Part 15

Repaleiselle armeijalle tarjoiltiinkin paahdettua juustoa ja lämpimiä hilloleivoksia -- mutta ei suinkaan kiireen vilkkaa. Ja kun pojat tunkeilivat täyteen ahdettuina ovea kohti, neuvoi hellä ihmisystävä, joka oli heitä ravinnut, heitä poistumaan toisesta ovesta, ja he huomasivat joutuneensa lauta-aidan ympäröimään pihaan, jonka kaksoisportti ei ottanut vähääkään auetakseen. Ja myöskin aitan ovi oli suljettu. Ja sikäli kuin juusto ja hillo ennättivät kadota, kohosi ilmaan raivonhuutoja. Piha oli niin lähellä _Päivälehden toimistoa_, että saattoi hyvin nähdä tämän savutorvet. Eivätkä huudot aiheuttaneet kuitenkaan mitään vastausta _Päivälehden_ valtiailta, jotka onnittelivat toisiaan oivallisesta kilpailukuvauksestaan, nopeudestaan joutua painovalmiiksi ja armeijansa uskollisuudesta.

Lienee tarpeetonta sanoa, että _Merkkitorvi_ epäsi kaiken osallisuuden tähän harvinaiseen kepposeen, joka oli houkutellut _Päivälehden_ armeijan ansaan hajun avulla. Voiko sitä tehdä vastuunalaiseksi epäitsekkäiden kannattajainsa hurjisteluista?... Tämä pelottava kepponen todisti kuitenkin, kuinka kuumana veri kuohui kahden suuren kilpailijalehden jännittävässä taistelussa. Kaikkitietäväiset kuiskailivat, että Denry Machin oli lopultakin joutunut tappiolle tänä ratkaisevana päivänä.

IV.

Snapen sirkus oli pohjoisen Staffordshiren suuria loistolaitoksia vyöryttäen komeuksiaan kaupungista toiseen ja valliten poikien haaveita sukupolvesta toiseen. Sen pääkortteri sijaitsi Axessa, kymmenen peninkulman päässä Hanbridgestä, mutta ukko Snapen rikkaus oli pääasiallisesti peräisin Kaupunkiviisikosta. Siihen aikaan kuin _Merkkitorven_ ja _Päivälehden_ välillä puhkesi taistelu, se oli jo alkanut rappeutua. Iäkäs omistaja oli äskettäin kuollut ja nimi ja hevoset ja vaunut ja huolellisesti paikatut teltat oli myyty vieraille. Vuosijuhla- ja jalkapallokilpailu-lauantaina (joka oli myöskin Martinmessun lauantai) tämä sirkus majaili Oldcastlessa, Kaupunkiviisikon liepeellä, missä se antoi kauden viimeisiä näytäntöjä. Eivät edes pojatkaan mene sirkukseen keskellä Kaupunkiviisikon talvea. _Merkkitorvi_ oli vuokrannut juhlakulkueeseen sopivan osan Snapen laitosta loppuosaksi iltapäivää ja alkuillaksi. Ja ohjeiden mukaan oli koko kulkueen oltava _Merkkitorven_ toimiston luona täydessä marssikunnossa viimeistään kello viideltä.

Mutta kello neljältä saapui joukko herrasmiehiä nauharuusuke napinreiässä ja _Merkkitorven_ ilmoitustaulu kädessä puuhakkaina ja huohottaen Oldcastlen markkina-aukiolle kertoen, että ohjelma oli muutettu viime tuokiossa, jotta tehtäisiin tyhjiksi erinäiset juonittelut, joita pelättiin häikäilemättömän _Päivälehden_ taholta. Kulkue oli jaettava kolmeen ryhmään, joista pääjoukon oli saavuttava Hanbridgeen "takateitse" ja molempien toisten oli lähdettävä Bursley'iin ja Longshaw'hon. Tällä tapaa saataisiin reklaamitoiminta jaetuksi ja paikkakunnan päätekijöille osoitettaisiin samanlaista kunniaa kullekin.

Erikoisesti valmistetut liput, viirit ja nauhat, joissa oli sanat:

"MERKKITORVI Kolmikymmenviisivuotisjuhla" jne,

oli jo kohotettu ja ripustettu ja kääritty vaunujen kullatulle harjalle. Ja tuokion viivyteltyään matkue lähti liikkeelle jakaantuen Karjatorin alapäässä. Hanbridgeä varten valittua osastoa johtivat suunnattomat Jupiterin vaunut, joissa oli kuusi pyörää ja kuusikolmatta allegorillamaista kuvaa (kuten klovnin oli tapana sanoa); niitä veti kuusi kirjavaa hevosta, joita ohjattiin valkoisin suitsin. Näissä vaunuissa oli ikkunallinen päällystä (suuremmissa näytäntötilaisuuksissa niitä käytettiin toisinaan pilettimyymälänä), ja sisälle oli sijoittunut muuan _Merkkitorven_ valtuutetuista; sieltä hän ohjasi kulkueen matkaa.

Turhaa olisi koettaa kauemmin salata, ettei Jupiterin vaunujen sisustassa majaileva _Merkkitorven_ valtuutettu itse asiassa ollutkaan mikään _Merkkitorven_ valtuutettu. Hän oli Denry Machin, ei yksikään toinen. Tästä ainoasta seikasta saattaa käsittää, missä määrin suurten julkisten puhetorvien edustajat olivat unohtaneet, mitä heidän arvonsa ja säädyllisyys vaativat. Luolassaan lymyillen Denry opasti _Merkkitorven_ reklaamikulkueen pääjoukon kaikenkaltaisia syrjäteitä pitkin Hanbridgen laitaosien ympäritse ja sitten itse kaupunkiin kukkulan puolelta. Ja lopulta nuo kymmenet ajoneuvot pysähtyivät Crapperinkadulle sen vaatimattomien asujanten iloksi.

Denry astui ulos ja lähti viattomana käymään kohti oman lehtensä toimistoa, joka sijaitsi lähellä. Alkoi jo olla myöhäistä. Vangittujen _Päivälehden_ poikien ensimmäiset ulvahdukset rupesivat juuri kajahtelemaan syksyisessä ilmassa.

Äkkiä Denryä tervehti muuan nuori mies.

"Halloo, Machin!" huusi tuo nuori mies. "Minkä vuoksi olet ajanut partasi? Tuskin olin tuntea sinua."

"Koska se huvitti minua, Swetnam", sanoi Denry, joka oli ilmeisesti ymmällään.

Hän oli nuorin Swetnamin pojista; heidän välilleen oli kehittynyt jonkinlainen juro ystävyyssuhde.

"Kuuleppas", sanoi Swetnam salaperäisesti, ikäänkuin noudattaen äkillistä mielijohdetta; "minä kuulin, että _Merkkitorven_ miehet aikoivat toimittaa pinteeseen kaikki teidän pojat tänä iltapäivänä, ja luulen heidän onnistuneen siinä. Kuuntelehan tuota!" (Swetnamin isä oli läheisissä suhteissa _Merkkitorven_ toimitukseen.)

"Tiedän sen", vastasi Denry.

"Mutta tarkoitan -- lehtineen päivineen."

"Tiedän sen", sanoi Denry.

"Ohoo!" mutisi Swetnam.

"Mutta minäpä kerron sinulle salaisuuden", lisäsi Denry. "Ne eivät ole tämänpäiväisiä lehtiä. Ne ovat eilispäiväisiä ja viimeviikkoisia ja viimekuukautisia. Me olemme erikoisesti keräilleet niitä tätä varten ja säilyttäneet ne siisteinä ja hyvännäköisinä."

"Sinulla niitä on aina varokeinoja!" mutisi Swetnam.

"Niin onkin", myönsi Denry.

Samassa tuokiossa hyökkäsi joukko miehiä _Päivälehden_ toimistosta kainalossaan tukuittain oikeita jalkapallo-numeroita.

"Joutukaa!" huusi Denry heille. "Joutukaa! Tätä tietä! Heipä-hei, Swetnam."

Ja koko rivi katosi kulman taitse. Juuston avulla vangittujen poikien ulvonta yltyi äänekkäämmäksi.

V.

Sillä välin oli _Merkkitorven_ toimistossa (joka sijaitsi vajaan kolmen sadan kyynärän päässä, mutta toisella puolen Kruunu-aukiota) epäluulo syventynyt levottomuudeksi, kun hetket kuluivat ja Snapen sirkuskulkue jäi itsepintaisesti ilmestymättä Oldcastlen tien horisonttiin. _Merkkitorvi_ olisi puhelimitse tiedustellut asiaa Snapelta, mutta eihän sirkukseen pääse koskaan puhelimitse. Lehdestä soitettiin silloin Oldcastlen asiamiehelle, joka kauan nahjusteltuaan vastasi, että vaunukulkue oli lähtenyt Oldcastlesta määrähetkellä ja kaikista merkeistä päättäen täysin terveenä ja ripeänä. Sitten _Merkkitorvi_ lähetti sissejä pitkin Oldcastlen tietä kannustamaan kulkuetta, ja sissit palasivat tyhjin toimin. Pessimistit vilkaisivat jo sellaiseen mahdollisuuteen, että koko kulkue oli pudonnut kanavaan Cauldonin sillalta. Lehti painettiin, postikääröt Knypea, Longshaw'ta, Bursleyä ja Turnhilliä varten lähetettiin junaan; pojat odottivat; kellonosoittimet jakeluosastossa ihan kiitivät eteenpäin. Oli järjestetty siten, että suurimman osan numeroita ja varsinkin ensimmäiset numerot saisivat pojat myydä itse kullatuista vaunuista. Johtaja epäröi kamalan tuokion ajan ja päätti sitten, ettei käynyt enää odottaminen, vaan että poikien oli myytävä lehteä entiseen tapaansa katukäytävältä ja katuojasta. Eihän voinut tietää, mitä _Päivälehdellä_ oli mielessä.

Ja sitten hyökkäsi _Merkkitorven_ poikia kymmenittäin tiehensä paperikasoilla sälytettyinä, mutta he olivat masentuneita poikia; he olivat aikoneet ajaa kullatuissa vaunuissa päästäkseen kahlaamasta loassa. Ja melkein ensimmäiseksi he näkivät Kruunuaukiolla Jupiterin vankkurit kaikessa loistossaan Heiluttaen _Merkkitorven_ lippuja; ja perässä oli toisia, vaunuja. Nyt he eivät enää hyökänneet; he kiitivät kuin katapultin lennättäminä ja laskeutuivat kuin kärpäset ajoneuvoihin. Eräät miehet tahtoivat välttämättä ottaa heiltä lehdet ja maksaa niistä paikalla. Pojat hämmästyivät; he joutuivat peräti ymmälleen, mutta heillä ei ollut tapana evätä rahaa. Ja niin lähti kulkue matkaan Knypen tietä pitkin oman torvisoittokunnan sävelten raikuessa ja satakunnan pojan hurratessa vankkureissa. Sitten mainitut miehet ryhtyivät varsin kummaan tekoon: he repivät alas kaikki _Merkkitorven_ liput ja asettivat sijaan _Päivälehden_ tunnusmerkit.

Niin että koko se suuri ja valistunut yleisö, joka laumoittain vaelsi kotiin päin Knypen jalkapallokilpailusta, sai nähdä _Päivälehden_ juhlakulkueen _Merkkitorven_ juhlakulkueen sijasta ja voi tuskin uskoa silmiään. Ja _Päivälehtiä_ myytiin summittain vaunuista. Knypen asemalla kulkue teki kaarroksen ja palasi Hanbridgeen, ja lopulta, monenkertaisen triumfin jälkeen, se pysähtyi kaikkine _Päivälehti_-koristeineen _Merkkitorven_ toimiston edustalle; ja Denry sukelsi esiin luolastaan. Denryn miehet kiitivät tiehensä tukut kainalossa.

"Ovat myöhästyneet puolitoista tuntia", sanoi Denry tyynesti eräälle _Merkkitorven_ omistajista, joka seisoi katukäytävällä. "Mutta minun onnistui tuoda ne tänne. Minua halutti käväistä kiittämässä teitä siitä, että toimititte meidän pojille niin oivan kestityksen."

Puhelimet hymisivät kertoen uutisia samanlaisista _Päivälehden_ juhlakulkueista Longshaw'ssa ja Bursleyssä. Eikä paikkakunnalla ollut ainoatakaan ensiluokkaista ravintolaa, missä ei olisi ihmetellen ihailtu tuon suurenmoisen vekkulin, Denry Machinin hävytöntä, voittamatonta julkeutta. Moni ennusti oikeudenkäyntejä, mutta siitä oltiin yksimielisiä, että _Merkkitorvi_ oli aloittanut tuon julkeuskilpailun pyydystämällä satimeen _Päivälehden_ pojat, jotta saisi vakuutetuksi pyhän rauhan toitotetulle juhlakulkueelleen.

Eikä Denry jättänyt vielä sittenkään _Merkkitorvea_ rauhaan.

_Päivälehden_ erikoisessa jalkapallonumerossa oli ensinnäkin ilmoitus, että _Kaupunkiviisikon Päivälehti_ panisi toimeen Martinmessu-juhlia. Ja samana aamuna sai jokainen Yleisen säästöklubin jäsen kutsun näihin juhliin. Niitä oli kolme, ja ne vietettiin julkisilla paikoilla Hanbridgessä, Bursleyssä ja Longshaw'ssa. Ne kävivät tavalliseen Kaupunkiviisikon markkinain tyyliin, s.o.: niissä oli karuselleja, näyttelyitä, piparkakkumyymälöitä, keinuja, kilpailuja. Mutta kuhunkin tilaisuuteen oli järjestetty aivan uusi ja perin yksinkertainen huvitus. Siihen kuului sarja pieniä rautatien merkkilaitteita.

"Käykää esiin! Käykää esiin!" huusivat hoitajat. "Iskekää alas merkkilaite! Saatte paketin Turkin makeata. Iskekää alas merkkilaite!"

Ja kun merkkilaite oli isketty alas, huusivat miehet:

"Me käärimme sen teille _Merkkitorven_ erikoiseen vuosijuhlanumeroon."

Ja ylenkatseellisesti he repivät sopiviksi siekaleiksi _Merkkitorven_ numeroita, jotka olivat maksaneet Denrylle ja Kumpp:lle puoli pennyä kappale, ja käärivät Turkin makean siihen ja läjähyttivät sen saajan käteen.

Ja koko markkinakenttä peittyi repaleisiin ja likaantuneisiin _Merkkitorven_ numeroihin. Ihmiset kahlasivat nilkkojaan myöten _Merkkitorvessa_.

Asiasta puhuttiin kaiken sunnuntaita. Harva asia on nostattanut Kaupunkiviisikossa enemmän juoruja kuin Denryn keksimä ja suorittama suunnaton kepponen. _Merkkitorvea_ kohdannutta siveellistä tappiota pidettiin melkein tuhoisana. Ja nyt ei enää pohdittu oikeudenkäynnin mahdollisuutta, vaan sen luultavuutta.

Maanantaina ostettiin molempia lehtiä varsin levottomina. Jokainen paloi halusta saada tietää, mitä kummankin toimitus sanoisi.

Mutta ei kummassakaan lehdessä ollut ainuttakaan sanaa koko asiasta. Molemmat olivat päättäneet pitää suunsa; kumpikin pelkäsi. _Merkkitorvi_ pelkäsi, ettei se hätätilassa voisikaan todistaa itseään syyttömäksi siihen rikokseen, että joukko poikia oli narrattu vankeuteen paahdetun juuston ja kuuman hillon avulla. _Merkkitorven_ oli myöskin otettava huomioon pahasti kolhaistu arvokkuutensa; moisille haavoille on äänettömyys paras hoitotapa. _Päivälehteä_ pelotti monikin seikka. Se oli itse asiassa ajanut kullatut vaununsa yli kaikkien kymmenen käskyn. Sitä paitsi se oli voittanut helposti tuossa suurenmoisessa kiistassa. Se oli tavattoman tietoinen kunniastaan.

Denry lähti Blackpooliin, epäilemättä kasvattamaan partaansa.

Todistukseksi _Päivälehden_ siveellisestä ja aineellisesta voitosta mainittakoon, että pian sen jälkeen tiedusteli neljä varakasta miestä _Päivälehden_ yhtiön osakkeita. Ja tähän se juttu muuten loppuikin. Sillä nämä henkilöt, jotka hankkivat itselleen etuoikeuden osake-enemmistöön, olivat _Merkkitorven_ lähettämiä. Näillä aseilla varustettuna _Merkkitorvi_ teki sovinnon kilpailijansa kanssa ja tappoi sen sitten molemminpuolisesta suostumuksesta. Sen kuolema ei maksanut niinkään vähää, mutta kuitenkin vähemmän kuin vuoden voiton _Merkkitorvesta_. Denry arveli "saaneensa rokkiinsa". Mutta sydämensä syvyydessä hän iloitsi siitä. Hän oli nähnyt liian huolestuttavan vilahduksen sanomalehtimiestoiminnan vaivoista ja vaaroista halutakseen jatkaa sitä. Hän oli voittanut loistavasti kilpailussa, ja hänelle moiset voitot olivat itse elämää. Hänen velikultamaineensa oli paljoa suurempi kuin konsanaan ennen. Jos häntä olisi haluttanut, niin hänet olisi valittu alahuoneeseen juhlakulkueensa ja Martinmessu-juhlansa voimasta.

Hiukan häveten yhtiökumppaninsa liioitteluja herra Myson palasi Manchesteriin.

Ja _Merkkitorvi_ ryhtyi jälleen yksinoikeutenaan hallitsemaan neljännesmiljoonan ihmisen mielipiteitä, eikä sen kimppuun ole sen koommin milloinkaan hyökätty.

X LUKU.

Konnantyö.

I.

Kun Denry yhdellä ainoalla iskulla nolasi äitinsä ja todisti olevansa seikkailijasielu esiintymällä yhtenä ensimmäisistä automobiilinomistajista Bursleyssä, kehotti vaisto häntä luonnollisesti ajamaan sillä valtuusmies Cotterillin talolle. Ei silti että hän rakasti Cotterillia ja siitä syystä halusi päästää tämän osalliseksi ilostaan: sillä hän ei rakastanut valtuusmies Cotterillia. Hän ei ollut koskaan saattanut antaa Nellien isälle anteeksi tuota suojelevaa sävyä, johon oli vuosia sitten saanut alistua Llandudnossa ja joka ei vieläkään ollut kadonnut Cotterillin käytöksestä häntä kohtaan. Vaikka he kuuluivat samaan kaupunginvaltuustoon, vaikka Denry yhä rikastui eikä Cotterill suinkaan rikastunut, tuntuivat viimeksi mainitun kasvot ja ääni aina sanovan Denrylle: "Jaa, eipä olekaan hullumpaa vasta-alkajalta." Siis Denryä ei haluttanut jättää käyttämättä tilaisuutta saada valtuusmies Cotterill hiukan nolatuksi. Olipa hänellä sitä paitsi toisiakin syitä lähteä Cotterillien luo. Hänen ja rouva Cotterillin välillä oli olemassa myötämielisyyden side, huolimatta tämän kainostelevasta vaiteliaisuudesta ja harmillisesta tavasta istua kädet tiukkaan painettuina päälletysten vatsaa vastaan. Toisinaan Denry kiusoitteli häntä -- ja hän alistui mielellään kiusoiteltavaksi. Denry sai silloin ja tällöin nähdä vilahdukselta rouva Cotterillin sielun sisimpään; hän oli Bursleyssä ainoa henkilö, jolle oli suotu moinen etuoikeus. Ja sitten siellä oli Nellie. Denry ja Nellie olivat oivia ystäviä. Muun maailman silmissä Nellie oli varttunut suureksi, mutta ei Denryn mielestä; hän kohteli tyttöä vielä suklaalapsena, ja milloin Nellie yleensä käytti hänestä jotain nimitystä, niin tämä puhutteli häntä aina kunnioittavasti "herraksi".

Cotterilleilla oli verraten iso vanha talo kelpo puutarhoineen toisella puolen uutta puistoa ja kaikkia noita punaisia katuja, joiden luomisessa herra Cotterill oli ollut osallisena. Herra Cotterill rakensi toisille uusia terrakottakuorisia taloja, mutta asusti itse kernaimmin vanhassa stukkokuorisessa. Hänen asumuksensa oli pelastettu palstoitettaessa useita Yrjöjen aikuisia tiloja. Se oli arvokas. Siinä oli kaksoisportti, ja tältä ajotie lähti pyrkimään kohti talonovea, mutta karttoi ehdoin tahdoin joutumasta talonovelle, ennenkuin oli ulottunut kaarroksissa läpi koko puutarhan. Se oli oikeata Yrjöjen tyyliä! Uusi tyyli ilmeni valtuusmies Cotterillin ulkonemaikkunoissa, kylpyhuoneessa ja puutarharuiskussa. Myöskin oli olemassa tallirakennus, missä säilytettiin Viktorian aikuisia rattaita ja Yrjöjen aikaa muistuttavaa hevosta, joita valtuusmies käytti liikematkoillaan. Milloin tahansa hänen vaimonsa tai tyttärensä halusivat käyttää ajoneuvoja, ne olivat joko poissa tai juuri lähdössä tai Yrjön-hevonen oli väsyksissä ja levon tarpeessa. Mies, joka hoiti hevosta, kynti myöskin kukkalavoja, särki ikkunoita niitä puhdistaessaan ja hankasi mustaa voidetta ruskeisiin kenkiin. Kahdella sisäpalvelijalla oli eroava käsitys hänen ja heidän velvollisuuksiensa kuningaskunnan rajoista. Siinä oli lyhyesti sanoen menestyksellisen maaseutukaupunkilaisen liikemiehen tavanmukainen laaja talous.

Denry pääsi perille tapaturmitta. Tämä tapahtui niihin aikoihin, jo kolmetoista vuotta sitten, jolloin automobiiliurheilijat tekivät testamenttinsa ja varasivat mukaansa muonaa lähtiessään liikkeelle. Sen vuoksi Denry olikin mielissään. Hänessä säilynyt vähäinen, mutta hyödyllinen määrä ymmärtäväisyyttä kielsi häntä kuitenkin ajamasta autoa tuota loppumatonta koukeroista käytävää pitkin. Oli ihana toukokuun iltapäivä, ja hän jätti rakastetut ajoneuvot sekä, uudet turkkinsa erään apinapuun varjoon lähelle porttia.

Astellessaan narskutellen ovea kohti hän keksi suurenmoisen ajatuksen: "Minä vien heidät kaikki ulos huristamaan. Siinä on parahiksi tilaa!" hän sanoi.

Eipä edes nykyäänkään, jolloin yksin vuokra-ajuritkin käyttävät automobiilia, auton omistaja voi sanoa ystävälleen: "Olen ostanut auton. Lähde mukaan huristamaan", yhtä itsetiedottomalla äänellä kuin sanoisi: "Olen ostanut veneen. Lähde mukaan purjehtimaan", tai "Olen ostanut talon. Lähde mukaan katsomaan sitä." Yksinpä nykyäänkin, vieläpä keskellä Lontootakin automobiilissa on jotain -- niin, jotain... Jokainen, joka on ostanut auton, ja jokainen, joka on haaveillut auton ostoa, käsittää minut. Hyödytöntä on sanoa, että automobiili on banaalisin kapine, mitä kuvitella voi. Sitä se ei ole. Se on kerskailun kaikkein korkein tunnuskuva. Jos automobiili vaikuttaa sillä lailla nykypäivinä ja Berkeleyn aukiolla, niin mitä se lieneekään vaikuttanut tuossa hämärässä menneisyydessä ja tuossa hämärässä kaupungissa kolmen tunnin pikajunamatkan päässä Euston-asemalta? Meidän on pakotettava mielikuvitus voimakkaaseen ponnistukseen saadaksemme vastauksen siihen kysymykseen. Silloin voi ymmärtää, että Denry oikein kihelmöitsi ylpeydestä.

"Onko herra kotona?" hän tiedusti palvelijalta, joka esiintyi asianmukaisessa asussa, mutta yksityiskohdiltaan siivottomana.

"Ei, herra. Ei se oo' käynyt teellä."

("Silloin vien naiset ajelemaan", virkkoi Denry itsekseen.)

"Käykää sisään! Käykää sisään!" huusi ääni salin avoimen oven toiselta puolen, Nellien ääni! Perhe, joka on kohonnut liiketoiminnan avulla, liittää käytöksessään ja elämässään ulkonaisen komeuden siitä kastista, johon se on kavunnut, luontevuuteen ja vapauteen siitä kastista, minkä se on jättänyt.

"Mikä yllätys!" virkkoi ääni. Nellie ilmestyi punaposkisena.

Denry heitti uuden automobiililakkinsa äkkiä eteisnaulakkoon. Ei! Hän ei toivonut, että Nellie näkisi sen. Hän toivoi, ettei Nellie näkisi sitä. Nyt, kun todella oli koittanut hetki julistautua autonomistajaksi, häntä alkoi pelottaa ja hermostuttaa. Häntä olisi haluttanut piilottaa lakkinsa. Mutta Denryhän olikin aivan toisenlainen kuin tavallinen ihmissuku. Hän saattoi tuntea itsensä noloksi uudessa puvussakin. Omituinen henkilö.

"Halloo!" tervehti tyttö häntä.

"Halloo!" hän tervehti tyttöä.

Heidän katseensa koskettivat toisiaan.

"Isä ei ole vielä tullut", lisäsi Nellie. Denryn mielestä hän ei ollut oikein ennallaan.

"No", hän kysyi, "mikä yllätys täällä sitten on?"

Nellie viittasi häntä käymään saliin.

Yllätys oli muuan ihmeellinen nainen, joka teki suurenmoisen vaikutuksen mustassa puvussaan -- se ei ollut mustaa silkkiä, vaan pehmeää, hauraampaa kangasta. Hän lojui lepotuolissa tavattoman sulavana ja rauhallisena. Musta egyptiläinen hartiavaippa, joka välkkyi hopealta, oli liukumaisillaan hänen olkapäiltään. Hänen tukkansa oli kammattu -- niin, se oli _kammattu;_ se oli ilmeisesti oikein päätä pyörryttävä taideteos. Denry saattoi nähdä hänen molemmat jalkansa ja toisen nilkan. Kengät, harsosukat -- sellaisia kenkiä, sellaisia harsosukkia ei oltu koskaan ennen nähty Bursleyssä, eipä edes tanssiaisissakaan! Hän oli surupuvussa ja melkein kokonaan koristuksitta, mutta mustan keskeltä vilahti siellä ja täällä kultaa, mikä teki ihmeellisen rikkaan vaikutuksen. Kokemattominkin olisi sanonut ja täydellä syyllä: "Hänen täytyy olla varakas ja hieno nainen." Koko puku oli yksityiskohtiaan myöten suurenmoinen. Siinä olisi voinut olla kymmenen miljoonaa pistosta. Kymmenen ompelijatarta olisi voinut valmistaa sitä kymmenen vuoden ajan. Mikroskoopillinen tarkastelu olisi vain voinut syventää ihmettelyä.

Hän oli jotain uutta Kaupunkiviisikossa, jotain aivan uutta.

Denry ei pysynyt tilaisuuden herrana. Hän oli harvoin pikkutilanteen herra. Ja vaikka hän olikin viime aikoina omaksunut melkoisen määrän seurustelutottumusta, se unohtui häneltä alituiseen, niin ettei hän saattanut turvautua siihen hetkellä, jolloin sitä kipeimmin tarvittiin, kuten esimerkiksi nyt.

"Kas, Denry!" sanoi tuo ihmeellinen mustapukuinen olento pehmeästi.

Ja Denry pakottausi levolliseksi ikäänkuin veteen sukeltaakseen ja sanoi:

"Kas, Ruth!"

Siinä oli nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja suudellut ja mielinyt vaimokseen. Hän oli hyvillään siitä, että Ruth oli aloittanut ristimänimellä, sillä hän ei voinut muistaa tämän sukunimeä. Hän ei edes muistanut, oliko koskaan tullut kuulleeksikaan sitä. Hän tiesi vain sen verran, että muutettuaan Bursleystä isänsä luo Birminghamiin Ruth oli mennyt naimisiin jonkun kanssa, jolla oli kaksoisnimi, joka oli hyvissä varoissa ja häntä itseään vanhempi ja kaikesta päättäen korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa; ja tämä joku oli sitten kuollut.

Ruth käyttäytyi aivan rauhallisesti. Hänen menettelyssään ei ollut vähintäkään vihjausta siihen suuntaan, että hän odotti saavansa osakseen yksinäiselle leskelle tulevaa säälittelyä tai etteivät he kaksi voisi koskaan enää puhutella toinen toistaan luonnollisesti, koska olivat yhteen aikaan olleet kihloissa keskenään. Hän puhui aivan kuin ei hänelle olisi koskaan tapahtunut mitään ja ikäänkuin noin neljäkolmatta tuntia olisi kulunut siitä, kuin he viimeksi näkivät toisensa. Denry aavisti, että Ruth oli varmaankin oppinut tuon peräti hyödyllisen diplomaattisen tyyneyden joutuessaan kosketuksiin miesvainajansa säädyn kanssa. Hänelle itselleen se oli arvokas opetus: "Käyttäydy aina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut -- samantekevää, mitä on tapahtunut."

Itsekseen hän sanoi:

"Olipa hyvä, että tulin autollani."

Hän tuntui tarvitsevan jotain puolustautuakseen kaiken tuon rikkauden ja suuremman seurustelutottuneisuuden äkilliseltä hyökkäykseltä, ja automobiili soveltui siihen oivallisesti.

"Olen kuullut sinusta varsin usein viime aikoina", sanoi Ruth lievästi hymyillen ja järjestäen ikäänkuin salavihkaa hameensa laskosta.

"Vai niin", vastasi Denry, "valitettavasti en voi sanoa samaa sinusta."

Kenties hiukan vaarallista, mutta silti hänen mielestään aika sievästi sanottu.

"Oh!" virkkoi Ruth. "Minä olen ollut niin paljon poissa Englannista. Me juttelimme juuri virkistysmatkoista. Sanoin rouva Cotterillille, että heidän pitäisi tänä vuonna lähteä muutteen vuoksi Sveitsiin."

"Niin, rouva Capron-Smith sanoi juuri --", tokaisi rouva Cotterill.

(Siinä oli siis hänen nimensä.)

"Se olisi kerrassaan ihanaa!" sanoi Nellie haltioituneena.

Sveitsiin! Ihmeellistä, kuinka hän oli saanut yhdellä ainoalla sanalla vedetyksi rajaviivan bursleyläisten ja itsensä välille. Cotterillit eivät olleet koskaan käyneet Englannin ulkopuolella. Eikä siinä kyllin, vaan Cotterillit eivät olleet koskaan uneksineetkaan käydä Englannin ulkopuolella. Denry oli käynyt kerran Dieppessä ja palannut kuin Timbuktusta kuuluisana matkailijana. Ja Ruth jutteli huolettomasti Sveitsistä!

"Siellä taitaa olla aika hauskaa", hän sanoi.