Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders.

VELHOVUORELLA

YKSINÄYTÖKSINEN LAULUNSEKAINEN IDYLLI

Kirjoittanut Erik Bögh

Suomentanut Niilo Sala

Ensimmäisen kerran julkaissut U. W. Telén 1898. Digitalisoitu vuoden 1914 toisesta, kielellisesti uudistetusta painoksesta.

HENKILÖT:

MATTI. RIITTA, hänen tyttärensä. YRJÖ } HANNU } talonpoikaiskansaa. LIISA } KAARINA } AKSEL, parooni } KAARLO, maalari } matkustavaisia. KUSTAA, tilanhaltija } Taalalaismiehiä ja naisia.

Tapaus Taalainmaakunnassa.

_Kaikki kappaleessa tarvittavat nuotit lauluihin ja tansseihin pianosäestyksen kanssa ovat 13 markalla saatavissa Savolan kirjakaupassa Kuopiossa._

_Näyttämö kuvaa vuoriseutua. Perä-alalla näyttämön poikitse vuorirotko, Oikealla ränstyneen vesimyllyn katto; sen takana kulkee rotkon ylitse vuoritie porraspuineen. Molemmin puolin kalliota ja kuusimetsää._

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

_Taalalaispoikia ja tyttöjä (piiritanssissa)._

LIISA (_tanssii piirin keskellä erään taalalaispojan kanssa_). HANNU (_piirissä toisten joukossa_).

*Laulu N:o 1.*

TANSSIKÖÖRI.

Nyt poika murheensa unhotti kai, Kun sulon kultansa kohdata sai. Morsiamen sievän kunniaks' Metsäkin on käynyt vihannaks' Vanhat ja nuoret Pois, pois nyt surut sekä huolet! Tanssi ja laulu Vaan soikohon ja riemun pauhu.

(_Poika, joka on tanssinut Liisan kanssa, poistuu piiristä, joka vähitellen vetäytyy vastakkaiselle puolelle näyttämöä_).

LIISA.

Mä metsät etsin ja kentät kuljin Ja kaihon rintaani koito suljin, Ma kuljin kauas ja etsin vain Ja vuotin armasta kultoain.

POJAT.

(_tanssivat piirissä Liisan ympärillä_).

Oi kuullos immyt, sä armahainen, Täss' on sun sulhosi kaunokainen, Hän sua laulain nyt tervehtää Ja morsiusseppele sulle jää.

(_Liisa valitsee poikain joukosta Hannun ja tanssia pitkitetään niinkuin ennenkin_).

KÖÖRI.

Nyt neito murheensa unhotti kai, Kun kultans' armahan kohdata sai. Sulhasen kaunihin kunniaks Metsäkin käynyt on vihannaks Vanhat ja nuoret Pois, pois nyt surut sekä huolet! Tanssi ja laulu Vain soikohon ja riemun pauhu.

HANNU (_poistuu piiristä, tanssi taukoaa_). Kas niin, riittää kerraksi. Tämä piiritanssi käy ajan pitkään niin väsyttävän ikäväksi.

LIISA. Kyllä kai, Viulu-Hannu! Sinusta lie jo hyväkin aika lopettaa tanssi ja saahan se jo loppuakin, sillä olethan ollut ikävissäsi koko ilkkosen illan.

HANNU. Minäkö?

LIISA. Niinpä niinkin, Hannu parka, minä tiedän kyllä, ettei kultakanasi ole täällä, ja eihän silloin voi mikään hauskuttaa.

HANNU. Ketä tarkoitat?

LIISA. Vielä kysytkin! Minä näetkös olen pitänyt sinua silmällä ja tiedän kyllä, mitä kaikki muutkin tietävät. Kuules, sanonko kultasi nimen?

HANNU. No annas kuulla!

LIISA. Alkukirjain on R.

HANNU. Entäs sitten?

LIISA. Toinen on i.

HANNU. Rii... eihän siitä synny sen enempää.

LIISA. Vai ei!..... Riitta .... kuulitkos: Riitta! Riitta! Vaan siitä ei kai sittenkään synny sen enempää.

HANNU (_iloisesti_). Ah, lakkaa jo Liisa!

LIISA. Kas, sattuipas paikalleen! Tulit heti iloiseksi, kun kuulit hänen nimensä. -- Se on oikein se. Mutta kuitenkin tahtoisin varoittaa sinua rakastamaan vähän varovaisemmin, eikä niin tulen palavasti. Tottahan muistanet vielä, kuinka viimeksi soittelit tanssiaisissa kotikylässä ja kuinka kokonaan kadotit ymmärryksesi, kun Riitta ilmestyi. Silloin et enää kuullut etkä nähnyt, vaan soittelit niin hurjasti, että kaikki luulivat itse Ahdin käyrää pitelevän.

HANNU. Liisa, älä hiisku sanaakaan Ahdista! Muista toki, että koski pauhaa tuolla ihan lähellä ja että Ahti on siellä usvavaipan alla eikä salli itseänsä pilkattavan, ei varsinkaan nyt, kun on Juhannusaatto ja vielä torstaiilta. Ja ajatteles, että me seisomme (_katsoo ympärilleen_) keskellä Velhovuorta!

LIISA. Niin, sinä olet oikeassa, Hannu. Mutta jos minä antaisin Ahdin itseäni säikyttää, niin voisinpa helposti unhottaa erään toisen asian, joka minun oli sinulle sanottava, Hannu rukka; minä voisin jälleen sinut peloittaa, jos vaan tahtoisin.

HANNU. Ei, Liisa, sitä sinä et voisi.

LIISA. No, saadaanpas nähdä, kuinka levollisesti sinä kuuntelet kertomustani. (_Tähdellisesti:_) Yrjö on tänään tullut takaisin Tukholmasta.

HANNU (_levottomasti_). Yrjö!... Yrjö!... Liisa, kuka sen on sanonut?

LIISA. Ei kukaan muu kuin Riitta.

HANNU. Riitta!

LIISA. Niin juuri hän, pidä varasi, Hannu! Tiedäkin, että Riitta on suuremmassa vaarassa Yrjön kuin itse Ahdin takia.

HANNU. Oi, kerro, kerro minulle.

LIISA. Kyllä, kyllä, kun vaan maltat mielesi ja annat vähän aikaa... Jos heti näet kertoisin, niin tulisit jälleen hurjapäiseksi ja soittelisit päin seiniä koko illan. Hellitäs meille ensin reima polska, sitten saat kuulla kaikkityyni.

HANNU (_tarttuu hänen käteensä_). Mutta Liisa kulta...

LIISA (_työntää hänet pois luotaan_). Ei sanaakaan, Hannu! Viulu käteen ja jousi toiseen!

HANNU. Oi, hyvä, kiltti Liisa kultani!

LIISA (_uhkaa häntä sormellaan_). Suu poikki korvia myöten, Hannu! Tee mitä käsken; sillä tiedäthän, että jos kiltti Liisa kultasi kerran suuttuu, niin et sinä saa kuulla puolta sanaakaan!

HANNU (_itsekseen_). Parasta on, että tottelen häntä (_menee vuoren juurelle ja ottaa viulunsa_). Hei pojat! Nytpä saatte kerrankin tanssia oikein reiman polskan!

LIISA. Vaan täällä on niin tukalaa; menkäämme nurmelle tuonne!

KAIKKI. Niin, niin, menkäämme sinne! (_Hannu soittaa polskaa, muut ottavat toisiaan kädestä, ja poistuvat karkeloiden oikealle. Musiikki hiljenee tanssijain loitotessa, kunnes se kokonaan taukoaa, vaihtuen seuraavaksi lauluksi_).

TOINEN KOHTAUS.

AKSEL, KAARLO _ja_ KUSTAA (_matkapuvussa. Kaarlolla pitkä musta parta, olkihattu, alaspäin käännetty paidan kaulus, punainen mekko ja kasvilaukku selässä. Aksel metsästyspuvussa. Kustaalla vaaleat kesävaatteet ja matkalaukku_).

*Laulu N:o 2.*

AKSEL, KAARLO ja KUSTAA.

Mi riemu on huippuja tunturien Kera käyskellä pilvien kiitävien! Yli laaksojen katsehet kauaksi kantaa Ja aatoskin etsivi taivahan rantaa Ja laulumme kaikuu Ja toiveita raikuu tuoll' äärillä ilmojen.

KAARLO.

On käyntini rohkea ja suruton, ja uljas on retkeni ja peloton. Kuin usva pois tieltäni estehet haihtuu ja surut ja huolet ne ilohon vaihtuu.

AKSEL.

Ei uuvuta uni, ei, ain' edespäin, ja ain' edespäin vaellamme me näin.

KÖÖRI.

Mi riemu on huippuja tunturien j. n. e.

AKSEL. Mitä näenkään! (_Katselee ympärilleen_). Tämä paikka ... onko tämä unta ... vai olenko tosiaan ollut täällä ennen? Tuo mylly ... tuo vuoren rotko -- tuo polku tuolla ... nuo pensaat tuossa kosken rannalla. Kaiken tämän olen nähnyt jo joskus ennen.

KUSTAA. Kummallista kyllä, mutta siltä tuntuu minustakin.

AKSEL. Niin ... nytpä tajuan asian laidan. Olemme molemmat katselleet tätä maisemaa neljän seinän sisällä. Muistatkos? Viime talvena Kaarlon luona ... hänen atelierissään.

KUSTAA. Ah todellakin! Sehän oli sama taulu, jonka kuningas osti! Tämä paikka on siis epäilemättä Velhovuori.

KAARLO. Aivan niin! Ja nyt juuri, Juhannusyön tullen, on soveliain aika tarkastella tätä eriskummallista paikkaa.

KUSTAA. Mutta ettehän täällä vaan joudu lumoihin.

KAARLO. Mitä vielä! Mutta jos muuten tahdot tietää tulevaisen elämäsi vaiheista, niin ei siinä tarvitse muuta kuin puoliyön aikana mennä vuorelle ja nukahtaa sinne. Ja jos sinulla on uskoa, sinapin siemenkään niin näet unissasi ihanan immen. Hän lähestyy sinua hellin, viattomin silmäyksin ja juuri tämän impyen on kohtalo sinulle ikiystäväksesi määrännyt.

KUSTAA. Kuinka! ihanan immenkö?

KAARLO. Niin, tai voisihan sinulle ilmestyä leskikin, kuka sen niin tarkoin tietää. Kuten sanoin, sinä näet, sinä näet hänet, jonka sallimuksen salaiset vallat ovat sinulle aviosiipaksi määränneet. Tiedäthän muuten, että kaikki avioliitot säädetään taivaassa.

AKSEL. Taivaassa! No se on sentään jokin lohdutus, etenkin minulle, joka varmaankin täällä maan päällä elän ja kuolen vanhanapoikana.

KAARLO. Me pysähdymme siis tänne?

KUSTAA. Tottakai! Minä ainakin äänestän tänne jäämistä.

KAARLO. Vaiti veliseni. Tiedäthän että vapaasukuisilla on äänestäessä etuoikeus ja että aatelismiehen sana aina tukkii aatelittoman, suun. (_Akselille_). Mitä siis armollinen parooni asiasta arvelee?

AKSEL. En mitään.

KAARLO. Kas niin ... joko taas on niin pitkälle päästy? Siinä sinä seisot jälleen ajatuksissasi. Jätähän jo tuo Kaarinasi.

AKSEL. Salli jo tyttöparan olla rauhassa, hän on jo aikoja sitten joutunut unohduksiin.

KUSTAA. Kaarina! Ja aina vaan Kaarina! Tämä on varmaankin kahdestoista kerta, kun Kaarlo mainitsee hänen nimeänsä. No, sanokaa toki, kuka tuo merkillinen Kaarina sitten on!

AKSEL. Sen saat heti kuulla. Hän näetkös oli pieni, köyhä tyttö, täältä Taalain maasta kotoisin, vaan jo lapsuudessaan joutui hän Tukholmaan, jossa minun vanha tätini otti hänet luoksensa kasvattaen häntä omana lapsenansa. Ensin leikimme yhdessä, mutta vähitellen muuttui leikki todeksi. Hän kasvoi, sukeusi soreaksi neidoksi, oikein lumoavaksi kaunottareksi.

KAARLO. Se on tietty se ... ja hänen ihanat silmänsä hurmasivat sinut kokonaan -- sehän luonnollista onkin -- ja niin päätit sinä korottaa tuon keijukaisen omaksi paroonittareksesi, sukusi suureksi harmiksi. Mutta toisinpa oli kohtalo määrännyt. Eräänä aamuna oli tuo pikku velho kadonnut aivan kuulumattomiin. Kielikellot vakuuttivat hänen joutuneen ryssän reppuun. Mutta veli Aksel, ällös olko milläsikään. Kun minä kerran rupean oikein tyystin etsimään, niin ehkäpä löydän täältä Taalainmaalta sinulle toisen pienen Kaarinaisen ja vieläpä oikein vanhaa, oivaa lajia. Minä en tarkoita tuommoista, joka antautuu ryssäin tai turkkilaisten ryöstettäväksi, -- en suinkaan, vaan

«Mi loistaa tähden lailla Ain impein joukossa.«

AKSEL. Älä huoli vaivata itseäsi. Minä sain jo kyllin yhdestäkin Kaarinasta.

KAARLO (_katsoo vuorelle_). Katsos tuonne! (_Riitta kulkee vuorella_). Tuolta tuleekin kaunis tyttönen. Pidä varas, ehkä hän on

«Tuo tähti ihanainen Joukossa impien.«

(_Poistuvat koettaen piiloittua._)

KOLMAS KOHTAUS.

ENTISET. RIITTA.

*Laulu N:o 3.*

RIITTA.

Riemusta helkähdellen laulu sydämeni soi! Rallala lalla lalla -- syyn ken arvata voi? Tänne mä linnun siivin hiivin piilohon. Etsivät kutsuin kaikki turha, turha se on! Sen, jota kaihoin etsin vuorilla kohtaan. Ralla lallala lallala lalla laulan vain. Ralla lallala lallala lalla laulan ain.

Riemusta helkähdellen laulu sydämeni soi! Kultani kukkasaika jälleen luokseni toi. Kohta jo kukkaspaulan saanen kulmillen. Häissäni sitten hyörin, pyörin ja riemuitsen. Koittaos, joutuin koita, toivoni päivyt! Ralla lallala lallala lalla laulan vain. Ralla lallala lallala lalla laulan ain.

AKSEL (_Kaarlolle_). Maalarin silmä näyttää mieltyneen tuohon keijukaiseen.

KAARLO. Niin, hän on todellakin viehättävä! Kuules Aksel! Sinun pitää, nyt auttaa minua pikku salajuonessa. Menehän ja pidätä tuota visertelevää ilolintua hetkinen paikallansa, jotta saan hänen ihanista kasvoistansa edes ääriviivat piirretyksi. (_Ottaa esiin paperin ja rupeaa piirustamaan_).

RIITTA (_näkee vilahduksen Kaarlosta_). Tuolla seisoo hän väijyksissä. Tuitui! Näen kyllä sinut, hulivili!

KAARLO. Tuitui!

RIITTA. No, Yrjö, astu esiin piilostasi! Joudu, joudu! Oma Riittakultasihan sinua odottaa.

KAARLO (_Akselille_). Joudu, Aksel! Muuten pilaat kaikkityyni.

AKSEL (_astuu esiin_). Sinähän se oletkin, armas Riittaseni!

RIITTA. Huu! Ethän sinä olekaan sinä!

AKSEL. Mitä! Enkö minä ole minä? Kuka muu sitten voisin olla? Katsohan toki tarkemmin!

RIITTA. Et, et! (_Tahtoo mennä_). Huu!

AKSEL. Miksi tahdot mennä pois? Näethän, että olen siivo ja rehellinen matkamies. Tulin tänne vuoristoon ja väsyksissäni jäin tänne levähtämään. Sitten kuulin sinun suloisen laulusi, mutta en hievahtanut paikaltani, ennenkun itse kutsuit minua luoksesi. Silloin lähestyin sinua -- sillä luulin sinulla olevan jotain asiaa --, ja tässä minä nyt olen. No, olenko mielestäsi niin hirvittävän näköinen?

RIITTA. Ethän toki! Sinä näytät kutakuinkin ihmisen tapaiselta.

AKSEL. Vai niin! Kiitän siitä!

RIITTA. Kiitä Jumalaasi, että näytät siltä.

AKSEL. Niin teenkin, mutta kun ensi silmäyksellä näin pahanpäiväisesti säikyttää nuorta tyttöä, niin täytyy olla joko kauhean ruma tai aivan rosvon näköinen. Sanoppas, kiltti tyttöseni, keneksi minua luulet? Kenties ryöväriksi?

RIITTA. Enpä niinkään! Näetkös, täällä Taalainmaassa ei ole ryöväreitä, jotka meitä säikyttäisivät ellei karhuja sanoisi ryöväriksi. Mutta koska puhuit, älysin heti, että lienet mitä lienetkin, niin et ole karhu ainakaan.

AKSEL. Kenties ensin arvelit minua joksikin haltijaksi? (_Nauraa._)

RIITTA. Niin, niin ... se ei ole ensinkään naurun asia. Sillä tiedäkin, että tällä vuorella pidetään kummallista menoa sydänyön aikana. Useasti kuuluu silloin tuolta kosken rannalta sekä soittoa että laulua, ja onpa niitäkin, jotka sanovat, että hän itsekin joskus ilmestyy tuon myllyn luona, jossa sinut äsken näin.

AKSEL. Ahaa! Nytpä luulen ymmärtäväni -- sinä tarkoitat --

RIITTA. Kun minä näin sinun lähestyvän, niin luulin ihan varmaan, että hän oli noussut tuolta alhaalta.

AKSEL. Kuka hän?

RIITTA (_katselee tuskaisella pelolla ympärilleen_). Hm! Jopa nyt peräti! Kukas muu kuin Ahti.

AKSEL (_teeskennellyllä tietämättömyydellä_). Ahti! Mikä se on?

RIITTA. Hirveä kosken haltija tietysti!

AKSEL. Nyt en ymmärrä sinua.

RIITTA. Voi kuinka olet tuhma! Etkö todellakaan tiedä mitään Ahdista? Ethän vaan liene pakana!

AKSEL. En, en! Kyllä minä olen sinun ristiveljesi. Mutta selitä nyt, mikä tuo Ahti sitten on?

RIITTA. No se on semmoinen haltija, jolla on vilpoisa linnansa tuolla kosken kuohuvissa hyrskyissä, ja joka ei koskaan löydä lepoa eikä rauhaa, niinkuin laulussakin lauletaan.

AKSEL. Missä laulussa?

RIITTA. No mutta sinä olet kokonansa poissa laidoilta, -- Ahdin laulussa. Etkö tiedä edes sitäkään. No kuulehan siis, minä laulan sen sinulle.

*Laulu N:o 4.*

Miss' syöksyvi vuorilta virran vyö ja pauhaten paasia vasten lyö, siell' alla sen paateron vaahtoisen on Ahdilla luolansa vilpoinen. Jos suv'yössä rauhaisassa käyt yksin sä rantamaa, niin kuohujen pauhinassa soi laulua hurmaavaa. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi kuohuissa laulavi laulelon. Älä jää, älä jää sitä kuuntelemaan! Se lumota vois sinut kerrassaan.

Mut syksyllä myrsky kun pauhoaa ja voihkavi kaihoa katkeraa ja syysyö kun peittävi pilviseen jo vaippaansa taivahan tähtineen, niin kantelo kuohuissa kaikuu ja kiehtoen, tenhoten soi, se riemua raikasta raikuu ja itkien vaikeroi. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi kuohuissa laulavi laulelon. Älä jää, älä jää sitä kuuntelemaan! Se lumota vois sinut kerrassaan.

AKSEL (_itsekseen_). Tuon laulun tunnen jo aikaisimmasta lapsuudestani; se herättää rinnassani muistoja ... suloisia muistoja, jotka minun täytyy karkoittaa. (_Ääneen._) Sinä tyttönen olet kai itse nähnyt Ahdin istuvan tuolla kosken kuohuissa ja olet kuullut hänen kanteleensa kaikua jonakin ihanana juhannusyönä?

RIITTA. En, sitä onnea ei ole minulle suotu! Ja nykyään ilmestyykin hän ani harvoin vaahtovaippansa alta.

AKSEL. Ja minkä näköinen hän sitten on?

RIITTA. Niin, hän voi pukeutua milloin miksikin. Miten vaan itse tahtoo. Mutta useimmiten on hänellä punertava viitta ja punainen lakki. Vanha Kaisa on hänet monesti nähnyt sellaisissa pukimissa.

Mutta tässähän laulelen ja juttelen vanhoja tarinoita, niin että sinä kokonaan ikävystyt. -- Etkö tahdo tulla isäni luokse? Hän asuu tuossa aivan lähellä.

AKSEL. En, tyttöseni! Kyllä minä menen matkoihini, sillä varmaankaan sinä et tullut tänne minun tähteni, -- Herran haltuun! Kiitoksia kauniista laulustasi. (_Menee, mutta ilmestyy kohta erään kallion takana ja puhuu muutaman sanan Kaarlon ja Kustaan kanssa, jonka jälkeen jättää näyttämön_).

RIITTA. Kas tuopa vasta eriskummainen matkamies. (_Katselee hänen jälkeensä_). No, nyt hän meni menojaan. -- Mutta missä Yrjö viipyy? Pitihän meidän täällä tavata toisiamme, että saisimme rauhassa puhella keskenämme. Kun hän viimeksi oli vanhusteni luona, sanoi isäni hänelle, että Yrjön pitää ensin koota rahoja itselleen, ostaa talot ja tanhuat ja paljon muuta lisäksi, ennenkun saisimme mennä kihloihin ja solmita ikiliiton. Niin sanoi taatto -- ja kuitenkin kannan kihlasormusta povellani ja ikiliitot teimme jo lasna leikitellessämme. Siitä on jo paljon aikaa kulunut, vaan rakkauttani en voi koskaan unhoittaa.

*Laulu N:o 5.*

RIITTA.

Vait! Vait! Vait! Kenpä liikkui tuolla? Ken, ken? Enkö käynnin kuullut? En, en! Tuolla vuohi nuori, miss' on korkein vuori, huoletonna hypähtelee. Rastas lauluntansa lakkaa, unissansa yöhyt hiljaa henkäelee.

KAARLO ja KUSTAA.

Kuulehan, kuinka helkyttelee keijukainen! Hurmaavan näitkö katsehensa polttavaisen? Käypi ketterin kärpän askelin! Pikku perhonen, hetken herttaisen soit sä meille, armahainen!

RIITTA.

Voi! Voi! Voi! Suotta sulhoani vuotan. Miss' on armahani luotan? Laaksoss' yön on huntu, vuorill' illan tuntu. Ahti soittaa kanneltansa. Kastehelmet päilyy, vuokko hiljaa häilyy -- rintan huokaa huolissansa.

KAARLO ja KUSTAA.

Katsohan kuink' on nopsa poika riemussansa! Varmahan kiiruhtaa hän luokse armahansa.

YRJÖ.

Oi, mun armahain, taas sun nähdä sain! Sinun luonasi kaikkoo kaihoni, riemuisasti sydän sykkii.

RIITTA.

(_laulaa vuorostaan edellisen säkeistön_).

Armahansa kai kohdata hän sai! Usvat kaihoilun vaihtui riemuhun. lemmestä vain sydän sykkii!

NELJÄS KOHTAUS.

YRJÖ. KAARLO. RIITTA.

YRJÖ. Mun armas Riittaseni! Oi, kuinka sinä olet kaunis, paljon kauniimpi kuin ennen!

RIITTA. Ja sinä, Yrjö, sinä olet tullut niin reippaaksi ja uljaaksi! Mutta oletko muuten vielä samanlainen kuin ennen? Sinä katselet minua niin lempeästi ja ystävällisesti ja sinun kirkkaat silmäsi vakauttavat minulle, ettet ole unhottanut taalalaista tyttöäsi.

YRJÖ. En, rakas kulta, kuinka voisin hänet unhoittaa!

RIITTA. Eikä hänkään ole unhoittanut Yrjöänsä.

*Laulu N:o 6.*

Sä päivin askareissain ain' olit mielessäin, ja uinuessan' öisin sinusta unta näin. Ja minne aatos kiiti ain' aamuin, iltaisin? Se halki ilman liiti sun luokses, armahin.

YRJÖ.

Mull' aika vieri verkalleen ei tullut suvi vain. Kuukausihin ja vuosiin vertailin viikkojain. Ah, kaunis kevätpäivä jo koitti vihdoinkin! Mä ilman linnun siivin sun luokses kiiruhdin.

RIITTA. Oi, minä olen niin iloinen, niin iloinen! Ja nyt me emme enään koskaan erkane toisistamme, emmehän Yrjö?

YRJÖ. Emme, emme suinkaan, jos se vaan on minun vallassani.

RIITTA. Kaikki on nyt sinun vallassasi. Isällä ei enään liene mitään naimistamme vastaan. Sinä muistat kai, mitä hän lähtiessäsi sinulle sanoi.

YRJÖ. Muistan, muistan aina.

RIITTA (_keskeyttäen_). Hän sanoi näin. Yrjö poikani! Jos sinä anoisit tytärtäni ainoastaan polskan tanssintaan, niin siihen suostuisin mielelläni, sillä sinä olet reipas poika ja kestät kilpailun kenen kanssa tahansa, vaan avioliittoon --

YRJÖ. Niin, muistan sen kyllä. Aina sain kuulla tuota vanhaa virttä. Vaella sinä niinkuin muutkin taalalaispojat ulos maailmalle työtä etsimään. Seuraa heitä, ja jos todellakin olet niin ravakka kuin kehut olevasi, niin tule parin vuoden perästä takaisin ja tuo kultaa kukkarossasi. Silloin voit uudistaa kosintasi... Hyvästi siihen saakka! Nämä olivat hyvin ankarat jäähyväiset ja Jumala tiesi miten hän nyt minua tervehtii.

RIITTA. Mutta nyt sinä olet tullut takaisin, koetusaikasi on päättynyt, ja sanoihan ukko: «silloin voit kosia uudestaan.«

YRJÖ. Niin «silloin voit uudistaa kosintasi«, sehän oli hänen viimeinen sanansa. (_Loittonee hieman, miettiväisen näköisenä_).

RIITTA. Näetkös, Yrjö, minun mielestäni sinun pitäisi noudattaa vanhuksen neuvoa.

KAARLO (_erikseen_). Kuules vaan kuinka näppärästi hän neuvoja jakelee.

RIITTA. Mutta mikä sinun on, Yrjö? Miksi et virka mitään?... Epäiletkö vielä?... Vastaahan toki.

KAARLO (_erikseen_). Mikä lempo poikaa riivaa?

RIITTA. Yrjö! Yrjö! Sano, miksi vaikenet? Tiedäthän saavasi minulta myöntävän vastauksen. Puhu nyt vaan suusi puhtaaksi, äläkä, huoli jörötellä.

KAARLO (_erikseen_). Hitto vieköön, hän on oikea pölkkypää kosijaksi! Ja mitä lempoa hän sitten kuhnailee?

RIITTA (_itkusilmin_). Sinä et vastaa! Isäukkoni oli siis kumminkin oikeassa, kun hän sanoi: «Yrjön lempi se sulloo suot ja tallaa maat yhden ainoan päivän kuluessa, ja ensimäinen, johon hän rakastuu, on ensimäinen, jonka hän hylkää.« (_Menee hänen luokseen, lyöden häntä olkapäähän_) Eikö totta, Yrjö! Olinhan minä kuitenkin sinun ensimäinen rakastettusi.

YRJÖ. Se on totta! Kaiken maailman tytöistä olet sinä ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakastettuni. Ja, tuli mitä tuli, sinun täytyy tulla omakseni.

RIITTA. Se on tietty se! Ja kun nyt isäni antaa suostumuksensa, kuten minä puolestani olen aikoja sitten jo antanut, niin mitä muuta enään puuttuukaan?

YRJÖ (_korvallistaan raapien_). Puuttuu vielä tuo kultainen kukkaro.

KAARLO (_erikseen_). Kultainen kukkaro -- sepä ikävätä!

RIITTA (_lempeästi nuhdellen_). Oletko siis unohtanut kullan hankkimisen? Kuinka semmoista voikaan unohtaa! Juuri sitä vartenhan sinä lähdit matkalle.

YRJÖ. Sinä olet oikeassa, rakkahin! Minä lähdin rahan hankintaan, se on totta, vaan yhtä totta on sekin, että olen saanut ainoastaan muutaman äyrin kerätyksi. Ennen Tukholmaan tuloani luulin, että kaikki kadutkin olisivat siellä kullalla silatut ja että siellä jokainen voisi tulla upporikkaaksi. Mutta mitä vielä! Kadut olivatkin vaan tavallista kiveä ja jokaisella kivimukulalla oli kitsas omistajansa. Minä menin siis kirveineni pohattain työhön, raataen hiessä otsin aamusta iltaan saakka. Näin vietin kaksi pitkää, pitkää vuotta, ja kun ne olivat loppuun vierineet, olin yhtä köyhä kuin ennenkin. Ah, armahani! Sinä et käsitä, kuinka tuskallista on olla yksinänsä ja ventovieraana suuren kaupungin hälinässä.

RIITTA. Oi, Yrjöni! Sinä olet kovan koetuksen kestänyt!

YRJÖ. Kun kevät jälleen tuli, silloin oli kärsivällisyytenikin loppunut. Silloin saapuvat kiuru ja pääsky; _soivat korvissani_ samat laulut, samat viserrykset, joita niin usein olin kotilaaksossani kuunnellut, lapsuuteni muistot heräsivät ja heleä päivä paistoi jälleen öiseen mieleeni. Koko luonto riemuitsi ympärilläni, haastellen toivon, toivon ja vapauden kultaista kieltä ja silloin tuntui minusta kovin tukalalta rahan vuoksi kantaa orjuuden iestä.

RIITTA. Rakas Yrjöni! Sinulla on vielä sama rehellinen sydän, kuin lähtiessäsikin. Vanhukset tosin sanovat sinua hitaaksi ja saamattomaksi, mutta pysy sinä vaan semmoisena kuin olet; pääasia on, että olet minun.

YRJÖ. Niin, Riittaseni! Sinun sulhasesi olen minä sekä Jumalan että ihmisten edessä, ja jos ei isäsi ole pahempi muita taalalaistaattoja, niin suostuu hän kyllä viimein pyyntööni. Nyt menen paikalla hänen luokseen ja pyydän sinua vaimokseni. Niin, usko pois, kultani! Tänä iltana minä puhun niinkuin parahin valtiopäivämies.

RIITTA. No, älä sitten täällä suotta kieltäsi tylsennä, vaan riennä isäni luokse!

YRJÖ. Hyvästi! Pian tulen takaisin! (_Hannu hiipii esille ja pistäikse piiloon sen kallion suojaan, jonka taakse Kaarlo on kätkeytynyt._)

*Laulu N:o 7.*

RIITTA.

Oi, rientäös vain, niin joutuimmittain me vuorilla taasen kohdatahan!

YRJÖ.

Kun tunturit nuo yön varjoja luo, niin luonasi olen taasen, niin luonasi olen heti taasen.

HANNU.

He aikovat kahden kesken kohdata, mut kolmanna minä olen mukana.

KAARLO (_itsekseen_).

Ma neljänneksi tahdon tulla.

RIITTA ja YRJÖ.

Mä täällä sun taasen kohdata saan, kun aurinko käypi vuorien taa, ja vierahan silmä nähdä ei saa ja kieliä yö ei saata.

KAARLO ja HANNU (_samallaaikaa_).

He kohdata täällä toisensa saa, kuin aurinko käypi vuorien taa, mut vierahan silmä nähdä sen saa -- yön kielautta ei voi taata.

YRJÖ.

Yks suutelo vain, oi, armahimpain, kun kotvahan sua en näe lain!

RIITTA.

Oi, riennä nyt vain, mun rakkahimpain! Näes, Ahti se vois mun viedä.

YRJÖ.

Mä ennemmin sua olin täällä, sua nopsempi ain' --

HANNU (_erikseen_).

Mä, helkkari vie, mä vikkelin toki heistä.

KAARLO (_samoin_).

Oho! Sä viimeksi tulet meistä!

KAIKKI NELJÄ.

Kun aurinko käypi vuorien taa Ja huntuhun hämyn peittyvi maa. Niin tänne sa silloin luokseni saa, Ma kaiholla vuotan täällä.