Part 16

"On", virkkoi Ruth, "siellä on suurenmoista kesällä. Mutta oikea kausi on tietysti talvella, urheilun vuoksi. Ellei ole tilaisuutta heittäytyä vapaaksi talvella, niin täytyy luonnollisesti tyytyä kesään, ja suurenmoista siellä on silloinkin. Olen varma siitä, että se olisi sinusta hirveän hauskaa, Nell."

"Se on varmaa -- hirveän hauskaa!" Nellie myönteli. "Minä puhun siitä isälle. Minä laitan niin, että hän --"

"Mutta Nellie", varoitti äiti häntä.

"Sen minä teen, äiti", väitti Nellie.

"Siinähän isä tuleekin", huomautti rouva Cotterill kuunneltuaan.

Eteisestä kuului askelia, jotka häipyivät ruokasaliin.

"Kummallista, ettei isä tule tänne. Varmaankin hän kuuli meidän puheemme", sanoi Nellie ikäänkuin jostain pikkuseikasta harmistunut tyranni.

Kello helähti, ja sitten saapui palvelija saliin huomauttaen rouva Cotterillille: "Jos rouva tekisi niin hyvin", ja rouva Cotterill katosi sulkien oven jälkeensä.

"Mitä ihmettä niillä nyt on tekeillä?" uteli Nellie, ja hänkin poistui otsa rypyssä jättäen Denryn ja Ruthin kahden kesken. Nellien otsasta saattoi havaita, että hänen isänsä saisi kerrankin kuulla jotain.

"En ole vielä nähnyt herra Cotterillia", sanoi rouva Capron-Smith.

"Milloin saavuit?" kysyi Denry.

"Vasta tänä iltapäivänä."

Ruth jutteli edelleen.

Katsellessaan häntä kuunnellen ja silloin tällöin älykkäästi vastaten Denry näki, että rouva Capron-Smith oli totisesti se nainen, jota Ruth oli niin taitavasti jäljitellyt kymmenen vuotta sitten. Tuo jäljittely oli silloin erehdyttänyt hänet; hän oli pitänyt sitä luonnollisena. Nyt se ei olisi häntä erehdyttänyt -- hän tiesi sen. Mutta tämä oli oikeata lajia, joka kestäisi arvostelun missä tahansa... Sveitsi! Eikä vain Sveitsi, vaan Sveitsi hienostettuna! Sveitsi talvella! Hän aavisti, että Ruthin mielestä ei Sveitsiin kannattanut lähteä kesällä -- jos halusi pysyä säätynsä tasolla. Mutta talvella...

II.

Nellie oli ilmoittanut yllätyksen odottavan Denryä, kun tämä astui taloon; mutta vaikka tämä osoittausikin merkilliseksi ja onnistuneeksi, ei se kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen yllätykseen, mikä herra Cotterillilla oli varattuna Nellielle, tämän äidille, Denrylle, Bursleyn kaupungille ja erinäisille henkilöille pitkin maata.

Rouva Cotterill saapui hysteerisenä häiritsemään Denryn ja Ruthin kaksinpuhelua. Päättäen toimeliaista käsistä, jotka eivät tällä kertaa levänneet siivosti toinen toisensa päällä, vaan pyörivät mitä eriskummallisimmin hänen päänsä vaiheilla, oli täysin selvää, että rouva Cotterill oli joutunut peräti tavattoman mielenliikutuksen valtaan.

"Se on noiden saarnamiesten syy -- lopultakin! Tiesin, että niin kävisi! Se on kokonaan noiden saarnamiesten syy! Ne eivät tahdo jättää häntä rauhaan, ja nyt se on tehty."

Sen verran rouva Cotterill. Hän vaipui tuolille. Hänellä ei ollut enää pienintäkään häpeän tuntoa, hän ei välittänyt vähääkään siitä, mikä oli hänen arvolleen sopivaa. Hän tuntui unohtaneen, ettei erinäisiä asioita käy pohtiminen vierailuhuoneessa. Hän oli poistunut huoneesta valtuusmies Cotterillin rouvana; palatessaan hän ei ollut erikoisesti mitään, vain tappion olennoima. Muutos oli tapahtunut viidessä minuutissa.

Rouva Capron-Smith ja Denry vilkaisivat toinen toiseensa, ja yksinpä rouva Capron-Smithkin joutui tuokioksi ymmälleen. Sitten Ruth lähestyi rouva Cotterillia ja tarttui hänen käteensä. Kenties ei rouva Capron-Smith ollut sittenkään niin hämmästyksissään. Hän ja Nellien äiti olivat aina olleet "hyvin ystävällisissä väleissä". Ja Kaupunkiviisikossa "hyvin ystävälliset välit" merkitsevät jotakuinkin paljon.

"Ehkä teidän olisi parasta jättää meidät kahden kesken", Ruth ehdotti kääntäen päätään vilkaistakseen Denryyn.

Juuri sitä tämä halusikin. Ei ollut epäilemistäkään, ettei Ruth ollut ehdottomasti hienostolainen. Hänen käytöstavassaan ei ollut vähintäkään virhettä.

Denry poistui sanoen itsekseen: "Nyt sitä mennään!"

Eteisestä hän näki avoimen oven kautta valtuusmies Cotterillin seisovan ruokasalin uuniin nojautuneena.

Denryn huomatessaan Cotterill suoristausi kömpelön karskisti.

"Nuori mies", hän sanoi teeskennellen vanhaa suojelevaa käytöstään, "käykää sisään. Voittehan tekin saada sen tietoonne. Te olette meidän ystäviämme. Käykää sisään ja sulkekaa ovi." Nellieä ei ollut näkösällä. Denry astui sisään ja sulki oven. "Istukaa", sanoi Cotterill.

Ja aivan kuin hän olisi sanonut: "Jaa, sinä olet koko sukkela nuorukainen etkä ole onnistunut niinkään huonosti tässä elämässä; ja palkinnoksi minä aion suoda sinulle etuoikeuden kuulla meidän onnettomuudestamme, joka jostain merkillisestä syystä tuottaa minulle suurempaa kunniaa kuin sinun onnesi sinulle itsellesi, nuori mies."

Ja hän siveli karkeata harmaata partaansa.

"Aion huomenna jättää oikeuteen vararikkoanomukseni", hän sanoi naurahtaen lyhyesti.

"Niinkö!" sanoi Denry, joka ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Hänen nimensä ei ollut Capron-Smith.

"Niin; ne eivät jätä minulle muuta keinoa valittavaksi", sanoi herra Cotterill.

Sitten hän esitti lyhyen historian viimeaikaisista liiketoimistaan tuolle nuorelle miehelle. Ja hän tuntui kuvittelevan sitä jonkinlaiseksi väkiköyden vedoksi velallistensa ja velkojainsa kesken, ollen siinä itse köytenä. Hän tuntui haluavan tehdä tiettäväksi, että hän oli aina parhaansa mukaan koettanut saada suurimman hyödyn suurimmasta määrästä, mutta että nuo visapäiset saamamiehet olivat alituiseen tehneet sen tyhjäksi. Silti ei hän kantanut kaunaa heitä kohtaan. Onni vaihtelee väkiköydenvedossa. Hän koetti uskotella nukkavierun mahtavana, että vararikko kuudenkymmenen korvilla ja yhteiskunnassa, missä ennen on ollut merkkimiehiä, on vain ohimenevä pikkutapaus.

"Kummastuttaako se teitä?" hän kysyi typerästi hymyillen.

Denry käytti tilaisuutta kostaakseen kaikesta siitä suojelevaisuudesta, mihin oli saanut alistua vuosikymmenen ajan.

"Ei!" hän sanoi. "Entä teitä itseänne?"

Herra Cotterill ei potkaissut Denryä talostaan hävyttömänä nuorena tolvanana, hän vain uusi typerän hymynsä.

Denry oli ollut tuokion ajan kummissaan, mutta oli nopeasti toipunut. Cotterillin luhistuminen oli noita tapahtumia, jotka jokainen teräväjärkinen ihminen voi ennustaa, kun ne ovat tapahtuneet. Cotterill oli antautunut rakennuskeinotteluihin, rakentanut ja kiinnittänyt, rakentanut ja kiinnittänyt, myynyt voitolla, myynyt voitotta ja jäänyt itse pitämään monta taloa; hän oli turvautunut vekseleihin, toisiin kiinnityksiin ja kolmansiin kiinnityksiin; ja koska hän oli rakentaja eikä voinut tehdä muuta kuin rakentaa, niin hän oli rakentanut edelleen siitä huolimatta, ettei Bursley ollut laisinkaan innostunut hänen luomuksiinsa. Jos Bursleyn kaupunginpuistossa olisi löydetty rikkaita kultasuonia, olisi Cotterill omistanut kaivosleirin ja kasannut itselleen suunnattoman omaisuuden; mutta onnettomuudeksi ei puistossa löydetty kultasuonia. Ei kukaan tuntenut hänen asemaansa; ei kukaan tunne koskaan rakennuskeinottelijan asemaa. Hän ei tuntenut sitä itsekään. Liikkeellä oli ollut huhuja, mutta ne oli kumottu sopivalla tavalla. Kun hän äskettäin oli evännyt pormestarin kaulakäädyt käteisen rahan puutteessa, oli se selitetty johtuvaksi älykkäisyydestä. Harien kotielämänsä oli aina jatkunut samaan kohtuullisen ylelliseen tapaan. Hän oli aina maksanut leipurille, teurastajalle, räätälille ja ompelijattarelle. Ja nyt hänen oli esitettävä vararikkoanomus, ja huomenna koko kaupunki kertoisi odottaneensa sitä jo vuosikausia.

"Mihin aiotte ryhtyä?" tiedusti Denry ystävällisen uteliaana.

"Niin", sanoi Cotterill, "sehän se tässä onkin kysymyksessä. Minulla on veli rakennusurakoitsijana Torontossa. Häneltä vetelee oikein hyvin; siellä valtameren takana vasta osataankin rakentaa. Kirjoitin hänelle tässä tuonoin, ja hän vastasi paluupostissa -- paluupostissa -- että hän tarvitsi juuri minun laistani miestä pitämään töitä silmällä. Niin, John alkaa jo käydä vanhaksi. Kuten näette, on minulla siellä mahdollisuuksia."

Ikäänkuin sanoakseen: "Oikeamielisille on aina apu lähellä."

"Juttelen teille näitä, koska olette ikäänkuin perheen ystäviä", hän lisäsi.

Sitten, pitkältä vaiettuaan, hän aloitti toivorikkaasti, hilpeästi, rohkeasti:

"Vielä nytkin selviäisin vallan sievästi, jos saisin vain pari tuhatta käsiini -- ja vakuutta minulla on yllin kyllin."

"Eiköhän olisi hiukan myöhäistä?"

"Ei ensinkään. Jos vain joku, joka todella tuntee kaupungin ja luottaa kiinteistökauppaan, luovuttaisi pari tuhatta -- jaa-a, viidessä vuodessa hän saisi sen summan kaksinkertaiseksi."

"Todellakin!"

"Niin", sanoi Cotterill. "Katsokaahan Claren katua."

Claren katu oli hänen terrakotta-mestariteoksiaan.

"Kuulkaahan", sanoi Cotterill mielistelevästi. "En usko, että kukaan kykenee opettamaan _teille_ suuriakaan kiinteistöjen arvosta tässä kaupungissa. Te tunnette sen asian yhtä hyvin kuin minäkin. Jos teillä sattuisi olemaan vapaana pari tuhatta -- hitto vieköön! sellaista tilaisuutta ei kannatakaan tarjota joka miehelle."

"Niin", sanoi Denry. "Ei minunkaan mielestäni kannata."

"Tarjoan sen teidän käytettäväksenne", jatkoi Cotterill oivaltamatta Denryn huomautuksen kärkeä. "Tehän olette perheen ystäviä. Te käytte meillä niin usein. Niin, johan siitä on melkein kymmenen vuotta..."

Denry huokasi: "Olen kai käynyt täällä noin yhden kerran kahdessa viikossa verraten säännöllisesti. Siitä tulee kaksi sataa viisikymmentä kertaa kymmenessä vuodessa. Niin..."

"Vaikkapa pari tuhatta", sanoi Cotterill miettiväisenä.

"Kaksi tuhatta jaettuna kahdella ja puolella sadalla -- siitä tulee kahdeksan. Kahdeksan puntaa käynniltä. Se on aika kallista, Cotterill, aika kallista. Ihanhan teitä voisi pitää puolena tusinana kuuluisia lääkäreitä yhteen käärittyinä."

Hän ei ollut koskaan ennen nimittänyt valtuusmiestä koristelematta "Cotterilliksi". Herra Cotterill punastui ja nousi.

Denry ei esiinny edukseen tässä kohtauksessa. Häneltä puuttui jalomielisyyttä. Muuta puolustusta ei hänen hyväkseen voi esittää kuin sen, että herra Cotterill oli nimittänyt häntä "nuoreksi mieheksi" aivan liian usein kymmenen vuoden kuluessa. Se on sukkela puolustus.

III.

"Ei", kuiskasi Ruth päällysvaatteissaan. "Älä tuo sitä ovelle. Minä kävelen sinun mukanasi portille ja nousen siellä autoon."

Denry nyökkäsi.

He poistuivat yhdessä. Ruth kuului todellakin asustavan Kaupunkiviisikon hotellissa Knypessa, joka siihen aikaan oli ainoa Kaupunkiviisikon hotelleista, mikä toden teolla oli olevinaan "ensiluokkainen" kokosivu-ilmoituksen merkityksessä. Se seikka, että Ruth asusti Kaupunkiviisikon hotellissa, teki jälleen Denryyn voimakkaan vaikutuksen. Hän esiintyi totta tosiaan suurenmoisesti. Hän oli aikonut kävellä puiston halki Bursleyn asemalle ja matkustaa junalla Knypeen, ja kun Denry äkkiä antoi ilmi automobiilinsa ja tarjoutui viemään hänet sillä hotelliin, joutui Ruth vuorostaan ihmetyksen valtaan. Hänen äänessään kuvastuva kummastus, kun hän huudahti: "Onko sinulla _automobiili_?" oli kaikkea muuta kuin naivi.

Niin he poistuivat yhdessä tuosta kovan onnen talosta Ruthin ilmoitettua hilpeästi Nellielle, joka oli jälleen tullut saapuville kiusallisen masentuneisuuden valtaamana, että hän palaisi seuraavana päivänä.

Ja Denry astui ajotietä pitkin viimeisenä näkemyksenään tuo lapsi parka, Nellie, joka seisoi ovella heitä saatellen. Merkillistä, kuinka suuressa määrin hän oli pysynyt lapsena. Denry tiesi, että hänen täytyi olla jo vanhempi kuin puolivälissä kolmattakymmentä, ja kuitenkin hän pysytteli itsepintaisesti aito tyttönä. Suloinen pikku olento; mutta _savoir vivre_ oli hänelle tuntematon käsite, hän ei kyennyt pysymään tilanteen tasalla, hänellä ei ollut laisinkaan ulkonaista ylpeyttä. Pelkästään sievä, iloinen tyttö, merkillisen tyttömäinen... Cotterillit olivat suoriutuneet tuosta onnettomasta illasta huonosti. He eivät olleet osoittaneet mitään arvokkuutta, ei mitään hilliytymistä; ja ukko Cotterill oli ollut suorastaan hullu ehdotuksineen. Rouva Cotterill oli ollut lopen masentunut, ja vain Ruthin tyyni, vallitseva vaikutus oli saanut hermostuneen ja uikuttavan Nellien malttamaan mieltään sen verran, että hän tuli saattamaan vieraita ovelle.

Varsin surullinen juttu.

Kun hän oli menestyksellä saanut automobiilin käyntiin ja he liukuivat Moorthornen mäkeä alaspäin rinnatusten, olkapäät toinen toisessaan kiinni, karkoitti Denry mielestään vararikkoisen perheen synnyttämän painajaistunnelman. Eihän hänellä ollut kaikesta huolimatta mitään syytä alakuloisuuteen. Hän ei ollut tehnyt vararikkoa. Hän kasasi yhtä mittaa rikkautta itselleen. Hänelle karttui nyt varallisuutta koneellisesti. Äidin elämäntapojen vuoksi eivät hänen elinkustannuksensa nousseet lähimaillekaan tulojen tasalle. Ja Ruth -- hänkin oli varakas. Hän tunsi, että Ruthin täytyi olla varakas sanan tarkimmassa merkinnössä. Ja varallisuutta täydensi maailmankokemus. Ruth oli hänen vertaisensa. Ruth ymmärsi asioita yleensä. Hän oli elänyt, matkustellut, kärsinyt, miettinyt -- lyhyesti sanoen, hän oli viimeistelty valmiste. Hän ei ollut mikään avuton, kehittymätön pikkutyttö. Lisäksi hän oli vähemmän kova kuin entisaikaan. Hänen äänensä ja liikkeensä olivat toista laatua. Maailma oli pehmentänyt hänet. Ja äkkiä Denryn mieleen juolahti, että hänen ainoa vikansa -- tuhlaavaisuus -- oli nyt menettänyt merkityksensä, kun hän oli itse varakas.

Denry kertoi Ruthille kaiken, mitä herra Cotterill oli puhunut Kanadasta. Ja Ruth kertoi hänelle kaiken, mitä rouva Cotterill oli puhunut Kanadasta. Ja he olivat yhtä mieltä siitä, että herra Cotterill oli saanut ansaitun palkkansa ja että oman etunsa kannalta Kanada oli ainoa paikka, joka soveltui Cotterilleille; ja mitä pikemmin, sitä parempi. Ihmisten on alistuttava vararikon seuraamuksiin. Mitään muuta ei voinut enää tehdä.

"Minun mielestäni on sääli, että Nellienkin täytyy lähteä", sanoi Denry.

"Oh, niinkö?" vastasi Ruth.

"Niin, joutua sellaiseen vieraaseen maahan. Hänestä ei ole kanadalaistytöksi. Jos hän voisi vain saada jonkin toimen täällä... Jos voisi keksiä hänelle jotain."

"Oh, minä en ole _laisinkaan_ samaa mieltä kuin sinä", sanoi Ruth. "Arveletko todellakin, että hänen pitäisi erota vanhemmistaan _juuri nyt?_ Hänen paikkansa on vanhempien luona. Ja sitä paitsi, näin meidän kesken sanoen, hänellä on siellä paljoa suuremmat mahdollisuudet päästä naimisiin kuin _tässä_ kaupungissa -- kaiken tämän jälkeen. Tietysti minusta on kovin ikävää erota hänestä -- ja myöskin rouva Cotterillista. Mutta..."

"Taidat olla oikeassa", myönsi Denry.

Ja he kiitivät upeasti edelleen Kaupunkiviisikon lyhtyvaloisessa yössä. Ja Denry viittasi taloonsa kun he ajoivat ohitse. Ja kumpikin ajatteli paljon turvallista asemaansa tässä maailmassa ja tulojaan ja pankkiirinsa mesikielistä kohteliaisuutta; ja myöskin vararikkoisen ikävää asemaa... Vararikkoiselle ei mahtanut mitään.

IV.

Eräänä pakkasaamuna talven alkupuolella olisi saattanut nähdä heidät yhdessä aivan toisenlaisissa ajoneuvoissa -- ensimmäisen luokan osaston haltijoina pikajunassa, joka kiiti Knypesta Liverpooliin. Heillä oli osasto kokonaan hallussaan, ja he olivat sijoittuneet siihen mahdollisimman ylellisesti. Kumpikin oli verhoutunut turkiksiin, ja turkisvaippa liitti heidän polvensa suojaansa. Ylt'ympärille oli siroteltu aikakauskirjoja sekä sanomalehtiä niin runsaasti, että niiden arvo vastasi varmaankin päivätyöläisen koko päiväpalkkaa; ja kun Denryn silmä kohtasi junailijan silmän, se virkkoi "shillinki". Lyhyesti sanoen, ei kukaan olisi saattanut olla korkeammalla muiden yläpuolella kuin he olivat sinä aamuna tuossa osastossa.

Tämä matka aiheutui omituisista tapahtumista.

Herra Cotterill oli tehnyt vararikon ja heittänyt yltään kaupunginvaltuusmiehen kaavun. Hän oli alistunut kiusallisen tarkkoihin kuulusteluihin ja noiden hillittömästi haukkuvien petojen, saamamiestensä törkeään nuuskintaan. Hän oli paljastanut kirjansa, kirjeenvaihtonsa, järjestelmänpuutteensa, ylellisen kotielämänsä ja sen ikävän seikan, että oli jatkanut liikettään kauan senkin jälkeen, kun jo tiesi olevansa maksukyvytön. Hän oli usean kuukauden ajan, mainittujen petojen etuja ajaakseen, jatkanut omaa liikettään tilapäisenä hoitajana ja määräpaikasta. Ja vähitellen oli kaikki hänen omaisuutensa saatu myydyksi. Ja loppuviikoiksi oli Cotterillin perheen täytynyt lähteä paljaaksi riisutusta talostaan ja majailla vuokra-asunnossa. He olivat päättäneet matkustaa Kanadaan Liverpoolin kautta, ja päivää varemmin kuin Denry ja Ruth matkustivat Liverpooliin, he olivat lähteneet Bursleyn kaupungista (jonka herra Cotterill oli niin laajalti silannut terrakottalla) maineetta ja laulutta. Eipä edes Denrykään, joka kuitenkin oli käynyt jäähyväisiä lausumassa heidän majapaikassaan, ollut saattanut heitä asemalle; mutta Ruth Capron-Smith oli ollut saattelemassa asemalla. Hän oli keskeyttänyt oleskelunsa Southportissa saapuakseen Bursley'iin ja toimittanut heidät sieltä matkaan kuten ystävä ainakin. Heidän lähtönsä jälkeen oli järjestettävä erinäisiä asioita, ja Ruth oli luvannut pitää niistä huolen.

Mutta heti heitä saateltuaan Ruth oli tavannut Denryn kadulla.

"Ajattelehan", hän sanoi jyrkästi, "nuo ihmiset aikovat toden teolla matkustaa kolmannessa luokassa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä. Herra ja rouva Cotterill pitivät sen minulta salassa, enkä olisi saanutkaan tietää siitä, ellei Nellie olisi tullut sanoneeksi jotain. Sen vuoksi he ovat lähteneet jo tänään. Laiva ei lähde ennenkuin huomenna iltapäivällä."

"Kolmannessa luokassa?" Ja Denry vihelsi.

"Niin", sanoi Ruth. "Tietysti pelkkää ylpeyttä. Ukko Cotterill tahtoi säästää joka pennin, minkä sai haalituksi kokoon, jotta voisi esiintyä edes pikkuruisen komeasti Torontoon päästyään, ja niin -- kolmannessa luokassa! Ajattelehan Nellieä ja rouva Cotterillia kolmannessa luokassa. Jos olisin tietänyt sen, niin olisin muuttanut asian, sen takaan, enkä olisikaan siinä vitkastellut. Ja nyt se on liian myöhäistä."

"Eipähän ole", vastusti Denry päättäväisesti.

"Mutta he ovat jo lähteneet."

"Voisin sähköteitse tilata Liverpoolista salonkipaikat -- niitä on yllin kyllin tähän aikaan vuodesta -- ja huomenna voisin puikahtaa Liverpooliin ja tavata heidät laivalla ja pakottaa muuttamaan."

Ruth tiedusti, uskoiko hän todellakin sen käyvän päinsä, ja hän vakuutti sen varmaksi.

"Toisen luokan paikat sopisivat paremmin", sanoi Ruth.

"Miksi?"

"Niin, siellä ei tarvitse pukeutua päivälliseksi ja niin edespäin. Eihän heillä ole sellaisia pukuja."

"Ei tietenkään", sanoi Denry.

"Kuulehan", virkkoi Ruth hurmaavasti hymyillen. "Pannaan me kustannukset puoliksi. Ja lähdetään Liverpooliin yhdessä ja -- tuota noki -- hankitaan pikku lahjoja ja järjestetään koko asia. Minä matkustan huomenna Southportiin, ja Liverpool on matkan varrella."

Denry ihastui ehdotukseen ja sähkötti menestyksellisesti Liverpooliin.

Ja niin he istuivat sinä aamuna yhdessä Liverpoolin pikajunassa. Se avuliaisuussuunnitelma, johon he olivat antautuneet, vaikutti voimakkaasti heidän mielialaansa, joka kävi sekä tuttavalliseksi että helläksi. Ruth ei laisinkaan salannut tunteitaan Denryä kohtaan; ja tuijottaessaan vuorostaan naapuriinsa, joka istui vastapäätä herkullisen kypsänä (Ruth oli häntä itseään hiukkasen vanhempi), viehättävästi puettuna, täydellisenä jokaisessa yksityiskohdassa käytökseltään, tietäen kaiken, mitä elämästä oli tiedettävä, ja sievän omaisuuden varmana omistajana -- tuijottaessaan tuohon olentoon Denry mietti riemukkaana, voitostaan varmana:

"Tietenkin minulla on kolikoita. Mutta niin on hänelläkin -- kenties enemmänkin. Senvuoksi hänen täytyy pitää minusta yksistään oman itseni vuoksi. Tuo loistava olento on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken, ja hän palaa Kaupunkiviisikkoon ja palaa _minun_ luokseni."

Se oli hänen ylpein hetkensä. Ja siinä hän näki tulevaisuutensa paljoa loistavampana kuin oli uneksinutkaan.

"Milloin sinulta päättyy suruaika?" hän kysyi;

"Kahden kuukauden perästä", sanoi Ruth.

Tämä ei ollut mikään kosinta eikä suostumus, mutta kyllä se oli jo varsin lähellä näitä. He olivat ääneti ja onnellisia.

Sitten Ruth sanoi:

"Onko sinulla koskaan liikeasioita Southportissa?"

Ja Denry vastasi verrattomalla tavalla:

"Kyllä niitä aina tulee."

Jälleen äänettömyys. Tällä kertaa Denry tunsi menevänsä naimisiin Ruthin kanssa.

V.

White Star yhtiön valtamerihöyry _Titubic_ työntyi vedestä kuin talorivi rantasiltaa vastaan. Sen kävelykannella oli suuri väkijoukko ja rantasillalla seisoi vieläkin suurempi. Kävelykannen yläpuolella asteli upseereita komentosillalla, ja sen yläpuolella oli tuuletussilta ja sen yläpuolella savutorvet savua tupruttaen ja jossain vielä ylempänä pari lippua, liehuen tuulessa. Ja rantalaiturin väkijoukon takana ulottui rivi nelipyöräisiä vaunuja ja raihnaisia hevosia. Rantalaituri heilui lievästi nousuveden liikuttamana. Ainoastaan laiva näytti tukevalta, ikäänkuin lujalle pohjalle juotetulta.

Ylihangan puolella kävelykantta, sadan muun pikkuryhmän joukossa, seisoi ryhmä, jonka muodostivat herra ja rouva Cotterill sekä Ruth ja Denry. Nellie seisoi erillään muutaman jalan päässä. Rouva Cotterill itkeskeli. Tietenkin ihmiset luulivat hänen itkevän jäähyväisiään, mutta niin ei ollut laita. Hän itki siitä syystä, että Denry ja Ruth olivat lujalla tahdollaan pakottaneet heidät luopumaan kolmannesta luokasta ja ottamaan haltuunsa ihanat ja tilavat hyttipaikat toisessa luokassa, missä palvelusväki kohteli heitä aivan eri tavalla. Hän itki sen vuoksi, että heidät oli yllätetty kolmannen luokan matkustajina. Hän itki siitä syystä, että häntä hävetti ja että ihmiset olivat niin ystävällisiä. Hän tunsi itsensä samalla haavaa iloiseksi ja hyljätyksi. Häntä halutti puhjeta kiitollisuuden psalmeihin, ja samalla häntä halutti kirota.

Herra Cotterill sanoi jäykästi, että hän maksaisi kyllä takaisin -- ja tekisi sen piankin.

Suunnaton kello soi kärsimättömänä.

"Meidän on parasta korjata luumme", sanoi Denry. "Se on toinen varoitus!"

Jännittävissä tilanteissa hän käytti toisinaan moista merkillistä kieltä. Ja nyt hän oli peräti kiihtynyt. Hän oli saanut puuhata aika lailla. Cotterillin perheen kohottaminen välikannen yhteiskunnallisesta Haadeksesta toisen luokan arvopaikoille oli vaatinut kaiken hänen tarmonsa ja melkoisen määrän ponnistuksia Ruthiltakin.

Ruth suuteli rouva Cotterillia ja sitten Nellieä. Ja rouva Cotterill ja Nellie saivat merkitystä ja huomiota koko matkan ajaksi siitä syystä, että heitä suuteli julkisesti niin hieno ja aristokraattinen nainen kuin Ruth Capron-Smith.

Ja Denry pudisti heidän kättään. Hän katsoi iloisena vanhempiin, mutta Nelliin ei hän voinut katsoa; eikä tämäkään voinut katsoa häneen; heidän kädenlyöntinsä oli pintapuolinen. Jo kuukausimääriä oli heidän leikillinen tuttavallisuutensa vähenemistään vähentynyt.

"Hyvästi."

"Hyvästi."

"Kiitos. Hyvästi."

"Hyvästi."

Kamala kello tiukkasi yhä edelleen.

"Kaikki vieraat maihin! Kaikki maihin!"

Lukuisilla laskusilloilla tunkeili väkeä, joka totteli määräystä, ja nenäliinat alkoivat liehua. Ja koko laiva rupesi säännöllisesti värisemään.

Herra ja rouva Cotterill kääntyivät poispäin.

Ruth ja Denry lähenivät likeisintä laskusiltaa, ja Denry siirtyi syrjään jättääkseen tilaa Ruthille. Ja kuten aina työntyi joukko naisia laskusillalle juuri tämän perään, ja ollen täydellinen ritari Denryn täytyi odottaa.

Hänen katseensa kohtasi Nellien katseen. Tyttö ei ollut liikahtanut.

Denry tunsi silloin jotain, mitä hän ei ollut konsanaan tuntenut elämässään. Ei, ei sinä ilmoisna ikänä. Nellien surullinen, traagillinen katse vaivasi häntä, mutta se vaivasi niin ihanasti, että oireet saivat hänet oikein hätkähtämään. Hän kummasteli, miten hänen jalkojensa kävisi. Hän ei ollut varma siitä, että hänellä olikaan jalkoja.

Mutta sitten hän todisti omistavansa jalat rientämällä Nellien luo. Ruthin oli tähän mennessä ahmaissut rantalaiturin yleisö. Hän katsoi Nelliin. Nellie katsoi häneen. Tytön huulet värähtivät.

"Mitä minä täällä teen?" kysyi Denry sielultaan.