Part 13

Kahta päivää myöhemmin Denry palasi kotiin teelle tuliaisina mitä merkillisin uutinen. Herra Cecil Wilbraham oli saapunut Lontoosta Bursley'iin ja käynyt hänen puheillaan. Herra Cecil Wilbrahamilla oli ilmeisesti aivan vanhentuneet tiedot paikallisista oloista, sillä hän oli kuvitellut Denryä vuokrainperijäksi ja kiinteistöasioitsijaksi, vaikka todellisuudessa Denry oli luopunut tästä vähäpätöisestä elämäntyöstä jo vuosia sitten. Hän oli toivonut, että Denry keräisi hänen vuokrasaatavansa ja valvoisi hänen yhä kasvavia etujaan paikkakunnalla.

"Mitä sinä sitten vastasit hänelle?" tiedusti rouva Machin.

"Suostuin hänen pyyntöönsä", kertoi Denry. "Miksi?"

"Arvelin, että se olisi turvallisempaa _sinulle_", virkkoi Denry painokkaasti. "Ja sitä paitsi siitä näyttää koituvan hauska juttu. Hän on aika omituinen jehu."

"Omituinen?"

"Ensinnäkin hänellä on niin komeat viikset, etten ole koskaan nähnyt moisia. Ja hänellä on jokin vika vasemmassa silmässään. Ja sitten hän taitaa olla vähän hullu."

"Hulluko?"

"No, ainakin päästään vialla. Hän on saanut päähänsä rakennuttaa itseään varten hullunkurisen talon Bleakridgeen. Hän näyttää mieluimmin elelevän yksikseen ja on keräillyt kaikenlaisia päähänpistoja, joiden avulla tulee toimeen palvelijoitta ja voi silti asustaa mukavasti."

"Jaa, mutta siinä hän onkin oikeassa!" huokaisi rouva Machin erittäin myötätuntoisesti. Hän näet hoki kerran viikossa, ettei sietänyt kuulla puhuttavankaan palvelijattaresta. "Hän ei siis ole naimisissa?" hän jatkoi.

"Hän kertoi minulle jääneensä leskeksi kolme kertaa, mutta lapsia ei hänellä ole koskaan ollut," selitti Denry.

"Hyvänen aina!" mutisi rouva Machin.

Denry oli ainoa henkilö koko kaupungissa, jonka oli onnistunut tutustua tuohon viiksiniekkaan kolminkertaiseen leskimieheen ja saavuttaa hänen luottamuksensa. Hän oli tupsahtanut Bursley'iin vähääkään varoittamatta, käynyt tapaamassa Denryä (säästöklubin haaratoimistossa) ja sitten matkustanut jälleen tiehensä. Tiedettiin hänen myöhemmin asettuvan vakinaisesti paikkakunnalle. Sitten alkoi tuo ihmeellinen talo kohota hänen Bleakridgessä ostamalleen palstalle. Se oli jätetty Denryn yleisvalvonnan alaiseksi, mutta hänen oli alinomaa alistuttava Lontoosta saapuviin vaihteleviin ja jyrkkiin ohjeisiin. Llandudnon historiallisesta tapahtumasta pitäen oli Denry pysynyt varsin ystävällisissä väleissä Cotterillin perheen kanssa, ja tämän vuoksi oli herra Cotterill saanut osalleen rakennustyön; mutta piirustukset saapuivat Lontoosta. Ja vaikka herra Cecil Wilbraham osoittausi erinomaisen valppaaksi kaikenkaltaisen petkutuksen varalta, koitui urakka kuitenkin varsin tuloisaksi herra Cotterillille, joka jutteli melko lailla tuon talon merkillisyyksistä. Kaupunki arvosteli herra Cecil Wilbrahamin varallisuutta ja tärkeyttä sen seikan perustalla, että niin varakas ja tärkeä henkilö kuin Denry tyytyi toimimaan hänen asiamiehenään. Mutta olivathan Wilbrahamit olleet Bursleyn tienoon mahtimiehiä jo monen miespolven ajan, aina siihen asti kuin seitsenkymmenluvun lopulla sattui tuo vararikko, joka kukisti koko Wilbrahamin suvun. Kaupunki oikein janosi päästä näkemään nuo suunnattomat viikset ja tuon kunnallisen silmän. Denryn ohella oli vain yksi henkilö nähnyt tämän hullun miehen, ja se henkilö oli Nellie Cotterill, joka oli käynyt Denryn seurassa tarkastamassa puolivalmista taloa eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin mielipuoli oli yllättänyt heidät näyttämöllä ja hetken perästä taasen kadonnut. Talon rakentaminen lujitti suuresti Denryn ja Cotterillien välistä ystävyyttä. Silti ei Denry pitänyt herra Cotterillista eikä myöskään luottanut häneen.

Seuraava näytös tässä tapahtumasarjassa oli se, että rouva Machin sai lontoolaiselta toimistolta tiedon, että hänen oli lähdettävä tuosta puolenviidettä shillingin hökkelistä. Hänestä tuntui siltä, että nyt ei oltu enää ainoastaan lähellä Broughaminkadun loppua, vaan koko maailman loppua. Hän oli perin vihoissaan Denrylle, kun tämä ei ollut onnistunut suojelemaan häntä sen paremmin. Denry oli herra Wilbrahamin asiamies, hän keräsi tämän vuokrasaatavat, ja hän oli velvollinen suojelemaan äitiään ikävyyksiltä. Rouva Machinilta ei jäänyt kuitenkaan huomaamatta, että tiedotus teki Denryn merkillisen levottomaksi, ja hän vakuutti äidilleen, ettei herra Wilbraham ollut laisinkaan kuulustellut hänen mielipidettään. Hän kirjoitti Lontooseen kirjeen, jonka äiti allekirjoitti ja jossa tiedustettiin, mistä syystä vanhalle ja nuhteettomalle vuokralaiselle viskattiin moinen typerä tiedotus päin silmiä. Vastauksessa ilmoitettiin, että herra Wilbraham aikoi revityttää talot maahan aloittaen rouva Machinin asunnosta ja rakennuttaa tontit uudelleen.

"Pyh!" sanoi Denry. "Älä sinä vaivaa päätäsi sillä asialla, äiti; kyllä minä sen järjestän. Hän tulee piakkoin tänne katsomaan uutta taloaan -- se on jo valmis ja huonekalusto saapuu parhaillaan -- ja silloin minä otan asian puheeksi."

Mutta herra Wilbraham ei tullutkaan, epäilemättä siitä syystä, että oli hullu. Sitä vastoin tuli uusia tiedotuksia kummastuttavan tiheään. Rouva Machin vain ojensi ne Denrylle. Ja sitten Denry sai sähkösanoman, joka kertoi herra Wilbrahamin saapuvan uuteen taloonsa sinä iltana ja haluavan tavata Denryn siellä. Onnettomuudeksi tuli samana päivänä iltapostissa, juuri Denryn ollessa toimistossaan, Lontoosta jonkinlainen kaikkein korkein ja viimeinen varoitus rouva Machinille, ja se oli kirjoitettu viralliselle paperille. Se julisti muitta mutkitta, että koska rouva Machin ei ollut mukautunut varempien ilmoitusten vaatimukseen eikä ollut niistä edes tietävinäänkään, häädettäisiin hän nyt lain voimalla ulos kadulle tavaroineen päivineen. Hänelle annettiin vielä neljäkolmatta tuntia armonaikaa. Kunniallista naista ei ole koskaan loukattu siinä määrin kuin nyt rouva Machinia tuolla ilmoituksella. Hänellä oli edessään mahdollisuus joutua majailemaan keskellä Broughaminkatua. Kun Denry palasi kotiin sinä iltana, antoi rouva Machin hänelle "oikein isän hihasta", kuten hoku kuuluu.

Denry myönsi vilpittömästi, että hän oli ihan ymmällään, kuin puusta pudonnut, aivan raivoissaan. Mutta sehän oli vain uusi todistus herra Wilbrahamin hulluudesta. Teetä juotuaan hän arveli, että äidin oli parasta pukeutua parhaisiinsa ja lähteä hänen kerallaan tapaamaan herra Wilbrahamia huomauttaakseen vakavasti -- niin, kyllä he saisivat asian järjestetyksi; ja jos herra Wilbraham pysyisi itsepintaisena, niin he ryhtyisivät uhmaamaan herra Wilbrahamia. Denry selitti äidilleen, että englannittaren mökki on hänen linnansa, ettei isännän kätyreillä ole oikeutta tunkeutua sisään väkipakolla ja ettei herra Wilbraham voinut tehdä muuta kuin ruveta riisumaan mökkiä katon harjasta lähtien... Ja häntäpä halutti nähdä herra Wilbrahamin yrittävän sellaista!

Ja niin hylkeennahkavaippa (sillä nyt oli taasen kevät) lähti Denryn seurassa Bleakridgeen.

IV.

Kuu valaisi koleahkoa iltaa. Talo erottui kuutamossa selvästi Trafalgarin-tielle -- se oli neliömäinen rakennusmöhkäle.

"Eipä se olekaan kovin iso!" virkkoi rouva Machin

"Ei! Hän ei välittänyt isosta. Hän vain halusi saada kyllin tilavan", selitti Denry painaen nappia, joka sijaitsi pääoven oikeassa pielessä. Kukaan ei tullut avaamaan, vaikka he kuulivat kellon soivan sisällä. He odottivat. Rouva Machin oli kovin hermostunut, mutta hylkeennahkavaippansa vuoksi häntä ei viluttanut.

"Tämäpä vasta on hullunkurinen portaikko", hän huomautti ajan kuluksi.

"Se on marmorista", sanoi Denry.

"Mitä hyötyä siitä on?" tiedusti äiti.

"Helpompi pitää puhtaana", selitti Denry.

"Jaa", sanoi rouva Machin, "mutta kyllä se nyt on aika likainen."

Niin olikin.

"Se on helppo puhdistaa", virkkoi Denry kumartuen alemmaksi. "Tarvitsee vain kiertää tätä hanaa sivulle. Näes, se on laitettu sellaiseksi, että se vuodattaa litteän suihkun portaita myöten. Siirryhän syrjään silmänräpäykseksi."

Hän kiersi hanaa, ja portaikko huuhtoutui puhtaaksi tuossa tuokiossa.

"Mistä tuo vesi niin höyryää?" tiedusti rouva Machin.

"Kun se on kuumaa", sanoi Denry. "Oletko koskaan arvellut veden höyryävän muusta syystä?"

"Kuumaa vettä ulkosalla?"

"Kuumaa vettä voi saada ulkosalle yhtä helposti kuin sisäänkin, eikö totta?" virkkoi Denry.

"No, kaikkia sitä vielä näkee!" huudahti rouva Machin. Se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

"Siihen malliin tässä talossa on kaikki järjestetty", selitti Denry. Hän sulki vesihanan.

Ja sitten hän soitti uudestaan. Ei vastausta. Ei valon välkettäkään koko asumuksessa.

"Maltahan nyt, niin saat nähdä", sanoi Denry lopulta. "Minä käyn sittenkin sisään. Minulla on takaoven avain hallussani."

"Oletko varma siitä, että se käy päinsä?"

"Viis' minä siitä, käykö se päinsä vai eikö", sanoi Denry uhmaavasti. "Hän pyysi minua tulemaan, ja hänen pitäisi olla täällä ottamassa vastaan. Minä en anna kenenkään hypätä nenälleni."

Ja sisään he kävivät kierrettyään talon takapuolelle.

Denry sulki oven, painoi nappulaa, ja sähkövalo syttyi palamaan. Sähkövalo oli siihen aikaan aivan uutukainen ilmiö Bursleyssä. Rouva Machin ei ollut koskaan nähnyt sitä toimimassa. Hänen oli pakko myöntää, että se ei ollut laisinkaan niin monimutkainen kuin öljylamppujen hoito. Keittiössä sähkövalo hohti huikaisevana seinillä, jotka oli verhottu harmain kiviliuskoin, ja lattialla, joka oli laadittu mustista ja valkoisista liuskoista. Siellä oli kaasukeittiö ja kahdella vesihanalla varustettu marmorinen pesulaite. Kalusto oli tummasta puusta. Hyllyllä oli saviteoskastrulleja. Kaapit olivat täynnä keittiövälineitä, pääasiallisesti saviteoksia. Denry alkoi näytellä äidilleen allasta, jossa oli reunakkeita ja uurteita ja osastoja; siinä hän selitti voitavan koneellisesti pestä ja kuivata kaikkea muuta paitsi veitsiä.

"Eikö sun olisi parasta lähteä tavoittelemaan sitä herra Wilbrahamia?" keskeytti äiti.

"Niinpä tietenkin", sanoi Denry; "minä ihan unohdin hänet."

Äiti kuuli hänen vaeltelevan pitkin taloa ja huutelevan vaihtelevin äänin herra Wilbrahamia. Mutta hän ei erottanut mitään muuta ääntä. Sillä välin hän tarkasteli keittiötä yksityiskohtaisesti, mieltyen toisiin laitteisiin ja pääsemättä perille toisten tarkoituksesta.

"Varmaankin hän on myöhästynyt junasta", arveli Denry palatessaan. "Ei hän ainakaan ole täällä. Nyt voin näyttää sinulle samalla koko talon."

Hän opasti äidin eteishalliin, joka oli tulvillaan valoa.

"Täällähän on oikein lämmin", sanoi rouva Machin.

"Koko talo lämmitetään höyryllä", selitti Denry. "Ei ole ainoatakaan takkaa."

"Ei ainoatakaan takkaa!"

"Ei! Ei ainoatakaan. Ei tarvitse kiillottaa ristikkoja, ei kantaa pihalle tuhkaa eikä sisään kivihiiliä, ei pyyhkeillä tomua reunakkeilta, ei puhdistella hiilihankoja, ei nuohota savutorvia."

"Mutta jos häntä haluttaisi yht'äkkiä saada hiukan tulta keskellä kesää?"

"Joka huoneessa on hätävaroiksi kaasu-uuni", selitti Denry.

Äiti vilkaisi erääseen huoneeseen.

"Mutta", hän huudahti, "täällähän on jo kaikki valmiina, ihan kunnossa. Ja lämmintä kuin leivintuvassa."

"Niin onkin", sanoi Denry, "hän on antanut sellaiset määräykset. En voi ymmärtää, kuinka Herran nimessä hän on jäänyt tulematta."

Samassa tuokiossa helisi sähkökello kovaa ja kimeästi, ja rouva Machin hätkähti.

"Siinä hän onkin!" virkkoi Denry astuen ovea kohti.

"Hyvänen aika! Mitä hän mahtaakaan ajatella, kun näkee meidät täällä?" mutisi rouva Machin.

"Pyh!" sanoi Denry huolettomana. Ja hän avasi oven.

V.

Kolme henkilöä seisoi äsken pestyillä marmoriportailla -- herra ja rouva Cotterill sekä heidän tyttärensä.

"Oh! Astukaa sisään! Astukaa sisään! Olkaa kuin kotonanne. _Mekin_ rupeamme jo kotiutumaan", puhui Denry hilpeästi tervehtien; ja lisäsi: "Varmaan hän on kutsunut teidätkin?"

Ja selville kävi, että herra Cecil Wilbraham oli todellakin kutsunut myöskin heidät. Hän oli kirjoittanut Lontoosta ilmoittaen käyvänsä iloiseksi, jos herra ja rouva Cotterill "pistäytyisivät talossa" juuri tänä iltana. Lisäksi hän oli maininnut, että koska hänellä oli jo ollut kunnia tavata neiti Cotterill, niin kenties tämä liittyisi vanhempiensa seuraan. "Niin, mutta hän ei ole täällä", sanoi Denry pudistaen tulijain kättä. "Varmaankin hän on myöhästynyt junasta tai saanut muita esteitä. Nyt hän ei voi joutua tänne ennen huomisaamua. Mutta talo näyttää olevan ihan kunnossa häntä vastaan ottamaan..."

"On totta tosiaan! Kuinka voitte, rouva Cotterill?" tokaisi rouva Machin.

"Niin että voimmehan tarkastaa sitä valmiissa asussaan. Luullakseni hän on kutsunut meidät tänne juuri sitä varten", päätti Denry.

Rouva Machin selitti kiireesti ja hermostuneesti, ettei hän ollut saanut mitään kutsua, että hän oli tullut pelkästään liikeasioissa.

"Lähdetään yläkertaan", kehotti Denry painaen nappuloita ja levittäen valomerta yhä laajemmalle. "Denry!" vastusteli äiti, "mitä ihmettä herra ja rouva Cotterill ajattelevatkaan sinusta! Sinähän hommaat ihan kuin omistaisit koko talon. Ihan minun täytyy ihmetellä sinua!"

"No", sanoi Denry, "minä jos kukaan olen tässä kaupungissa omistajan valtuutettu. Ja herra Cotterill on rakentanut tämän vietävän talon. Jos Wilbrahamia olisi haluttanut pitää hökkelinsä vain omana hyvänään, niin ei hänen olisi pitänyt kutsua tänne vieraita. Vai kuinka, Nellie?"

Hän kumartui kaiteen ylitse portaikon kierteessä.

Se huoleton tuttavallisuus, millä hän sanoi "Vai kuinka, Nellie", ja eritoten Nellien välittömän ripeä vastaus herättivät uusia mietteitä rouva Machinin mielessä. Mutta hän ei herkistänyt korviaan eikä hätkähtänyt paikaltaan eikä tehnyt muitakaan niistä akrobaattitempuista, joihin tavallinen varakkaan pojan äiti olisi turvautunut moisissa olosuhteissa. Hänen korvansa eivät edes värisseetkään. Hän virkkoi vain:

"Minusta on somaa, että tämä kaidenuppi on mustaa porsliinia."

"Tässä talossahan on jokainen nuppi mustaa porsliinia", sanoi Denry. "Silloin ei näy koskaan likaa. Mutta jos pälkähtäisi päähän puhdistaa sitä, niin sen voi tehdä kostealla vaatteella yhdessä silmänräpäyksessä."

Nellie seisoi nyt hänen rinnallaan. Nellie oli varttunut Llandudnon retken jälkeen. Hän ei punehtunut yhdestä silmäyksestä. Kun häntä äkkiä puhuteltiin, hän pystyi vastaamaan tuntematta olevansa piinapenkillä. Kykenipä hän sotkeutumatta keskustelemaankin paljoa kauemmin kuin muutamaa vuotta varemmin oli kyennyt hyppäämään nuoraa sotkeutumatta. Hän ei enää kuvitellut, että kadulla kaikki ihmiset tuijottivat häneen koettaen innokkaasti keksiä jotain vikaa hänen käytöksessään. Hän oli joksikin aikaa tuhonnut usean rakastettavan ja verraten viattoman nuoren miehen elämän kieltäytymällä rupeamasta heidän vaimokseen. (Sillä hän oli sievä, ja hänen isänsä oli kaupungin merkkihenkilöitä, vaikkei äiti ollutkaan.) Ja kuitenkin, huolimatta suunnattomasti suurentuneesta kokeneisuudesta ja ihmisluonnon monipuolisen tuntemuksen raskaasta taakasta hänessä oli jotain perin tyttömäistä ja aran veitikkamaista, kun hän nyt seisoi portailla lähellä Denryä odottaen vanhemman sukupolven seuraavan heidän jälkiään. Vanha Nellie ei ollut vielä kuollut hänessä.

Seurue siirtyi yläkertaan.

Ja yläkerta vei merkillisyydessään alakerrastakin voiton. Kummassakin makuusuojassa vuodatti kaksi aluminiumihanaa kuumaa tai kylmää vettä marmorivatiin, ja marmorivadin alla oli likavesijohto. Talossa ei tarvinnut kantaa minnekään pisaraakaan vettä. Vesi saapui käyttäjänsä luokse, ja jokainen huone nieli oman likavetensä. Vuoteet olivat mustasta emaljoidusta raudasta ja varsin kevyet. Lattiat olivat peitetyt linoleumimatolla, siellä ja täällä oli jokunen kangasmatto, jonka voi pudistaa yhdellä kädellä. Seinät olivat maalatut harmaalla emaljivärillä. Rouva Cotterill keksi kaikkinäkevällä silmällään erään seikan, joka oli jäänyt rouva Machinilta huomaamatta. Missään ei ollut ainoatakaan terävää nurkkaa. Jokainen nurkka, jok'ikinen seinän ja lattian tai seinien välinen kulma oli pyöristetty siivoamisen helpottamiseksi. Ja jokaisen seinän, lattian, katon ja muun kiinteän kohdan voi pestä, ja koko kalusto oli maalattu emaljivärillä, joten sen saattoi tuossa tuokiossa pyyhkiä vaatteella tarvitsematta kuluttaa puoltatoista päivää kiillottaakseen sitä kolmella rievulla ja monella tuoksulla. Kylpyhuone oli tarkoin vedenpitävä; sen saattoi huuhdella suihkuletkulla, ja kaasulämmittäjän avulla voi saada loputtoman määrän kuumaa vettä riippumatta yleisestä säiliöstä. Denry näkyi perehtyneen jokaiseen yksityiskohtaan herra Wilbrahamin moninaisissa laitteissa, ja hän selitteli niitä suunnattomasti mieltyneenä.

"Hyvänen aika!" sanoi rouva Machin.

"Hyvänen aika!" sanoi rouva Cotterill (epäilemättä esimerkin voimasta).

He laskeutuivat ruokasaliin, jonne oli katettu illallispöytä näkymättömän herra Cecil Wilbrahamin määräyksestä. Ja siellä naiset ylistelivät herra Wilbrahamin viisautta, koska hän näytti karttelevan hopeita. Kaikki, mikä pöytäkalustosta saattoi olla saviteosta, oli saviteosta. Haarukat ja lusikat olivat uushopeata.

"Jaa-a", sanoi rouva Cotterill, "tämän talon minä voisin hoitaa palvelijattakin ja olla itse täysissä pukeissa kello kymmeneltä aamulla."

Ja rouva Machin nyökkäsi.

"Ja kun sitten haluaa panna toimeen suursiivouksen", sanoi Denry, "niin voi ottaa imutomuttajan." Imutomuttaja oli niihin aikoihin sivistyksen viimeinen saavutus, ja Bursley'iin perustettiin parhaillaan sen ensimmäistä asioimistoa. Denry selitteli imutomuttajaa perheenemännille, jotka eivät olleet vielä kehittyneet läheskään niin korkealle asteelle. Ja jälleen he siunailivat.

"Kuinkas tämän illallisen käy?" huudahti Denry. "Meidän pitäisi syödä se. Olen varma siitä, että hän toivoisi meidän syövän sen. Istukaa pöytään kaikki. Minä vastaan seurauksista."

Rouva Machin epäröi vieläkin enemmän kuin toiset naiset.

"Kerrassaan kummallista, ettei se ole itse täällä." Hän pudisti päätään.

"Johan minä kerroin sinulle, että hän on ihan hullu", sanoi Denry.

"Ei häntä minun mielestäni voisi luulla niinkään hulluksi", virkkoi rouva Machin kuivasti. "Näin järkevästi rakennettua taloa en ole vielä koskaan nähnyt."

"Ohoo, niinkö arvelet?" vastasi Denry. "Turkanen sentään! Ihan minulta oli jäädä huomaamatta, että tuolla pikkupöydällä on kolme viinipulloa."

Lopulta hänen onnistui saada heidät sijoitetuiksi pöydän ääreen. Siitä pitäen kaikki sujui vaikeuksitta. Runsas ja monipuolinen kylmä illallinen alkoi kadota katoamistaan ja sen mukana viinikin. Ja sikäli kuin viini katosi, kävi herra Cotterill (joka oli ollut mahtipontinen ja vaitelias) puheliaaksi esittäen seurueelle tarkoin numeroin rakennuskustannukset ja niin edespäin. Mutta lopulta surmasi silkka elämänilo aritmetiikan.

Rouva Machin ei saattanut kuitenkaan vapautua kokonaan tunteesta, että hän eli unessa, joka sivuutti kaikki säädyllisyyden rajat. Koko juttu oli aivan liian fantastinen ja mielettömän romanttinen tapahtuakseen Bursleyn kaltaisessa epäromanttisessa paikassa.

"Täytyy ruveta ajattelemaan kotiinlähtöä, Denry", hän sanoi.

"Ei yhtään hätäillä", vastasi Denry. "Mitä! Viinihän on lopussa! Katsotaan, olisiko kaapissa lisää."

Sukellettuaan emaljivärillä maalatun kaapin syvyyksiin hän ilmestyi jälleen näkyviin kasvot punaisina ja viinipullo riemuitsevassa kädessään. Se oli jo valmiiksi avattu.

"Hurraa!" hän kuulutti kaataen valkoista viiniä lasiinsa ja kohottaen sitä; "herra Cecil Wilbrahamin malja!"

Siinä oli komea kuvaelma huikaisevassa sähkövalossa.

Sitten hän joi. Sitten hän pudotti lasin, joka meni murskaksi.

"Hyi! Mitä se on?" hän tiedusti murtaen pahasti muotoaan.

Äiti, joka oli istunut hänen vieressään, sieppasi pullon. Pulloa pidellessään Denryn käsi oli salannut pienen nimilipun, joka julisti:

"MYRKKYÄ. -- _Nettleshipin patentinsaanutta emaljiväri-kiillotusnestettä. Yksi pyyhkäisy riittää_."

Yleinen hämminki! Ainoastaan Nellie Cotterill näkyi kykenevän käsittämään, että oli sattunut vakava tapaturma. Hän oli nauranut koko illallisajan, ja hän nauroi yhä vielä, hysteerisesti, vaikkei ollutkaan juonut juuri laisinkaan viiniä. Hänen äitinsä sai hänet vaikenemaan.

Ensimmäiseksi palasi Denry tajuihinsa.

"Ei siitä tarvitse välittää", hän vakuutti nojautuen taaksepäin tuolillaan. "Tuollaisiin pannaan aina vähän myrkkyä. Ei se sentään voi vahingoittaa minua. En huomannut ollenkaan nimilippua."

Rouva Machin haisteli pulloa. Hän ei voinut huomata mitään hajua, mutta juuri tämä seikka tuntui lisäävän hänen levottomuuttaan.

"Sinun täytyy paikalla saada oksennusainetta", hän sanoi.

"Ei, ei!" vastusteli Denry. "Kyllä minä tästä suoriudun." Ja hän näytti toipuvan silmänräpäyksessä.

"Sinun täytyy saada paikalla oksennusainetta", toisti äiti.

"Mistä sitä voisi saada?" nurisi Denry. "Luuletko sinä täällä olevan oksennusaineita?"

"Luulen kyllä", sanoi äiti. "Minä näin sinappipurkin keittiön kaapissa. Tule nyt mukaan äläkä siinä hulluttele."

Nellien hysteerinen hilpeys purkausi jälleen esiin.

Denry hangotteli vastaan, mutta hänen oli alistuttava seuraamaan äitiään keittiöön. Äiti sulki oven heidän jälkeensä. Luultavaa on, että niiden seitsemän minuutin aikana, mitkä he viettivät salaperäisesti kahden kesken keittiössä, keittiölaitteet saivat sopivalla tavalla todistaa, kykenivätkö ne kuljettamaan pois heitetuotteita. Denry palasi äitinsä rinnalla perin kalpeana ja perin nyreänä. "Nyt ei ole enää mitään vaaraa", sanoi äiti keventyneenä.

Tietenkin täytyi lopettaa juhla. Cotterillit ilmaisivat myötätuntoaan ja valmistausivat lähtemään tiedustaen, kykenikö Denry kävelemään kotiin.

Denry vastasi sohvaltaan heikolla raukenevalla äänellä, ettei mitenkään kyennyt kävelemään kotiin, että hänen aistimuksensa olivat mitä suurimmassa määrin sekavia, että hän aikoi nukkua talossa, koska makuusuojat olivat valmiit käytettäviksi, ja että hän toivoi äidinkin jäävän sinne.

Ja rouva Machinin oli suostuttava. Rouva Machin joudutti Cotterillit ovelta, ikäänkuin se olisi ollut hänen oma ovensa. Hän oli suunnattomasti vihoissaan ja kiihtynyt. Mutta hänen ei käynyt purkaminen tunteitaan kärsivälle Denrylle. Tämä voihki vuoteessaan puolisen tuntia ja vaipui sitten uneen. Ja keskiyön aikaan äitikin vaipui uneen pimeässä, vieraassa talossa.

VI.

Seuraavana aamuna rouva Machin nousi vuoteesta ja poistui palatakseen noin puolta tuntia myöhemmin. Denry oli vielä vuoteessa, mutta hänen terveytensä näytti palautuneen entiseen oivalliseen tilaansa. Rouva Machin syöksyi sisään niin moninaisesti kiihtyneenä, ettei Denry ollut koskaan ennen nähnyt häntä moisessa tilassa.

"Denry", hän huudahti, "ajatteles nyt!"

"Mitä?" tämä tiedusti.

"Käväisin juuri kotona, ja nyt ne -- nyt ne purkavat taloa. Kaikki kalusto on kannettu ulos, ja katolta on heitetty kaikki tiilet, ja ikkunat on nostettu sijoiltaan. Ja kadulla on iso väkijoukko katselemassa."

Denry kohottautui istumaan.

"Ja minä voin kertoa sinulle toisen uutisen", hän sanoi. "Herra Cecil Wilbraham on kuollut."

"Kuollut!" kuiskasi äiti.

"Niin", sanoi Denry. "_Luullakseni hän on täyttänyt tehtävänsä_. Koska olemme täällä, niin tänne jäämmekin. Älä unohda, ettet ole vielä koskaan nähnyt näin järkevästi rakennettua taloa. Älä unohda, että rouva Cotterill voisi hoitaa sitä ilman palvelijaa ja olla itse täysissä pukeissa kello kymmeneltä aamusella."

Silloin rouva Machin tajusi hirvittävän välähdyksen kirkastamana, ettei Cecil Wilbrahamia ollut koskaan ollutkaan, että Denry oli vain omasta päästään keksinyt hänet pitkine viiksineen ja omituisine silmineen puijatakseen äitiään. Koko juttu oli suunnatonta petkutusta. Hänen majaansa ei ollut ostanut mikään herra Cecil Wilbraham, vaan hänen oma poikansa narraten hänet siitä ulos niin taitavasti, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä enää takaisin sisään. Ja voittaakseen äitinsä tuo lurjus ei ollut vain viekoitellut viatonta Nellie Cotterillia osakkaaksi aikeissaan, vaan oli vielä ostanut neljä muutakin mökkiä, koska isäntä ei tahtonut myydä yhtä ainoata; ja nyt hän hävitytti taloja vain siinä tarkoituksessa, ettei äiti pääsisi enää asettumaan siihen!