Chapter 2

(_Yrjö poistuu. Hannu vetäytyy kallion taakse, joten Kaarlon täytyy poistua näyttämöltä. Riitta menee näyttämön reunalle, katseellansa Yrjöä seuraten_).

VIIDES KOHTAUS.

HANNU. RIITTA.

HANNU (_erikseen kallion suojassa_). Kas vaan! Onko kummempaa vielä nähty! Luulenpa melkein heidän tahtovan lempiviä leikitellä. No... Riitta on vielä lapsi... Se on siis pelkkää lapsen leikkiä vaan. Mutta minua harmittaa kuitenkin, että hän leikittelee juuri tuon tuhman Yrjön kanssa eikä minun kerallani. (_Tulee esille._) Hyv'iltaa, Riittaseni! Sinäkö täällä näin myöhään käyskentelet?

RIITTA. Niin näethän sen kysymättäkin.

HANNU. Sepä sattui hyvin! Minulla, näetkös, on jotain hyvin tärkeää ja salaista asiaa sinulle kerrottavaa.

RIITTA. Jätä se kertomatta; sillä tiedäthän sinä, että minulla on tarkka kuulo, mutta kerkeä kielikin.

HANNU. Leikki pois! Minä puhun nyt totisia asioita.

RIITTA. Vai totisia asioita! Se on toista se. Mutta minä vakuutan, että olen jo monta kertaa koettanut pitää kieltäni kurissa, vaan se on minulle aivan mahdotonta. Ota siis vaari, mitä minulle sanot!

HANNU. No, sinä olet tuommoinen soma tyttö hupakko, tiedänhän minä sen! Vaan kuule nyt vihdoinkin, mitä sinulle ilmaisen ... minä näin viime yönä niin kummallista unta.

RIITTA. Todellakin!

HANNU. Niin, oikein ihanata unta! Sinä näetkös olit olevinasi minun morsiameni. Mitä siihen sanot, Riittaseni?

RIITTA. Minusta sinä teit hyvin tuhmasti tuollaista uneksiessasi. Mutta älä Hannu parka ole siitä milläsikään. Tuo uni ei merkitse mitään.

HANNU. Päin vastoin! Se merkitsee hyvin paljon. Ja aatteles toki, että minä olen jo kaksi, jopa kolmekin vuotta alituisesti nähnyt samaa unta joka päivä, joka hetki, aamusta iltaan saakka.

RIITTA. Kuinka! Sinä uneksit siis päivälläkin?

HANNU. Sekä yöllä että päivällä. Tarkasta minua, niin huomaat kuinka kärsineeltä ja riutuneelta minä näytän. Sen on uneksimiseni vaikuttanut. Minä en saa enään yön lepoa enkä päivän rauhaa ja ruumiini riutuu riutumistansa, niinkuin näet. Sieluni on rikki rusennettu, sydämmeni verille raastettu, ruokahaluni hävinnyt eikä viulunikaan enää ilahuta minua; sen kieletkin ovat katkeilleet sulasta ikävästä ja mieliharmista. Ja kun joskus koetin soitella ja pääsin juuri hyvään alkuun, sumeni taas silmissäni ja niin jouduin uudestaan unelmien valtaan. Minä näin taivaallisia näkyjä, joissa sinä alati minulle ilmestyit ... ja niin unhotin minä sekä viulun että säveleet ja koko maailman.

RIITTA (_teeskennellyllä osanotolla_). Voi sinua Hannu parka!

HANNU. Näin surkea on minun laitani.

RIITTA. Mutta eikö sinulle näyssäsi ilmesty ketään minun kerallani? Etkö ole nähnyt esimerkiksi Yrjön käyskentelevän rinnallani.

HANNU. Hyi sinua, Riitta! Julkenetko vielä pilkata minua?

RIITTA. Tiedätkös, Hannu, kun vähänkin vilkasen sinuun, saan heti naurutaudin, ja jos itse näkisit itsesi, täytyisi sinunkin nauraa.

HANNU. Näytänkö minä mielestäsi sitte niin hullunkuriselta?

RIITTA. Niin, sinä näytät niin juhlalliselta ja hartaalta, kuin Antti lukkari lukusijoilla.

HANNU. Älähän toki tee pilkkaa minusta! Tämä on vakava asia ja se painaa kovin sydäntäni.

RIITTA. Mikä niin?

HANNU. Niin, minun täytyy ilmaista se sinulle.

*Laulu N:o 8.*

HANNU.

Hei, sulhasiksi! Naimatta miksi oisin kolmikymmenissä? Vain mulle salaa toivehet palaa tämän kylän tyttöin sydämissä. Heistä herttaisimman, kaikkein kaunehimman vasten sydäntäni kohta painallan. Sitten kultakihlat, sormukset ja viljat kullalleni rakkahalle lahjoitan.

RIITTA.

Naimisiinko aiot kiiruhtaa?

HANNU.

Kyllä, kunhan kultaseni vastaa: »jaa.»

RIITTA.

Vasta sana tuo sull' onnes antaa, sitten kihlasi saat hälle kantaa.

HANNU.

Siis heipä vaan, päästä kuulumaan! Kai sulta saan: »Jaa!»

RIITTA.

Mutta saat: ei, eikös, eikös, ei, eihän, eihän, ei eipä, eipä, ei, ei!

HANNU.

Voi, kuinka mustat voit huolet, tuskat rintahani mulle tuottaa? Ei miestä toista oo Hannun moista, hänehen sä yksin voisit luottaa. Mull' on pellot aumat, niityt, karjalaumat -- taloni kai tunnet viljaaittoineen. Tuhansia mulla --

RIITTA.

Rikkautt' on sulla!

HANNU.

Mull' on lypsylehmät, uuhet vuonineen.

RIITTA.

Oi mi onni, oi mi rikkaus!

HANNU.

Eikö rinnassas siis elvy rakkaus?

RIITTA.

Oi sä Hannu parka, angervoisen! Mulle onni soi jo sulhon toisen. Kun pojan sen saan omaksen, niin tottahan soittamahan saapunet, tanssit, polskat ja valssit häissämme iloks' illan! Ralla lalla la j. n. e.

KUUDES KOHTAUS.

HANNU (_yksin_). Vai niin! Myöhästyin siis!... «Onni soi minulle toisen sulhasen!« sanoi hän. «Ja kun saan kultani omakseni, niin tottahan tulet pelimanniksi häihimme« ... sepä vasta sydämmelleni lohdutus!... Pelimanniksi!... Ei, Riittaseni! Kiitos kunniasta! Sulhasena! Sulhasena tahdon olla! Onhan minulla Matti-vaarin lupa ja sanassaan hän pysyy, niinkuin kunnon mies ainakin. Mutta kaikkein harmillisinta on, kun hän näin myöhään tahtoo tavata tuota Yrjö hölmöä. Niin, soisinpa melkein, että Ahti nousisi ja soittelisi heille oikeata vetehisen polskaa. Niinpä niinkin! Kun sitte Yrjö, tuo jänishousu, saisi nähdä Ahdin punaisen vaipan ja lakin, niin kylläpä hän juosta jolkuttelis sen tiposen tietään. Mutta -- paha kyllä -- Ahti ei ilmesty enään. Häntä ei ole nähnyt kukaan muu kuin vanha Jerkke ja hänkin oli aina humalassa, kun tuo ihme tapahtui. Niin toivosinpa olevani itse Vetehinen. Mitä jos koettaisin! (_Miettii._) Ei, ei! Se olisi uhkayritys, joka voisi tulla minulle kovin kalliiksi. Mutta entäs jos uskaltaisin... Sanoihan pastori viime sunnuntaina, ettei Ahtia ole olemassakaan, ja olisihan kaikessa tapauksessa hyvin hupaista säikyttää heitä. Jos vaan pukeudun punaisiin liiveihin ja punaiseen lakkiin, niin olenpa kiireestä kantapäähän Ahdin näköinen, ja eihän tätä pilaa voitane synniksi lukea. Mutta jos silloin oikea Ahti ilmestyisi! Huu! Silloin olisin minä auttamattomasti satimessa... Mitä vielä! Ahdilla ei ole mitään valtaa ihmisten ylitse; niinhän pastori sanoi ja totta kai se lienee. (_Aikoo mennä, vaan pysähtyy yhtäkkiä nähdessään Kaarinan erään kallion takana._) Haa! Ventovieras tyttö! Hän on varmaankin vuorenhaltija! Voi, mitä ihmeellisiä seikkoja tämmöisenä yönä saakaan nähdä! (_Poistuu peloissaan._)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

KAARINA (_yksin_). Minä olen siis jälleen lapsuuteni kodissa! Te korkeat tunturit ja viheriät laaksot!... Oi, kuinka hyvin teidät tunnen! Täällä jylhän vuoren rintehellä humisevan metsän kainalossa oli mökki ... se oli minun kotini. Siellä vietin monet, monet hupaiset illat isäni kanssa loimottelevan lieden ympärillä, hänen huuliltansa kummallisia tarinoita kuunnellen. Vieläkin muistan sadun lumotusta vuoren neidosta. Minä kurja sain samankaltaisen kohtalon. Jo lapsena täytyi minun jättää kotimetsänhumina ja isäni rauhaisa maja, ja niin jouduin suuren maailman loistaviin oloihin. Minäkin käyskentelin kullasta kimaltelevissa palatseissa, kuulin suloisia lauluja ... niin, ja sanoja, jotka hurmasivat vielä enemmän kuin säveleet ... minä kuulin hänen äänensä kai'un ... se lumosi minut ja silloin unhotin minä olevani ainoastaan halpa rahvaan tytär. Tässä seison minä nyt ikäänkuin unesta heränneenä, mutta mitä olen uneksinut, sitä en voi ikinä unhottaa. (_Istuutuu kalliolle; hämärtää; hän nukkuu vienon soitannon kaikuessa, jota pitkitetään vielä seuraavan monoloogin kestäessä._)

*Laulu N:o 9.*

Kuljin taaskin tuntureille syntymäseudullen, mutta kotonani vieras lienen jo omillen. Oma mieleni kaihovi kauaksi pois, pois sinne, miss' onnensa löytää vois Tänne kätken tuntureille kaihoisan lempeni. Tääll' en varmaan ole tiellä, armas, sun onnesi. Miten lemmin, et konsahan kuulla sä saa, et konsana minua nähdä saa.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

AKSEL. KAARINA.

AKSEL.

*Melodrama.*

Kultaisin kulmin Päivätär hiipivi vuorien taa, Vaan utusilmin Uinuva Yötär jo sijahan saa... Iltarusko hohtaa taivahalla hulvaa vuorten huiput purppuralla ja kultakalvon vetten pintaan luo. Tää näky tuo kärsivän rintahan hoivaa ja rauhaa, sydän nyt tyyntyy, myrskyt ei pauhaa, autuus ja onni vaan sieluhun saa. Taivas ja maa riemuiten lempensä leikkiä lyö... Oi, armas Pohjolan juhannusyö!

KAARINA (_unissaan_). Aksel!

AKSEL. Mainittiinko nimeäni? -- Ääni vaikeni. Mutta kaihosoinnuin se sydämeni sisimmässä tätä soi.

KAARINA (_huudahtaa unissaan_). Aksel!

AKSEL. Hänen suloinen äänensä kuului taasen jostain vuorten vieruilta. Impeni utukuva, miksi kutsut? Enhän löydä sinua! Kotisi löysin, mutta sinä olit kadonnut näkymättömiin.

KAARINA (_unissaan_). Aksel!

AKSEL (_menee vuorelle ja huomaa Kaarinan_). Mitä! Onko tämä lumousta vai käynkö unissani? Ei, tämä ihana näky ei katoa unikuvan lailla. Se on todellakin hän!... Hän, minun armas Kaarinani! Tännekö hän siis pakeni?

KAARINA (_unissaan_). Oi, Aksel sulhaseni!

AKSEL (_tarttuu hänen käteensä_). Sanotko vieläkin minua sulhoksesi?

KAARINA (_avaa silmänsä_). Missä olen? Niin nyt muistan ... väsyneenä istahdin äsken Velhovuoren juurelle ja siinä uuvutti minut viehkeä unonen... Taru kertoo, että ken vaan juhannusyönä nukkuu täällä, saa nähdä kultansa-kuvan. Oi, Aksel unelmaini kaunis sulho, ällös jätä minua! Todellisuudessa en voi sinulle uskoa kaikkea; ainoastaan unelmien lumotussa maailmassa voimme toisiamme lähestyä, ja silloin voin sinua vertaisenani puhutella, niinkuin muinoin lapsuutemme päivinä.

AKSEL. Miksi pakenit tänne, sanomatta edes jäähyväisiä lapsuutesi ystävälle?

KAARINA. Etkö voi aavistaa? Sinä iltana jolloin viimeksi olin omaistesi luona kuuntelin lehmusten taakse kätkeytyneenä mitä sinä kreivittären ja vanhan isäsi kanssa keskustelit.

AKSEL. No mutta tottahan myöskin kuulit, kuinka minä samassa tilaisuudessa ilmoitin rakastavani sinua ja pyysin häneltä sinua.

KAARINA. Sen kuulin, vaan he eivät suostuneet pyyntöösi, ja silloin sinä vimmastuneena uhkasit jättää kotosi, hyljätä sukusi, aateluutesi ja nimesi ... muuta en kuullut ... minun kohtaloni oli ratkaistu, minä hyljätty raukka riensin pois palatsista kotimökkini yksinäisyyteen.

AKSEL. Ah! Miksi et odottanut taistelun päätöstä? Mitä olisikaan minulle koti, isä, äiti ja aatelisnimi ilman sinua! Ja kun isäni huomasi ettei ollutkaan kysymyksessä hetken hairahdus, vaan elämäni tulevaisuus ja onni, niin antoi hän myöten, karkoitti mielestään aatelisen ylpeyden, soi minulle nimeni takaisin, otti minut jälleen pojakseen ja valitsi sinut, armahani, tyttärekseen.

KAARINA (_nousee_). Onko mahdollista! Eikö tämä siis olekkaan unta?

AKSEL. Ei! Onnetar on tällä kertaa muuttanut unesi todellisuudeksi. Onnemme taivas on jälleen pilvetön ja kirkas; sinä olet minun!

YHDEKSÄS KOHTAUS.

ENTISET.

KAARLO (_tulee Akselin viimeisen puheen aikana. Hatun asemasta on hänellä punainen nenäliina päässänsä._).

KAARLO. Kas niin, Aksel veikkoseni! Sanoinhan sinulle, että löytäisit piankin toisen pikku Kaarinaisen tuon kadotetun sijaan. (_Astuu esiin, tuntee Kaarinan._) Mitä! Kreivittären ottotytär! Ja täällä Taalainmaassa, tämmöisissä pukimissa! Te ette siis joutunutkaan -- -- --

AKSEL (_nauraa hänen hämmästykselleen_). Mitä sinä, veliseni, aiot sanoa?

KAARLO. Suokaa anteeksi! Olin tekemäisilläni pienen tuhmuuden.

AKSEL. Helppo on antaa anteeksi, erittäinkin nyt, kun olemme täällä naamiohuveissa. Tapasin morsiameni taalalaistytöksi puettuna, ja sinä, näemmä, olet pukeutunut rosvoksi.

KAARLO. Ei, päinvastoin! Minut itseni rosvottiin. Tuolla vuoripolun varrella, missä tuo ikivanha honka seisoo, takerruin hongan juurihaaroihin ja liki piti, etten joutunut veljenmaljasille Ahdin kanssa. Onneksi sain oksasta kiinni ja kaikki mitä vetehinen sai vaivansa palkkioksi, oli...

AKSEL. Sinun hattusi!

KAARLO. Niin, juuri hattuni, jota minä nyt kaipaan kaksinkertaisesti, sillä minä tahtoisin sitä riemuiten heiluttaa sekä sinun että morsiamesi onneksi ja lennättäisin sen aina pilviin asti teidän murheittenne ikuisiksi jäähyväisiksi.

AKSEL (_iloisesti_). Vahinkosi oli todellakin suuri, mutta älkäämme kuitenkaan täällä kauemmin murehtiko, vaan kiiruhtakaamme takaisin Tukholmaan, sillä sinä tarvitset viipymättä jonkun hattukaupan apua... Ha, ha, ha! Tahdotko, niin lähdemme heti hankkimaan hevosia ja matkalle.

KAARLO. Hyvä, hyvä! Minä odotan vaan siksi, kunnes Kustaa tulee takaisin.

AKSEL. Me menemme siis edeltäpäin... Hyvästi! (_Aksel ja Kaarina menevät._)

KYMMENES KOHTAUS.

KAARLO. (_Heti sen jälkeen_) HANNU (_punaisessa kauhtanassa ja punaisessa lakissa, viulu kainalossa_).

KAARLO. Hyvästi, hyvästi! Nuo kaksi rakkauden narria eivät kaipaa kolmannen seuraa. Minä en siis huoli heitä häiritä. (_Huomaa Hannun_). Ahaa! Tuolla on eräs, joka näyttää olevan seuran puutteessa. Hän oli silmätikkuna ensimäiselle parille, minä toiselle. Eiköhän siis ole paikallaan, että me kaksi hyljättyä yhdymme. (_Kätkeytyy pensaan taakse, puhaltaa muutamia huilun säveliä._)

HANNU. Vaiti! Mitä se oli! Minä kuulin säveliä... Vaan ei! Eihän Ahtia ole olemassakaan, ja jos olisikin, niin hän kyllä pelkäisi minun uhkarohkeuttani. Huu! Hampaat kalisevat suussani ... kaiketi on hyvin kylmä ... pelkäänpä sairastuvani vilutautiin ... koskesta nousee usvaa... Huu Tämä ei ole leikin tekoa ... vaan ei auta... Minä tahdon opettaa kilpakosijani pelkäämään Velhovuorta ja Ahtia. Sinut kyllä säikyttelen niin pahanpäiväisesti, ettet enää ikinä tule minun vastuksikseni. (_Kaarlo liikkuu lymypaikassaan._) Vait! Tuolla hän onkin!... Tähän asetun väijyksiin ... ja tulkoonpa nyt ken tahansa, hän joutuu tekemiseen Ahdin kanssa. (_Istuutuu pensaan taakse_). Kas niin, tahdotteko tanssia, kyllä minä tahdista huolen pidän. (_Virittää viulunsa ja soittaa muutamia tahteja säveltä N:o 4._)

KAARLO. Hän asettuu väijyksiin; mitä hänellä on mielessä? Hän soittelee... Kas sitäpä kelpaa kuunnella... Mitä! -- Ahdin laulu!

HANNU. He ovat varmaankin kovasti peloissaan.

KAARLO. Ahaa! Hän tahtoo näytellä Ahtia! Minun tulee mieleeni säestää hänen viuluansa (_soittaa hiljaa samaa säveltä_).

HANNU. Sepä merkillistä! Minä olin kuulevinani saman sävelen vuorelta tuolta ... vaan se oli varmaankin kuuma vereni, joka minut petti. Niin, niin ... ilma onkin täällä raskas ja helteinen. Totta tosiaan, vesikarpaleet juoksevat pitkin otsaani... Ajatteles, jos se ei olisikaan Yrjö, vaan ... vaan -- joku muu! (_Huutaa._) Ken siellä?

KAARLO (_vastaa kaiun tapaan_). Ken siellä?

HANNU. Mikä hirvittävä ääni! Sydämmeni pakahtuu pelosta! Aha, voisin hiipiä täältä yhtä rauhallisena pois ... kuin tänne tulinkin! Rohkeutta, Hannu, rohkeutta! (_Kovaa._) Ken se yösydännä piileksii minun vuorellani?

KAARLO. Ken kysyy?

HANNU. Sitä kysyy Ahti, koskenhaltija. (_Erikseen._) Koko ruumiini vapisee, kun tuota nimeä mainitsen.

KAARLO (_esiytyy_). Astu esiin silmieni eteen!

HANNU (_kavahtaa ylös, vaan lankeaa samassa kauhistuneena kasvoillensa_). Haa, Ahti! Ahti! Ja aivan tulipunaisena! Voi minua! Nyt on loppuni tullut! Minä olen kuollut ... aivan kuollut! Hyvästi, kaikki maailman onni ja Riitta myös!

KAARLO. No, sanotko vieläkin olevasi Ahti!

HANNU. En, en! Sitä en enää koskaan sano!... Minä olen köyhä, kurja, niinkuin näet, ja sinä et suinkaan tahdo näin viheliäisen raukan päiviä lopettaa. (_Tahtoo hiipiä pois._)

KAARLO. Sitä sinä et voi tietää! Jos minä nyt soittelen sinulle, jotta sinä tanssit itsesi aivan mielettömäksi ja vihdoin, syökset kuperkeikkaa kosken kuohuihin -- mitäs siitä arvelet?

HANNU. Älä Herran tähden! Salli minun mennä rauhassa vielä tämä kerta.

KAARLO. No niin! Huonon viulun vinguttajan voin minä milloin tahansa hengiltä ottaa, -- siitä ei kysymystäkään. Mutta koska minä tapasin sinut täältä, niin etpä pääse niin helposti käsistäni. Sinä tulit tänne Riitan vuoksi -- minä tiedän sen --, vaan rangaistukseksi täytyy sinun luopua hänestä, ja jos hetkestä alkaen häneen vilkaisetkaan, tulet sitä katkerasti katumaan. Silloin et saa yönlepoa etkä päivän rauhaa, tontut elämöivät talossasi ja hävittävät kaiken tavarasi, para latkii kerman maitopytystäsi, painajainen ajaa hevosesi kuoliaaksi, maahiset raiskaavat niittysi, pakkanen panee peltosi, kummitukset tanssivat vuoteesi ympärillä, ja ennen kukon laulua on pahahenki kolmasti iskenyt kyntensä kiinni sinun kurkkuusi!

HANNU (_vavisten_). Herran tähden, lakkaa jo. Minä vannon sinulle, etten ikinä tule Riitan mieheksi. (_Rientää pois._)

KAARLO (_yksin_). Hyvästi, sinä kelpo viuluniekka!.. Ha! ha! ha! Hän juoksee niinkuin yhä vielä olisin hänen kintereillään. Minun koenäytökseni Ahtina onnistui oivallisesti! Nyt saavat Yrjö ja pikku Riitta rauhassa tavata täällä toisiansa.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

KAARLO. KUSTAA.

KUSTAA. Nyt ystäväiseni voit sinä syystä väittää, että täällä Taalainmaalla voi sotkeutua mitä hullunkurisempiin seikkailuihin. Aatteles, että Aksel-paronimme --.

KAARLO. Olen sekä nähnyt että kuullut kaikki tyyni, ja tunnustaa täytyy että tämä tarina sai oivan lopun.

KUSTAA. Niinpä niinkin. Mutta tämä onnenpotkaus on tehnyt kokonaan tyhjäksi meidän matkasuunnitelmamme... Jospa minäkin joutuisin tuommoiseen hauskaan seikkailuun, niin olisin matkaani kaikinpuolin tyytyväinen.

KAARLO. Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Ennen päivän koittoa on toivosi toteutunut. (_Luo katseensa sivulle._) Katsopas tuonne!

KUSTAA. Kaunis tyttö!

KAARLO. Hän itkee... Hyvä! Seikkailu tulee sitä vaihtelevammaksi.

KUSTAA. Hän tulee kuin kutsuttu! Minä riennän heti paikalleni. (_Hän pistäikse pensaan, Kaarlo kallion taakse. Riitta esiytyy Yrjöä etsiskellen._)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

RIITTA. ENTISET (_piiloutuneena_).

RIITTA. Yrjöä ei kuulu... Minkätähden hän ei tule minulle päätöstä ilmaisemaan? Voi Yrjö parka! Isä on minua kohtaan kovin ankara ja säälimätön. Hän tietää kyllä hyvin, että minä vihaan tuota ilkeätä Viulu-Hannua pahemmin kuin itse paholaista ja kuitenkin pakoittaa hän minua hänelle vaimoksi menemään. Vaan ei! Ennen kuin rupean Hannun vaimoksi, ennen siskoksi Vellamon neitosille tuonne kosken vaahtoisen vaipan alle. (_Kaarlo soittelee muutamia tahteja säveltä N:o 4._) Voi mitkä sävelet! Entä jos se olisi Ahti! Ennen muinoin oli hän ystävällinen kaikkia niitä kohtaan, jotka kärsivät vääryyttä ja tarvitsivat apua. Mitä jos minäkin uskoisin murheeni hänelle. Niin! Kun elämä on kuolemaa kamalampi, täytyy uskaltaa kaikkea. -- Lapsuudessani kuulin kauniin laulun, sen sävelet tunkeutukoot aina pyörteiden syvyyteen saakka.

*Laulu N:o 10.*

Oi, haltija, aina soittosi soi sulokielin, kun tyyntyy yö! Mua koitoa etkö sääliä voi? Niin raskaasti rintani lyö! Oi, Ahti, oi, Ahti, armosi suo ja hoiva ja rauhaa mieleeni tuo! Sua kutsun!

KAARLO (_piilostaan_). Ken kutsuu Ahtia yön hiljaisuudessa?

RIITTA. Onneton tyttö raukka, jonka koko maailma on hyljännyt. Kultani on riistetty pois ja minut on luvattu vaimoksi sille, jota minä kaikkein enimmän vihaan. Minulla ei ole koko maailmassa ketään, joka tahtoisi minua auttaa, ja sentähden rukoilen nyt sinun apuasi.

KAARLO. Mitä anot siis minulta, lapsukaiseni?

RIITTA. Sinä olet niin äärettömän rikas, linnasi on puhdasta kultaa ja jalokivin koristeltu. Mutta Yrjö parkani on perin köyhä. Jos hänellä olisi edes pieni maja, niin olisi onnemme täydellinen. -- Oi armias Ahti! Älä salli heidän eroittaa meitä toisistamme! Tuo hyvä maksaa sinulle ainoastaan pivon täyden kultaa ja sitähän sinulla on niin suunnattoman suuri paljous. Oi, ole armias, äläkä salli kahden sydämmen joutua ikuiseen onnettomuuteen!

KAARLO. Älä pelkää, lapsukaiseni! Sinun rukoukses hellyttää kalliotkin säälin kyyneliin. Mahtava haltia on kuullut viattoman pyyntösi ja tahtoo olla lempeä sinua kohtaan. (_Syrjään Kustaalle, ojentaen samassa kätensä hänelle._) Sinä tahdoit mihin hintaan tahansa joutua seikkailuun. Hyvä! Nyt on sinulla tilaisuus.

KUSTAA (_heittää hänelle suuren rahakukkaron_). Lahjoittaa rahakukkaroni. Luonnollisesti! (_Yrjö tulee, vaan jää seisomaan sanatonna Riitan eteen_).

KAARLO (_Yrjölle, rahakukkaroa osoittaen_).

Tään kullan sulle Ahti lahjaks' suo: sun majahas se iki onnen tuo ja ilokäet kukkumahan saa, ja murheen usvat poijes karkoittaa. Äl' lahjaa kammo, vaikka vetten alta Sen sydänyöllä saatkin haltialta; sill' avun siunatun mä sallin sille, ja siitä riemuitsen, kun viaton ja puhdas lempivillä sydän on. Niin -- rakkaus ja lemmen liekki pyhä Se leimutkohon maailmassa yhä! Sen hehkua, sen taivahista tulta ei köyhyys, puute, sammuttaa saa sulta. Siks' aarteitteni ukset vaskiset sun morsiolles olkoot avoimet!

(_Antaa rahakukkaron Riitalle._)

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

YRJÖ, RIITTA, (_kohta sen jälkeen_) LIISA, MATTI, HANNU Y. M.

RIITTA. Kas niin, Yrjö! Nyt ovat murheemme, päivät olleet ja menneet. Voi, sinä antelias Ahti kulta!

YRJÖ. Niin, Jumalan kiitos! Nyt alkaa onnemme aika! Mutta minä en voi käsittää, miten tämä kaikki tapahtui, ja parasta liekin, etten sitä ollenkaan käsitä.

LIISA (_tulee juosten_). Joudu, joudu pois, Yrjö! Kaikki tulevat tänne, ja jos Mattivaari tapaa sinut täällä Riitan luona, niin suuttuu hän vallan silmittömäksi.

YRJÖ. Ei mitään vaaraa! Häntä en enää pelkää.

RIITTA. Voi, Liisa! Minä olen nyt niin iloinen ja onnellinen

*Laulu N:o 13.*

(_Tanssikööri._)

Jo taukos tuolla tanssi Ja leikki loppui myös Ja tyhjäks jäi myös nummi. Sua kiitän, Viulu-Hanssi! Sä oivasti teit työs Ja sompaa et sä helli. Riemuin tanssittiin Hei, hei! Jalkaa poljettiin. Hei, hei! Nyt vuorella rauhassa katsella voi Kun koittavi päivän koi.

MATTI (_lähestyy Yrjöä, joka on jäänyt seisomaan Riitan viereen_). Oletko unhottanut, mitä sinulle vasta sanoin? Sinulla näyttää olevan hyvin huono muisti.

YRJÖ. Ei, Mattivaari! Minulla on erittäinkin tarkka muisti! Ja aina säilyy mielessäni jäähyväislauseesi: «Jospa sinulla vaan olisi niin paljon rahaa, kuin Riitta saa myötäjäisiksi, niin saisit paikalla tytön omaksesi.«

MATTI. Niin sanoin ja sanoissani pysyn myös.

YRJÖ. Katsoppas, Mattivaari, tätä kukkaroa! Katso tarkkaan! (_Avaa kukkaron näytellen rahoja Matille._) No, onko tässä mielestäsi tarpeeksi suuri summa?

MATTI (_hämmästyneenä_). Mitä ihmeitä! Kirkasta kultaa! Ja tämä kaikki on sinun?

RIITTA. Niin, sen on hän kunniallisesti saanut, sen voin vakuuttaa!

MATTI (_Yrjölle_). Sinähän olet siis upporikas! Mutta minkä tähden et ilmoittanut sitä minulle, kun viimeksi asiasta puhelimme? Nyt täytyy Riitan mennä Hannulle vaimoksi, sillä minä olen luvannut tyttäreni hänelle ja tiedäthän, ettei Mattivaari sanaansa syö.

YRJÖ. Jollet paikalla luovu tytöstä, niin minä lyön sinut kuoliaaksi. (_Hyökkää Hannua vastaan_).

HANNU. Veli kulta, rauhoituhan toki... Niin, niin ... tehdään nyt jälleen sula sovinto ja jätetään pois nuo vanhat vihat.

RIITTA (_menee heidän väliinsä ja ottaa ystävällisesti Hannua kädestä kiinni_). Kuule, Hannu!

HANNU (_kääntyy pois Riitasta_). Päästä minut irti! Anna minun olla!

RIITTA (_häntä hyväillen_). Mutta kiltti Hannu! Minähän se olen!

HANNU (_poispäin kääntyen_). Päästä minut! Päästä minut!

RIITTA. Ainoastaan pari sanaa ... käännyhän toki ja katsahda minuun.

HANNU. Katsahtaa sinuun! Ei kiitoksia! Sen saisin kalliisti maksaa.

RIITTA. No, mutta kuulehan...

HANNU (_peittää käsillään kasvojaan_). Ei, ei! Se ei auta! Minä en uskalla katsoa sinuun, enkä tohdi kuunnella sanojasi. Mene tiehesi, äläkä koetakaan houkutella minua mieheksesi. Luuletko, että minä tahtoisin asua yhdessä kummitusten, tonttuin ja haltijain kanssa. Menitpä kenen vaimoksi hyvänsä, se minusta on yhdentekevää, kunhan vaan en joudu tekemiseen painajaisen ja paholaisen kanssa. -- Yrjö, auta minua, minä rukoilen, ota tyttö omaksesi, jotta hän jättää minut rauhaan! Minä en huoli hänestä.

MATTI. Mutta Hannu, sinähän olet aivan pähkähullu!

HANNU. En suinkaan! Vaan siksi voisin tulla, jollen antaisi tyttöä Yrjölle. Anna sinä hänelle tyttäresi mitä pikemmin sitä paremmin! -- Minä en kosi enää sinä ilmoisna ikänä.

MATTI. No, olkoon menneeksi! (_Riitalle_). Koska Hannu päästi sinut vapaaksi ja koska minä -- niinkuin moni muukin isä -- menettelin tuhmasti sinulle miestä valitessani, niin jätän tuon toimen nyt sinun tehtäväksesi. Kaiketi itse onnistut paremmin.

YRJÖ ja RIITTA. Kiitoksia, vaari kulta! Jumala sinua siunatkoon!