Part 10

Ja nyt hän alkoi pyrkiä "piittaamattomaan" mielentilaan, joka sai hänet halveksimaan Sneyd Hallia ja kaikkea, mikä sille antoi arvoa. Nykyisen ympäristönsä aution komeuden hän ei antanut ollenkaan vaikuttaa mieleensä pelottavasti, päin vastoin hän nauroi sellaiselle tunteelle; tai paremmin sanoen hän tuhahti sille nenäänsä. Halveksien hän mittaili noita suunnattomia suojia esiintyen häkkiin suljettuna jalopeurana ja mietiskellen oikeata draamallista, tehokasta toimenpidettä, mihin moisessa pulmassa oli ryhdyttävä. Kaikeksi onnettomuudeksi matot olivat perin paksuja, niin että hänen ei käynyt kolisteleminen astellessaan; ja häntä halutti aivan erikoisesti kolistella. Mutta oviaukoissa oli paljasta, kirkkaaksi kiillotettua tammipermantoa, ja niissä kohdin hän polki jalkaa.

Huoneet eivät olleet kalustetut tavallisten huoneiden lailla. Keskellä ei ollut ympyriäistä tai neliskulmaista pöytää kirjavine liinoineen ja kukkaruukkuineen. Eikä jokaisen ikkunan edessä ollut pientä pöytää isoine raamattuineen. Huoneiden keskilattiat olivat tyhjät, suurimmassa vain oli ryhmä veistokuvia. Seinämille oli järjestetty isoja nojatuoleja ja kaksiosaisia sohvia suoriin riveihin ja niiden välissä oli siellä ja täällä kiireestä, kantapäähän kullatuita pieniä tuoleja. Seinillä oli myöskin pitkiä kapeita pöytiä, joiden levyt muistuttivat lasilaatikoita, ja näissä laatikoissa oli kaikenkaltaisia omituisuuksia: rahoja, viuhkoja, tikareita, nuuskarasioita. Nurkissa seisoi valkoisia kuvapatsaita odottaen tuomiopäivää ainoankaan repaleen suojelematta niitä kohtalon tuulilta. Seinät olivat peitetyt tavattoman leveillä laudoituskehyksillä, ja jokaisessa kehysnelikulmiossa oli hirvittävä tumma öljyvärimaalaus. Uuninreunakkeet olivat niin typerän korkealla, ettei edes jättiläinenkään olisi voinut lieden ääressä istuen nostaa jalkojaan niille. Ja jos niillä olisi sijainnut kello, kuten uuninreunakkeella tavallisesti, olisi tarvittu kaukoputki aikaa tutkittaessa. Jokaisen uuninreunakkeen yläpuolella oli kuvastimen sijasta iso taulu. Kynttilänjalat olivat valtavan suuria ja hohtavia.

Erään sohvan lähellä Denry huomasi kasan keltaista palttinaa. Hän nosti ilmaan ylimmän palasen, ja se muuttui tuolin muotoiseksi. Aivan oikein, ne olivat tuolinpäällyksiä. Kartano aiottiin siis sulkea. Tuolinpäällyksistä hän teki sen johtopäätöksen, että jonkun täytyi ennemmin tai myöhemmin saapua pukemaan huonekalut näihin päällyksiin.

Sitten hän mittaili uudelleen huonesarjaa ja istuutui sen toiseen päähän erään ikkunan ääreen. Viime tingassa voi turvautua ikkunoihin. Vaikka ne olivatkin korkealla lattiasta, saattoi sentään helposti avata jonkin, hypätä ulos ja hiipiä kenenkään huomaamatta tiehensä. Mutta hän päätti odottaa iltahämärää. Varovaisuus on aina paikallaan. Mutta ikkunat tuottivat hänelle pettymyksen. Lukolla kiinnitetty rautakanki esti niitä avautumasta; se oli yksinkertainen varokeino. Hänen olisi siis pakko särkeä paksu ruutu. Tätä toimenpidettä varten hän päätti odottaa yön pimeyttä. Hän istuutui jälleen. Sitten hän kävi taas rymyten kaikkien ovien kimppuun. Aivan hyödyttömästi. Hän istuutui kolmannen kerran ja tuijotti puutarhaan, missä varjot pitenivät pitenemistään. Ei ainoatakaan sielua koko puutarhassa. Sitten hän tunsi vetoa päälakensa kohdalla, ja kohottaen katseensa hän huomasi, että ikkunan yläosassa oli poikittainen tuuletusaukko ja että se oli jätetty sulkematta. Jos olisi voinut kiivetä sinne, niin olisi käynyt pudottautuminen toisella puolen puutarhaan ja vapauteen. Mutta ikkunan yläosa oli ainakin kuudentoista jalan päässä lattiasta. Yö alkoi lähetä.

IV.

Eräänä epämääräisenä iltahetkenä avasi muuan pullea mustapukuinen nainen, yllään musta esiliina, päässään siro sinertävä myssy ja pulleassa kädessään pieni lamppu, erään ovista, jotka johtivat juhlahuoneistoon. Hän oli tavanmukaisella iltatarkastuksellaan. Syksyinen kuu oli noussut melkein täytenä ja loisti sisään isoista ikkunoista. Ja etäisimmän ikkunan ääressä hän havaitsi kirkkaassa kuutamossa pyramiidimaisen laitteen, joka muistutti varieteelavalle vaaralliseen asentoon ryhmittynyttä akrobaattiperhettä. Pyramiidien perustan muodosti kaksi sohvaa; näille oli sovitettu pitkälleen joukko nojatuoleja ja nojatuoleille kaksi patjoilla ja matoilla peitettyä pöytää; lopuksi edusti elotonta luontoa vielä kaksi kullattua tuolia. Kullatuilla tuoleilla oli jotain, mikä epäämättömästi liikkui ja kopeloi ikkunan yläosaa. Koska sisääntulija oli tukeva nainen ja mieleltään rauhallinen ja viisas, ei hän ensi työkseen pudottanut lamppua. Hän piteli urhoollisena lamppua kädessään.

"Kuka siellä?" virkkoi ääni pyramiidin huipulta.

Sitten laite alkoi horjua, kuului jyskähdys ja lasinpalasten helinää. Tuo elävä olento putosi eräälle sohvista kimmoten jalkapallon tavoin sen voimakkailta vietereiltä. Ikkunassa oli nyt ruumisarkun suuruinen reikä. Elävä olento pääsi jälleen tasapainoon, ja sitten se syöksyi hurjana tuosta reiästä alas puutarhaan.

Denry juoksi. Hetki ei ollut tuntunut hänestä selittelyihin otolliselta. Silmänräpäyksessä hän oli käsittänyt, kuinka naurettavaa olisi ruveta vakuuttamaan pyylevälle mustapukuiselle naiselle olevansa herrasmies, joka oli saapunut kreivitärtä tervehtimään. Hän vain kapusi pystyyn ja lähti juoksemaan. Hän juoksi pimeässä päämäärättä ja loikkasi pensasaidan ylitse suoriuduttuaan sarjasta kukkalavoja. Sitten hän näki kuutamon kimmeltävän Sneydin järven pinnalla ja saattoi määritellä suuntansa. Talvisin käy koko Kaupunkiviisikko luistelemassa Sneydin järvellä, jos jää kantaa, ja sen maantieteelliset suhteet olivat Denrylle varsin tutut. Hän kiersi sen itäpuolitse, sukelsi Ison Shendonin metsään ja erosi siitä lähellä Ison Shendonin asemaa Staffordin--Knypen rautatiellä. Hän tiedusteli seuraavaa junaa varsin viattomalla äänellä, ja puolta tuntia myöhemmin hän ajoi jo Sneydin aseman kautta. Vielä viisikymmentä minuuttia, ja hän oli kotona. Kello oli neljänneksen yli kymmenen. Äidin mökki tuntui hämmästyttävän pieneltä. Hän kertoi liikeasiain vuoksi viipyneensä Hanbridgessä saamatta teetä sen enempää kuin illallistakaan ja olevansa siis nälissään. Seuraavana aamuna hän saattoi tuskin olla varma siitä, ettei käynti Sneyd Hallissa ollut pelkkää unta. Joka tapauksessa se oli ollut vallan turha.

V.

Tänä tappionaamuna muuan hänen hallintonsa alaisista vuokralaisista, joka pistäysi mökkiin suorittamaan erääntynyttä vuokraa, tiedusti häneltä, milloin Yleinen säästöklubi aloittaisi toimintansa. Denry jutteli yrityksestä kaikille vuokralaisilleen, sillä juuri vuokralaistensa keskuudessa hän toivoi saavansa asian alulle. Siinähän hänellä oli valmis asiakaspiiri, ja tuntien tarkoin kunkin olosuhteet hän saattoi arvostella, kuka oli luotettava ja keneltä oli evättävä jäsenyys. Pitäessään iltaisin neuvottelukokouksia asuntojensa portailla vuokralaiset olivat tehneet sen johtopäätöksen, että Yleinen säästöklubi oli laitos, joka olisi pitänyt saada pystyyn jo vuosia sitten. Heistä se oli kaikkien taloudellisten haittojen parannuskeino ja oikea paratiisin portti. Vaimoihminen, joka esitti hänelle yllä mainitun kysymyksen tappion jälkeisenä aamuna, halusi saada mattoja, uuden teekannun, hopeisen rintasoljen ja keittokirjan; ja kaikesta päättäen hän luotti lujasti Denryyn. Asiata harkittuaan Denrystä tuntui luonnolliselta, että Yleinen säästöklubi sai alkaa itsestään, oman sisäisen oivallisuutensa voimasta. Vaimoihminen merkitsi kolme osaketta, suoritti puolitoista shillinkiä sisäänpääsymaksuksi, sitoutui maksamaan kolme shillinkiä viikossa ja sai asiakirjan, joka oikeutti hänet kuluttamaan 3 puntaa 18 shillinkiä kuudessakymmenessä viidessä myymälässä, niin pian kuin hän oli suorittanut Denrylle 1 punnan 19 shillinkiä. Se oli ihmeellinen suunnitelma. Huhu siitä levisi nopeasti; ennen päivällistä oli Denryn luona käynyt toisiakin jäsenyyteen pyrkiviä ja hän oli lähettänyt Bostockin liikkeeseen maksuosoituksen, tosin pikemmin näön vuoksi kuin välttämättömyydestä; sillä eihän yksikään jäsen voinut mennä Bostockin puotiin ostolippuineen, ennenkuin ainakin kaksi kuukautta oli kulunut.

Mutta heti päivällisen jälkeen, kun _Merkkitorven_ varhaisen painoksen sisällysluettelot liehuivat kaduilla, hän sai aihetta toisenlaisiin ajatuksiin. Toimistoonsa käydessään hän näki erään sisällysluettelon. Siinä oli seuraava hirvittävä tarina:

_Hämmästyttävä murtovarkausyritys Sneyd Hallissa_.

Sanomalehteä ostaessaan hän tunsi huimausta. Ja kuvaus Sneyd Hallin tapahtumista olisi riittänyt huimaamaan vaikka neekeriäkin. Selonteko oli peräisin Sneyd Hallin emännöitsijän rouva Gaterin suusta. Hän oli kertonut eräälle haastattelijalle, kuinka hän, käydessään juhlahuoneistossa ennen maatapanoa, oli siellä yllättänyt murtovarkaan, voimiltaan herkulesmaisen ja kooltaan jättimäisen. Onneksi hän tiesi velvollisuutensa eikä häikäillyt. Voro oli uhannut häntä revolverilla ja sitten, huomattuaan moisen keinon turhaksi, hypännyt suoraa päätä ulos isosta lasi-ikkunasta ja kadonnut. Rouva Gater ei voinut käsittää, kuinka tämä mies oli päässyt sisään. Hän selitti vielä, että rosvo oli varmaankin laatinut suunnitelmansa mitä pirullisimmalla taidolla; että hän lienee tutkinut kartanon jokapäiväistä elämää kärsivällisesti viikkomäärin, ehkä kuukausiakin; että hän tunsi epäilemättä jok'ikisen sielun tavat ja menot siinä paikassa ja tiesi täsmälleen, milloin kreivitär oli päättänyt ajaa Staffordiin ennättääkseen Lontoon pikajunaan.

Kävi myöskin selville, että ottamatta lukuun neljää palvelustyttöä, juoksupoikaa, kahta koiraa, kolmea puutarhurinrenkiä ja keittiörenkiä rouva Gater oli yksinään kartanossa. Loppuiltapäivän ja alkupuolen iltaa he olivat kaikki olleet rotanajossa tallin puolella, ja varmaankin murtovaras tiesi tämän. Sitä ei rouva Gater voinut ymmärtää, kuinka pahantekijä oli päässyt pujahtamaan puutarhasta ja puistosta, sillä hän oli samassa silmänräpäyksessä hälyyttänyt talon. Hän ei tietänyt varmasti, oliko mies vienyt mukanaan mitään arvoesineitä, mutta asiata tutkittiin parhaillaan luettelon avulla. Vaikka hänen tähtensä tuskin tarvittiin mitään luetteloa, koska hän oli ollut emännöitsijänä Sneyd Hallissa kuusikolmatta vuotta ja voi kehua tuntevansa ulkoa kartanon koko sisustuksen! Poliisi oli käynyt käsiksi asiaan. Jalanjälkiä ja merkkejä oli tutkittu. Oli puhetta hankkia etsiviä Lontoosta. Siihen mennessä kuin lehti joutui painoon, ei vielä oltu keksitty mitään avainta, mutta rouva Gater oli varma siitä, että asia selviytyisi, ja vakuutti tuntevansa murtovarkaan, kun tämä oli saatu vangituksi. Tämän kuutamossa nähdyt piirteet olivat ikiajoiksi syöpyneet hänen muistiinsa. Hän oli nuori mies, hyvin puettu. Jaarli oli sähköteitse luvannut kaksikymmentä puntaa voron vangitsemisesta. Vangitsemiskäsky oli jo julkaistu.

Niin kertoi tarina.

Denry näki selvästi, miten tahdittomasti hän oli menetellyt edellisenä päivänä. Hänen ei olisi pitänyt käydä sisään kutsutta. Mutta kerran sisään jouduttuaan hänen olisi pitänyt pysyä lujasti rauhallisen arvokkaana, kunnes emännöitsijä saapui, ja sitten hänen olisi pitänyt selittää asia juurta jaksain emännöitsijälle esittäen todistuskappaleensa ja ilmaisten suoraan loukkautuneensa siitä kokemuksesta, minkä jonkun törkeä huolimattomuus oli hänelle aiheuttanut.

Mutta sen sijaan hän oli käyttäytynyt tavattoman typerästi, ja tuloksena oli, että hänen päästään oli luvattu palkinto. Sneydin-matka ei ollut tuottanut mitään siveellistä vaikutusvaltaa ja tehokasta apua, se oli päin vastoin peräti tuhonnut hänet Yleisen säästöklubin perustajana. Säästöklubia ei voi johtaa vankilasta, eikä kymmenen vuoden tuomio herätä luottamusta tietämättömässä roskaväessä. Hän vapisi ajatellessaan, mitä tapahtuisi, kun poliisi saisi kreivittäreltä tietää, että muuan Machin niminen mies oli jättänyt hänelle käyntikorttinsa juuri, kun hän oli lähdössä Sneyd Hallista.

Mutta poliisi ei saanut koskaan tietää tätä kreivittäreltä, joka oli matkustanut syksyksi Roomaan. Kävi selville, että kamarineito oli vain ilmoittanut kreivittärelle erään "miehen" haluavan tavata häntä ja hukannut nimikortin. Tarkka tutkimus osoitti, että voro oli tullut häirityksi, ennenkuin sai tilaisuuden varastaa. Ja nostettuaan hirvittävän hälinän paikkakunnalla koko juttu häipyi vähitellen unohduksiin.

Silloin julkaistiin _Merkkitorvessa_ Denryn allekirjoittama kyhäys, joka sisälsi täydellisen kuvauksen Sneyd Hallin juhlahuoneistosta. Hän oli saanut tavan avustaa silloin tällöin _Merkkitorvea_. Kyhäys alkoi seuraavasti:

"Sneyd Hallissa äskettäin sattunut huomattava murtovarkaus on kiinnittänyt huomion tämän suurenmoisen kartanon juhlahuoneistoon. Koska varsin harva, ottamatta lukuun perheen persoonallisia ystäviä, on saanut tilaisuuden nähdä näitä historiallisia suojia, jotka tietysti ovat suljetut suurelta yleisöltä, olemme arvelleet selonteon huvittavan _Merkkitorven_ lukijakuntaa. Käydessämme siellä viimeksi...", jne.

Hän ei jättänyt kuvaamatta mitään kohtaa niiden loistosta.

Tätä kyhäelmää selosti sanomalehdistö aina Birminghamiin asti. Ihmisten mieleen muistui Denryn kuuluisa valssi Bursleyn kaupungintalon muistettavissa tanssiaisissa. Ja heidän täytyi pakostakin olettaa, että täten alkanut tuttavuus oli jatkunut suuremmassa tai vähemmässä määrin. Heitä ihmetytti Denryn hämmästyttävä vaatimattomuus, hän kun ei koskaan kerskaillut siitä. Denryn kurssi kohosi yleisen arvonannon markkinoilla. Denrystä puhuessaan ihmiset puhuivat Yleisestä säästöklubista, joka edistyi nopeasti, ja Denryn myönnettiin olevan sitä lajia, joka menestyy ja ansaitsee menestystä.

Mutta ainoastaan Denry kykeni täysin ymmärtämään, kuinka suuri Denry oli, kun oli kääntänyt niin nöyryyttävän tappion itselleen niin ihmeelliseksi voitoksi.

Hänen leukansa katosi verkalleen näkyvistä varsin mukiinmenevän parran suojaan. Mutta kasvattiko parran kunnioitus äidin älykästä neuvoa kohtaan vaiko tarkoitus eksyttää Sneyd Hallin emännöitsijä jäljiltä, sitä on vaikea sanoa.

VII LUKU.

Naisten pelastaja.

I.

Sitten tapahtui, että Denry alkoi potea tautia, joka on melkein epäonnistumistakin pahempi -- nimittäin menestyksen ylenpalttisuutta. Menestyksen aiheutti hänen Yleinen säästöklubinsa. Tämä suunnitelma, jonka mukaan jäsenet suoritettuaan yhden punnan viikkomaksuina voivat heti saada kahden punnan arvosta tavaroita melkein jokaisesta suurmyymälästä paikkakunnalla, miellytti aivan suunnattomasti Kaupunkiviisikon rahvasta. Denryn ei tarvinnut laisinkaan tuhlata rahaa ilmoituksiin. Klubin ensimmäiset jäsenet pitivät itse huolen ilmoittamisesta ja tekivät sen ihan maksutta. Denryn pikku toimistoon P. Luukkaan aukion varrella virtasi herkeämättä väkeä, joka halusi hartaasti sijoittaa hänen huostaansa rahaa saadakseen siitä hyvästä kortin. Ja tämä ihmisvirta kävi alituiseen yhä vuolaammaksi. Ihmeellinen keksintö, tuo Yleinen säästöklubi. Ja Denryn olisi pitänyt tuntea itsensä onnelliseksi, varsinkin koska hänen partansa kasvoi voimakkaasti ja tasaisesti ja täytti hänen toivomuksensa antaen hänelle viisauden ja vakavuuden ilmeen. Mutta hän ei ollut onnellinen. Ja syynä oli se, että Yleisen säästöklubin saavuttama suosio velvoitti laajaan kirjanpitoon, jota hän vihasi.

Hän oli seikkailija sanan vanhassa rehellisessä merkityksessä eikä mikään kirjanpitäjä. Ja nyt hän huomasi välttämättömäksi ensinnäkin ostaa isoja tilikirjoja ja päälle päätteeksi täyttää ne numeroilla; ja laskea numeroita yhteen sivu sivulta; ja kirjoittaa satamäärin kortteja; ja kirjoittaa luetteloita myymälöistä ja jutella pitkään kirjanpainajain kanssa, joiden korjausvedokset saivat hänet näkemään unta mielisairaaloista; ja laskea lukemattomia läjiä pikkurahaa; ja auttaa pientä juoksupoikaansa nuoleskelemaan kirjekuoria ja postimerkkejä. Sitä paitsi tuottivat kauppiaat hänelle harmia; jokainen paikkakunnan kauppias halusi nyt antaa hänelle hyvitykseksi kaksi pennyä shillingistä klubin jäsenten tekemistä ostoista. Ja hänen oli vuokrien lisäksi kerättävä vielä kaikki jäsenmaksutkin ja myöskin hankittava ennakkotietoja jäseniksi pyrkivien maineesta. Jos hän olisi voinut nousta joka päivä kello neljältä aamulla ja pysyä joka ilta työssä kello neljään aamulla, silloin hän olisi ehkä suoriutunut suurimmasta osasta työtään. Toden teolla hän pääsikin varsin lähelle ihannettaan. Niin lähelle, että eräänä aamuna äiti sanoi hänelle kaikkein kuivakiskoisimmalla tavallaan:

"Eiköhän olisi parasta myydä sinun sänkysi, Denry?"

Eikä ollut toivoakaan parannuksesta; työ ei suinkaan vähentynyt, vain lisääntyi.

Denry n pelasti kuitenkin asianajaja Lawtonin kuolema, joka sattui parhaaseen aikaan. Tämän iäkkään lakimiehen manallemeno verhosi kaupungin suruun ja kirkon mustiin. Mutta Denry kesti kansalaisena urheasti iskun, koska hän saattoi ottaa avukseen Penkethamin, asianajaja Lawtonin vanhimman kirjanpitäjän, joka nyt, pidettyään Lawtonin kirjoja ja kirjoitettuaan Lawtonin kirjeitä kolmenkymmenen viiden vuoden ajan, sai erokirjan nuorelta Lawtonilta, koska oli kuudennella kymmenellä ja aikansa jäljessä. Tämä kuivettunut vanhapoika oli Denrylle kiitollinen. Hän sanoi Denryä herraksi, tai oikeastaan hän sanoi Denryn pukua herraksi, sillä hän kunnioitti suuresti hyvin tehtyä pukua. Toisaalta hän piteli pahoin pikku juoksupoikaa, sillä hän oli aina tottunut pitelemään pahoin pieniä juoksupoikia, ei arveluttavasti, vaan juuri sen verran että herätti näissä elämänhalua. Penkethamille olivat konttoripulpetit, tilikirjat, kynät, muste, viivoittimet ja imupaperi oikein nautintoa. Hän kykeni kiitämään sarekkeen tyvestä sen latvaan nopeammin kuin paloruisku Oldcastle-kadun päästä päähän; eivätkä hänen loppusummansa olleet koskaan virheellisiä. Kuivatessaan merkitsemänsä loppusumman hän teki imupaperilla kerrassaan suurenmoisen liikkeen. Pitkä konttoriaika miellytti häntä; hän oli peräti tottunut ylityöhön, ja kotonaan hän oli niin ikävissään, että saapui usein toimistoon ennen määräaikaa. Palkkaa hän pyysi kolmekymmentä shillinkiä viikossa, mutta anteliaisuuden puuskassa Denry lupasi hänelle kolmekymmentä yksi. Hän antoi Denrylle koko elämänsä ja saattoi tämän toimiston ihan turhantarkkaan järjestykseen. Salaisesti Denry piti häntä ihmeenä, mutta klubissaan Porthillissä hän suvaitsi nimittää häntä "ihmiskoneeksi." "Minä väännän hänet joka lauantai-ilta käyntiin soverinilla, puolella soverinilla ja shillingillä", sanoi Denry, "ja sitten hän käy taas viikon ajan. Tasainen käynti joka ilmanalassa. Rukkaus tarpeeton. Joka reikä kivellä varustettu. Nakuttaa joka asennossa. Tehty Englannissa."

Tämä leikillisyys oli oireena siitä, että Denryn mieli alkoi taasen käydä valoisammaksi. Tuo parrakas nuorukainen näyttäytyi usein kaduilla muuleineen ja koirineen. Seikkailija oli todellakin lähtenyt jälleen vaeltamaan. Laihtumiskausi oli päättynyt, ja hän rupesi uudelleen lihoamaan. Hän oli oikea menestyksen perikuva. Hän oli hauska velikulta, jonka jokainen tunsi ja jota kaikki mielellään tervehtivät. Jollain tavoin hän oli melkein kuin kaupungintaloa koristava lippu.

Ja sitten häntä uhkasi vakava onnettomuus. Se aiheutui siitä, että vaikka Denry olikin finanssinero, ei hän silti kelvannut missään suhteessa tilintarkastaja-yhdistyksen jäseneksi. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että liiallinen menestys tuottaa häviön, kunnes eräänä päivänä havaitsi, että yli kahdesta tuhannesta punnasta hänen tilillään oli pankissa jäljellä vajaat kuusi sataa. Tämä sattui siinä vaiheessa säästöklubin toimintaa, jolloin säännöt velvoittivat säästöklubin perustajan myöntämään luottoa. Kun ensimmäinen naisjäsen oli suorittanut pari puntaansa, hän oli oikeutettu kuluttamaan noin neljä puntaa myymälöissä. Hän kulutti noin neljä puntaa myymälöissä. Ja Denryn oli hyvitettävä myymälät. Näin hänen täytyi joksikin aikaa suorittaa lähes kaksi puntaa omasta kukkarosta ja kerätä tämä summa vähäisinä osamaksuina. Kerrotaan tämä tapaus viidellä sadalla, niin voi ymmärtää, kuinka se laihdutti Denryn pääomaa. Kerrotaan se tuhannella, niin voi ymmärtää, mikä peräti vakava vaara Denryä uhkasi. Kerrotaan se puolellatoista tuhannella, niin voi ymmärtää Denryn menetelleen rikollisen ajattelemattomasti, kun hän ryhtyi toteuttamaan niin suurenmoista suunnitelmaa kuin Yleistä säästöklubia vaivaisten kahden tuhannen punnan pääoman nojassa. Typeryydessään hän oli pitänyt kahta tuhatta puntaa pohjattomana aarteena.

Vaikka uusia osamaksuja tulikin virtanaan, kävi taakka kuitenkin yhä raskaammaksi. Eikä hän kuitenkaan voinut pakottautua epäämään uusilta pyrkijöiltä pääsyä. Hän muutti säännöt ankarammiksi ja pakotti jäsenet suorittamaan maksunsa hänen toimistoonsa, vaikka se oli ennen käynyt päinsä omalla kynnyksellä; hän sääti sakkoja epäsäännöllisyydestä. Mutta ei mikään voinut pysähdyttää Yleisen säästöklubin edistymistä. Ja tuho läheni lähenemistään. Denrystä tuntui siltä, kuin hirvittävän suuri väkijoukko työntäisi häntä yhä lähemmäksi äkkijyrkänteen reunaa. Lopulta hän turvautui itselleen hyvin vastenmieliseen keinoon ja kiinnitti ikkunaansa kortin ilmoittamaan, ettei toistaiseksi voitu ottaa vastaan uusia jäseniä, koska oli ryhdyttävä hankkimaan avarampi toimisto sekä erinäisiin muihin järjestelyihin. Älykkäät käsittivät sen epäonnistumisen tunnustukseksi, ja hän tiesi sen.

Sitten alkoi syntyä ja vakiintua ja levitä huhu, että Denryn kuuluisa Yleinen säästöklubi oli ytimeltään mätä ja että niiden hampaita, jotka olivat purreet tätä omenaa, alkaisi vielä pahasti viiltää.

Ja Denry huomasi, että jotain suurta, jotain ratkaisevaa oli tehtävä ja tehtävä joutuisasti.

II.

Hänen ajatuksensa kääntyivät Chellin kreivittäreen. Ensimmäinen yritys saada hänen siveellinen kannatuksensa säästöklubille oli mennyt myttyyn ja saattanut hänet vaaralliseen tilanteeseen. Olosuhteet olivat voittaneet Denryn. Ja vaikka hän olikin selviytynyt tappiostaan kunnialla, ei tappio kuitenkaan maistunut. Tappio tympäisi häntä, vaikka sitä tarjottiinkin hillon kera. Ja hänen lannistumattomat ajatuksensa suuntausivat jälleen kreivittäreen. Hän aprikoi päätään raaputellen seuraavaan tapaan:

"Kyllä minun täytyy saada se nainen kynsiini, ei siinä mikään auta!"

Tähän aikaan kreivitär puuhaili Kaupunkiviisikon poliisien hyväksi. Hänen ehtymätön harrastuksensa hyväntekeväisyyttä, myyjäisiä ja juhlalavoja kohtaan oli jo saanut hänet käsittelemään orpoja, vanhuksia, sokeita, savenvalajain hengenahdistusta, kirkkoja, kappeleita, kouluja, taloudellista keittotaitoa, savuproblemia, lomanviettoa maalla, jouluvanukkaita ja peitteitä, terveellisiä soitannollisia huveja ja ravintolatyttöjä. Tuo oivallinen ja ihana olento poti juuri aiheen puutetta, kun hänen mieleensä johtuivat poliisit. Hän teki sen suopean havainnon, että poliisit olivat liiallisen työn rasittamia, huonosti palkattuja, kohteliaita ja luotettavia yhteiskunnan palvelijoita ja että me saamme kiittää heitä hengestämme. Ja tästä keksinnöstä oli luonnollisena seurauksena, että poliisit ansaitsivat hänen tarmokasta apuaan. Tämän avunannon tuloksena oli Hanbridgen poliisiklubi, missä poliisit saisivat pelata tammia, lukea sanomalehtiä ja nauttia kaikenlaisia alkoholittomia juomia uskomattoman halpoihin hintoihin. Ja klubi tarjosi muitakin etuja näille henkilöille, joita Kaupunkiviisikon kaikki viisi pormestaria rupesivat nimittämään "lain vankoiksi vartijoiksi". Kun klubi oli rakennettu, se oli myöskin vihittävä asianomaisella loistolla ja juhlallisuudella. Ja luonnollisesti oli Chellin kreivitär oikea henkilö vihkimään sen, koska se sai synnystään kiittää juuri häntä.

Juhlapäivä oli maaliskuussa, vihkimisen piti alkaa kello kolmelta ja tapahtua klubin omassa isossa salissa toisella puolen Kruunu-aukiota, joka on Hanbridgen Trafalgar-aukio. Kreivittären oli määrä saapua hevosella Sneydistä. Jos se olisi tapahtunut kymmentä vuotta myöhemmin, niin hän olisi saapunut automobiililla. Mutta ehkei se olisi vaikuttanut mitään siihen, mitä nyt tapahtui.