Part 18

"Ei, ei", vastusteli kreivitär. "Minä puolestani vihaan teidän vuorianne. Minä olen syntynyt arolla, missä kaikki on lakeata -- lakeata! Vuoret tukahduttavat minut. Olen täällä vain lääkärini määräyksestä. Nämä vuoret hermostuttavat minua."

Hän kohautti olkapäitään.

Kapteeni Deverax hymyili.

"Teidän laitanne on samoin, eikö totta?" hän sanoi kääntyen Nellien puoleen.

"Ei suinkaan", sanoi Nellie yksinkertaisesti.

"Mutta miehenne kertoi minulle tuonoin, että kun te olitte Genevessä pari vuotta sitten, niin Mont Blancin näkeminen -- tuota noin -- kiusasi teitä."

"Mont Blancin näkeminen?" änkytti Nellie.

Jokainen tajusi, etteivät hän ja Denry olleet koskaan ennen käyneet Sveitsissä ja ettei heidän avioliittonsa todellakaan ollut kuukautta vanhempi. "Te käsititte minut väärin", sanoi Denry töykeästi. "Vaimoni ei ole käynyt Genevessä."

"Niinkö!" venytteli kapteeni Deverax.

Tuo "niinkö" sisälsi niin suuren määrän salaviittauksia, ylenkatsetta ja ylpeätä huvia, että Denry punastui, ja nähdessään miehensä posken Nellie punastui kilvan tämän kanssa ja voitti hänet helposti. Ihmisistä tuntui siltä, että joko Denry oli puhunut kapteenille puita heiniä tai ollut naimisissa ennenkin, Nelliensä tietämättä, ja viettänyt Genevessä hauskoja päiviä. Tilanne oli kiusallinen, vaikka se raukenikin itsestään lyhyessä ajassa. Se tuotti häpeätä Beau-Sitelle. Se merkitsi tappiota Hôtel Beau-Sitelle (joka oli frangin verran halvempi päivässä kuin Métropole) ja voittoa tuolle papukaijalle. Syy oli yksinomaan Denryn. Mutta hän sanoi itsekseen:

"Kyllä minä vielä maksan tuolle jussille."

Kotiin ajettaessa hän pysyi äänetönnä. Reissä, joissa ei ollut kreivitärtä mukana, oli pääasiallisena keskusteluaiheena se, että kapteeni oli hakkaillut suunnattomasti kreivitärtä ja että siitä näytti tulevan varma juttu.

IV.

Kapteeni Deverax oli yhtä huomattava urheilualalla. Paikkakunnalla oli hyvänpuoleinen luistinrata, joka oli laadittu kaivamalla vuorenrinnettä, ja oivallinen kelkkamäki, noin puolen peninkulman pituinen ja täynnä suurenmoisia kaarroksia; ne olivat yhteisiä molemmille hotelleille. Denry harrasti eniten kelkkarataa. Hän lojui vatsallaan tuolla pienellä laitteella, jota sveitsiläiset sanovat kelkaksi ja jonka muodostaa vain kolme puunpalasta sekä kaksi raudoitettua jalasta, ja kiiti alaspäin vaarallisista mutkista kahdenkymmenen peninkulman nopeudella tunnissa. Kapteenin tuloon saakka tätä pidettiin suurenmoisena, koska useimmat tyytyivät istumaan kelkassa ja matkustamaan jalat edellä pään sijasta. Mutta piirrettyään muutamia kahdeksaisia jäähän kapteeni huomautti, että oikeastaan ei mikään muu ollut todellista urheilua kuin hiihtäminen. Hän suvaitsi tehdä tiettäväksi, että kelkat olivat lapsia varten. Hän oli tuonut suksensa mukanaan, ja nämä liikuntovälineet, noin kuuden jalan pituiset, herättivät suunnatonta huomiota kokemattomien keskuudessa. Sillä sidottuaan ne jalkaansa ja samalla vakuutettuaan, ettei hänen taitonsa vetänyt laisinkaan vertoja ruotsalaisten ammattimiesten kyvylle St. Moritzissa, kapteeni kykeni todellakin liukumaan hangella ennentuntemattomalla ja ihanalla tavalla. Ja sitä varten hän oli aivan erinomaisessa puvussa. Hänen polvihousunsa olivat viivojensa hienoudessa oikea nautinto katselijoille. Paikkakunnalla puhkesi todellinen hiihtovimma. Yksinpä Nelliekin tahtoi välttämättä vuokrata suksiparin.

Suksillaan ponnistellessaan Nellie saavutti jo toisena päivänä suuremman menestyksen kuin oli odottanut tai edes toivonutkaan. Hän oli kokeillut radan yläpäässä liukuen edes ja takaisin, kaatuillen ja päästen taasen pystyasentoon niin monen henkilön avulla kuin sattui olemaan lähimailla. Sukset olivat hänen mielestään hillittömimpiä ja epäkäytännöllisimpiä kulkuvälineitä, mitä ihmishulluus konsanaan oli keksinyt. Luistimet olivat sävyisiä vanhoja hevosia verrattuina näihin pitkiin, kesyttömiin paholaisiin, ja kelkka oli kuin mikäkin kolmipyörä. Sitten ystävällinen lähtötyönnähdys lennätti hänet äkkiä parin kyynärän matkan eteenpäin ja hän liukui tasaiselta kentältä radan ensimmäiselle lievälle luisukohdalle. Sattumalta hänen molemmat lautansa olivat tarkoin yhdensuuntaiset, kuten tulikin olla, ja hän luisti eteenpäin ihmeellisellä tavalla. Ja ihmiset kuulivat hänen sanovan:

"Kuinka ihanaa!"

Ja sitten ihmiset kuulivat hänen sanovan:

"Voi!... Voi!"

Sillä hänen vauhtinsa kasvoi. Eikä hän uskaltanut iskeä sauvaansa maahan. Hän ei kyennyt laisinkaan hallitsemaan noita kahta lautaa, joihin hänen jalkansa olivat sidotut. Hän olisi saattanut olla Mazeppa ja ne kesyttömiä arohevosia. Hän ei voinut edes kaatuakaan. Niin hän kiiti alaspäin radan alkurinnettä ja haltioituneet katselijat huusivat: "Katsokaas, kuinka _mainiosti_ rouva Machin suoriutuu!"

Rouva Machin olisi antanut kaikki turkiksensa päästäkseen jollain tavoin erilleen noista laudoista. Lähellä kimmeltävällä lumikentällä opetti kapteeni parhaillaan jumaloimalleen kreivittärelle suksien käyttöä; ja he seisoivat yhdessä, kreivitär hiukan epävarmana, radan sivulla sen ensimmäisessä käänteessä.

Mykkänä kiihtymyksestä ja hämmästyksestä Nellie pyyhälsi heitä kohti.

"Pitäkää varanne!" huusi kapteeni.

Turhaan! Itse hän olisi kenties voinut päästä pakoon, mutta hänen ei käynyt hylkääminen kreivitärtään vaaran hetkellä, ja kreivitär kykeni liikahtamaan vain tarkoin harkittuaan ja lujasti ponnisteltuaan, hän kun ei ollut päässyt juuri pitemmälle kuin Nelliekään. Nellien oikulliset laudat eivät välittäneet vähääkään mutkasta, ja ikäänkuin tuuliajolle joutuneena hän syöksyi syrjään radalta ja suoraa päätä kapteenin ja kreivittären kimppuun. Törmäys oli hirvittävä. Kuudet sukset vaappuivat semaforien tavoin ilmassa. Sitten oli hiljaista. Kun katselijat sitten kiiruhtivat onnettomuuspaikalle, nauroi kreivitär ja Nelliekin nauroi. Kapteenin naurua ei kuultu. Vahinkoa ei tullut muuta kuin noin jalan pituinen haava kapteenin verrattomien polvihousujen takamaihin. Ja koska tuon ihanakuosisen kankaan lankoja tavattiin myöhemmin tarttuneina Nellien suksisauvan sompaan, ei haavan aiheuttajasta voinut olla epäilystäkään. Kapteeni poistui kotiin etupäässä takaperin, mutta sangen kiireesti.

Iltapäivällä Denry matkusti Montreux'hon ja toi palatessaan opaalirannerenkaan, joka Nelliellä oli kädessään päivällispöydässä.

"Oi, kuinka hurmaava rannerengas!" sanoi muuan tyttö.

"Niin", virkkoi Nellie. "Sain sen mieheltäni juuri tänään."

"Taitaa olla teidän syntymäpäivänne tai muuta sellaista", arvaili utelias tyttö.

"Ei", sanoi Nellie.

"Kuinka kaunista häneltä!" sanoi tyttö.

Seuraavana päivänä kapteeni Deverax esiintyi ratsashousuissa. Ne eivät olleet paikallaan hiihtäessä, mutta parempia ei ollut saatavissa. Hän kävi räätälin luona Montreux'ssa.

V.

Ruhlin kreivittärellä oli oma iso reki, samaten hevonen; molemmat olivat vuokratut Montreux'sta. Näillä hän ajeli toisinaan yksinään, toisinaan miespalvelija mukanaan venäläisvauhtia pitkin aaltoilevia vuoristoteitä; ja sellaisilla retkillä hänellä oli aina yllään avara punainen hilkkaviitta. Usein hänet saattoi nähdä iltapäivisin liikkeellä; punainen kuvastui heleänä liikkuvana laikkuna avaralla lumilakeudella. Kerran kaksi kielilakkaria havaitsi jonkin matkan päässä kylästä mieshenkilön teiskaroivan suksilla re'en vaiheilla. Hän oli kapteeni Deverax. Hakkailu yltyi siis yhä tulisemmaksi. Molemmat hotellit hymisivät moisista uutisista. Mutta kreivitär ei virkkanut koskaan sanaakaan; ei hänestä myöskään saanut mitään esille edes taitavimmallakaan rupattelulla. Hän oli miellyttävä, mutta salaperäinen nainen, kuten venäläisen kreivittären tulikin olla. Yhä uudelleen nähtiin hänet ja kapteeni yhdessä kaukaisilla paikoilla. Se oli todellakin aivan uutukaista hakkailua. Ihmiset olivat uteliaita näkemään, mitä näiden kahden välillä tapahtuisi naamiohuveissa, jotka Hôtel Beau-Site aikoi järjestää palkitakseen Hôtel Métropolen vieraanvaraisuuden. Tanssiaisia ei tarjonnut rakkaus, vaan kilvoittelu, melkeinpä viha; sillä kateus, jonka Métropolen julkeus oli nostattanut Beau-Sitessa, oli käynyt ankaraksi. Kapteenin ja hänen liittolaistensa, Clutterbuckien joukon ylvästely oli saavuttanut Beau-Siten kärsivällisyyden rajat. Métropole tuntui pitävän selvänä, että kapteeni johtaisi kotiljonkia Beau-Siten tanssiaisissa, kuten oli tehnyt Métropolessakin.

Ja sitten, juuri tanssiaisten iltapäivällä, kreivitär sai sähkösanoman -- Pietarista, kerrottiin -- joka pakotti hänet matkustamaan viipymättä pois. Ja tunnin kuluttua hän lähti alas Montreux'hon vuorirataa käyttäen ja katosi Beau-Siten näköpiiristä. Tämä oli isku Beau-Siten arvolle. Sillä kreivitär oli sen kirkkain tähti ja sitä paitsi suuresti kaikkien vieraiden rakastama, vaikka osoittausikin niin omituisen heikoksi tuohon papukaijaan nähden ja kävi salaperäisillä retkillä tämän kanssa.

Tallissa Denry huomasi kreivittären vuokrare'en ja -hevosen ja re'essä hänen hehkuvan punaisen vaippansa. Ja taasen juolahti hänen päähänsä tuuma, jonka hän toteutti, vaikka alkoi sataa lunta. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän ja Nellie ajoivat tiehensä, ja Nellie piteli ohjaksia yllään punainen vaippa, Denry istui perässä ajurin turkeissa. He ajaa huristivat Hôtel Métropolen ohitse. Ja vähää myöhemmin Denry näki Attalensin hurjalla tiellä suksiparin painaltavan heidän perässään niin kiireesti kuin sukset saattavat painaltaa. Oli ihmeellistä, kuinka taitavasti kulkusiaan hilpeästi helistävä reki sai pidetyksi tuon suksiparin noin sadan kyynärän välimatkan päässä. Se näytti kehottavan suksia saavuttamaan itsensä ja sitten unohtavan kutsun ja kiitävän edelleen. Ylämäkeen ennätettäessä se talttui matelemaan, sillä sukset kapusivat verkalleen. Alamäessä se laukkasi, sillä sukset liukuivat rinnettä myöten huimaavaa vauhtia. Toisinaan kajahti suksilta huudahdus. Ja lunta satoi yhä tiheämmin. Näin jatkettiin neljä, viisi peninkulmaa. Tähdet alkoivat tuikkia. Sitten tie teki suunnattoman alamäkikaarroksen erään niittysyvänteen ympäritse, ja hevonen nelisti parhaansa mukaan. Mutta oikaisten suoraan hankea myöten sukset kiihtyivät pikajunan vauhtiin ja voittivat kilpailussa yhden kyynärän jokaiselta kolmelta. Pohjassa, missä kaarros kohtasi suoran viivan, oli talonpoikaistalo ulkohuoneineen ja pensasaita ja kivimuuri ja muuta sellaista. Reki ennätti kohdalle ensinnä, mutta vain hituista varemmin. "Varokaa varpaitanne", mutisi Denry itsekseen tarkoittaen suksia, joiden varpaat olivat kolmen jalan pituiset. Lumiryöpyn keskeltä kiljuivat sukset hurjasti re'elle vaatien sitä väistymään. Sukset syöksyivät tielle, ja syrjään kiepsahtaessaan ne kiepsahtivat lumipeitteiseen pensasaitaan ja päätä pahkaa sen ylitse talonpihaan, missä ne työntyivät ilmaan, kuten sukset tekevät, kun henkilö, jonka jalkoihin ne ovat kiinnitetyt, makaa pitkällään maassa. Tuvan ovi avautui ja sille ilmestyi muuan vaimo.

Hän huomasi sukset kynnyksellään. Hän kuuli kulkusten kilisevän, mutta reki oli jo hävinnyt hämärään.

"Sepä oli aika temppu, kreivitär!" sanoi Denry Nellielle. "Siitä kelpaa puhua. Meidän on parasta ajaa kotiin Corsier'n kautta ja pitää aika kiirettä! Tulee pian ihan pimeä."

"Mutta jos hän on kuollut!" kuiskasi Nellie kauhistuneena hilliten hevosta.

"Eikö mitä!" sanoi Denry. "Näin hänen pyrkivän istualleen."

"Mutta kuinka hän pääsee kotiin?"

"Se näyttää aika sievältä talolta", sanoi Denry. "Luullakseni hänestä olisi ikävä poistua siitä."

VI.

Kun Denry astui Beau-Siten ruokasaliin, joka oli tyhjennetty tanssiaisia varten, herätti hänen pukunsa huomiota enemmän omituisuudellaan kuin loistavuudellaan tai merkityksellään. Hänellä oli yllään jonkinlainen kiinalais-kuosinen nuttu, jonka hänen vaimonsa oli laatinut sinisestä palttinasta, sekä litteä kiinalainen hattu, jonka he olivat yhdessä kyhänneet pahvista. Mutta hänen reisiään verhosivat luonnottoman väljät ratsashousut, jotka olivat suurenmoisen ruudukkaat ja leikatut hullunkurisesti liioitellen englantilaista kuosia. Hän oli ostanut niitä varten kankaan Montreux'n räätäliltä. Niiden alapuolella oli perin tiukat säärystimet, nekin englantilaiset. Kysyttäessä, mitä tai ketä hän otaksui edustavansa, hän vastasi:

"Tietenkin kiinalaista ratsuväenkapteenia."

Ja hän tuikkasi monokkelin vasempaan silmäänsä ja tuijotti.

Yleensä odotettiin Nellien esiintyvän Lady Jane Greynä. Mutta hän ilmestyikin Punahilkkana yllään kreivitär Ruhlin unohtunut vaippa.

Heti hänet huomattuaan Denry riensi luokse liikutellen jalkojaan ja heilutellen monokkelia vasemmassa kädessään tavalla, joka muistutti voimakkaasti erästä koko seurueelle tuttua olentoa. Syntyi yleinen nauru. Ihmiset havaitsivat, että ajatus oli tavattoman hullunkurinen ja sukkela, ja nauru levisi kuin kulovalkea. Samalla eivät eräät henkilöt olleet kuitenkaan aivan varmoja siitä, ettei Denry ollut tässä irvikuvassaan harhautunut hiukkasen hienoimmasta mausta. Ja kaikki pelkäsivät salaisesti, että voisi tapahtua ikävyyksiä kapteeni Deverax'n saavuttua.

Mutta kapteeni Deverax ei saapunutkaan. Métropolen joukko tiesi kertoa, ettei häntä ollut näkynyt hotellissa päivällisellä; oletettiin hänen lähteneen Montreux'hon ja myöhästyneen vuoristojunasta.

"Molemmat tähtemme pimenneet samalla haavaa!" sanoi Denry, kun Clutterbuckit (edustaen koko Englannin historiaa) kummastuneina tuijottivat häneen.

"Kuinka niin?" huudahti Clutterbuckien serkku. "Kuka se toinen on?"

"Kreivitär", sanoi Denry. "Hän matkusti iltapäivällä -- kello kolmelta."

Ja koko Métropolen joukko joutui murheen valtaan.

"Maailmassa on niin paljo yhteensattumuksia", sanoi Denry painokkaasti.

"Ette suinkaan tarkoita sillä", virkkoi rouva Clutterbuck hermostuneesti naurahtaen, "että kapteeni Deverax on -- hm -- lähtenyt kreivittären perässä?"

"En suinkaan", vastasi Denry hurskastellen. "Sellaista ei ole koskaan juolahtanut päähäni."

"Minun mielestäni te olette kerrassaan omituinen ihminen, herra Machin", sanoi rouva Clutterbuck vihamielisenä ja laisinkaan uskomatta tätä vakuutusta. "Saisinko luvan kysyä, mikä tuo puku on olevinaan?"

"Kiinalaisen ratsuväenkapteenin", sanoi Denry kohottaen monokkeliaan.

Kaikesta huolimatta tanssiaiset onnistuivat oivallisesti, ja vähitellen suvaitsivat poissaolevan kapteeni Deverax'n jyrkimmätkin kannattajat nauraa Denryn kiinalaiseleille. Denry joutui myöskin johtamaan kotiljonkia ja sai siitä suuret kiitokset Beau-Sitelta. Vieraat olivat yhtä mieltä siitä, että Denry suoriutui kunniakkaasti, kun ottaa huomioon, ettei hänen nimensä ollut Deverax. Myöhemmin hän kävi konttorissa ja palattuaan kuiskasi vaimolleen:

"Kaikki on hyvin. Hän on palannut hengissä."

"Mistä sen tiedät?"

"Tiedustin juuri puhelimitse."

Siitä pitäen Denryn mieliala oli hurjan hilpeä. Ja jostain syystä, jota ei kukaan voinut käsittää, hän pani vasemman käsivartensa siteeseen. Hänen yrityksensä sovittaa monokkeli vasempaan silmäänsä oikealla kädellä oli vastustamattoman hullunkurinen ja tuli kaikille katselijoille ehtymättömäksi naurunlähteeksi. Kun metropolelaiset nousivat rekiinsä lähteäkseen kotiin -- lumisade oli lakannut -- koetti Denry yhä vielä yleiseksi riemastukseksi sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä oikealla kädellä.

VII.

Mutta iltainen ilo oli heikkoa verrattuna seuraavan aamun hurjaan riemuun. Denry vaelteli, näennäisesti päämäärättä, kelkkaradan loppupään ja Métropolen porttien välimailla. Lumisade oli parantanut kulumisesta aiheutuneet vammat, mutta rata oli tasoitettava käytön avulla ja joukko tunnollisia "kelkkailijoita" tasoitteli sitä parhaillaan ahkerasti liukumalla, saaden vauhtinsa yltymään joka laskulla. Toisia matkailijoita vetelehti siellä ja täällä päivänpaisteessa. Muuan Métropolen juoksupojista lähti Beau-Sitea kohti kirje kädessä.

Lopulta -- kello läheni yhtätoista -- pisti kapteeni Deverax raukeana päänsä ulos Métropolesta ja nuuski ilmaa. Havaittuaan ilman siedettäväksi hän siirtyi portaikolle. Hänen vasen kätensä oli siteessä. Hänellä oli yllään Montreux'sta tilaamansa uudet polvihousut yhtä suuriruutuista kuosia kuin ne, jotka edellisenä iltana olivat koristaneet Denryn sääriä.

"Halloo!" sanoi Denry myötätuntoisesti. "Mikäs nyt on?"

Kapteeni oli myötätunnon tarpeessa. "Olin eilen iltapäivällä hiihtämässä", hän virkkoi hiukan naurahtaen. "Eikö kreivitär ole kertonut kenellekään teistä?"

"Ei", sanoi Denry, "ei sanaakaan."

Kapteeni näytti epäröivän tuokion.

"Niin", hän sanoi. "Joutava tapaturma. Olin hiihtämässä kreivittären kera. Tuota noin, minä hiihdin ja hän ajoi re'essään."

"Senkö vuoksi te jäitte tulematta tanssiaisiin?"

"Niin", sanoi kapteeni.

"No", virkkoi Denry, "toivottavasti se ei ole vakavaa laatua. Voin kertoa teille, että kotiljonki meni päin mäntyä ilman teitä." Kapteeni näytti kiitolliselta.

He astelivat kahden rataa kohti.

Ensimmäinen ryhmä, joka huomasi kapteenin ruudukkaine saarineen ja käsivarsisiteineen, alkoi hymyillä. Huomaten tämän hymyn ja kuvitellen erehtyneensä kapteeni yritti sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä oikealla kädellä, mutta ei onnistunut. Hänen ponnistuksensa saivat hymyn muuttumaan hurjaksi nauruksi.

"Se on tavattoman hullunkurista", hän sanoi. "Mutta minkä sille mahtaa, kun toinen käsi on siteessä?"

Nauru vain yltyi. Ja kasvaen sikäli kuin kelkka toisensa jälkeen ennätti radan päähän tämä joukko tuntui antautuvan hilpeyden valtaan siinä määrin, ettei edes osoittanut asiaankuuluvaa uteliaisuutta kapteenin vaurion johdosta. Ainoastaan Clutterbuckit näyttivät juroilta.

"Mitä hullunkurista siinä on?" tiedusti Denry teeskennellen. "Kapteeni Deverax on satuttanut itsensä myöhään iltapäivällä ollessaan hiihtämässä kreivitär Ruhlin kera. Sen vuoksi ei hän voinut tulla eilen illalla. Missä se muutoin tapahtui, kapteeni?"

"Vuorella, lähellä Attalensia", vastasi Deverax jurosti. "Onneksi oli likellä talonpoikaistalo -- oli jo melkein pimeä."

"Kreivittärenkö kanssa?" kysyi muuan nuori impulsiivinen koulutyttö.

"Sanoitteko te kreivittären kanssa?" tiedusti Denrykin.

"Sanoin tietenkin", virkkoi kapteeni ärtyneesti.

"Ohoo", sanoi koulutyttö nuorison ylimielisen ajattelemattomalla julmuudella; "koska me kaikki näimme kreivittären matkustavan pois vuorirataa myöten kello kolmelta, niin en voi ymmärtää, kuinka te olisitte voinut hiihdellä hänen kanssaan, kun jo oli melkein pimeätä." Ja lapsi kääntyi nousemaan mäkeä kelkkoineen jättäen vanhemmat ihmiset selvittämään tätä solmua.

"Aivan niin!" sanoi Denry. "Unohdin kertoa teille, että kreivitär matkusti eilen puolipäivämurkinan syötyään."

Samassa tuokiossa palasi juoksupoika paikalle, teki kunniaa ja tuikkasi kirjeen kapteenin ainoaan vapaaseen käteen.

"Ei käynyt toimittaminen perille, herra. Kreivitär matkusti varhain eilen iltapäivällä."

Tuomittuna kuvitellusta seikkailusta ylhäisten naisten seurassa kapteeni palasi mutisten hotelliin. Murkinoitaessa Denry esitti tapahtuman todellisuuden valossa ihastuneelle pöytäseurueelle, ja todellisuuden valo ennätti pian Clutterbuckien puolueen luo Métropoleen. Seuraavana päivänä Clutterbuckien joukko ja kapteeni Deverax, joka oli nyt saanut täydellisen valaistuksen, matkustivat Mont Pridoux'sta johonkin tuntemattomaan paratiisiin. Jos murhaavat ajatukset voisivat tappaa, niin Denry olisi maannut hengetönnä. Kapteeni olisi voinut haastaa hänet kaksintaisteluun, mutta ylpeätä ja jäätävää juhlallisuutta pidettiin parhaana menettelytapana Denryyn nähden. "Haavaansa ei pidä koskaan näyttää", lienee ollut kapteenin tunnuslauseita.

Beau-Site oli päässyt ratkaisevasti voitolle. Ja nyt, kun kilpailija oli menettänyt yksitoista vierasta yhdessä ainoassa junassa, se voitti Métropolen jo lukumäärässäkin.

Denryllä oli jossain omantunnon itiö, ja Nellien oli täysin kehittynyt.

"No niin", sanoi Denry vastaten Nellien omalletunnolle, "se on hänelle parahiksi siitä, että teki minut narriksi tuossa Geneven jutussa. Enkä minä sitä paitsi voi sietää pöyhkeilyä. Minä olenkin kotoisin Kaupunkiviisikosta."

Ja tähän merkilliseen lausuntoon päättyi se juttu.

XII LUKU.

Kunnian kukkuloilla.

I.

Denry ei ollut elämässään yhtä säännöllinen kuin Kaupunkiviisikon liikemiehet yleensä; epäilemättä siitä syystä, ettei hän ollutkaan luonnostaan mikään liikemies, vaan seikkailijasielu ja oli vain sattumalta joutunut liikehommaan, joka oli liian hyvä hyljättäväksi. Hänellä oli alituiseen, kuten siellä sanotaan, "hihassaan jotain", mikä aiheutti muutoksia hänen jokapäiväisiin tapoihinsa. Sitä paitsi oli Yleinen Säästöklubi Osakeyhtiö niin automaattinen ja itsestään toimiva, että Denry saattoi vaaratta useasti jättää sen tarkoin opetetun henkilökuntansa huomaan. Tavallisesti hän sentään palasi kotiin teelle kello kuuden korvissa illalla kuten muutkin, ja muiden tavoin hän toi kerallaan _Merkkitorven_ vilkaistakseen siihen teepöydässä.

Niinpä hän saapui eräänä iltapäivänä heinäkuussa odottavan vaimonsa luokse Machin Houseen Bleakridgessä. Ja tämä voi nähdä, että hänen päässään kypsyi parhaillaan jokin aate. Nellie ymmärsi hänet. Hänen avioliittonsa viehättävimpiä ja tyynnyttävimpiä puolia oli juuri se seikka, että Nellie käsitti hänet vaistomaisesti. Äiti ymmärsi hänet tyystin. Mutta tämän ymmärtämys oli ivallista, hiukan pahansuopaa, vieläpä vihamielistäkin, Nellien sitä vastoin typerään rakkauteen pohjautuvaa. Äidin suhtautumisen mukaan Denry oli vikapää, kunnes oli todistanut itsensä viattomaksi. Nellien mukaan hän oli aina oikeassa ja aina sukkela kaikissa toimissaan, kunnes itse sanoi olleensa väärässä ja typerä -- eikä aina silloinkaan. Kaikesta huolimatta äiti oli aivan yhtä naurettavan ylpeä hänestä kuin Nelliekin; mutta hän olisi kernaammin heittänyt henkensä mestauslavalla kuin myöntänyt Denryn missään suhteessa eroavan tavallisista pojista. Rouva Machin oli muuttanut Machin Housesta odottamatta huomautusta. Kuvaavaa kyllä hän oli palannut Broughaminkadun varrelle ja vuokrannut sieltä vanhanaikaisen talopahasen, missä ei ollut ainuttakaan sen talon työtä säästävistä laitteista, jonka hänen poikansa oli alkuaan rakennuttanut juuri häntä varten.

Denrystä oli yhä vielä viehättävää istuutua teelle ruokasaliin, tuohon mukavuuksien ihmeyhdistelmään, vastapäätä vaimonsa hymyä, joka kertoi hänelle: 1) että hän oli ihmeellinen; 2) että Nellie itse oli ihastunut elämään; 3) että hän oli ansainnut vaimonsa puolelta erikoisen hellivää huomiota ja myöskin saisi sitä. Mainittuna heinäkuun iltapäivänä tuo hymy kertoi hänelle 4), että hänet oli taasen vallannut jokin aate.

"Kerrassaan merkillistä, kuinka hän osuu aina oikeaan!" mietti Denry.

Nellien uusi kettukoira oli saapunut puutarhasta käyttäen hyväkseen avattua lasiovea ja syönyt osan voisämpylää, ja Denry oli syönyt puolitoista voisämpylää, ennenkuin Nellie, suoristautuen ylpeästi ja työntäen hartiansa taaksepäin (hänelle ominainen liike), arveli sopivaksi mutista:

"No, onko tänään tapahtunut mitään mielenkiintoista?"

Denry avasi vihreän lehden ja luki:

"'Valtuusmies Bloor kuollut äkkiä Lontoossa.' Mitäs siitä sanot?"

"Oh!" huudahti Nellie. "Kuinka se mahtaakaan surettaa isää! He olivat aika hyviä ystäviä. Minä sain muuten tänä aamuna kirjeen äidiltä. Toronto tuntuu olevan oikea paratiisi. Mutta muori pitää silti enemmän Bursleystä. Isällä on ollut paise niskassa juuri kauluksen reunan kohdalla. Hän sanoo sen johtuvan siitä, että hän voi liian hyvin. Mikä oli syynä herra Bloorin kuolemaan?"

"Hän noudatti muotia", sanoi Denry.

"Kuinka niin?"

"Luonnollisesti umpisuolen tulehdus. Leikkaus -- matti! Kaikki kolmessa päivässä."

"Mies parka!" mutisi Nellie koettaen vaihteen vuoksi tuntea alakuloisuutta siinä kuitenkaan onnistumatta. "Ja marraskuussa hänen oli määrä tulla pormestariksi, eikö niin? Mikä pettymys hänelle."

"Varmaankin hänellä on nyt muuta ajateltavaa", sanoi Denry.

Hetken äänettömyyden jälkeen Nellie kysyi äkkiä:

"Kuka nyt valitaan pormestariksi?"

"Jaa", sanoi Denry, "hänen kunnianarvoisuutensa valtuusmies Barlow ärtyy tavattomasti, ellei häntä valita."

"Kuinka inhottavaa", sanoi Nellie peittelemättä. "Eikä hänellä ole ketään pormestarittareksi."