Part 11

Kertoessani, mitä tapahtui, minä rajoitun tosiasioihin karttaen kaikkia syytöksiä. On vanhastaan totta, että elämä on täynnä yhteensattumuksia, mutta kuuluiko näihinkin tapahtumiin sellainen yhteensattumus vai eikö, se on jokaisen lukijan ratkaistava omalta osaltaan riippuen siitä, onko hänessä kyynillisyyttä vaiko uskoa ihmisluontoon.

Tosiasiat ovat seuraavat: ensimmäiseksi, että Denry kävi eräänä päivänä tervehtimässä rouva Kempiä, joka asui hiukan alempana Broughaminkadun varrella, kuului rouva Machinin ystävättäriin ja oli Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja Denryn lapsuudenystävän äiti. Toiseksi, että muutamaa päivää myöhemmin, kun Jock saapui äitiään tervehtimään, Denry oli saapuvilla, jolloin Denry ja Jock lähtivät jaloittelemaan hautausmaalle, Bursleyn kävelijäin pääpaikalle. Kolmanneksi, että vihkiäisjuhlan iltapäivällä kreivittären vaunut särkyivät Sneydin laaksossa, josta on kaksi engl. peninkulmaa Sneydiin ja kolme Hanbridgeen. Neljänneksi, että viittä minuuttia myöhemmin ajoi muulillaan paikalle Denry parhaissa pukineissaan. Viidenneksi, että Denry ajoi suoraa päätä vaunujen ohi nähtävästi huomaamatta tapaturmaa. Kuudenneksi, että Jock, kohottaen hattuaan Denrylle ikäänkuin ventovieraalle (sillä palvelustoimissaan lakeijan tulee tietysti olla kuin kuollut kaikelle ihmiskunnalle), sanoi:

"Anteeksi, herra", saaden siten Denryn pysähdyttämään juhtansa.

Nämä ovat yksinkertaisia tosiasioita.

Denry katsahti taakseen kääntäen huolimattomasti yläruumistaan puolittain, kuten hienojen ajoneuvojen käyttäjät tekevät, milloin jokin mitätön seikka heidän takanaan kohdistaa heidän huomionsa sinne päin. Muulikin katsoi taakseen -- sellainen on muulien tapa -- ja jos koira olisi ollut mukana, niin koira olisi osoittanut vieläkin eloisampaa uteliaisuutta; mutta Denry oli jättänyt tuon uskollisen eläimen kotiin.

"Hyvää iltaa, kreivitär", sanoi Denry kohottaen hattuaan ja koettaen ilmaista hämmästystä, mielihyvää ja mielentyyneyttä samalla haavaa.

Chellin kreivitär, joka seisoi keskellä tietä, kohotti lornjettiaan, joka oli kiinnitetty noin jalan pituisen kilpikonnanluupuikon nenään, ja tarkasteli Denryä. Tämä lornjetti oli hänen uusia keksintöjään ja oli jo saanut aikaan sen onnellisen vaikutuksen, että pitkäkahvaisten lornjettien menekki oli suuresti lisääntynyt Kaupunkiviisikossa.

"Oh, tekö siellä olettekin?" virkkoi kreivitär. "Mutta tehän olette ruvennut käyttämään partaa."

Juuri tämä keveä tuttavallisuus teki hänet niin rakkaaksi koko paikkakunnalle. Tarkkaavaiset ihmiset olivat oikeassa väittäessään, ettei koskaan tietänyt, mitä hän lähinnä sanoisi, eikä hän kuitenkaan pilannut milloinkaan arvokkuuttaan.

"Niin olen", sanoi Denry. "Onko teille sattunut tapaturma?"

"Ei", virkkoi kreivitär katkerasti, "minä vain vähän huvittelen tässä."

Hevoset oli päästetty valjaista, ja nyt ne haukkasivat tien vieressä ruohoa kuten tavalliset hevoset. Ajuri ryvetti liepeensä lokaan painuessaan kyykylleen vaunujen eteen ja vääntäessään aisaa edes ja takaisin, sinne ja tänne. Lakeija, Jock, tarkkasi uutterana hänen toimiaan.

"Aisan nappula on katkennut, herra", sanoi Jock. Denry laskeutui omalta istuimeltaan. Kreivitär ei hymyillyt. Denry näki hänet nyt ensimmäistä kertaa ilman tuota tehokasta hymyä.

"Onko teidän jouduttava jonnekin erikoisesti?" hän kysyi. Moni nainen ei olisi ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kreivitär oli tottunut Kaupunkiviisikkoon.

"On", hän vastasi. "Minun on jouduttava jonnekin erikoisesti. Minun on jouduttava poliisiklubille kello kolmeksi, herra Machin. Mutta siitä ei tule mitään. Olen jo myöhästynyt. Olemme viipyneet täällä kymmenen minuuttia."

Kreivitär myöhästyi jotensakin usein julkisista juhlatiloista. Ei kukaan tehnyt sitä hänelle tiettäväksi. Päin vastoin jokainen koetti uutterasti uskotella, että hän oli saapunut juuri lyönnilleen. Mutta hän tiesi hyvin olevansa kuuluisa myöhästyneisyydestään. Tavallisesti hän oli liian kovassa kiireessä keksiäkseen todella sukkelaa tekosyytä, hän vain väitti ohimennen, että vaunuille oli sattunut jokin vahinko. Ja nyt oli toden teolla sattunut vaunuille vahinko -- mutta uskoisiko sitä kukaan poliisiklubilla?

"Jos suvaitsette ajaa minun kerallani, niin takaan, että joudumme sinne kello kolmeksi", sanoi Denry.

Tie kulki siellä aution tienoon halki. Rinnan sen kanssa ulottui viidenkymmenen kyynärän päässä kanava, ja kanavalla liikkui alus Hanbridgeen päin englannin peninkulman verran tunnissa. Muita liikennevälineitä ei ollut näkyvissä. Knypen, lähimmän kaupungin laitaan oli ainakin peninkulman matka; ja koska kreivitär oli pukeutunut pormestarien ja muiden jäykkien viranomaisten tuhoksi, ei hän tietenkään olisi voinut kävellä edes puoltakaan peninkulmaa tuossa paksussa mustassa loassa. Hän kiitti Denryä ja sijoittui tämän viereen virkkamatta sanaakaan palvelijoilleen.

III.

Heti kun muuli alkoi ravata, rupesi kreivitärkin jälleen hymyilemään. Huojennus ja tyytyväisyys kuvastui noista kauniista piirteistä. Denry sai pian kokea, että kreivitär tunsi muulit perinpohjin -- tai melkein perinpohjin. Tämä kertoi hänelle ratsastaneensa muuleilla satoja peninkulmia Apennineilla missä ei ollut laisinkaan tietä ja vain muulit, vuohet ja kärpäset kykenivät säilyttämään jalansijansa jyrkillä, kivisillä poluilla. Hän sanoi, että kelpo muuli oli Apennineilla neljänkymmenen punnan arvoinen, kalliimpi kuin samanlaatuinen hevonen. Itse asiassa hän puhui muuleista erittäin myötätuntoisesti. Denry käsitti, että hänen oli ajettava niin tyylikkäästi kuin suinkin, ja hän koetti muistella kaikkea, mitä oli lukenut eräästä kirjasta, jossa selitettiin oikeata tapaa pidellä ohjaksia. Sillä kaikessa, mikä kuului ratsastukseen ja ajoon, kreivitär oli oikea asiantuntija. Metsästyskautena hän otti kerran tai pari viikossa osaa Pohjois-Staffordshiren metsästysseuran ajojahtiin, ja _Merkkitorvi_ oli julistanut hänet pelottomaksi ratsastajaksi. Tämän huomion se teki eräänä päivänä, kun kreivitär oli pudonnut hevosen selästä ja kannettu tiedottomana Sneydiin.

Muulikin näytti olevan tietoinen vastuunalaisuudestaan ja suuresta tehtävästään; se takoi kavioillaan rivakasti tietä ja käyttäytyi yleensä kuin muuli, joka tunsi isoisänsä isän nimen. Se porhalsi Knypen halki ihmeteltävän tyylikkäästi säikkymättä raitiotievaunuja tai kiihtymättä rautatiensillasta. Muuan valokuvaaja, joka seisoi ovellaan isoa kameraa käsitellen, sai sen hetkiseksi hätkähtämään, kunnes se muisti nähneensä kameran ennenkin. Kreivitär, joka kummasteli, minkä vuoksi valokuvaaja tepasteli kolmijalkansa ympärillä juuri kynnyksellä, kääntyi tarkastamaan miestä lornjetillaan.

He ajoivat nyt Cauldonin parrasta Hanbridgeä kohti. Oli jo saavuttu Hanbridgen alueelle, ja jalankävijä siellä toinen täällä tunsi kreivittären. Hanbridgen utelikoilta ei käy salaaminen mitään. Kun sitä paitsi utelikko näkee Hanbridgen kadulla jonkun kuuluisuuden tai merkillisyyden, ei hän tekeydy sellaiseksi, joka ei ole nähnyt mitään. Hän osoittaa ehdottomasti sormellaan näkemäänsä, jos hänellä on seuralainen, ja ellei hänellä ole seuralaista, niin hän jää seisomaan ja tuijottaa niin vilpittömän tiukasti, että koko katu pysähtyy tuijottamaan. Toisinaan voi nähdä koko kadun seisovan tuijottamassa -- aavistamattakaan, mitä se oikeastaan tuijottaa. Kun ajoneuvot lähestyivät uljaasti Hanbridgen vilkasta keskustaa, hienojen myymäläin, ravintolain, hotellien, kokoushuoneiden ja teatterien aluetta, tiesi yhä useampi asukas, että Iris (kuten häntä rakkaasti nimitettiin) ajoi erään nuoren miehen kera pienissä kärry-pahasissa muulilla, jonka korvat lepsattivat kuin norsun. Koska Denryn maine oli Hanbridgessä paljoa pienempi kuin kotikaupungissa Bursleyssä, ei monikaan henkilö tuntenut häntä. Kun kärryt olivat ennättäneet ohitse, hyökkäsi väkeä, joka oli kuullut uutisen liian myöhään, ulos puodeista ja tuijotti kreivittären jälkeen kuin häipyvää unta ihmetellen, kunnes raitiovaunun kellon helähdys sai heidät hypähtämään takaisin käytävälle.

Viimein kreivitär ja Denry saattoivat nähdä Kruunu-aukion vanhan kaupungintalon torninkellon ja se oli minuuttia vailla kolme. He olivat nyt vajaan minuutin päässä poliisiklubista.

"Kas niin!" sanoi Denry ylpeästi. "Kolme peninkulmaa seitsemässätoista minuutissa. Ei ole plesusti tehty muulipahaselta!"

Ja siinä määrin tunsi kreivitär Kaupunkiviisikon kielen, että tajusi silmänräpäyksessä sananparren "plesusti tehty".

He ajaa porhalsivat komeasti Kruunu-aukiolle. Ja sitten, vähääkään varoittamatta, muuli turvautui äkkiä kaikkiin muulille kuuluviin automaattisiin jarruihin ja seisahtui.

"Taivasten tekijä!" huokasi Denry. Hän tunsi tuon pysähdyksen syyn.

Suuri joukko poliiseja, oikea rykmentti poliiseja marssi aukion pohjoispuolta klubia kohti. Ei mikään olisi voinut näyttää turvallisemmalta, vaarattomammalta kuin tuo poliisijoukko, joka oli sinä iltapäivänä palveluksesta vapaana kokoontunut lausumaan hyväntekijättärelleen kreivittärelle sydämellisen ja poliisimaisen tervehdyksen. Mutta muulilla oli oma käsityksensä poliiseista. Ensi aikoina Denryn hoidossa ollessaan se oli melkein aina kaihtanut poliiseja. Höyryjyriä se saattoi sietää, vieläpä pilvistä putoavia leijojakin, mutta poliisi oli aina tuntunut siitä vastenmieliseltä. Kärsivällisyyttä ja kuria käyttäen Denry oli vähitellen saanut istutetuksi siihen melkeinpä kreivittären oman käsityksen poliiseista -- nimittäin että nämä olivat kohteliaita ja luotettavia yleisön palvelijoita, joita ei pitänyt kohdella variksenpelätteinä tai yhteiskunnan sakkana. Joka tapauksessa muuli oli viime kuukausina todellakin herennyt vihaamasta Kaupunkiviisikon järjestysvaltaa. Ja parhaimmalla tuulellaan se ei kiinnittänyt poliisiin mitään huomiota.

Mutta tuossa joukossa oli monta sataa poliisia, Kaupunkiviisikon poliisimiehistön enemmistö. Ja muuli oli ilmeisesti sitä mieltä, että ohjatessaan sen samalla haavaa useata sataa poliisia vastaan Denry käytti väärin sen suopeamielisyyttä.

Muulin korvat virkkoivat kiihtyneesti: "Jossakin täytyy olla raja, ja olen vetänyt sen siihen, missä etujalkani nyt ovat."

Muulin korvat keräsivät pian vähäisen väkijoukon heidän ympärilleen.

Denryn mieleen juolahti, että jos muulit olivat niin ihmeellisiä Apennineilla, se johtui varmaankin siitä, ettei Apennineilla ole poliiseja. Hänen mieleensä juolahti myöskin, että tälle muulille oli tehtävä jotain.

"No?" sanoi kreivitär kysyvästi. Se oli Denrylle haaste ryhtyä näyttämään, että tämän retken johtajana oli hän eikä muuli.

Hän selitti lyhyesti muulin päähänpiston ikäänkuin pyytääkseen anteeksi sitä, että se kehtasi tuntea vastenmielisyyttä yleisön palvelijoita kohtaan, joita kreivitär itse helli.

"Ne ovat tuossa tuokiossa poissa näkyvistä", sanoi kreivitär. Ja sekä hän että Denry koettivat tekeytyä sen näköisiksi, kuin kärryt olisivat pysähtyneet juuri siihen paikkaan jostain erikoisesta syystä, ja muuli puolestaan oli oikea tottelevaisuuden perikuva. Siitä huolimatta tuo vähäinen väkijoukko alkoi kasvaa vähän suuremmaksi.

"No nyt", virkkoi kreivitär rohkaisevasti. Poliisirykmentin häntäpää oli kadonnut klubia kohti.

"Hep, hep!" kehotti Denry muuliaan.

Etujalat eivät ryhtyneet vastaamaan.

"Ehkä minun olisi parasta lähteä jalan", ehdotti kreivitär. Väkijoukko rupesi käymään epämukavaksi ja kenenkään pyytämättä esittämään vihjauksia muulien oikeasta käsittelystä. Väkijoukko jutteli myöskin itselleen: "Se on hän! Se on hän! Se on hän!" Tarkoittaen, että se oli kreivitär.

"Ei ensinkään", sanoi Denry, "kyllä tästä suoriudutaan."

Ja hän sivalsi muulia päähän ruoskalla.

Toimintaan kannustettuna muuli syöksyi tiehensä, ja väkijoukko hajaantui ikäänkuin räjähtävä pommi olisi lennättänyt sen kappaleiksi. Mutta muuli ei valinnutkaan suoraa uraa, vaan kiersi kehää, jonka säteenä oli sen oma mitta, ja kieputti kärryjä perässään ikäänkuin ne olisivat olleet kattila, joka oli nuoralla sidottu siihen. Ja kreivitär ja Denry ja kärryt lensivät ihmeteltävän nopeasti tiehensä -- ei laisinkaan poliisiklubia kohti, vaan Longshaw'n tietä myöten, joka on verraten jyrkkä. Heitä lähdettiin ajamaan takaa, mutta tuloksetta. Sillä muuli oli pillastunut ja saanut siivet. Onneksi he törmäsivät vain isoihin työntörattaisiin, joissa muuan eukko kuljetti porkkanoita, lanttuja ja kaalinpäitä. Yhteentörmäys kaatoi rattaat, täytti kärryt puoliksi juurikasveilla ja pysähdytti muulin silmänräpäyksen ajaksi; mutta todellista vauriota ei näyttänyt tapahtuneen, ja muuli jatkoi ripeästi matkaansa. Silloin kreivitär huomasi, ettei Denry käyttänyt oikeata kättään, joka heilahteli sivulla jotensakin hyödyttömänä.

"Taisin kolhaista kyynärpääni työntörattaisiin", mutisi Denry. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. "Antakaa minulle ohjakset", virkkoi kreivitär. "Enköhän saisi käännetyksi tuota elukkaa tässä", sanoi Denry.

Ja hän saikin ohjatuksi muulin sievästi Koivukadulle, joka on vieläkin jyrkempi kuin Longshaw'n tie. Muuli koetti tuokion ajan osoittaa, että kaikki sekä ylä- että alamäet olivat samantekeviä sen vihaisen voiman edessä. Mutta Koivukatu muistuttaa talonkattoa. Hetken kuluttua muuli käveli, ja sitten se seisahtui. Ja puoli Koivukatua ilmestyi tuijottamaan, sillä kreivittären asu oli todellakin loistava.

"Jätetään se tähän ja kävellään takaisin", sanoi Denry. "Ette te myöhästy -- ette ainakaan mainittavasti. Poliisiklubi on juuri tuossa mäen takana."

"Aiotteko todellakin antaa perään tuolle muulille?" huudahti kreivitär.

"Pelkäsin vain teidän tulevan myöhään."

"Oh, samantekevää!" sanoi kreivitär. "Nyt me näytämme muulille." Hänessä oli alkanut herätä hevosihminen.

"Mutta minun käsivarteni?" arveli Denry.

"Ajanko minä vuorostani takaisin?" ehdotti kreivitär.

"Niin, ajakaa te", sanoi Denry. "Jatketaan vain tätä katua ylös asti ja käännytään sitten vasemmalle."

He vaihtoivat paikkaa, ja kahta minuuttia myöhemmin kreivitär pakotti muulin tottelevaisesti pysähtymään poliisiklubin edustalle, joka loisti verekseltään tiilenkarvaisena. Poliisijoukko oli jo astunut taloon, mutta kaksi viipyi ovella, ja ylpeänä muuli sieti nämä. Kreivitär lähetti toisen Longshaw'n tielle tyynnyttämään eukkoa, jonka juurikkaita he olivat tuoneet osan mukanaan. Toinen poliisi, joka kreivittären filantrooppisen tarmon vaikutuksesta oli saanut ohjausta ensiavun toimittamisessa, laati Denryn käsivarren siteeseen. Ja sitten kreivitär sanoi, että tämän täytyi ehdottomasti tulla hänen mukanaan vihkiäisjuhlaan. Poliisi kutsui viheltäen erään pojan pitelemään muulia. Denry poimi porkkanan kreivittären väljän puvun mutkallisista laskoksista. Ja kreivitär ja hänen pelastajansa astuivat eteiseen ja kohtasivat siellä juhlallisen ryhmän merkkimiehiä, joista usealla oli kaulassaan pormestarin käädyt. Poliisiklubiin oli jo lentänyt kummallisia taruja siitä, mitä kreivittärelle oli tapahtunut, ja ryhmän kasvot näyttivät pääasiallisesti ilmaisevan ihmettelyä siitä, että hän oli vielä hengissä.

IV.

Denry havaitsi, että kreivitär oli nyt aivan toisenlainen nainen. Hän oli äkkiä sovelluttanut käytöksensä pukunsa mukaiseksi, joka oli erinäisissä osissa aivan jäykkä kirjauksista. Tuttavallisesta seuralaisesta ja muulien kesyttäjästä hän oli kuin ihmeen kautta kehittynyt kuuluisuudeksi, ylimykseksi ja filantrooppisten suunnitelmien ja rakennusten yleisvihkijäksi. Noissa merkkimiehissä ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi vähäksynyt Denryä! Ja kuitenkin, kohdellessaan Denryä hupaisana vertaisenaan, kreivitär kaikessa kirjaillussa ja jäykässä kohteliaisuudessaan vähäksyi tavallaan noita merkkimiehiä -- ja he tiesivät sen. Ja omituisinta oli se, että he näyttivät melkein nauttivan siitä. Vähimmin näytti siitä nauttivan Sir Jehoshophat Dain, hirvittävän mahtipontinen valkopartainen yhteiskunnan pylväs.

Sir Jee -- kuten häntä alettiin niihin aikoihin nimittää -- oli saanut äskettäin ritariarvonsa palkinnoksi kunnalle tekemistään suunnattomista palveluksista. Hyväntekijän osaa hän suoritti itse asiassa paljoa tehokkaammin kuin kreivitär. Mutta hän ei ollut nuori, hän ei ollut kaunis, hän ei ollut nainen, eikä hänen sukunsa ollut auttanut hallitsemaan Englantia miespolvesta toiseen -- ei ainakaan sikäli kuin tiedettiin. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin yksikään toinen pää saviastiateollisuuden alalla; ja hän oli antanut enemmän rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuin yksikään käsi sitä ennen Kaupunkiviisikossa. Hän ei ollut koskaan tavoitellut kunnallisia kunniapaikkoja arvellen olevansa moisten joutavuuksien yläpuolella. Hän oli ensimmäinen syntyperäinen paikkakuntalainen, joka oli saanut Kaupunkiviisikossa ritarinarvon. Jo ennen ritarinarvon saantia oli hänen huumorintajunsa ollut heikko, ja heti sen jälkeen se oli kadonnut kokonaan. Eikä hän sitä kaivannutkaan. Hän jakoi valtakunnan väestön kahteen luokkaan -- aatelisiin ja aatelittomiin. Sir Jeen silmissä ihminen oli joko aatelinen tai ei. Kaikki aatelittomat hän kasasi yhteen läjään; ja tehdäksemme oikeutta hänen loogilliselle kyvylleen meidän on lisättävä, että hän kasasi myöskin kaikki aateliset yhteen läjään. Aatelisarvoja oli erilaisia -- Sir Jee myönsi sen -- mutta aatelisarvo oli aatelisarvo, ja sen vuoksi olivat kaikki aateliset itse asiassa samanarvoisia. Norfolkin herttua oli aatelinen henkilö, ja samaten oli Sir Jee. Heidän välillään olevan hienon erotuksen saattoi kyllä havaita aatelinen, ja sen voi myöskin sopivasti tunnustaa aatelinen, kun aateliset olivat omassa piirissään; mutta aatelittomalle ei moista erotusta pitänyt eikä voinut olla.

Sir Jee näki siis ryhmässä kaksi aatelista olentoa -- kreivittären ja itsensä. Kreivitär ja hän itse muodostivat ryhmässä oman luokkansa ja kaikki muut oman luokkansa. Ja vaikkakin kreivitär kohteli häntä erittäin huomaavaisesti tehostaen asianmukaisesti hänen arvonimeään (hän itse tehosti kreivittären arvonimeä enemmän kuin tarve vaati), ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt se alta kuultava suopea alentuvaisuus, jolla kunniavieras tervehti niin hyvin häntä itseään kuin toisiakin. Sitä paitsi hän oli tuntenut Denryn herra Duncalfin konttoristiksi, sillä herra Duncalf oli menneinä aikoina toiminut usein hänen asianajajanaan. Hän piti Denryä nousukkaana, hännystelevänä narrina ja paheksui syvästi Denryn tuttavallisuutta kreivitärtä kohtaan. Lisäksi häntä harmitti Denryn side, joka teki tämän (parrastaan huolimatta) mielenkiintoisen romanttiseksi, ja kaikkein enimmän häntä harmitti se, että Denry oli saanut typerän muulinsa avulla kreivittären pelastetuksi tapaturmasta. Milloin tahansa kreivitär alkurupattelussa mainitsi Denryn tai katsahti Denryyn tehdessään selkoa seikkailuistaan, tunsi Sir Jee kipua sielussaan, ja hänen ruumiinsa osoittausi myötätuntoiseksi sielua kohtaan. Jokin häntä itseään voimakkaampi pakotti hänet ponnistautumaan äärimmilleen litistääkseen Denryn siveelliseksi liivaksi, lyödäkseen hänet maan tasalle, vähäksyäkseen hänet kokonaan tai tuhotakseen hänet jääkuorta käyttämällä. Tämä menettelytapa ei tehonnut kreivittäreen sen enempää kuin Denryynkään. Ja kreivitär torjui sen vaikutuksen alinomaa. Asia olikin sellainen, että kreivitär ja Sir Jee olivat verraten kiivaita kilpailijoita hyväntekeväisyydessä ja paikkakunnan menestyksen edistämisessä. Sir Jee oli omasta mielestään ja kreivitär oli omasta mielestään Kaupunkiviisikon kirkkaimpana kimmeltävä tähti.

Kun kreivitär oli päättänyt kertomuksensa retkestään ja ympäröivä ryhmä oli kylliksi murtanut muotoaan ilmaistakseen sopivalla tavalla kauhua, kummastusta, ihailua ja miehekästä myötätuntoa, asettui Sir Jee johtajaksi, rykäisi ja sanoi huoliteltuun tapaansa:

"Kenties teidän armonne suvaitsee nauttia hiukan virvokkeita, ennenkuin siirrymme saliin?"

"Kiitos, en", virkkoi kreivitär. "Se ei vaikuttanut minuun laisinkaan järkyttävästi." Sitten hän kääntyi sideniekka-saattajansa puoleen ja lisäsi huolestuneena: "Mutta ehkä _te_ haluatte jotain?"

Jos hän olisi aavistanut, niihin tämä kysymys oli johtava, ei hän kenties olisi tehnyt sitä. Taikka ehkä hän olisi sittenkin tehnyt sen.

Denry vaikeni tuokion, ja sitten hänessä heräsi vanha tottumus.

"Ei, kiitoksia", hän sanoi, ja kääntyen varta vasten Sir Jeen puoleen hän lisäsi: "Entä _te_?"

Tämä oli luonnollisesti törkeätä hävyttömyyttä tuota aatelista valkoparta-filantrooppia kohtaan. Mutta se ei ollut mitenkään pahinta Denryn esiintymisessä. Ryhmä -- jokainen ryhmän jäsen -- huomasi selvästi Denryn vasemman käden liikahtavan Sir Jeetä kohti. Se liikahti aivan vähäisen, heilahti vain hiukan. Itse asiassa se ei olisi merkinnyt mitään, ellei Denryllä olisi yhä ollut vasemmassa kädessään porkkanaa.

Jokainen osoittausi ihmeellisen kykeneväksi hillitsemään itseään. Ja jokainen muu paitsi Sir Jee oli salaisesti ihastuksissaan, sillä Sir Jee ei herättänyt kenessäkään rakkautta. Merkillistä, kuinka vähän paikallista rakkautta paikallishyväntekijät saavat osakseen. Hätkähtämättä kreivitär antoi merkin "siirtyä" saliin, kuten Sir Jee oli ehdottanut. Ei olisi luullut tapahtuneen mitään, ja kuitenkin oli tapahtunut yhtä ja toista.

V.

Sitten Denry huomasi istuvansa tilapäisellä lavalla, joka oli rakennettu poliisiklubin isoon voimistelusaliin. Hanbridgen pormestari toimi puheenjohtajana, ja hänellä oli kreivitär oikealla ja Bursleyn pormestaritar vasemmalla puolellaan. Keskellä lavaa loisti toisia pormestarikäätyjä, pormestarittarien hienoja hattuja ja poliisimestarien sekä palopäälliköiden univormuja. Myöskin Denryn side oli omansa lisäämään tehoa; hänet oli sijoitettu kreivittären taakse. Itse sali oli ääriään myöten täynnä poliiseja, jotka näyttivät oudoilta ilman kypärää, sekä näiden vaimoja, morsiamia ja ystäviä; innostus oli yleinen ja voimakas, ja yksi ainoa pieni merkki osoitti jotain ikävää tapahtuneen! Tuo pieni merkki oli tyhjä tuoli ensi rivissä lähellä kreivitärtä. Sir Jee oli poistunut äkillisen pahoinvoinnin uhrina. Hän oli jollain tapaa häipynyt tiehensä, sillä välin kuin toiset merkkihenkilöt olivat nousseet portaikkoa. Hän oli häipynyt tiehensä niiden harvain ilmaistessa pahoitteluaan, jotka sattumalta näkivät hänen olevan häipymäisillään. Mutta nämäkin kestivät sen miehekkäästi. Se ei sumentanut juhlayleisön iloista tunnelmaa.

Juhlan loppupuolella alettiin esittää kiitoksia, ja näistä kohdistui tärkein kreivittäreen, klubin aloitteentekijään. Sen esitti Hanbridgen poliisimestari. Toisetkin merkkihenkilöt olivat halunneet esittää sen, mutta Hanbridgen poliisimestarilla oli epäämätön etuoikeus Kaupunkiviisikon suurimman poliisivoiman esimiehenä. Hän viittasi leikillisin sanoin kreivittären tuloseikkailuun ja sai yleisön purskahtamaan raikuvaan nauruun sanomalla, että oikeastaan velvollisuus vaatisi häntä vangitsemaan sekä kreivittären että Denryn vaarallisesta ajosta. Kun hän oli istuutunut kuulijain paukuttaessa myrskyisästi käsiään, syntyi ohjelman suorituksessa vähäinen sotku. Virallisen ohjelman mukaan oli Sir Jehoshophat Dainin määrä kannattaa kiitosehdotusta, mutta Sir Jee ei ollut saapuvilla. Muuta ei Sir Jeestä ollut jäljellä kuin tuoli. Hanbridgen pormestari katseli ympärilleen koettaen nopeasti päättää, mitä nyt oli tehtävä, ja Denry kuuli hänen kuiskaten kysyvän neuvoa eräältä toiselta pormestarilta.

"Ehkä minä teen sen?" Denry kuiskasi, ja nousemalla samassa seisomaan hän vapautti pormestarin välttämättömyydestä ratkaista tämän asian.

Mahdotonta on sanoa, miksi Denry nousi näin seisomaan ilman vähintäkään varoitusta. Kymmentä sekuntia varemmin, viittä sekuntia varemmin ei hänellä itselläänkään ollut hämärintäkään aavistusta siitä, että hän joutuisi pitämään kokouksessa puheen. Muuta ei voi sanoa kuin että hän oli taasen saanut tuon odottamattoman kohtauksensa.