyrki vastakkaiseen suuntaan kerallaan muuan nuori tyttö, hänen oppilaitaan, josta jokainen tiesi, että hän oli nimeltään Nellie ja että nämä olivat hänen ensimmäiset tanssiaisensa; pieni lapsellinen olento, jolla oli pyytävät kasvot. Denry ei voinut ratkaista, oliko kohdattava Ruthin katse vaiko vältettävä sitä. Ruth ratkaisi asian hymyilemällä hänelle tavalla, joka täytyi ottaa huomioon.

"Aiotteko antaa minulle hyvitystä siitä valssista, jonka löitte laimin?" kysyi Ruth Earp. Hän oli olevinaan harmissaan ja ankara, mutta Denry tiesi sen vain teeskentelyksi. "Vai onko ohjelmanne jo täynnä?" neito lisäsi.

"Kyllä minua haluttaisi", sanoi Denry vaatimattomasti.

"Mutta ehkei teitä haluta tanssittaa meitä tavallisia ihmispoloisia, kun olette tanssinut _kreivittären_ kanssa!" virkkoi Ruth ylevää ja katkeraa ylpeyttä ilmaisten.

Denry huomasi, että hänen äänestään oli puuttunut innostus.

"Älkää puhuko sellaisia", hän sanoi ikäänkuin loukkaantuneena.

"No niin", virkkoi Ruth, "voitte siis saada illallistanssin."

Denry otti hänen ohjelmansa merkitäkseen siihen.

"Mitä", hän sanoi, "tässä on jo nimi illallistanssia varten. Näyttää olevan jokin 'Herbert'."

"Oh!" virkkoi neito välinpitämättömästi, "ei se tee mitään. Pyyhkikää se pois."

Ja niin hän pyyhki Herbertin pois.

"Miksi ette pyydä Nellieä tanssiin?" kysyi Ruth Earp.

Ja Nellie punastui. Denry käsitti, että mahdollinen kunnia tanssia niin suuren miehen kanssa kävi yli Nellien vaatimattomien odotusten.

"Saanko seuraavan tanssin?" hän tiedusti.

"Kyllä", kuiskasi Nellie arasti.

"Se on polkka, ettekä te ole erittäin taitava polkkaamaan", varoitti Ruth häntä. "Mutta kyllä Nellie auttaa teitä suoriutumaan."

Nellie nauroi, hopeata helkyttäen. Tuo lapsi kulta luuli, että Ruth koetti laskea leikkiä Denryn kustannuksella. Hänen aivan ilmeinen ilonsa ja ylpeytensä siitä, että sai näyttäytyä ainoalaatuisen herra Machinin seurassa ja tanssia tämän kanssa heti kreivittären jälkeen, muodostui toiseksi kuvastimeksi, jossa Denry saattoi erottaa suuren merkityksensä heijastuneena.

Illallisilla, jotka olivat Chellien perheen vanhastaan tunnetun vieraanvaraisuuden veroiset (vaikka ne tarjottiinkin seisoaltaan poliisi-osastossa), hän sai kuulla Ruth Earpiltä kaikki tanssijuorut; muun muassa sen että useampi kuin yksi nuori mies oli pyytänyt kreivitärtä tanssiin, mutta saanut epäävän vastauksen, vaikka Ruth Earp omalta osaltaan ei ottanut uskoakseen, että valtuusmiehet ja muut pomot olivat täyttäneet kreivittären koko ohjelman. Ruth vihjaisi sellaista, että kreivitär piti toistakin tanssia Denryn varalta. Kun hän tiedusti suoraan, aikoiko Denry pyytää kreivitärtä toistamiseen, vastasi tämä empimättä kieltävästi. Hän tiesi, milloin oli tyydyttävä saavutuksiinsa, mikä tieto on paljoa tärkeämpi kuin maantiedon tuntemus. Illalliset muodostuivat Denryn triumfin huippukohdaksi. Parhaimmatkin ihmiset juttelivat hänelle olematta, esitettyjä. Ja herttaiset olennot tekivät salaperäisesti ja hurmaavasti sellaisen havainnon, että ohjelmat, jotka kahta tuntia varemmin olivat olleet täpösen täynnä, eivät loppujen lopuksi olleetkaan aivan täynnä.

"Kertokaa nyt, mitä kreivitär nauroi?" Tämä kysymys kohdistettiin häneen ainakin kolmekymmentä kertaa. Ja aina hän kieltäytyi kertomasta. Ja eräs neito, joka oli tanssinut herra Stanwayn kanssa, joka taasen oli tanssittanut kreivitärtä, kertoi herra Stanwayn sanoneen, ettei kreivitärkään tahtonut ilmoittaa. Tosiaankin riittämään asti todisteita siitä, että hänestä puhuttiin laajalti!

Juhlan lopulla levisi huhu, että kreivitär oli kadottanut viuhkansa. Huhu ennätti myöskin Denryn korviin, mutta hän vaikeni syyllisenä. Mutta kun kaikki oli lopussa ja kreivitär teki lähtöä, hyökkäsi hän jälkeen, ja draamallisella tavalla, joka todisti hänellä olevan silmää tehokkuudelle, hän saavutti emäntänsä, juuri kun tämä aikoi nousta vaunuihinsa.

"Sieppasin tämän juuri viime tingassa", hän sanoi tunkeutuen ihailijaparven kautta.

"Oh, tuhannet kiitokset!" virkkoi kreivitär. Ja myöskin jaarli kiitti Denryä. Ja sitten kreivitär kumartui ulos vaunuista ja sanoi veitikkamaisesti hymyillen: "Tehän sieppaatte kaiken ihan kuin lennosta!"

Ja sekä Denry että kreivitär nauroivat hillittömästi, ja Bursleyn seuraelämän pylväät olivat ymmällään.

Kaikkien kadehtima Denry asteli kotiin ankarasti ajatellen. Yhdellä iskulla hän oli saanut enemmän kuin voi Duncalfin työssä ansaita yhdessä kuukaudessa. Kreivittären, Ruth Karpin ja aran Nellien kasvot tanssivat houkuttelevina harhanäkyinä hänen väsyneissä silmissään. Hän oli kuvaamattoman onnellinen. Mutta ikävyydet odottivat häntä.

Bennett, Velikulta -- 3

II LUKU.

Hullinsin lesken talo.

I.

Se yksinkertainen tosiasia, että Denry Machin oli ensimmäisenä kaikista Bursleyn asukkaista pyytänyt kreivitärtä tanssiin (saamatta epäävää vastausta), teki hänestä uuden miehen. Eikä vain koko kaupunki pitänyt häntä ihmeellisenä ja suurenmoisena poikana, vaan samaa hän arveli itsekin. Hän ei voinut vapautua siitä. Hän oli aina ollut hilpeä, suorastaan optimisti. Nyt hän oli pysyväisesti tyynen, varman hilpeyden tilassa. Hän saattoi nousta aamuisin hyräillen ja tanssien. Bursley ja maailma yleensä eivät olleet enää Bursley ja maailma yleensä, ne olivat salaperäisesti muuttuneet osteriksi; ja Denryn oli vallannut sellainen omituinen tunne, että osteriveitsi sijaitsi jossain valmiina, joskin tällä haavaa näkymättömissä, ja että hän ennen pitkää saisi sen näkyviinsä ja tarttuisi siihen. Hän odotti jotain tapahtuvan. Eikä suotta.

Muutaman päivän kuluttua tuosta historiallisesta juhlasta saapui rouva Codleyn tapaamaan Denryn esimiestä. Herra Duncalf oli näet hänen asianajajansa. Tukeva, raskashenkinen ja kuitenkin jäntevä leski kuudenkymmenen korvissa, jonka miesvainaja oli apteekkarina ansainnut rahaa, ennenkuin osakeyhtiöt olivat suvainneet tunkeutua lääkitystaidonkin alalle. Rahat oli suureksi osaksi sijoitettu kiinnityslainoina pikkutaloihin; korot olivat jääneet maksamatta, ja rouva Codleynin oli äskettäin ollut pakko ryhtyä lakitoimenpiteisiin, jotka tekivät hänestä noin seitsemänkymmenen pikkutalon omistajan. Vaikka ne tuottivat hänelle bruttotuloa kahdentoista punnan vaiheilla viikossa, olivat ne hänen mielestään kuitenkin koettelemus, pöpö, loukkaus ja suoranaisen häviön aiheuttajia. Ehtimiseen hän puhui aivan kuin mielihalulla lahjoittaisi ne kenelle hyvänsä, joka vain viitsi ne ottaa -- "ja silloin voisikin oikein helpotuksesta huoahtaa." Useimmat kiinteistönomistajat puhuvat siihen tapaan. Erikoisesti häntä suututti suorittaa niistä veroa.

Nyt oli äskettäin kaupungin-maanmittarin johdolla arvioitu uudelleen koko kaupunki. Tämä ei kenties kuulosta erikoisemmalta; mutta uudestaanarviointi on kaikkein jännittävin tapahtuma (ottamatta lukuun aatelisen pormestarin pitämiä kunnallistanssiaisia), mikä voi sattua kaupungissa. Jos talonne on arvioitu neljäksikymmeneksi punnaksi vuodessa ja veroa on suoritettava seitsemän shillinkiä punnasta, ja uusi arviointi korottaa teidät viiteenviidettä puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää vuodessa teidän taskustanne, mikä on kolmenkymmenen viiden punnan korko. Ja jos uusi arviointi alentaa teidät kolmeenkymmeneen viiteen puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää omaan taskuunne, mikä on samaa kuin laatikko Havanna-sikaareja tai upeat liivit. Eikö tämä ole jännittävää? Rouva Codleyn toivoi, että hänen verotettu omaisuutensa alennettaisiin arvoltaan. Toiveensa hän perusti etupäässä siihen seikkaan, että oli herra Duncalfin, kaupunginnotarion asiakas. Kaupunginnotario ei ollut kaupungin-maanmittari, eikä hänellä ollut mitään sanomista arviointiasiassa. Sitä paitsi rouva Codleyn uskoi liikeasiansa hänelle luultavasti siitä syystä, että piti häntä rehellisenä miehenä, eikä rehellinen mies olisi rehellisesti voinut koettaa houkutella kaupungin-maanmittaria poikkeamaan oikeudenmukaisuuden kaidalta tieltä tehdäkseen palveluksen asiakkaalleen. Siitä huolimatta rouva Codleyn arveli, että hänen veronsa olisi alennettava, koska hän käytti kaupunginnotariota. Sellainen on ihmisluonto maaseudulla! Niin perin erilainen kuin ihmisluonto Lontoossa, missä ei kukaan uneksikaan tarjoavansa edes tulitikkuakaan kunnallisviranomaisille, jotta tätä tekoa ei pidettäisi solvauksena.

Eräänä lauantai-aamuna rouva Codleyn saapui ilmaisemaan herra Duncalfille tyytymättömyytensä sen johdosta, että kaistale sinistä paperia ilmoitti hänen verotetun omaisuutensa lievästi karttuneen, vaikka hän oli odottanut sen alenevan.

Tämä keskustelu, jota kirjurit seurasivat ohuen lautaseinän lävitse ja puhelutorven avulla, korvasi vilkkaudellaan seremoniain puutteen. Kun portaat olivat herenneet narisemasta rouva Codleynin oikeutetun raivon painosta, vihelsi herra Duncalf kaksi kertaa kimeästi. Kaksi vihellystä tarkoitti Denryä. Denry sieppasi pikakirjoitusvihkonsa ja noudatti kutsua.

"Kirjoittakaa seuraavasti!" sanoi hänen isäntänsä töykeästi ja vihaisesti.

Aivan kuin Denry olisi puoltanut rouva Codleyniä! Ikäänkuin ei Denry olisikaan kaupungin merkkihenkilöitä, kreivittären ystävä ja pikakirjuri vain pinnaltaan.

"Kuulitteko?"

"Kyllä, herra."

"ROUVA" -- tähän asti oli aina kirjoitettu "Hyvä Rouva" tai "Hyvä Rouva Codleyn" -- "ROUVA -- Minun tarvinnee tuskin sanoa, että jos tämänaamuisen keskustelumme ja omituisten huomautustenne johdosta haluatte jättää asianne toisiin käsiin, niin olen erittäin iloinen saadessani luovuttaa käsistäni kaikki paperit saatuani kustannukseni korvatuiksi. Kunnioittaen... Osoite: Rouva Codleyn."

Denry mietti: "Aasi! Antaisi hänen rauhoittua!" Myöskin: "Hänellä on 'käsiin' ja 'käsistä' samassa lauseessa. Ei kuulosta hyvältä. Siitä näkee, millaisessa mielentilassa hän on!" Pikakirjurit ovat aina kaltaisiaan -- ylen tarkkoja. Myöskin: "Toivon hartaasti, että rouva Codleyn antaa hänelle eropassin! Silloin ei minun tarvitse kerätä noita vuokria." Joka maanantai ja usein tiistaisinkin Denry keräili vuokria rouva Codleynin mökeistä -- inhottava toimi hänen mielestään. Herra Duncalf, vaikka hänen ei tarvinnutkaan kokea sen inhottavuutta, vähensi tämän toimituksen vuoksi 7 1/2 prosenttia vuokrasummasta.

"Siinä kaikki", sanoi herra Duncalf.

Mutta kun Denry teki lähtöä, sanoi herra Duncalf hirvittävän töykeästi:

"Machin!"

"Mitä suvaitsette, herra?"

Silmänräpäyksessä Denry tiesi, mitä oli tulossa. Hän tunsi kipeästi, että oli nyt joutunut ratkaisutilanteeseen ikäänkuin nousuveden yllättämänä. Ja lyhyen tuokion ajan hänestä tuntui siltä, ettei karkeloiminen kreivittären kera, Bursleyn ritariston kukan katsellessa kateellisen ihmetyksen valtaamana, loppujen lopuksi ollutkaan mikään avain elinkautisen menestyksen oveen.

Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä itselleen kutsun tanssiaisiin. Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä kutsun räätälilleen ja tanssinopettajattarelleen. Tanssiaisten jälkeisenä päivänä, kesken kaikkea kunniaansa, häntä oli pelottanut kohdata herra Duncalfin katse, sillä olisihan herra Duncalf voinut kysyä häneltä: "Machin, mitä ihmettä _te_ teitte kaupungintalolla eilisiltana -- käyttäytyen ikäänkuin olisitte ollut Persian shaahi, Walesin prinssi ja Henry Irving?" Mutta herra Duncalf ei ollut sanonut mitään, eikä herra Duncalfin katse ollut sanonut mitään, ja Denry luuli vaaran jo menneen ohi.

Nyt se ryöpsähti jälleen esiin.

"Kuka teidät kutsui pormestarin tanssiaisiin?" tiedusti herra Duncalf jylisten.

Kas niin, siinä sitä oltiin! Perin tukala kysymys.

"Minä itse, herra", hän tokaisi mutkittelematta. Silkkaa totuutta. Hän ei suoraan sanoen voinut ajatellakaan valhetta.

"Miksi?"

"Arvelin, että te olitte ehkä unohtanut merkitä minun nimeni kutsuluetteloon."

"Ohoo!" Se sanottiin tuikeasti. "Ja varmaankin luulitte myöskin, että olin unohtanut merkitä sen saksiniekan, Shillitoen?"

Koko juttu oli siis tiedossa. Kaiketi Shillitoe oli kielinyt. Denry muisti, että kaupungin klassilliseksi vakiintunut räätäli Hatterton, jolta Shillitoe uhkasi riistää asiakkaat, oli herra Duncalfin erikoisia ystäviä. Hän tajusi koko asian.

"No?" vaati herra Duncalf itsepintaisesti, kun Denry varovaisesti vaikeni.

Denryä ei saanut houkutelluksi ulos äänettömyytensä suojasta.

"Varmaankin teistä on erikoisen hauskaa tanssia parempienne kanssa?" karjui herra Duncalf uhkaavasti.

"On kyllä", sanoi Denry.

"Entä _teistä?_"

Hän ei ollut aikonut sanoa sitä. Tuo kysymys luiskahti hänen suustaan. Hän oli viime aikoina saanut tavan vastata nopeasti ihmisille, jotka tekivät hänelle kysymyksiä:

"Kyllä, entä _te?_" tai "Ei, entä _te?_" Tämä temppu oli vaikuttanut suunnattoman tehokkaasti esimerkiksi Shillitoehon ja kreivittäreen. Hän alkoi tulla kuuluisaksi siitä. Nyt se tehosi ehdottomasti. Herra Duncalf oli kreivitärtä tanssittaessaan joutunut kesken karkeloa häpeällisesti tappiolle, koska herra Duncalf tanssi kernaammin hameilla kuin lattialla, ja tämä tapahtuma oli yleiseen tunnettu.

"Voitte poistua täältä viikon perästä", sanoi herra Duncalf mahtipontisesti.

Se ei ollut mikään vastatodiste. Mutta esimiehet ovat sanakiistoissa niin häikäilemättömiä.

"Hyvä on", vastasi Denry; ja itselleen hän virkkoi:

"Jotain _täytyy_ osua minun kohdalleni."

Häntä huimasi joutua näin puille paljaille -- hän kun oli jo miettinyt sopivaa tilaisuutta päästä hienon ja äskettäin perustetun Hillportin urheiluklubin jäseneksi! Häntä raivostutti, sillä herra Duncalf oli vain purkanut Denryyn suuttumuksen, minkä rouva Codleyn oli hänessä herättänyt. Mutta merkillistä kyllä ei hän tuntenut laisinkaan masentuneisuutta. Ei, hän lauleli ja vihelteli edelleen, vaikkei hänellä ollutkaan muita mahdollisuuksia kuin nähdä nälkää tai elää äitinsä kustannuksella. Hän mittaili katuja komeaan uuteen tapaansa, ja hänen mielessään pyöri ajatus: "Mitä ihmettä voisin tehdä pysyäkseni maineeni tasalla?" Joka tapauksessa hänellä oli koskemattomana viiden punnan seteli, jonka hän oli voittanut Harold Etchesiltä tanssiveikassa.

II.

Elämä on aina sarja yhteensattumuksia. Ei tapahdu mitään, mikä ei juontaisi juurtansa yhteensattumuksista. Kaikki suuret muutokset aiheutuvat yhteensattumuksista. En tahdo sen vuoksi vaieta siitä seikasta, että seuraava muutos Denryn elämänjuoksussa johtui suunnattomasta ja mutkallisesta yhteensattumuksesta. Seuraavana aamuna saapuivat sekä rouva Codleyn että Denry myöhästyneinä jumalanpalvelukseen P. Luukkaan kirkkoon -- rouva Codleyn vahingossa ja lihavuutensa vuoksi, Denry tarkoituksellisesti. Denry tuli myöhemmin kuin rouva Codleyn, jonka hän havaitsi odottavan eteisessä. Että rouva Codleyn odotti, se on aivan oleellinen osa tässä yhteensattumuksessa. Rouva Codleyn taas ei olisi odottanut, ellei hänen penkkinsä olisi sijainnut ihan keskellä kirkkoa, lähellä kuoria. Eikä hän myöskään olisi odottanut, jos olisi ollut laiha nainen eikä taipuvainen läähättämään kiireesti käveltyään. Hän odotti osaksi hengähtääkseen, osaksi päästäkseen virren aikana paikalleen huomiota herättämättä. Ellei hän olisi tullut myöhään, ellei hän olisi ollut lihava, ellei hänen paikkansa olisi sijainnut saarnastuolin alla, ellei hänestä olisi tuntunut vastenmieliseltä herättää huomiota, niin hän olisi jo ollut kirkossa eikä Denry olisi joutunut juttelemaan hänen kanssaan kahden kesken.

"Jaa, kyllä te olette aika joukkoa, sen minä sanon!" huomautti rouva Codleyn, kun Denry kohotti hattuaan.

Hän tarkoitti Duncalf ja kaikkia Duncalfin myrmidoneja. Hän oli yhä vielä läpeensä loukkaantunut. Kirje, jonka hän oli sinä aamuna saanut, oli pannut hänet hätkähtämään. Eikä edes tuon pyhäkön varjo estänyt häntä vihjaamasta asiaan, joka soveltui paremmin maanantai- kuin sunnuntaiaamuksi. Olipa hän jo tuhauttamaisillaan nenäänsäkin.

"Sille minä en mahda mitään!" puolustihe Denry.