Part 14

Luonnollisesti koko kaupunki tiesi ennen pitkää, miten Denryn ja hänen äitinsä välinen vuodenpituinen taistelu oli päättynyt ja mihin keinoihin Denry oli turvautunut päästäkseen voitolle. Kaupunkia oli itseäänkin vedetty nenästä, mutta siitä se ei välittänyt. Se piti Denrystään sitä enemmän, ja nähtyään hänen nyt kaikella kunnialla majoittuneen paikkakunnan huomattavimpaan taloon se teki hänet pian sen jälkeen kaupunginvaltuusmieheksi palkitakseen jotenkin hänen kykyään huvittaa kansalaisiaan.

Ja Denryn tapana oli sanoa itselleen:

"Kaikki kävi kuin voideltu, paitsi sinappivesi. En ollut laskenut kustannuksiin sinappivettä. Ja kuitenkin kaikitenkin, jos olin kyllin sukkela kiinnittämään nimilipun pullon kylkeen ja laitattamaan vuoteet kuntoon, niin kyllä minulla olisi pitänyt olla kyllin älyä pidättääkseni sinapin loitolla talosta." Olisi väärin salata sitä vastenmielistä tosiasiaa, että valemyrkky, jonka hän oli varustanut saadakseen äidin kera viettää yön uudessa talossaan, oli päättänyt hänen suunnitelmansa tavalla, joka oli liian realistinen miellyttääkseen Denryä. Sinappivesi, varsinkin rouva Machinin valmistamana, on sinappivettä.

Se ainakin jäi äidille lohdutukseksi.

IX LUKU.

Suuri sanomalehtisota.

I.

Kun Denry ja hänen äitinsä olivat asustaneet vuoden ja kuukauden uudessa talossaan Bleakridgessä, kävi Denryn luona eräänä iltapäivänä muuan vieras, jonka tulo tuntui hänestä kenties suuremmalta kunnialta kuin mikään varempi seikka. Vieras oli herra Myson. Tämä herra Myson oli _Kaupunkiviisikon Viikkolehden_ perustaja, omistaja ja toimittaja; se oli uusi yleisen mielipiteen palvelija, joka oli ilmestynyt noin vuoden ajan, ja Denry otaksui herra Mysonin pistäytyneen häntä tapaamaan tavoitellen Säästöklubin ilmoitusta, eikä tämä käynti alussa viehättänyt häntä ensinkään.

Mutta herra Myson ei ollut pyydystelemässä ilmoituksia, ja pian Denry havaitsi hänet sellaiseksi mieheksi, joka on omiaan luovuttamaan moisen työn toisille. Hän oli keskikokoinen, hyvin ja maltillisesti puettu, käytökseltään hillitty ja varma, ja hänen äänensävynsä ja ääntämisensä eivät olleet peräisin Kaupunkiviisikosta; ne olivat paljoa hienompaa laatua. Ja todellisuudessa herra Myson olikin peräisin Manchesterista ja oli käynyt Lontoossa. Hän ei ollut mikään maaseutulainen, ja Kaupunkiviisikkoa hän piti maaseutuna; mitä ei yksikään Kaupunkiviisikon omista lapsista koskaan onnistu tekemään. Siitä huolimatta oli hänen käytöksensä Denryä kohtaan mitä luontevimman ja kuitenkin kunnioittavan kohteliasta.

Hän pyysi saada Denryn luvalla esittää jotain tämän harkittavaksi. Ja kun Denry, melkein hätkähtäen moisia siloisia sanoja, oli armollisesti myöntänyt luvan, hän esitti lyhyen historiikin _Kaupunkiviisikon Viikkolehdestä_, osoittaen kuinka sen levikki oli lisääntynyt ja viimein vakuuttaen sen tuottavan sillä haavaa voittoa. Sitten hän sanoi:

"Minulla on nyt aikomus muuttaa se jokapäiväiseksi."

"Erittäin hyvä suunnitelma", virkkoi Denry vaistomaisesti.

"Minua ilahduttaa kuulla teidän ajattelevan siten", sanoi herra Myson. "Olen näet tullut tänne siinä toivossa, että saisin käyttää teidän apuanne. Olen outo tällä paikkakunnalla ja tarvitsen työkumppaniksi jonkun täkäläisistä. Siksi olen tullut teidän luoksenne. Luonnollisesti tarvitsen rahaa, vaikka minulla onkin käytettävänä sen verran, että useimmat pitäisivät sitä riittävänä pääomana. Mutta enemmän kuin rahaa tarvitsen -- no niin -- siveellistä kannatusta."

"Entä kuka teidät usutti minun jäljilleni?" tiedusti Denry.

Herra Myson hymyili. "Minä osuin itse teidän jäljillenne", hän sanoi. "Luullakseni rohkenen väittää, ettei Kaupunkiviisikko ole jäänyt minulle kokonaan oudoksi toimittuani täällä vuoden ajan sanomalehtimiehenä, ja minusta tuntui siltä, että te olette sopivin mies, jonka puoleen oli käännyttävä. Minun mielestäni on aina parasta tähdätä korkealle."

Se hiveli Denryn itserakkautta. Tämä käynti tuntui lujittavan hänen asemaansa paikkakunnalla paljoa suuremmassa määrin kuin kohoaminen Bursleyn kaupunginvaltuuston jäseneksi. Tuo vaali oli jossain määrin koitunut hänelle pettymykseksi. Hän oli halunnut osoittaa vakavasti harrastavansa kaupungin menestystä ja kumota kilpailijansa väitteet esittämällä parempia. Mutta hänen piirinsä valitsijat eivät näyttäneet mieltyneen intohimoisesti logiikkaan. He vain huusivat: "Eläköön Denry poika!" ja valitsivat hänet -- ainoastaan neljänkymmenen yhden äänen enemmistöllä. Hän oli odottanut tuntevansa itsensä aivan eri Denryksi, kun saattoi liittää nimensä eteen sanan "Valtuusmies". Mutta siltä ei tuntunut. Hän oli käynyt kirkossa pormestarin juhlakulkueessa, hän oli ottanut osaa valtuuston kokouksiin, hänet oli määrätty valvontavaliokunnan jäseneksi. Mutta hän oli yhä edelleen aivan sama Denry, vaikkakin valtuuston nuorin jäsen. Mutta nyt hän saavutti tunnustusta ulkomaailmalta. Herra Mysonin terävä manchesterilaissilmä, joka tarkkasi Kaupunkiviisikon neljännesmiljoona-väestöä etsiskellen edustuskykyistä yksilöä, oli lopulta osunut Denry Machiniin. Niin, se hiveli hänen itserakkauttaan. Herra Mysonin vaali valoi ruusuhohdetta koko Denryn elämänjuoksuun: siitä saivat osansa hänen varallisuutensa ja sen alkuperä, hänen talonsa ja tallinsa, jotka herättivät kaupungissa kummastusta ja ihailua, hänen Yleinen säästöklubinsa, niin, ja myöskin hänen valtuusmiehyytensä! Ne olivat joka tapauksessa ihmeellisiä seikkoja! (Ja suurin ihme oli mahdollisesti se, että hänen äitinsä alistui asumaan tuossa ihmeellisessä talossa ja suostui käyttämään joka päivä kolmen tunnin ajan Rose Chuddia, siivoojattarien verratonta Sapphoa.)

Lyhyesti sanoen, hän havaitsi herra Mysonin katseesta, että hänen asemansa oli ihan ainoalaatuinen.

Ja kun he olivat rupatelleet hiukan ja keskustelu oli tuokioksi eksynyt sanomalehtialalta kiinteistöihin, hän tarjoutui näyttämään herra Mysonille kotinsa, ja se tuntui tekevän herra Mysoniin tavallista valtavamman vaikutuksen. Herra Mysonin käytöstä rouva Machinia kohtaan, jonka he sattuivat tapaamaan kylpyhuone-paratiisissa, voi todellakin sanoa kohteliaisuuden kiillotetuksi peiliksi. Kuinka Denry toivoikaan pystyvänsä käyttäytymään sillä tapaa, kun sattui kohtaamaan kreivittäriä!

Sitten he palasivat salissa uudelleen sanomalehtikysymykseen.

"Nähkääs", selitti herra Myson, "paikkakunnalle on todellakin oikein vahingoksi tyytyä vain yhteen jokapäiväiseen sanomalehteen. Omalta osaltani ei minulla ole mitään pahaa sanottavana _Staffordshiren Merkkitorvesta_, mutta varmaankin teitä kummastuttaisi" -- tämä lausuttiin tuttavallisen salaperäisellä äänellä -- "jos tietäisitte, kuinka paljo vastustajia _Merkkitorvella_ todellisuudessa on."

"Todellakin!" sanoi Denry.

"Se menettelee tietysti väärin siinä, ettei osoita kyllin suurta harrastusta paikkakuntamme suuria yleisiä asioita kohtaan. Mutta tämä on sille mahdotonta. Sillä sehän ei voi määritellä kantaansa varmasti. Sen on koetettava miellyttää kaikkia. Se ei ainakaan uskalla loukata ketään. Se juuri on sanomalehti-monopolin ikävä puoli... Kaksi ja puoli sataa tuhatta ihmistä -- hyvänen aika! siinä on riittävästi yleisöä kahdelle ensiluokkaiselle lehdelle. Katsokaa Nottinghamia! Katsokaa Bristolia! Katsokaa Leedsiä! Katsokaa Sheffieldiä!... ja _sikäläisiä_ sanomalehtiä!"

Ja Denry koetti katsella näitä suurkaupunkeja! Totta tosiaan, Kaupunkiviisikko oli melkein yhtä iso. Hänet valtasi päätä pyörryttävä sanomalehtijuopumus. Hän ei antanut herra Mysonille vastausta heti, mutta itselleen hän antoi vastauksen viipymättä. Hän päätti antautua tuohon suunnattomaan seikkailuun. Hän oli varsin ystävällisissä väleissä _Merkkitorven_ miesten kanssa -- se oli totta; mutta afääri on afääriä, ja Kaupunkiviisikon menestys oli nyt kyseessä.

Pian sen jälkeen puhuivat kaikki paikkakunnan ilmoitustaulut samaa sinistä kieltä tehden tiettäväksi, että _Kaupunkiviisikon Viikkolehti_ muuttuisi _Kaupunkiviisikon Päivälehdeksi_, jota ilmestyisi neljä painosta alkaen keskipäivästä, ja että tätä uutta julkaisua toimitettaisiin ensiluokkaisen iltalehden tapaan.

Kulissien takana kurkkineet tiesivät, että oli perustettu osakeyhtiö "Kaupunkiviisikon Sanomalehti-O.y., r.l." pääomana kymmenen tuhatta puntaa, että herra Myson omisti osakkeita kolmen tuhannen punnan arvosta ja suuri Denry Machin puolentoista tuhannen punnan arvosta ja että jäännös myytäisiin ja jaettaisiin tilaisuuden vaatiessa. Nämä kaikkitietäväiset sanoivat, ettei mikään kykenisi koskaan pitämään puoliaan _Merkkitorvea_ vastaan. Toiselta puolen he myönsivät, ettei Denryä, ihmeellisintä valttia, minkä Kaupunkiviisikko konsanaan oli synnyttänyt, oltu koskaan lyöty laudalta. Ja kaikkitietäväiset odottivat vastaisia tapahtumia suurella riemulla. Denry ja herra Myson katselivat tulevaisuutta hyvin perustellulla oikeutetulla luottamuksella. Mutta _Merkkitorvi_ se vain kulki ylevästi tietään sokeana kaikille huomiota herättäville ilmoitustauluille.

II.

Sinä päivänä, jolloin _Kaupunkiviisikon Viikkolehden_ ensimmäinen numero ilmestyi, todisti uuden lehden toimisto Hanbridgessä olevansa erinomaisesti järjestetty, sillä se toimi kaikissa yksityiskohdissaan ihailtavan tasaisesti. Kellarikerroksessa jyrräsi Marinoni-kone hyristen kuin jättiläiskissa painaakseen viisitoistatuhatta numeroa tunnissa. Ensi kerrokseen oli järjestetty nerokkaita laitteita sanomalehden julkisuuteen saattamiseksi; rauta-aidake, jonka avulla pojat pidettiin järjestyksessä jakelupöydän ääressä, oli _Merkkitorven_ toimistosta lainattu aate. Toisessa kerroksessa majaili toimittaja ja perustaja apulaisineen ja seuraavassa sijaitsi latomo. Portaikkomäärä, joka erotti latomon konehuoneesta, ei ollut mikään ehdoton etu, mutta tiilikivet ja muurilaasti eivät ole kimmoisia, ja täytyy tulla toimeen parhaansa mukaan. Toimisto teki edullisen vaikutuksen ulkoa päin ja veti jotakuinkin vertoja _Merkkitorven_ läheiselle toimistolle. Ensi kerroksen ikkunoissa oli tietenkin ilmoitustauluja, ja kullatut kilvet, jotka katolla kohosivat toinen toistaan ylemmäksi, ikäänkuin ennustivat taloudellista menestystä.

Denry sattui olemaan sinä iltapäivänä _Päivälehden_ toimistossa. Hänellä ei ollut yksityiskohtaiseen järjestelyyn nähden ollut mitään tekemistä, sillä yksityiskohtainen järjestely ei ollut hänen erikoisalaansa. Hänen erikoisalanaan olivat suuret, johtavat aatteet. Hän tiesi tuskin laisinkaan sopimuksista, joita oli tehty kirjeenvaihtajain ja sanomalehtimies-yhdistyksen ja Uutiskeskustoimiston, urheilujärjestöjen ja kaunokirjailijaliittojen kanssa, ei myöskään vaikeuksista, joita kirjaltajien ammattiyhdistys oli aiheuttanut, tai taistelusta, jonka päämääränä oli saada paperinhinta alennetuksi kahdeskymmenesosa pennyä naulalta, tai erinäisille ilmoittajille myönnetyistä hirvittävistä alennuksista tai kahnauksesta rautatieyhtiön kanssa tai kuvottavasta mairittelusta, joka oli kohdistettu aivan vähäpätöisiin lehtiasiamiehiin tai -- mikä oli kaikkein ikävin kohta -- sanomalehtipoikien puutteesta. Nämä eivät huvittaneet häntä. Hän ei voinut alentua punnitsemaan moisia asioita. Mutta kun herra Myson tyynenä ja ylpeänä opasti hänet alas konehuoneeseen ja Marinoni viskasi punaisen _Päivälehden_ valmiiksi taitettuna melkein hänen kouraansa ja se näytti ihan todelliselta sanomalehdeltä ja hän näki siinä yhden omista kyhäyksistään ja muisti olevansa sen omistajia -- silloin asia sekä huvitti että ihastutti Denryä ja hänen sydämensä sykki kiivaammin. Sillä tämä punainen esine oli koko yrityksen tunnuskuva ja tulos ja vaikutti häneen ihmetyön lailla.

Ja hän sanoi itsekseen, laisinkaan aavistamatta kuinka monet tuhannet olivat sanoneet samaten ennen häntä, että sanomalehti on oivallisin leikkikalu maailmassa.

Kello neljän tienoissa tuli jakeluosaston johtaja paitahihasillaan ja esiliina yllään herra Mysonin luo ja pyysi kunnioittavasti tätä saapumaan jakelutoimistoon. Herra Myson siirtyi jakelutoimistoon ja Denry hänen mukanaan, ja siellä he näkivät repaleisen pikkupojan nenä veressä ja kasa _Päivälehtiä_ haavoittuneessa kädessään.

"Niin", nyyhkytti poika; "ja ne uhkas repiä silmät mun päästäni ja pelata niillä nappikuoppaa, jos hoksaavat mun vielä Kruunu-aukiolla." Ja hän heitti sanomalehdet kädestään hurjasti ulvahtaen.

Molemmat johtajat saivat tietää, että tämän jalon uhkauksen oli lausunut neljä _Merkkitorven_ poikaa, jotka eivät suvainneet yhdenkään pojan kaupittelevan ainoatakaan muuta lehteä kuin _Merkkitorvea_ Kruunu-aukiolla tai missään muualla.

Luonnollisesti se oli typerää.

Mutta typeryydestään huolimatta sitä jatkui. _Päivälehden_ keskustoimisto Hanbridgessä ja sen haaratoimistot naapurikaupungeissa muistuttivat sotilassairaaloita, ja johtajille selvisi totuus sellainen, että sillä välin kuin yleisö janosi ostaa _Päivälehteä_, esti _Merkkitorven_ poikien julkea salaliitto myymästä _Päivälehteä_. On nimittäin otettava huomioon, että Kaupunkiviisikon väestö sieppaa kernaimmin sanomalehtensä kadulla sen parhaillaan lentäessä ja huutaessa. _Merkkitorvella_ oli palveluksessaan suuri poikalauma, jolle se järjesti vuosittain komean juhlan. Oikeastaan _Merkkitorvi_ omisti kaikki käytettävissä olevat pojat ja epäämättömästi kaikki väkevimmät nyrkkisankarit. Herra Myson oli saanut hankituksi poikia vasta itsepintaisesti etsiskeltyään, eivätkä hänen löytämänsä suinkaan olleet kykenevimpiä, joten ne eivät luultavasti pääsisi voitolle olemassaolotaistelussa. Olisi saattanut otaksua, että paikkakunnalla, joka ei väsy koskaan nurisemaan huonoista ajoista ja työttömyydestä, tuhannet pojat olisivat mielihyvällä ostaneet _Päivälehden_ neljällä pennyllä myydäkseen sen kuudesta pennystä. Mutta niin ei ollut laita.

Seuraavana päivänä oli poikien puute _Päivälehden_ toimistossa kerrassaan tuskastuttava. Suurenmoinen yritteliäs sanomalehti janosi joutua kauppaan ja suuri valistunut yleisö janosi päästä ostamaan; mutta kauppoja syntyi tuskin laisinkaan, koska _Merkkitorven_ pojat olivat pakottaneet piskuiset vastaleivotut kilpailijansa hirmuhallituksensa alaisiksi!

Tilanne oli suorastaan sietämätön.

Mutta sietämättömyydestään huolimatta se jatkui. Herra Myson oli ottanut huomioon kaiken paitsi tätä. Hänen mieleensä ei ollut tietenkään juolahtanut, että moinen rääsyarmeija voisi ruveta estelemään suurenmoista ja vakavaa yritystä, joka tarkoitti yhteistä hyvää.

Hän valitti asiasta arvokkaasti _Merkkitorvelle_, ja sai _Merkkitorvelta_ arvokkaan vastauksen, ettei tämä voinut olla vastuunalainen poikiensa vallattomista kepposista kaduilla, että, lyhyesti sanoen, Kaupunkiviisikko oli vapaa maa. Jälkimäiseen väitteeseen ei herra Myson voinut yhtyä.

Kun oli turhaan koetettu vedota vanhempiin -- hämmästyttävää, kuinka vähän Kaupunkiviisikon isät välittivät jälkeläistensä verenhukasta! -- joutui muuan tapaus viimein poliisioikeudessa käsiteltäväksi. Tällöin _Merkkitorvi_ valtuutti edustajakseen erään asianajajan, ja tämä vakuutti _Merkkitorven_ inhoavan moista verilöylyä. Todistukset olivat peräti ristiriitaisia, ja tuomari antoi asian raueta sattuvaan sutkaukseen. Asiasta ei ollut muuta varmaa tulosta, kuin että poika, jonka isä oli näennäisesti nostanut syytteen, oli tuskin ennättänyt poistua käräjätuvasta, kun hänen korvansa jo oli siekaleina. Pojat ovat aina poikia.

Mutta _Päivälehti_ luotti varsin vähän ihmisluontoon; se ei voinut uskoa, ettei _Merkkitorvi_ salaisesti yllyttänyt poikiaan pysymään poikina. Se ei voinut uskoa, että vilpitön halu harjoittaa puhdasta peliä ja edistää paikkakunnan yhteistä menestystä saattaisi _Merkkitorven_ jalomielisesti uhraamaan lähes puolet levikistään ja osan ilmoitustuloistaan. Ja herra Mysonin pääkirjoitusten loukkaantunut sävy tuntui viittoilevan siihen suuntaan, että herra Mysonin mielestä hänen vanhemman kilpailijansa _pitäisi_ tehdä kaikki voitavansa jouduttaakseen omaa perikatoansa. _Merkkitorvi_ ei maininnut sanallakaan taistelusta. _Päivälehti_ julkaisi siitä päivittäin pöyristyttäviä yksityiskohtia.

Taistelua jatkui viikosta toiseen.

Sitten Denry keksi keinon kuten tavallisesti. _Päivälehdessä_ julkaistiin ilmoitus, missä luvattiin roteville miehille kaksi shillinkiä kuuden tunnin päivätyöstä. Osoite ei ollut sama kuin _Päivälehden_. Sotajuonta käyttäen Denry sai ilmoituksen julkaistuksi myöskin _Merkkitorvessa_.

"Meidän täytyy kuluttaa koko pääomamme saadaksemme lehden kaduille", sanoi Denry. "Se on selvää. Me panemme miehiä myymään sitä. Pian saadaan nähdä, käyvätkö _Merkkitorven_ roistot _heidänkin_ kimppuunsa. Eikä heille suoriteta palkkiota tuloksien mukaan; me maksamme määrätyn palkan; kyllä se syötti vetää. Ja palkkioprosentin kaupan päällisiksi. Minusta voisi pestata vaikka _viisi_ sataa miestä. Kadut ihan tulvilleen! Juuri sillä lailla! Viis' kustannuksista. Ja kun tämä kepponen on tehty, niin voidaan taas turvautua poikiin; silloin niille on jo annettu hyvä läksytys."

Ja herra Myson oli samaa mieltä ja hyvillään siitä, että Denry osasi pitää yllä mainettaan.

Saviteos-markkinain tilaa pidettiin sinä kesänä huonompana kuin se oli konsanaan ollut sitten vuoden 1869, ja työttömäin nurina kasvoi valtavaksi, vieläpä kapinalliseksikin. Sen vuoksi herra Myson hankki kaiken varalta pari poliisia pitämään yllä järjestystä osoitepaikalla niinä tunteina, jolloin ilmoituksessa oli kutsuttu kokoon rehellisiä miehiä, jotka halusivat hyväpalkkaista tointa. Ottaen huomioon, että Kaupunkiviisikossa oli tuhansittain menehtyviä perheitä, hän odotti hartaita leivänhakijoita kasautuvan tungokseen asti. Niinpä olikin ryhdytty perinpohjaisiin toimenpiteisiin.

Kun oli kulunut neljäkymmentä minuuttia siitä hetkestä, jolloin rahaa tarvitsevain rehellisten miesten vastaanoton piti alkaa, oli saapuvilla neljä miestä. Ymmällään herra Myson luuli, että ilmoitukseen oli pujahtanut jokin erehdys, mutta sellaista ei keksitty. Vähää myöhemmin tuli vielä kaksi miestä. Näistä kuudesta oli kolme humalassa ja toiset kolme kieltäytyivät jyrkästi esiintymästä kaduilla sanomalehtiä myyskennellen. Kaksi haukkui, yksi laski leikkiä. Herra Myson ei tuntenut Kaupunkiviisikkoaan; eikä tuntenut Denrykään. Kun Kaupunkiviisikon mies ei saa hankituksi leipää eikä olutta, silloin hän pitää itseään ja perhettään yllä ylpeydellä ja vedellä. Poliisit siirtyivät suorittamaan vakavampia tehtäviä.

III.

Sitten tehtiin tiettäväksi, että _Merkkitorvi_ aikoi viettää kolmikymmenviisivuotisjuhlaansa järjestämällä kulkueen, joka soveltuisi samalla suurenmoiseksi ilmoitukseksi ja palkitsisi ja innostaisi sen poikia. _Merkkitorvi_ aikoi luoda vilkkautta Kaupunkiviisikon katuelämään tuona merkkipäivänä antamalla Snapen sirkuksen kaikkien kullattujen vaunujen vieriä pitkin pääkatua. Suuri joukko poikia sijoitettaisiin noihin kullattuihin vaunuihin. _Merkkitorven_ juhlanumerolta myytäisiin noista kullatuista vaunuista. Aate oli erinomainen ja ilmaisi, että kaikesta huolimatta _Merkkitorvi_ alkoi pelätä nuorta kilpailijaansa juuri hituisen enemmän kuin koetti uskotella.

Sillä, omituista kyllä, tuskastuttavan epäröintikauden jälkeen _Kaupunkiviisikon Päivälehden_ levikkikaava rupesi osoittamaan vähäistä nousua -- kiitos olkoon Denryn. Denry ei aikonut jäädä ymmälleen sen arvoituksen edessä, minkä _Päivälehti_ tarjosi hänen älylleen. Olihan _Päivälehti_ täynnä uutisia ja saattoihan se esittää varsin rohkaisevan määrän ilmoituksia, se oli painettu oikealla musteella oikealle paperille -- eikä se ottanut sittenkään lyödäkseen leiville. _Merkkitorven_ tiedettiin tuottavan puhdasta voittoa ainakin viisi tuhatta puntaa vuodessa, mutta _Päivälehti_ tuotti puhdasta tappiota ainakin kuusikymmentä puntaa viikossa -- ja niistä kuudestakymmenestä oli täsmälleen kolmannes Denryn rahaa. Hän ei voinut selittää sitä. Herra Myson koetti herättää yleisöä hämmentämällä intohimoisesti joukkoon suunnattoman polttavia kysymyksiä -- puhumalla asioista sellaisista kuin savuhaitasta, suurentuvista veroista, puistokysymyksestä, saksalaisten kilpailusta, oppipoikien teknillisestä kasvatuksesta. Mutta yleisö pysyi itsepintaisesti innostumatta omasta menestyksestään siinä määrin, että olisi kipeästi kaivannut _Päivälehteään_. Jos vain viisikin tuhatta sielua olisi ehdottomasti kaivannut päivittäin _Päivälehteä_ voimatta nukkua, ennenkuin pojat tai asiamiehet olivat tyydyttäneet heidän kaipionsa, silloin _Päivälehden_ huolet olisivat pian kaikonneet. Mutta tämä typerä yleisö ei tuntunut, välittävän siitä, mikä lehti sille tuikattiin käteen korvaukseksi puolpennystään, kunhan siinä vain oli urheilu-uutisia. Se oli sille aivan samantekevää. Se ei kyennyt tajuamaan, kuinka tärkeätä niin. suunnattomalle paikkakunnalle oli omistaa kaksi kukoistavaa ja toisiaan vastustavaa jokapäiväistä puhetorvea. Ja tuo alkuperäinen poikapula pysyi sekin aina uhkaamassa.

Ja juuri tätä poikapulaa Denry käsitteli väsymättä ja nerokkaasti, kunnes _Päivälehdellä_ viimein oli jonkinlainen oma armeija ja kaduilla raivoava sorto ja teurastus, joka tuotti väestölle niin suurta huvia, muuttui hiukan vähemmässä määrin yksipuoliseksi.

Viikkoa ennen _Merkkitorven_ vuosipäivää Denry sai kuulla että _Merkkitorvi_ salaisesti pelkäsi _Päivälehden_ armeijan ryhtyvän häiritsemään sen komeata juhlakulkuetta ja että _Merkkitorvi_ oli valmis musertamaan _Päivälehden_ armeijan keinolla millä hyvänsä. Hän nauroi; hän sanoi, ettei välittänyt siitä tuon taivaallista. Siihen aikaan olivat vihollisuudet yltyneet verraten kiivaiksi; veri kuohui kuumana ja kumpikin lehti oli kilpailun kiihdyttämänä osittain unohtanut, mikä oli suuren puhetorven arvolle sopivaa. Sattumalta osui jännittävä paikallinen jalkapallokilpailu -- Knypen-Bursleyn välinen -- juuri juhlakulkuelauantaiksi. Kilpailijain toimenpiteet tapahtuman selostamiseksi olivat yhtä jännittäviä kuin itse kilpailukin, ja tämä ottelu näytti tavallaan kärjistävän sanomalehtitaistelun, varsinkin koska _Päivälehti_ kannatti Bursleyä ja _Merkkitorven_ oli sen vuoksi pakko kannattaa Knypea.

Kaikkien uhkapelin lakien mukaan olisi tuona historiallisena lauantaina pitänyt sattua jokin este. Puhelimen tai, sähkölennättimen olisi pitänyt särkyä tai sateen tehdä koko kilpailu mahdottomaksi; mutta mitään estettä ei sattunut. Ja puolikuudelta eräänä loistavana iltapäivänä marraskuun alussa _Päivälehti_ joutui painokoneeseen sisältäen kerrassaan loistavan kuvauksen siitä, kuinka Bursley oli (ensimmäistä ja viimeistä kertaa historiassaan) lyönyt Knypen tuloksella 1-0. Herra Myson oli ylpeä. Herra Mysonia halutti tietää, pystyisikö _Merkkitorvi_ voittamaan hänen kuvaustaan. Mitä tuli _Merkkitorven_ juhlakulkueeseen -- no niin, herra Myson ja _Päivälehden_ ensimmäinen aputoimittaja vilkaisivat toinen toiseensa ja hymyilivät.

Ja muutamaa minuuttia myöhemmin _Päivälehden_ pojat syöksyivät ulos toimistosta kainalossaan sanomalehtitukut -- ehdottomasti _Merkkitorvea_ varhempina.

Asiain ollessa tällä kannalla alkoi _Päivälehden_ pojille tapahtua jotain odottamatonta. _Päivälehden_ jakelutoimiston ovi avautui Stanway Rentsiin, joka on vähäinen kujanne oikeassa sivukatujen sokkelossa Kruunu-aukion takana. Stanway Rentsissä sijaitsi pieni tavara-aitta, jossa iltapäivähuhujen mukaan oli määrä avata ilmainen keittotarjoilu. Ja juuri ennenkuin _Päivälehden_ jalkapallonumero valmistui Marinonissaan, se avattiinkin toden teolla ja sen houkuttelevasta ovesta tunkihe tuoksua -- ei suinkaan kertoen keitosta, vaan paahdetusta juustosta ja kuumasta hillosta -- tuoksua sellaista, ettei moinen ollut koskaan ennen kutkuttanut _Päivälehden_ pojan sieraimia, ainoalaatuista ja kaikkivaltiasta tuoksua. Useat pojista (nämä olivat, sen voin peittelemättä ilmoittaa, _Päivälehden_ asian kavaltajia, vakoojia ja vieraita juonittelijoita) hyökkäsivät epäröimättä sisään huutaen, että paahdettuja juustovoileipiä ja hilloleivoksia jaeltaisiin oikoisenaan kaikille todellisille sanomalehtipojille.

Koko lauma seurasi heitä -- kymmenet, toista sataa, odottaen tuossa tuokiossa sukeltavansa jälleen esiin hampaat täydessä toimessa, seurasi kuin lampaat läävään.

Ja ovi sulkeutui.