Part 12

Päästyään jaloilleen hän alkoi kärsiä, sillä hän ei ollut koskaan ollut lavalla jaloillaan tai missään muussakaan asennossa. Hän ei voinut nähdä muuta kuin sumupilven, joka oli salaperäisesti ja pelottavan äkkiä täyttänyt salin. Ja tämän pilven halki hän saattoi tuntea satojen silmien läpitunkevasta tuijottavan häneen. Ääni hänen sisässään sanoi: "Mikä hölmö sinä oletkaan! Mikä hölmö sinä oletkaan! Olenhan aina sanonut, että sinä olet aika hölmö!" Ja hänen sydämensä jyskytti kovemmin kuin konsanaan ennen, ja hänen otsansa oli kostea, kurkku kiusallisen kuiva ja toinen jalka polki hermostuneesti lattiaa. Tätä tilaa kesti suunnilleen kymmenen tuntia, minkä ajan kuluessa silmät yhä lävistivät sumupilven ja hänet kärsivällisen, itsepintaisen julmina.

Denry kuuli jonkun puhuvan. Hän puhui itse.

Poliisimestari oli sanonut: "Minulla on suuri mielihyvä ehdottaa kiitokset esitettäviksi Chellin kreivittärelle."

Ja niin Denry kuuli sanovansa: "Minulla on suuri mielihyvä kannattaa kiitoksien esittämistä Chellin kreivittärelle."

Hän ei voinut keksiä muuta sanottavaa. Ja nyt syntyi äänettömyys, todellinen äänettömyys, ei vain Denryn sairaalloisen mielikuvituksen luoma.

Sitten sumu haihtui. Ja Denry itse sanoi poliisiyleisölle, voittaen takaisin oman luonnollisen äänensä, hymynsä ja eleensä, sanoi tuttavallisesti, arkiseen tapaan, koomillisesti:

"Kas niin! Joutukaa siitä! Minä en aio sanoa enempää!"

Ja alkumerkiksi hän sovitti kätensä paukutusasentoon. Ja istuutui.

Hän oli kutkuttanut jok'ikisen saapuvilla olevan pollarin nauruhermoja. Paukkina vei voiton kaikista varemmista. Kaikkein vakavimpienkin lavakoristeiden täytyi nauraa. Ihmiset nykäisivät toinen toistaan ja selittivät, että se oli "se Machinin poika Bursleystä", ikäänkuin tarkoittaen, ettei se Machinin poika Bursleystä sallinut yhdenkään päivän kulua tekemättä jotain sattuvaa ja hullunkurista. Pormestari hymyili yhä vielä, kun hän esitti kokouksen kiitokset, ja kreivitär hymyili yhä vielä vastatessaan niihin.

Kun sitten kaiken päätyttyä jouduttiin eteiseen, käytti Denry oikeuttaan ottaa kreivittären huostaansa. He suoriutuivat merkkimiehistä lähtemällä ulos tiedustamaan kreivittären vaunuja ja jäämällä sille tielleen. Kreivittären vaunuista ei näkynyt merkkiäkään, mutta Denryn muuli ja kärryt odottivat eräässä rauhallisessa kulmassa.

"Saanko saattaa teidät kotiin?" ehdotti Denry.

Mutta siihen ei kreivitär suostunut. Hän sanoi käyvänsä vieraissa ennen päivällistä ja odottavansa vaunujen varmasti tulevan tuossa tuokiossa.

"Ettekö tulisi juomaan teetä Sub Rosassa?" kysyi Denry sitten.

"Sub Rosassa?" tiedusti kreivitär.

"Niin", selitti Denry, "me nimitämme siten erästä uutta teeravintolaa, joka on vast'ikään avattu tuolla." Hän osoitti suuntaa. "Se on oikea uutuus täällä Kaupunkiviisikossa."

Kreivitär rakasti intohimoisesti teetä.

"Siellä saa mainiota kiinalaista teetä", sanoi Denry.

"No niin", sanoi kreivitär, "voisihan koettaa sitäkin."

Samassa saapuivat hänen vaununsa perille. Hän käski ajurinsa odottaa muulin ja kärryjen perässä. Hänen käytöksessään ei ollut enää mitään, mikä muistutti hänen pukuaan; se näytti ilmaisevan, että koska hän kerran oli aloittanut hullulla kepposella, niin hänen oli myöskin päätettävä retkensä samanlaisella.

Niin kreivitär ja Denry lähtivät teeravintolaan, ja Denry tilasi teetä ja maksoi sen. Siellä oli tuskin ainoatakaan vierasta, ja ne harvat, joita onni oli suosinut toimittamalla heidät sinne, eivät olleet kyllin älykkäitä tunteakseen kreivittären. Omistajatar ei tuntenut kreivitärtä. (Myöhemmin, kun tuli tunnetuksi, että kreivitär oli todellakin käynyt Sub Rosassa, olivat puolet Hanbridgen rouvashenkilöistä melkein sairaita pelkästä mielipahasta, kun eivät olleet ajoissa kuulleet siitä. Heidän olisi ollut niin helppoa olla siellä juomassa teetä kreivittären naapureina ja tarkata, mitä leivoksia hän valitsi, miten hän piteli lusikkaa ja riisuiko hän hansikkaansa vai piti ne käsissään mureketta syödessään. Siinä oli menetetty tilaisuus, joka ei inhimillisen mahdollisuuden mukaan palautuisi koskaan enää.)

Ja itse valitsemassaan syrjäisessä nurkassa kreivitär suuntasi äkkiä ammuksen päin Denryä:

"Mistä te saitte kaikki nuo yksityiskohdat Sneydin juhlahuoneistosta?" hän kysyi.

Ja tämä alku kiihdytti keskustelun erittäin vilkkaaksi.

Samana iltana Denry pistäysi _Merkkitorven_ toimistoon ja jätti sinne puolen sivun suuruisen ilmoituksen Kaupunkiviisikon yleisestä säästöklubista -- "kannattajia m.m. Chellin kreivitär". Ilmoitus teki yleisölle tiettäväksi, että klubi oli nyt järjestetty ottamaan vastaan uusia jäseniä. Paitsi puolen sivun suuruista ilmoitustaan Denry jätti myöskin monta mielenkiintoista ja luotettavaa yksityiskohtaa tuosta historiallisesta ajoretkestä Hanbridgen poliisiklubille. Seuraavana päivänä oli _Merkkitorvi_ aivan täynnä Denryä ja kreivitärtä. Siinä oli iso kuva, jonka muuan valokuvaaja oli ottanut Cauldon Bankilla ja joka esitti Denryä todellakin ajamassa kreivittären seurassa, ja kreivittären kasvot näkyivät selvästi edestä päin. Se teki myöskin erinomaisen kiittävästi selkoa Denryn puheesta ja onnitteli häntä hänen ensimmäisestä esiintymisestään Kaupunkiviisikon julkisessa elämässä. (Sulkimien välissä lausuttiin pahoittelu Sir Jeen äkillisen sairauden johdosta.) Lyhyesti sanoen, Denryn triumfi pyyhki pois hänen varempien voittojensa muiston. Se karkoitti myös kaikki säästöklubille epäedulliset huhut. Muutamassa päivässä hän oli saanut tuhatkunnan uusia jäseniä. Tietenkin tämä lisäys vain suurensi hänen sitoumuksiaan, mutta nyt hän voi saada pääomaa edullisilla ehdoilla, ja hän hankki sitä. Perustettiin osakeyhtiö. Kreivitär otti muutaman osakkeen tässä yhtiössä. Samaten (omituista kyllä) Jock ja hänen toverinsa ajuri. Eikä salaisuuksista ollut vähimpiä se merkillinen seikka, että kun Denry palasi äitinsä mökkiin juotuaan teetä kreivittären seurassa, ei hänen käsivartensa ollutkaan siteessä eikä siinä näkynyt pienintäkään merkkiä mistään vauriosta.

VIII LUKU.

Oman orren alla.

I.

Muuan vielä nuori mies -- hän oli iältään kolmikymmenvuotias -- jonka lyhyt, tiheä parta kurkisti avaran päällystakin turkiskauluksen suojasta, sukelsi esiin ajurinvaunuista P. Luukkaan aukion ja Broughaminkadun lumisessa kulmauksessa ja maksoi liikkeellä, joka ilmaisi sekä varakkuutta että tottumusta käskemään. Ja ajuri, joka oli tuonut hänet Hanbridgestä tänä talvi-iltana, vastasi asianmukaisella tavalla. Harva Kaupunkiviisikon asujamista käyttää ajuria. Käytettävinä on niin harvoja ajureita. Jos aiotte kutsuihin, niin voitte tilata ajurin ennakolta puhelimitse, sulattaen myöskin ennakolta kustannusharmin; mutta pysähdyttää ajuri kadulla ennalta harkitsematta ja hypätä vaunuihin yhtä huolettomasti kuin raitiotievaunuun -- sellaista tekevät vain ani harvat. Nuori partaniekkamme menetteli näin useasti, mikä todisti hänen elävän kerrassaan ruhtinaallisesti.

Hänellä oli kannettavanaan iso ja verraten raskas käärö, kun hän asteli Broughaminkatua pitkin, ja lisäksi Broughaminkadun käytävä oli tavattoman kurainen. Eikä sentään kukaan, joka tunsi hänen olosuhteensa, olisi tiedustanut, miksi hän oli astunut vaunuista ennen määräpaikkaansa, koska jokainen tiesi sen. Syynä oli se, ettei tämä ruhtinaallinen henkilö käskevine eleineen uskaltanut ajaa äitinsä ovelle vaunuissa useammin kuin noin kerran kuussa. Hän avasi tuon oven amerikkalaisella avaimella (uudenaikainen lukko oli melkein ainoa parannus, johon hän oli saanut äitinsä suostumaan) ja kompuroi hankaloine taakkoineen tavattoman ahtaaseen eteiseen.

"Denrykö siellä on?" kysyi heikko ääni arkihuoneesta.

"Niin", hän sanoi astuen arkihuoneeseen hattuineen, turkkeineen, kääröineen, kaikkineen.

Yllään hartiavaippa ja hartiavaipan yllä nyplätty vuodeverho rouva Machin istui aivan lieden ääressä painuneena tulen puoleen. Hän näytti viluiselta ja sairaalta. Vaikka arkihuone oli perin pieni ja tuli suhteellisen iso, esti lieden rakenne huonetta tulemasta lämpimäksi, koska kaikki kuumuus nousi savutorveen. Jos rouva Machin olisi istunut katolla pidellen käsiään savutorven suulla, niin hänen olisi ollut paljoa lämpimämpi kuin alhaalla lieden ääressä.

"Etkö ole mennyt maata?" kysyi Denry.

"Etkö näe sitä?" sanoi äiti. Ja todellakin tuntui hiukan typerältä kysyä henkilöltä, joka ilmeisesti istui tuolilla, eikö hän ollut vuoteessa. Äiti lisäsi vähemmän purevasti: "Minä vartosin sua joka hetki. Missä sinä joit teetä?"

"Oh!" virkkoi Denry keveästi, "Hanbridgessä."

Valhetta! Hän ei ollut juonut teetä missään. Mutta hän oli syönyt runsaan illallisen Hanbridgen uudessa Hotel Metropolessa.

"Mitä sulla siinä on?" kysyi äiti.

"Onpahan sinulle lahja", sanoi Denry. "Huomenna on sinun syntymäpäiväsi!"

"Enpä tiedä, tarvitseeko mua siitä muistuttaa", mutisi rouva Machin.

Mutta kun Denry oli avannut käärön ja ojensi sen sisältöä häntä kohti, hän huudahti:

"Siunatkoon!"

Hämmästynyt ääni oli tunnustus siitä, että kerrankin poika oli saattanut hänet ymmälleen.

Se oli komea hylkeennahkavaippa, pitempi kuin hylkeennahkavaipat yleensä ovat. Se oli noita esineitä, joiden omistaja voi sanoa: "Ei yhdelläkään voi olla tämän parempaa -- olipa hän sitten kuka tahansa." Rahalliselta arvoltaan se veti vertoja kaikille yksinkertaisille kuluneille vaatteille, jotka rouva Machinilla nyt oli yllään, ja kaikille varsin vaatimattomille pyhävaatteille, joita säilytettiin yläkerrassa, ja talon koko kalustolle ja ehkäpä myöskin Denryn keikarimaiselle puvustolle, ottamatta lukuun hänen turkkejaan. Jos mökin koko sisältö, paitsi yllä mainittua poikkeusta, olisi jätetty huutokaupalla myytäväksi, ei siitä olisi tullut rahaa riittävästi tuon hylkeennahkavaipan maksuksi.

Jos se olisi ollut jotain muuta kuin hylkeennahkavaippa ja yhtä kallis, niin rouva Machin olisi ruvennut nuhtelemaan. Mutta hylkeennahkavaippa ei ole loistelias. Se soveltuu kaikkinaisiin pukuihin ja päähineisiin. Ja kunnianarvoisin, vanhoillisin, vakavamielisin nainen voi hyvällä omallatunnolla nauttia sellaisesta. Hylkeennahkavaippa on ainoa ylellisyys, minkä rouva Machinin luonnonlaadulla varustettu nainen -- ja sellaisia on useita Kaupunkiviisikossa ja muuallakin -- tunnonvaivatta voi suoda itselleen.

"Koetappas sitä", sanoi Denry.

Äiti nousi vaivoin ja puki sen ylleen. Se sopi niin hyvin kuin hylkeennahkavaippa voi sopia.

"Hyvänen aika -- sepä on lämmin", sanoi äiti. Tämä oli hänen ainoa arvostelunsa.

"Pidä se ylläsi", virkkoi Denry.

Äidin katse sai tämän ehdotuksen surkastumaan.

"Minne sinä menet?" tiedusti Denry, kun äiti teki lähtöä huoneesta.

"Käyn panemassa sen talteen", selitti äiti. "Siihen täytyy panna huomenna koijauhetta."

Denry esitti vastalauseeksi epämääräisiä ääniä, riisui omat turkkinsa, jotka hän heitti vanhalle kuluneelle sohvalle, ja siirti nojatuolin lieden ääreen. Tuokion kuluttua äiti palasi ja istuutui kiikkutuoliinsa ja alkoi taasen hytistä hartiavaippansa ja nyplätyn verhonsa alla. Pöytälamppu valaisi vasemman puolen hänen kasvojaan ja oikean puolen Denryn päätä.

"Kuulehan nyt, äiti", virkkoi Denry, "sinun täytyy saada tänne lääkäri."

"En huoli lääkäristä."

"Sinussa on influensa, ja se on aika mutkallinen juttu; ei sitä tiedä koskaan, mihin se johtaa."

"Saat sanoa sitä influensaksi, jos sinua huvittaa", sanoi rouva Machin. "Minun nuoruudessani ei ollut mitään influensaa. Me sanoimme vilustumista vilustumiseksi."

"Mutta sinä et voi hyvin, vai kuinka?" tiedusti Denry.

"En ole koskaan väittänytkään sellaista", vastasi äiti äreästi.

"Et olekaan", sanoi Denry voitonriemuisena kuten mies, joka on tuhoamaisillaan vihollisensa. "Etkä sinä pääsekään koskaan voimiisi tässä vanhassa mökkirähjässä."

"Tätä pidettiin pikein hyvänlaatuisena talona, kun isäsi ja minä ensinnä asetuimme tähän. Ja se on pidetty aina kunnossa. Se oli kyllin hyvä isällesi, ja se on kyllin hyvä minullekin. Minua ei haluta ruveta haihattelemaan sinne ja tänne. Mutta muutamat ihmiset alkavat tulla niin isoisiksi. Ja mitä terveyteen tulee, niin naapurin Reuben ukko on yhdeksänkymmenen yhden vuoden vanha. Tahtoisinpa tietää, kuinka monta yhdeksänkymmenvuotiasta asustaa noissa nukkekartanoissa puiston puolella?"

Denry pystyi väittelemään jokaisen muun paitsi äitinsä kanssa. Aina kun hän luuli lopen uuvuttaneensa tämän, äiti kävikin moisella tavalla hänen kimppuunsa ja pyöräytti hänet kumoon. Mutta hän aloitti uudestaan.

"Maksammeko me neljä ja puoli shillinkiä viikossa tästä mökistä vai emmekö?" hän tiedusti.

"Ja olemme aina maksaneet", sanoi rouva Machin. "Tahtoisinpa nähdä isännän korottavan vuokraa", hän lisäsi uhkaavasti ikäänkuin sanoakseen: "Kyllä minä hänet isännöitsisin, jos hän rupeisi korottamaan _minun_ vuokraani!"

"No niin", virkkoi Denry, "täällä me asumme pahaisessa mökkirähjässä, mutta tiedätkö, kuinka paljon minä ansaitsen? Minä ansaitsen kaksi tuhatta puntaa vuodessa. Juuri sen minä ansaitsen."

Toistamiseen hän petti ehdoin tahdoin äitiänsä! Kaupunkiviisikon Yleisen säästöklubin toimitusjohtajana, sen osakkeenenemmistön omistajana, sen täydellisenä itsevaltiaana hän ansaitsi likipitäen neljä tuhatta vuodessa. Miksi ei hän voinut sanoa äidilleen yhtä hyvin neljä kuin kaksi? Vastaus on yksinkertainen: häntä pelotti sanoa neljä. Oli aivan kuin hänen olisi pitänyt punastua äitinsä edessä ollessaan moinen pohatta, sillä äiti oli kuluttanut suurimman osan elämäänsä ankarassa työssä ansaitakseen muutaman shillingin viikossa. Neljä tuhatta tuntui niin, satumaiselta! Ja säästöklubi, jonka hän oli keksinyt silmänräpäyksessä, oli todellakin saavuttanut tarumaisen menestyksen; sillä oli nyt päätoimisto Hanbridgessä ja haaratoimistot neljässä muussa kaupungissa ja kymmenittäin konttoristeja ja keräysasiamiehiä herra Penkethamin johtamina. Se oli kohdannut vastarintaa. Mahtimiehet sanoivat, että Denry ansaitsi väärää rikkautta hyväntekeväisyyden varjolla. Ja joutuakseen ajoissa turvaan Chellin kreivitär oli eronnut virallisesta suojelijatarasemastaan ja lahjoittanut osakkeensa Pirehillin sairaalalle, joka oli perinyt vähintäkään vastustelematta suuret osingot. Denry puolestaan sanoi, ettei hän ollut koskaan aikonut ruveta filantroopiksi eikä halunnut käydä sellaisesta, vaan hänen tarkoituksensa oli rikastua tyydyttämällä muuan tarve, kuten muutkin tekevät, ja ettei kenenkään ollut pakko kuulua hänen säästöklubiinsa. Sitten _Merkkitorven_ palstoille satoi häntä puolustavia kirjeitä klubin tuhansien jäsenten edustajilta, ja Denrystä puhuttiin enemmän kuin yhdestäkään toisesta koko kreivikunnassa. Havaittiin samanlaisia säästöklubeja toimivan monennimisinä useissa Yorkshiren ja Lancashiren suurissa kaupungeissa. Tämä paljastus saattoi Denryn täydelleen entiseen arvoonsa yleisön silmissä, sillä mikä on käytännössä Yorkshiressä ja Lancashiressä, sen täytyy olla oikein Staffordshiressä; mutta se oli silti aika isku Denrylle, jonka täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän sittenkään ollut keksinyt säästöklubia. Lopuksi ne sadat kauppiaat, jotka olivat sitoutuneet myöntämään hyvitystä kaksi pennyä shillingiltä (klubin osinkojen ainoa lähde), olivat yrittäneet kapinoida. Denry nujersi heidät perin pohjin uhkaamalla perustaa osuuskauppoja -- Kaupunkiviisikossa ei ollut ainoatakaan osuuskauppaa. He tiesivät hänet kyllin hurjanrohkeaksi tekemään sellaista.

Sen koommin ei mikään häirinnyt säästöklubin kehitystä. Denryn merkitys kasvoi aivan hämmästyttävässä määrin. Hänen muulinsa kuoli. Hän ei uskaltanut ostaa oikeata hevosta ja rattaita, koska ei uskaltanut tuottaa sellaisia ajoneuvoja äitinsä puolenviidettä shillingin mökin ovelle. Siksi hän oli turvautunut ajureihin. Ulkonaisessa loisteliaisuudessa ja tuhlaavaisuudessa hän veti kaikin puolin vertoja suurelle Harold Etchesillekin, jota hän oli aikoinaan pelännyt, ja tämän tavoin hänestä oli tullut Llandudnon laiturin kuuluisia kantavieraita. Mutta Etches asui vaimoineen hienossa talossa Bleakridgessä, Denry sitä vastoin eleli äitinsä kera naurettavassa mökissä naurettavan Broughaminkadun varrella. Hänellä oli kokonainen lauma tuttavia ja hän kävi melkoisen usein vieraissa, mutta tätä vieraanvaraisuutta ei käynyt palkitseminen Broughaminkadun varrella. Hänen suuruutensa haihtui savun lailla Broughaminkadulla. Se päättyi äkkiä P. Luukkaan aukion kulmauksessa, minne hän jätti ajurinsa. Hän ei päässyt minnekään äitiinsä nähden. Ellei äiti käynytkään enää ompelemassa, ei tämä johtunut siitä, ettei hän olisi ollut halukas ompelemaan, vaan siitä että entiset asiakkaat olivat lakanneet tilaamasta häntä luokseen. Ja voiko heitä moittia siitä, etteivät he tilanneet kolmen shillingin päiväpalkasta äitiä, jonka nuori poika kieriskeli kullassa? Denry oli koettamistaan koettanut saada äitiä järkiinsä, mutta oli aina joutunut häviölle. Äiti oli liian riippumaton, liian syvästi kiintynyt omiin tapoihinsa; ja hänellä oli luonteessaan enemmän voimaa kuin pojalla. Tietysti Denry olisi voinut erota äidistä ja perustaa oman riittävän upean kodin.

Mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.

He olivat todellakin merkillinen pari.

Tänä syntymäpäivä-aattona Denry oli aikonut houkutella äidin ratkaisevaan tekoon, voittaa hänet pyytämällä, perustaen väitteensä hänen kivulloisuuteensa. Mutta hän kärsi jälleen tappion. Asian laita oli sellainen, ettei rouva Machiniin nähden käynyt kauan käyttäminen houkuttelevaa, hyväilevää puhetapaa. Hän ei ollut suostutteleva itse eikä myöskään altis toisten suostutteluille.

"No", hän sanoi, "jos ansaitset kaksi tuhatta vuodessa, niin voit kuluttaa tai säästää ne oman mielesi mukaan, vaikka parasta sinun olisi säästää. Ei sitä koskaan tiedä ennalta, mitä sattuu tapahtumaan. Toissapäivänäkin sattui muuan mies pudottamaan puoli kruunua viemäriaukkoon tässä vastapäätä."

Denry nauroi.

"Jaa-a!" sanoi äiti, "naura sinä vaan."

"Yksi asia ainakin on selvä", virkkoi Denry, "sinun pitäisi olla vuoteessa. Sinun pitäisi pysyä vuoteessa vähintään pari, kolme päivää."

"Kuka sitten hoitaisi taloa", väitti äiti, "jos minä rupeisin lakanain välissä vetelehtimään?"

"Voithan sinä ottaa tänne Rose Chuddin", sanoi Denry.

"Ehei", tenäsi äiti, "min' en päästä yhtäkään naista pelihtimään talossani, sillä välin kuin itse makaan vuoteessa."

"Sinä tiedät ihan hyvin, että hän on saanut nähdä nälkää miehensä kuolemasta asti; ja koska hän kerran käy siivoamassa, niin miksi et voisi ottaa häntä tänne ja pistää leipäpalaa hänen suuhunsa?"

"Siksi etten huoli hänestä! En hänestä enkä kestään muustakaan. Eihän mikään estä sinua antamasta hänelle osaa kahden tuhannen vuosituloistasi, jos sinua haluttaa. Mutta en käsitä, miksi minun pitäisi antaa hänen kääntää taloani mullin mallin, vaikka _olenkin_ hiukan vilustunut."

"Sinä olet aivan pähkähullu eukko", sanoi Denry.

"Saatanpa olla!" virkkoi äiti. "Kaksi viisasta olisikin liikaa yhdessä perheessä. Mutta tästä mökistä min' en luovu, ja niin kauan kuin jaksan pysyä jaloillani, en rupea maksamaan kenellekään sellaisesta työstä, minkä itse pystyn tekemään paremmin." Äänettömyys. "Eikä sitä asiaa kannata sen enempää ajatella. Ei mua vaan houkutella turkiksilla." Hän lähti levolle. Seuraavana aamuna Denry oli aika nyrpeän näköinen.

"Ei sun tarvitse siinä murjottaa", sanoi äiti.

Mutta hän oli oikeastaan hyvillään pojan nyrpeydestä. Sillä nyrpeys oli merkki siitä, että Denry tunnusti joutuneensa häviölle.

II.

Seuraava kohtaus heidän välillään muodostui merkillisen lyhyeksi. Denry sairastui influensaan. Hän sanoi saaneensa sen luonnollisesti äidiltä.

Hän kävi vuoteeseen ja pysytteli siinä. Äiti hoiteli häntä kaiken päivää ja oikein suuttui koettaessaan turhaan pakottaa häntä syömään. Iltapuoleen Denry heittelehti hurjasti pikku vuoteessaan pikku makuusuojassaan, valitellen hirveätä päänkivistystä. Äiti pysytteli hänen luonaan suurimman osan yötä. Aamulla Denry kävi rauhallisemmaksi. Ei kumpikaan heistä maininnut "lääkäri" sanaa. Äiti vietti päivänsä enimmäkseen yläkerran portaissa. Mutta illan tullen Denry tuli jälleen huonommaksi, ja äiti pysytteli enimmän osan toista yötä hänen vuoteensa vieressä.

Talviaamun koleassa hämärässä Denry mutisi heikolla äänellä:

"Äiti, taitaisi olla parasta lähettää sana."

"Lääkärillekö?" sanoi äiti. Ja salassa hän ajatteli, että olisi todellakin parasta lähettää noutamaan lääkäriä ja että influensa ja vilustuminen mahtoivat sittenkin olla eri asioita.

"Ei", sanoi Denry, "nuorelle Lawtonille."

"Nuorelle Lawtonille!" huudahti äiti. "Mitä ihmettä nuorella Lavvtonilla olisi tekemistä _täällä_?"

"Minä en ole tehnyt testamenttia", vastasi Denry.

"Pyh!" tokaisi äiti.

Siitä huolimatta hän säikähtyi juuri pikkuruikkusen. Ja hän lähetti sanan tohtori Stirlingille, vanhan Harropin skotlantilaiselle apulaiselle.

Tohtori Stirling, joka oli tukevaruumiinen eikä jättänyt suurtakaan tilaa toisten varalta tuossa pienessä, yksinkertaisessa makuusuojassa, jonka asuja ansaitsi neljä tuhatta vuodessa, tuijotti rouva Machiniin, ja hän tuijotti myöskin Denryyn.

"Teidän on käytävä vuoteeseen tuossa tuokiossa", hän sanoi.

"Mutta johan hän on vuoteessa", huudahti rouva Machin.

"Tarkotan teitä ihtiänne", sanoi tohtori Stirling.

Rouva Machinin keinot olivat jotakuinkin lopussa. Tätä todisti se, ettei hänellä ollut enää voimia vastustaa tohtori Stirlingiä. Hän kävi vuoteeseen. Ja pian sen jälkeen Denry nousi vuoteesta. Ja vähää myöhemmin saapui taloon Rose Chudd, siisti ja toimelias nuori leski kadun alapäästä, ja hallitsi sitä ikäänkuin se olisi ollut hänen omansa. Rouva Machin, jonka ruumis oli sitkeätä tekoa, nousi noin viikon kuluttua ja antoi Roselle palkan ja matkapassin kiitoksitta. Mutta Rose oli ollut talossa, eikä hän ollut kääntänyt sitä mullin-mallin. Kuinka rouva Machin koettikin, ei hän huomannut mitään moitittavaa Rosen omavaltaisen toimeliaisuuden tuloksissa.

III.

Eräänä aamuna -- eikä siihen ennättänyt kulua pitkältä aikaa, siinä määrin tuntui Kohtalo suosivan nuorempaa vanhemman kustannuksella -- sai rouva Machin kaksi kirjettä, jotka herättivät hänessä levottomuutta ja mielipahaa. Toinen tuli hänen isännältään ilmoittaen, että tämä oli myynyt talon, jossa hän asusti, eräälle Lontoossa elävälle herra Wilbrahamille ja että hänen oli vast'edes suoritettava vuokransa mainitulle herra Wilbrahamille tai tämän valtuuttamalle. Toinen tuli eräältä lontoolaiselta asianajotoimistolta ilmoittaen, että sen asiakas herra Wilbraham oli ostanut talon ja että vuokra oli maksettava sen asiamiehelle, jonka nimi ilmoitettaisiin myöhemmin.

Rouva Machin purki mielenliikutuksensa tavallisella huudahduksellaan: "Siunatkoon!"

Ja hän näytti nuo julkeat kirjeet Denrylle.

"Oh!" sanoi Denry. "Vai on hän ostanut ne? Kuulin hänen olevan sellaisissa aikeissa."

"Ne?" huudahti rouva Machin. "Mitä muuta hän on ostanut?"

"Arvelen hänen ostaneen kaikki viisi -- tämän ja nuo neljä seuraavaa, aina Downesin taloa myöten. Arvelen, että kyllä saat kuulla niille neljällekin tulleen tällaiset ilmoitukset. Tiedäthän, että koko tämä kortteli kuului ennen vanhaan Wilbrahameille. Totta kai sinä sen muistat, äiti?"

"Onko hän sitten niitä Hillportin Wilbrahameja?"

"Luonnollisesti."

"Luulin, että Cecil oli viimeinen heistä, ja kun hän oli tehnyt itsestään täällä keppikerjäläisen, niin hän lähti Australiaan ja joi itsensä siellä hengiltä. Niin minä olen aina kuullut kerrottavan. Me olemme aina sanoneet täällä, että nyt ei ole yhtäkään Wilbrahamia enää elossa."

"Australiaan hän lähtikin, mutta ei hän juonut itseään hengiltä. Hän katosi ihmisten ilmoilta, ja koottuaan itselleen rikkauksia hän näyttää ilmestyneen jälleen Sidney'iin. Kuuluu aikovan tulla takaisin asettuakseen tänne pysyväisesti. Ainakin hän ostelee suurin määrin Wilbrahamien entisiä kiinteistöjä. Siitähän puhutaan kaikkialla."

"Vaikka vaan", sanoi rouva Machin. "Minulle se ei ole mieluista."

Hän ei hyväksynyt lakia, joka salli isännän myydä talonsa välittämättä vähääkään vuokralaisesta, joka oli asustanut siinä neljättäkymmentä vuotta. Aamupäivän kuluessa hänelle selvisi, että Denry oli oikeassa -- toisetkin vuokralaiset olivat saaneet aivan samanlaisen tiedotuksen kuin hänkin.