Part 17

Nellie ei ollut laisinkaan hyvin puettu. Ei, hänen asunsa oli oikeastaan nukkavieru -- kolmannen luokan tyyliä. Hattu oli vinossa, hansikkaat kurjat. Vääntyneissä kasvoissa ei ollut mitään tyttömäistä ylpeyttä. Ei mitään päättäväisyyttä voittaa kohtalonsa. Ei mitään tietoisuutta siitä, että hän kykeni selviytymään onnettomasta tilanteesta. Vain nuo surulliset silmät ja värisevät huulet.

"Kuulehan", kuiskasi Denry, "sinun täytyy lähteä silmänräpäykseksi maihin. Minulla olisi jotain annettavana sinulle, ja se jäi minulta ajurin vaunuihin."

"Mutta ei nyt enää ole aikaa. Kello..."

"Loruja!" huudahti Denry äreästi vaimentaen hänen aran, lapsellisen äänensä. "Ei laiva lähde vielä ainakaan neljännestuntiin. Se on vain pelkkää puijausta, jotta saisivat ihmiset ajoissa maihin. Tule nyt heti mukaan."

Ja jonkinlaisen hysterian valtaamana Denry tarttui Nellien hentoon, pitkään käteen ja raahasi hänet toiselle laskusillalle, jonka jyrkkää rinnettä he luisuivat yhdessä alas. Katselijain ja nenäliinanheiluttajain taaja joukko tyrkki heitä. He eivät voineet nähdä muuta kuin päitä ja hartioita ja laivan mahtavan kyljen kohoavan yläpuolelle. Denry käänsi seuralaisensa selin laivaan.

"Tänne päin." Hän piteli yhä Nellien kättä.

Hän ponnistihe ajuririviä kohti.

"Mikä se on niistä?" tiedusti Nellie.

"Mikä hyvänsä. Älä siitä välitä. Astu sisään."

Ja ensimmäiselle ajurille, jonka hänen katseensa kohtasi, hän sanoi: "Lime-kadun asemalle."

Laskusiltoja vedettiin parhaillaan paikoiltaan. Kumea jylähdys täytti ilman ja sitten kajahti eläköön-huuto.

"Mutta minä myöhästyn laivasta", vastusteli tyttö huumautuneena. "Astu sisään."

Hän työnsi Nellien vaunuihin.

"Mutta minä myöhästyn..."

"Sen tiedän", vastasi Denry ikäänkuin suuttuneena. "Luuletko sinä, että minä aioin päästää sinua lähtemään tuolla laivalla? Ei sinnepäinkään."

"Mutta isä ja äiti..."

"Minä sähkötän. Ne saavat sen maihin tullessaan."

"Ja missä on Ruth?".

_"Ruth menköön suolle!"_ hän karjaisi raivostuneena.

Ajoneuvojen kolistessa katukiveyksellä alkoi _Titubic_ liukua erilleen rantalaiturista, Nyt ei asia ollut enää autettavissa.

Nellie purskahti itkuun.

"Kuulehan nyt", sanoi Denry hurjana. "Ellet lakkaa vuotamasta, niin minun täytyy ruveta itsekin itkemään."

"Mitä sinä aiot tehdä minulle?" uikutti tyttö.

"Niin, mitä arvelet itse? Tietysti aion naida sinut."

Olisi saattanut otaksua hänen loukkaantuneen äänensä merkitsevän sellaista, että häntä oli koetettu pettää, mutta ettei hänellä ollut vähintäkään halua tulla petetyksi tai pyydellä lupaa tai käyttäytyä muuten kuin hurjan tyrannin tavoin.

Nellie puolestaan tuntui alistuvan.

Sitten Denry suuteli häntä -- myöskin vihaisesti. Hän suuteli häntä usean kerran -- niin, yksinpä Lord-kadullakin -- joka kerta vähemmän vihaisesti.

"Minne sinä viet minut?" kysyi Nellie nöyrästi kuten vanki.

"Vien sinut äidin luo", sanoi Denry.

"Tokko se miellyttää häntä?"

"Ellei miellytä, niin saa sittenkin sulattaa sen", sanoi Denry. "Se on järjestetty parissa viikossa."

"Mikä?"

"Kuulutukset ja muut sellaiset."

Junassa, kesken pitkää nöyrää äänettömyyttä Nellie mutisi:

"Se on ihan kauheata isälle ja äidille."

"Sitä ei voi auttaa", sanoi Denry. "Ja he ovat aivan liian merikipeitä vaivatakseen päätänsä sinun tähtesi."

"Et voi uskoa, kuinka sinä hämmästytit minua", sanoi Nellie.

"Et voi uskoa, kuinka minä hämmästytin itseäni", sanoi Denry.

"Milloin sinä päätit..."

"Kun seisoin laskusillalla ja sinä katsoit minuun", vastasi hän.

"Mutta..."

"Ei kannata muttailla", hän sanoi. "Minä olen sitä maata..."

Olikin silkkaa totta, että hän oli hämmästyttänyt itseään. Mutta hän oli hämmästyttänyt itsensä ihmeelliseen, haltioituneeseen onnellisuuteen. Nelliellä ei ollut rahaa, ei vaatteita, ei tyyliä, ei kokemusta, ei erikoisia lahjoja. Mutta hän oli hän. Ja katsoessaan häneen tyyntyneenä Denry tiesi tehneensä hyvät kaupat. Hän tiesi, että ellei hän olisi taipunut tuohon hirvittävään mielijohteeseen, hän olisi tullut tehneeksi huonot kaupat. Mutta rouva Machinille koitui siitä juonikas yö, kuten hänen itsensä oli tapana sanoa.

VI.

Seuraavana päivänä hän sai Ruthilta kirjeen, joka oli päivätty Southportissa; siinä tämä tiedusti, kuinka Denry oli eksynyt hänestä rantalaiturilla, ja ilmaisi olevansa huolissaan. Denryltä meni vastaukseen kolme päivää, ja sittenkin siitä tuli huono vastaus. Hän oli käyttäytynyt konnamaisesti Ruthia kohtaan, sitä ei käynyt kieltäminen. Kolmen tunnin kuluttua siitä, kun hän oli itse asiassa kosinut Ruthia, hän oli jo ryöstänyt yksinkertaisen tytön, joka ei kelvannut päästämään tämän kengänpauloja. Eikä hän välittänyt vähääkään. Se olikin asiassa pahinta; hän ei välittänyt vähääkään.

Tietysti totuus ennätti Ruthin kuulumiin. Totuus ennätti kaikkialle; sillä olihan toki selitettävä se omituinen seikka, että Nellie ilmestyi jälleen Bursleyn kaduille heti sen jälkeen kuin oli lähtenyt Kanadaan. Sitä paitsi tuo kunnoton Denry oli melkein ylpeä tästä asiasta. Ja kaupunki sanoi tietysti: "Se on aito Machinia se! Sieppaa tytön tuosta vietävän laivasta. Se on aito Machinia." Ja Denry myönsi itsekseen, että se oli aito Machinia. "Kuka toinen mies", hän tiedusti ilmalta, "olisi tullut ajatelleeksi sellaista? Tai kenellä olisi ollut sisua?..."

Sallimus teki todellakin aika kepposen, kun joudutti Denryn muutamaa viikkoa myöhemmin kohtaamaan rouva Capron-Smithin Euston-asemalla. Onneksi molemmilla oli suunnattomasti mielenmalttia.

"Hyvänen aika", sanoi Ruth. "Mitä ihmettä _sinä_ täällä teet?"

"Olenhan vain kuhertelemassa", sanoi Denry.

XI LUKU.

Alpeilla.

I.

Vaikka Denry olikin tavattoman onnellinen sulhasena ja saattoi salassa osoittaa mitä typerimpiä hellyyden oireita, hän sanoi itselleen ja sanoi Nellielle (ja tämä kannatti häntä lujasti): "Emme me rupea tavallisiksi narrimaisiksi kuhertelijoiksi" Millä hän tietenkin tarkoitti heidän aikovan esiintyä sillä tapaa, että heitä pidettäisiin vakiintuneena avioparina. Tässä yrityksessä he epäonnistuivat täydellisesti aina Lontooseen asti, missä he viettivät pari yötä, mutta Charing Crossin asemalta lähtiessään he yrittivät uudelleen kokemuksen tukemina.

Tarvinnee tuskin sanoa, että heidän päämääränään oli Sveitsi. Kun rouva Capron-Smith oli huomauttanut, että Sveitsiin täytyi matkustaa talvella, jos halusi kunnioittaa itseään, ei heillä todellakaan ollut muuta vaihtoehtoa. Ja niin tiesi _Merkkitorvi_ (joka oli kertonut häistä kymmenellä rivillä niiden ylenmääräisen vaatimattomuuden vuoksi) ilmoittaa, että herra ja rouva valtuusmies Machin aikoivat viettää kuukauden päivät Mont Pridoux'ssa, lähellä Montreux'ta Gentin järven partaalla. Ja tämä tiedotus näytti varsin mukavalta.

Dieppessä he pääsivät vaunuun, joka kulki perille asti. Junassa oli useita Sveitsin-vaunuja. Astellessaan käytävää pitkin vaunusta toiseen Denry ja Nellie näkivät ensimmäisen vilahduksen maailmasta, joka matkustelee ja lähtee huviretkelle, milloin sitä vain haluttaa. Ajatus lähteä huviretkelle milloinkaan muulloin kuin elokuussa tuntui hullunkuriselta heistä kummastakin. Denry oli perin rohkea ja tahtoi itsepintaisesti puhua luonnollisen kovalla äänellä. Nellie oli arka ja turvaa hakeva. "Mitä sinä sanoit?" karjui Denry hänelle, kun hän oli puolittain kuiskannut jotain, ja hänen oli toistettava se niin kovaa, että kaikki saattoivat kuulla. Heidän suunnitelmaansa kuului puhutella toisiaan lyhyesti, töykeästi ja rypistää otsaa ja teeskennellä lievää kyllästymistä.

Mutta matkusteleva maailma osasi sittenkin nolata heidät. Kuinka ankarasti he koettivatkin, ei edes Denrykään voinut olla tuntematta siveellistä pelkoa. Vaatteisiinsa nähden hän oli onnistunut melkoisen hyvin, hänen ei tarvinnut hävetä niitä; eivätkä Nellien suinkaan olleet huonoimpia siinä osastossa; päin vastoin, eräiden kaikkein mahtailevimpien naisten mittakaavan mukaan Nellien asussa oli se vika, ettei se ollut kyllin huolimaton, riittävässä määrin "mitenkuten". Ja heillä oli yllin kyllin, kymmenin kerroin riittävästi rahaa ja selvä tietoisuus siitä. Kustannuksia ei aiottu sääliä sillä häämatkalla. Ja kuitenkin... No niin, muuta ei voi sanoa kuin että matkaseura teki mahtavan vaikutuksen. Matkaseura, joka oli yksinomaan englantilainen, tuntui olevan kokonaan tietämätön siitä, että kukaan teki konsanaan muuta kuin matkusteli ylellisesti paikkoihin, jotka ovat mainitut edellisen vuoden maantiedossa. Nellieä ihmetytti, että maailmassa oli niin paljo ihmisiä, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa rahaa. Ja alituiseen he puhuivat mitä merkillisimmistä asioista tavattoman tyynin ilmein.

"Kuinka paljon sait maksaa ylipainosta?" tiedusti muuan huolimattomasti puettu nuori nainen eräältä vanhalta herralta.

"Oh! Kolmetoista puntaa", vastasi vanhus välinpitämättömästi.

Ja vast'ikään Nellie oli hädin tuskin pelastunut viettämästä kymmenen päivää valtamerilaivan kolmannessa luokassa.

Syötyään päivällistä ravintolavaunussa -- ilman sampanjaa, koska se oli vulgaarista, mutta juoden hyvää, kallista viiniä -- he tunsivat olevansa paremmin tilanteen tasalla, enemmän junan herroja. Nellie lähti viisaasti nukkumaan, ennenkuin tuo voitontunne ennätti kulua pois. Mutta Denry jäi tupakoimaan käytävässä. Hän pysytteli jalkeilla varsin myöhään, ollen liian ylpeä ja onnellinen ja ahnehtien liian paljon uusia vaikutelmia voidakseen ajatellakaan nukkumista. Tällöin tulitikku joudutti hänet puheisiin erään laihan, ylimielisen monokkeliniekan kanssa. Denry oli vihannut tätä mahtailevaa olentoa kaiken matkaa aina Dieppestä asti. Ojentaessaan hänelle tulitikkua hän tunsi pääsevänsä jossain määrin voitolle, sillä tulitikku oli kallisarvoinen kapine tutajavan käytävän öisessä autiudessa. Pelkästään se seikka, että kaksi henkeä on kahden kesken valveilla, vain suljetun, salaperäisen ovisarjan erottamana uneksivasta tai unisesta väestöstä, auttaa suuressa määrin murtamaan yhteiskunnalliset raja-aidat. Osaltaan auttoi myöskin Denryn oivallinen sikaari. Se sovitti hänen leveän murteensa.

Hän sanoi itsekseen:

"Minäpä rupean puheisiin tuon jussin kanssa."

Ja sitten hän sanoi ääneen:

"Tämä juna ei ole hulluimpia!"

"Ei!" myönsi monokkeli veltosti. "Vahinko, että tarjoavat niin kehnoja päivällisiä!"

Ja Denry tunnusti kiireesti olevansa samaa mieltä.

Pian he pakisivat paikoista, ja miten olikaan, tuli Denry sanoneeksi, että hän oli matkalla Montreux'hon. Monokkeli tunnusti, ettei hän välittänyt Montreux'stä talvisin, mutta sanoi, että Montreux'n yläpuolella sijaitsevat paikat kuten Caux ja Pridoux olivat kylläkin hyviä. Ja Denry sanoi:

"Niin, luonnollisesti ei olekaan aikomusta jäädä Montreux'hon. On aikomus koettaa Pridoux'ta."

Monokkeli kertoi; ettei se aikonut vielä niin kauas kuin Sveitsiin; se aikoi pysähtyä Juraan.

"Génève on aika kuollut paikka, eikö totta?" virkkoi monokkeli hetken vaiettuaan.

"O-on", sanoi Denry.

"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen, kun se uusi esplanaadi valmistui?"

"En", sanoi Denry. "Sitä en ole nähnyt."

"Milloin kävitte siellä?"

"Oh! Pari vuotta sitten."

"Niinkö? Silloin sitä ei ollut vielä aloitettu. Hullunkurinen laitos! Tietysti geneveläiset ovat hirveän ylpeitä Mont Blancistaan."

"Niin ovat."

"Oletteko koskaan huomannut, kuinka omituisesti se näköala vaikuttaa naisiin? Alussa ne ovat siihen hirveän innostuneita, mutta parin päivän perästä se alkaa hermostuttaa heitä."

"Aivan niin", sanoi Denry. "Olen tehnyt itsekin sen huomion. Vaimoni..."

Hän vaikeni, koska ei tietänyt, mitä aikoi sanoa. Monokkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti.

"Kaikki samanlaisia", hän sanoi. "Kerrassaan omituista!"

Kun Denry astui kahden hengen osastoon, joka hänen oli onnistunut varata vaunun päässä itselleen ja Nellielle, oli tuo väsynyt lapsi parka hereillä tuijottaen kuin huuhkaja.

"Kenen kanssa sinä siellä juttelit?" hän haukoitteli.

"Sen monokkelijussin kanssa."

"Todellakin", Nellie mutisi jännittyneenä. "Vai hänen kanssaan? Erotin ääniä. Mikä hän on miehiään?"

"Tuntuu olevan aasi", sanoi Denry. "Hirveän pröystäilevä. En voinut sietää häntä kauempaa. Sain hänet uskomaan, että me olemme olleet naimisissa kaksi vuotta."

II.

He seisoivat Hôtel Beau-Siten parvekkeella Mont Pridoux'ssa. Hiukan alempana oikealla sijaitsi toinen hotelli, Métropole, jonka keskitornissa liehui punavalkoinen Sveitsin lippu. Vähän alempana sitä oli Montreux'n vuoriradan pääteasema. Rata ulottui jyrkännettä myöten suoraan Montreux'n kattoihin sähkölennätinlangan lailla. Sillä ryömi kaksi leikkijunaa toisiaan kohti ikäänkuin kärpäset, jotka nousevat ja laskeutuvat seinää myöten. Toisella puolen hotellisarjaa, joka muodostaa Montreux'n, oli kaistale vettä ja veden toisella puolen jono kukkuloita, joiden huiput hohtivat valkoisina.

"Vai nuo ne nyt ovat Alppeja!" huudahti Nellie.

Hän tunsi pettymystä, samoin Denrykin. Mutta kun Denry sai matkailuoppaasta ja kyselemällä tietää, että järvikaistale oli seitsemän peninkulman pituinen ja korkeimmat huiput kohosivat kymmenen tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolelle ja sijaitsivat viidenkolmatta peninkulman päässä, silloin Nellien suu avautui sepposen selälleen ja hän oli tyytyväinen.

Hôtel Beau-Site miellytti heitä. Eräs herra, joka tiesi, mitä puhui, oli suositellut sitä Denrylle Sveitsin parhaana hotellina. "Älkää antako hintojen johtaa itseänne harhaan", oli hän sanonut. Eikä Denry antanutkaan. Hän maksoi Beau-Sitessa kuusitoista frangia päivässä heistä molemmista, ja sormikulhojen puute tuntui hänestä oikeastaan huojennukselta. Kaikki oli erittäin hyvää paitsi toisinaan kuuma vesi. Kannuissa oli tosin legenda "kuumaa vettä", mutta välistä nämä kaksi sanaa olivat ainoa todistus veden lämmöstä. Toiselta puolen voi taas makuuhuoneet tehdä tukahduttaviksi vain kiertämällä kampea; ja ikkunat olivat kaksinkertaiset. Nellie oli ihmeen kekseliäs. He söivät aamiaista vuoteessa ja hän säästi voita ja hunajaa aamiaistarjottimelta iltapäiväteetä varten, joka ei kuulunut ruokailujärjestykseen. Hän sai voin pysymään jääkylmänä jättämällä sen vain ikkunan ulkopuolelle yöksi. Ja Denry ihaili moista taloustaitoa.

Toiset vieraat osoittausivat mukaviksi, hauskoiksi ihmisiksi, joissa ei ollut liikaa tärkkelystä, kuten Denry sanoi. Kummastuksekseen he saivat kuulla, että muuan lörpöttelevä kolmikymmenviisivuotias pikku rouva, joka jutteli kaikkien kanssa ja pian kutsui Denryn ja Nellien huoneeseensa teelle, oli todellinen venäläinen kreivitär, vierasluettelon mukaan "Kreivitär Ruhl (palvelijattarineen) Moskovasta." Hänen huoneensa oli siivottomin, minkä Nellie oli koskaan nähnyt, ja teekutsut kuin mitkäkin ulkoilmakekkerit. Mutta olihan jännittävää juoda teetä venäläisen kreivittären luona... (Salaliittoja! Nihilismiä! Salapoliiseja! Marmoripalatseja!)... Nuo vierasluettelot ihan salpasivat hengen. Niitä oli sivumäärin; kymmenittäin hotelleja, tuhansittain nimiä, melkein kaikki englantilaisia -- ja kaikki ihmisiä, jotka saapuivat Sveitsiin talvella, koska heillä ei ollut muuta tehtävää. Denry ja Nellie kylpivät korrektisuudessa kuin kylvyssä.

Ainoat henkilöt hotellissa, joiden kanssa he eivät "tulleet toimeen" eivätkä "päässeet pitkälle", kuuluivat erääseen sotilasperheeseen, jota johtivat majuri Clutterbuck ja hänen vaimonsa. He istuivat ison pöydän ääressä eräässä nurkassa -- isä, äiti, joukko lapsia, käly, sisar, kotiopettajatar, -- kaiken kaikkiaan kahdeksan päätä; ja kaikesta kohteliaisuudestaan huolimatta he tuntuivat vetävän ympärilleen suojaavan rajaviivan. He moitiskelivat hotellia; he pelasivat bridgeä (silloin uusi peli); ja kerran kun Denry ja kreivitär pelasivat heidän kanssaan (Denry oli näet oikea korttimestari) shillingin pisteistä, hän kuuli kälyn sanovan, ettei kapteeni Deverax varmaankaan pelaisi shillingin pisteistä. Tämä oli ensimmäinen huhu kapteeni Deverax'n olemassaolosta; mutta myöhemmin kapteeni Deverax alkoi tulla puheeksi useita kertoja päivässä. Kapteeni Deverax'ta odotettiin heidän seuraansa, ja kaikesta päättäen hän oli aivan erikoinen miehekseen. Pian oli koko muu hotelliyleisö asettunut sotakannalle kapteeni Deverax'han nähden. Sitten saapui muuan Clutterbuckien serkku, hymyilevä, kylmä, haituvainen nainen selittäen päättäväisesti, ettei Hôtel Beau-Site soveltuisi laisinkaan kapteeni Deverax'lle. Tämä serkku kiihdytti Denryn vihamielisyyttä merkillisellä tavalla. Hän uskoi kreivittärelle (joka yhdisti kaikki lahkokunnat) arvelunsa, että Denry ja Nellie olivat häämatkallaan. Illalla tiedusti kreivitär eräässä salin nurkassa Nellieltä hienotunteisesti, mutta suorasukaisesti, oliko tämä ollut kauan naimisissa. "En", sanoi Nellie. "Kuukaudenko?" kysyi kreivitär hymyillen. "E--ei", sanoi Nellie.

Seuraavana päivänä sen tiesi koko hotelli. Koko tuo suuri valherakennus, jonka Denry ja Nellie olivat työläästi pystyttäneet, luhistui yhdestä ainoasta sanasta, ja siinä nämä molemmat nyt seisoivat punastuen rikollisina.

Hotelli oli ihastuksissaan. Hotellissa iloitaan enemmän vastanaineesta pariskunnasta kuin viidestäkymmenestä lapsirikkaasta perheestä.

Mutta samana päivänä hotellia kohtasi kova isku. Clutterbuckien serkku oli selittänyt, että makuusuojakaluston puutteellisuuden vuoksi hänen oli ollut pakko käyttää sohvaa vaatekaappina. Sitten puhuttiin taasen kapteeni Deverax'sta. Ja päivällisellä tuli sitten tiettäväksi -- taivas tietää miten! -- että koko Clutterbuckien joukko oli ilmoittanut siirtyvänsä Hôtel Métropoleen. He olivat myöskin koettaneet saada kreivittären mukaansa, mutta onnistumatta yrityksessään.

Nyt oli asian laita sellainen, että Hôtel Beau-Siten vieraissa oli aina vallinnut julkinen ylenkatse kilpailevaa hotellia kohtaan, joka oli yhtä frangia kalliimpi päivässä ja kuuluisa uudesta ja runsaasta kalustostaan. Métropolessa oli orkesterisoittoa kahdesti viikossa ja englantilaiset jumalanpalvelukset pidettiin sen salissa; ja se oli Beau-Sitea isompi. Näistä seikoista huolimatta olivat Beau-Siten vieraat halveksivinaan sitä väittäen ruokaa huonommaksi ja vieraita keikareiksi. Beau-Sitessa oli uskonkappaleena, että Beau-Site oli paras hotelli siinä vuoristossa, ellei koko Sveitsissä.

Tämä Clutterbuckien luopumus oli kerrassaan hävytöntä! Kuinka ihmeessä voi juljeta astua isännän luo ja ilmoittaa hänelle, että nyt oli aikomus hyljätä hänet ja siirtyä kilpailijan puolelle?

Vielä muuan seikka: yhdeksän tai kymmenen hengen siirtyminen hotellista toiseen merkitsi sitä, että Métropole saisi ehdottomasti suuremman asujamiston kuin Beau-Site, ja lukumäärään nähden kilvoittelu oli varsin kiihkeä. "No niin", sanoi Beau-Site, "antaa niiden mennä! Ja viekööt vain kapteeni Deverax'nsa! Sitten täällä saa olla rauhassa!" Ja niin puhkesi tuhoisin kaikista riidoista -- kilpailu kilpailevien hotellien vieraiden kesken. Métropole oli lähettänyt yleisen kutsun tanssiaisiin, ja Clutterbuckien ennenkuulumattoman menettelyn vuoksi heräsi kysymys, eikö Beau-Siten pitäisi boikotoida tanssiaisia. Asia ratkaistiin kuitenkin siten, että tehoisimmin vaikutettaisiin lähtemällä kriitillinen nenä ilmassa ja tekemällä epäedullisia vertauksia Beau-Siten oloihin. Beau-Site muuttui äkkiä täydelliseksi vieraittensa silmissä. Ei sanottu enää sanaakaan siitä, että kuumassa vedessä oli jääkuori. Ja uskomattoman varmoina Clutterbuckit antoivat matkatavarainsa liukua reessä Métropoleen keskellä kirkasta päivää ja uskollisten ylenkatsetta.

III.

Tähtien tuikkiessa lähti Beau-Siten tanssiva osa helisevissä reissä lumen poikki Métropolen tanssiaisiin. Matka ei ollut pitkä, mutta kyllin pitkä osoittaakseen turkikset riittämättömiksi kahdenkymmenen asteen vuoristopakkasessa ja myöskin kyllin pitkä saattaakseen seurueen tekemään sellaisen yleisen lopullisen sopimuksen, että sen oli esiinnyttävä kylmästi ja kriitillisesti Métropolen kullatuissa saleissa. Huhu kertoi kapteeni Deverax'n saapuneen, ja jokainen oli sitä mieltä, että hän oli varmasti sietämätön tolvana, paitsi kreivitär Ruhl, joka ei koskaan käyttänyt tulvana virtailevaa outoa englanninkieltään puhuakseen kenestäkään pahaa.

Métropolen kullatut salit olivat todellakin suurenmoisia. Hotelli oli epäämättä isompi kuin Beau-Site, uudempi, rikkaammin sisustettu. Sen asujamet olivat myöskin mahtavia käytökseltään, joka ärsytti toisia, mutta jolle ei mahtanut mitään. Sen vuoksi Beau-Siten vieraiden täytyi liikkuessaan edes ja takaisin noiden kristallikruunujen alla tyytyä vain pysymään ylpeän välinpitämättöminä. Nellie esimerkiksi ei mitenkään kyennyt siihen. Eikä Denrykään suoriutunut siitä hyvin. Joka tapauksessa Denry sai kerran lyödyksi hyppysille rouva Clutterbuckin hääräilevää serkkua.

"Kapteeni Deverax on saapunut", sanoi viimeksi mainittu. "Hän tuli kovin myöhään. Hän tulee saliin tuossa tuokiossa. Me panemme hänet johtamaan kotiljonkia."

"Kapteeni Deverax?" tiedusti Denry.

"Niin. Olettehan kuullut meidän puhuvan hänestä", sanoi serkku loukkaantuneena.

"Mahdollisesti", virkkoi Denry. "En muista sitä."

Kuullessaan tämän lyhyen keskustelun tunsivat Beau-Siten kohortit, että Denryssä heillä oli lupaava sankari.

Denryä odotti kuitenkin harmillinen yllätys.

Hissi laskeutui, ja työntäen omituisesti molemmin käsivarsin sen kaksoisovea, ikäänkuin pantomiimihaltia esiintyessään lumotusta linnasta, siitä astui uljaasti ulos pitkä laiha mies lähestyen seuruetta teeskennellyn sirosti. Mutta ennenkuin hän ennätti seurueen luo, hyökkäsi joukko nuoria naisia häntä kohti ikäänkuin aikoen tehdä itsemurhan hirttäytymällä hänen kaulaansa. Hänellä oli yllään frakkipuku yksityiskohdiltaan niin virheetön, että se olisi vetänyt vertoja yksinpä päätarjoilijankin asulle. Ja vasemmassa silmässä hänellä oli monokkeli. Juuri tuo monokkeli sai Denryn hätkähtämään. Parin silmänräpäyksen ajaksi hän sai karkoitetuksi tuon tunnelman. Mutta tarkastettuaan vielä kaksi silmänräpäystä hän totesi epäämättä, että se oli sama monokkeli kuin taanoin junassa. Ja Denryssä heräsi pahoja aavistuksia...

"Kapteeni Deverax?" huudahtivat useat äänet.

Nuorten ja kypsyneiden kaunottarien tapa tarrautua kapteenin ympärille, joka oli iältään neljäkymmentä (eikä edes kauniskaan), oli todellakin kerrassaan merkillistä Hôtel Beau-Siten miehisestä väestöstä. Yksinpä venäläinen pikku kreivitärkin liittyi heti häneen. Ja arvonimensä, seurustelutarmonsa ja persoonallisen erikoisuutensa perusteella hän pääsi luonnollisesti voitolle muista.

"Tunnetko hänet?" kuiskasi Denry vaimolleen.

Nellie nyökkäsi. "Hän näyttää verraten mukavalta", hän sanoi arastellen.

"Mukavalta!" toisti Denry. "Hän on aika aasi, koko mies!"

Ja enemmistö Beau-Siten joukkoa yhtyi Denryn tuomioon joko sanoin tai elein.

Kapteeni Deverax tuijotti tiukasti Denryyn; sitten hän hymyili epämääräisesti ja virkkoi venytellen: "Halloo! Mitä kuuluu?"

Ja he pudistivat toinen toisensa kättä.

"Tunnette siis hänet", mutisi joku Denrylle.

"Tunnenko hänet?... Pienestä pitäen."

Kysyjä vainusi pilaa, mutta se teki häneen jonkinlaisen vaikutuksen. Oli varsin merkillistä, että vaikka Denry pitikin kapteeni Deverax'ta papukaijana, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta lievää tyytyväisyyttä sen johdosta, että he olivat tavallaan tuttavia... Ihmissydämen mysterioita!... Hän toivoi vilpittömästi, ettei olisi keskustellessaan junassa kapteenin kanssa puhunut varemmista Sveitsin-matkoista. Se oli vaarallista.

Tanssiin tuli hilpeyttä ja hauskuutta, joka oikeuttaa tanssiaiset pitämään itseään onnistuneina. Kotiljonki muodostui aivan suurenmoiseksi kapteeni Deverax'n johdolla. Illan kuluessa kapteeniin kohdistettiin kymmenittäin loukkaavia nimityksiä, mutta kenenkään vastaan sanomatta oltiin yhtä mieltä siinä, että mitä hyvänsä hän olisikaan tehnyt kevyen prikaatin etunenässä Balaklavan luona, niin kotiljonkien johtajana hän oli pelottava. Moni herroista tuntui kuitenkin väittävän, että jos mies, joka _on_ mies, johtaa kotiljonkia, ei hänen pitäisi johtaa sitä liian hyvin, ellei tahdo käydä narrista.

Loppupuolella, kuuman keiton aikana, tapahtui onnettomuus. Denry oli tietänyt, että niin kävisi.

Kapteeni Deverax jutteli kunnioittavasti kuuntelevalle Nellielle maisemasta, kun kreivitär saapui paikalle lautanen kädessä.