Part 5

-- Näytti kauniilta jälkesi, kuuletko, lähdettyäsi Kuusiniemeltä, -- sähähti hän. -- Sellaiselta siellä näytti kuin olisi muhamettilainen siellä raastanut. Muistatko sitä edes?

Andreas muisti ajatelleensa, että hän kerran tulisi seisomaan patruunan edessä puhumassa siitä asiasta. Vuosikausia olisi kulunut. Kaikki heidän välillään olisi jo unohdettuna. Hän, Andreas, yksinään ei olisi mitään unohtanut. Hymyillen hän silloin kerskuisi urotyöstään, nauttisi kostostaan ja toisen voimattomasta vihasta. Toisin kuin hän oli ajatellut oli kaikki käynyt.

Sitä muistaen Andreas nyt mykistyi. Sanaakaan hän ei löytänyt puolustuksekseen. Mutta Adrian Blidberg, joka luuli miehen vaitiolon johtuvan jostakin muusta, jatkoi:

-- Nyt tulet sinä minun luokseni ja pyydät apua. Sitä tulisi kaiketi antaa kiitollisuudesta sinua kohtaan, vai kuinka, sen vuoksi että olit niin kohtelias minulle? Mitä?

-- Minä otin, mikä minun oli, -- pääsi Andreakselta.

Hän ei kestänyt kauvempaa. Hänen ruumiinsa vapisi, ja hänen silmänsä pimenivät.

-- Mitä sanot? kuului pulpetin takaa.

Patruuna ällistyi niin, kun toinen juuri nyt tohti uhmailla, että hän luuli kuulleensa väärin.

Andreas puolestaan ei enää uskonut avunsaannin mahdollisuuteen, tai hän ei enään saanut sitä ajatelleeksi. Vanha viha heräsi hänessä. Hän astui oikopäätä miestä kohden pulpetin eteen ja sähisi hänelle päin silmiä:

-- Sinä ryöstit kodin ja konnun minulta. Sinä ajoit minut paljaan taivaan alle. Ei ollut sinun ansiotasi, että oli olemassa muita, jotka auttoivat minut pulasta. Tahdoin antaa sinulle muiston itsestäni ja kiitokset viimeisestä. En kerjää sinulta apua.

Niin sanoen hän löi lakin päähänsä, tempasi oven auki ja meni sulkematta sitä jälkeensä. Hän ajatteli hävittäneensä viimeisenkin avunsaannin mahdollisuuden ja luuli kaiken olevan lopussa.

Silmänräpäystä myöhemmin seisoi patruuna portailla, ja kuin unessa kuuli Andreas nimeänsä huudettavan. Kolme kertaa sai Blidberg huutaa ennen kuin Andreas pysähtyi ja katsahti taakseen.

-- Tule sisään vielä, niin saan puhua kanssasi, -- sanoi maakauppias.

Andreas totteli koneellisesti. Kun he taas olivat tulleet pieneen huoneeseen, viittasi maakauppias tuolille ja sanoi lyhyesti:

-- Istu.

Sitten meni hän takaisin entiselle paikalleen pulpetin taa ja alkoi puhua kuin ei mitään olisi heidän välillään koskaan tapahtunut. Rumat, lihavat kasvot elostuivat, silmät katsoivat terävästi ja viisaasti, suu sulkeutui lujasti ja päättäväisesti.

Andreas istui kuin nauloilla. Hän ei ymmärtänyt, mitä siitä kaikesta lopuksi tulisi. Ei myöskään ollut koskaan häneltä niin paljoa kyselty. Hän sai tehdä selvää itsestään ja vaimostaan, talostaan, suvustaan, pojastaan, kaikesta, mitä hänellä oli ja mitä hän ennen oli omistanut, mitä oli menettänyt, ja kuinka nyt eteenpäin ajatteli tulla toimeen. Kun tutkinto oli päättynyt, puristi maakauppias huulensa yhteen, ja hänen otsalleen kohosi poimuja. Andreas luuli siihen istumapaikalleen voivansa tuntea, miten terävästi toinen laski ja ajatteli.

Vihdoin sanoi Blidberg:

-- Tahdon miettiä asiaa. Mutta ennen uuttavuotta en voi mitään toimittaa. Silloin saat kyllä tiedon minulta, jotta voimme puhua vielä kerran.

Miten Andreas sen keskustelun perästä tuli rantaan veneelleen, sitä hän ei muistanut. Sinne hän joka tapauksessa pääsi, ja hän arveli itsekseen, että pahemminkin olisi saattanut käydä. Hänellä oli ainakin jotakin toivoa, sellaista kun se toivo nyt oli. Mutta iloinen ei hän kuitenkaan ollut, vielä vähemmän rauhallinen. Pahojen aavistusten ahdistamana ohjasi hän veneensä kotia kohden.

X.

Että Adrian Blidberg niin nopeasti muutti menettelynsä Andreasta kohtaan, ja että hän vähääkään panematta huomiota hänen kiivaaseen puheeseensa, niin äkisti kutsui hänet takaisin, se ei luonnollisestikaan tapahtunut ilman syytä. Tukeva maakauppias, joka muutamissa vuosissa oli tullut rikkaaksi mieheksi ja seudun valtijaaksi, oli nimittäin tunnettu siitä, että hän osasi hyvin valita ne uhrit, joita hän tarvitsi lisätäkseen rikkauttansa ja enentääkseen valtaansa niin pitkälle kuin nimi Blidberg oli tunnettu. Herkkätuntoisuus siihen nähden, miten muut häntä arvostelivat, ei ollut Blidbergin ominaisuuksia, ja että Andreas oli loukannut häntä persoonallisesti, se oli hänestä aivan yhdentekevää. Blidberg teki siitä vain sen johtopäätöksen, että Andreaksessa oli miestä pystymään kenties mihin tahansa, ja sellaiset henkilöt olivat Adrian Blidberpin mieleisiä, sillä niistä hänellä oli hyötyä. Kuten hämähäkki istuu verkkonsa keskellä ja houkuttelee kärpäsiä, jotka verettömiksi imettyään viskaa syrjään, samoin Adrian Blidberg istui konttorissaan ja veti uhrinsa luokseen rahan ja häikäilemättömyyden yhdistetyllä voimalla.

Pahempaakin kuin sellaista kuiskailtiin maakauppiaasta, ja se kaikki, mitä hän oli ansainnut, ei ollut tullut hänen käsiinsä edes lainmukaisen vääryyden tietä. Kukapa ei muistanut, miten Blidberg, kun salama iski alas Maröllä, käden käänteessä ansaitsi kaksitoistatuhatta kruunua vakuutuksesta? Jotkut sanoivat, että summa oli vieläkin suurempi, ja olipa se iso tai pieni, tietoja oli, että hän ansaitsi. Hirveä hälinä siitä syntyi, sillä ken päivän muisti, jolloin onnettomuus tapahtui, tiesi, ettei sinä päivänä pilveäkään näkynyt taivaalla Landsortin majakalta Arholmaan asti. Ei liioin ollut kukaan kuullut ukkosen käyvän. Kuinka suuri puuvarasto siellä oikeastaan oli, siitäkin oltiin erimielisiä. Ne, jotka tuntuivat hyvin olevan selvillä asiasta, olivat suorastaan tietävinään, että rakennustarpeet, jotka olivat Maröllä, olivat vain riukuja ja rankoja, joita tuskin olisi kannattanut pois kuljettaa. Siitä tuli tietysti oikeudenkäynti Blidbergin ja vakuutusyhtiön välillä. Herroja Tukholmasta tuli ja meni, he pitivät tarkastuksia palopaikalla ja kuulustelivat asiaa. Mutta Blidberg voitti jutun kaikissa oikeusasteissa. Hänellä oli selvät todistajat, jotka ottivat valallensa, kuinka kaikki oli käynyt, ja että palo oli raivonnut Maröllä, niin että koko saari oli näyttänyt olevan tulessa, se oli kyllin tunnettua.

Adrian Blidberg pisti vakuutussumman taskuunsa ja antoi ihmisten puhua, ja sitä nämä eivät suinkaan jättäneet tekemättä. Hänellä oli onnea vielä enemmänkin. Sillä hänelle sattui useammin kuin kerran, että tulipalo osui sopivasti. Eräänä yönä paloi asuinrakennus poroksi hänen päänsä päältä, ja itse hän hädin tuskin pääsi vahingoittumattomana. Jokainen saattoi nähdä, että hän oli ollut vähällä palaa sisään. Vanha palvelijatar, joka oli hoitanut taloutta maakauppiaan luona vuosikausia, ja joka yksinään oli ollut läsnä onnettomuustilaisuudessa, kylmetytti itsensä samana yönä ja kuoli vähän jälkeenpäin keuhkotulehdukseen. Ei ollut ketään muita kuin Blidberg, joka olisi voinut kertoa, miten asian todellinen laita oli. Laivoja, jotka korkeasti vakuutettuina olivat hukkuneet, oli hänellä myöskin ollut. Mutta kun laivat hukkuivat syys- ja kevätmyrskyissä, ei kukaan voinut todistaa häntä vastaan, ja kun onnettomuus sattui, teki se tehtävänsä perinpohjaisesti. Alukset saivat vaurioita ja upposivat. Miehistö hädin tuskin pelastui veneissään.

Sellaisia rumia juttuja puhuttiin runsaasti Blidbergistä tämän milloinkaan ottamatta vaivakseen sanoa niitä vastaan. Eräs hänen renkinsä, joka oli suuttunut ja kuului uhanneen isäntäänsä jollakin ilmiannolla, löydettiin jonkun ajan perästä kuolleena eräästä suosta sisämaassa. Siinäkin arveltiin Blidbergin käden olleen mukana. Eikä hän silloinkaan tehnyt mitään hillitäkseen huhuja, joita asiasta liikkui. Hänestä sanottiin, että hän mielellään tiesi olevansa peljätty ja että hän varoi vain yhtä asiaa: joutumasta tekemisiin lain kanssa.

Kaiken sen, mitä Blidbergistä puhuttiin, ja vielä enemmänkin tiesi Andreas. Hän tiesi vielä, että juuri sellaisia, jotka olivat joutuneet onnettomuuteen, etsi Blidberg, sai ne valtaansa ja teki ne juhdakseen. Sillä henkilöllä, joka tekee konnantöitä, täytyy itse rangaistuksesta säilyäkseen olla varmoja miehiä, joihin voi luottaa, miehiä, jotka ilman häntä eivät mitään ole eivätkä mihinkään kykene.

Sen vuoksi oli Andreas arka ja häpeissään sinä iltana tullessaan kotiin ja siellä vaimolleen kertoessaan, missä oli ollut ja mitä oli tapahtunut.

-- Hyvä, ettei se mennyt pitemmälle, -- oli Esterin vastaus -- Mieluummin menemme kodistamme ja menetämme kaiken, ennen kuin otamme apua sellaiselta.

Siinä asiassa luotti Ester mieheensä. Sillä oikein tämä oli tahtonut menetellä, tieten tahtoen ei Andreas milloinkaan ollut tehnyt sitä, mikä oli väärin ihmisten ja Jumalan edessä. Hänen käyntinsä Adrian Blidbergin luona, kun se pelkkään käyntiin rajoittui, tulkitsi vaimo teoksi, jota ei voinut pitää rikollisena silloin, kun hätä uhkasi ovella.

Syksy kului vähitellen, ja useammin kuin kerran oli Andreaksen kotona puute ruoasta. Kun korkoja piti viimeksi maksaa, otti nimismies kaksi lehmää. Kolmas oli vanha ja lypsi huonoa maitoa. Silakanpyydykset tuhoutuneet myrskyssä. Ja Andreas ei saattanut mennä Lars Petterin luo kerjäämään.

Joulu tuli, ja sellaista joulua eivät Ester ja Andreas olleet koskaan viettäneet. Jouluillaksi heidät kaikki oli kutsuttu enon luo, ja Johannes sai mennä, sillä hän oli lapsi ja tarvitsi vähän hauskuutta. Andreas ei tahtonut lähteä, kun ei luonnoltaan voinut näyttäytyä muille. Sen vuoksi jäi Esterkin kotiin.

Ilta kului kuin ei olisi juhlaa ollutkaan. Pöydällä puolisoiden välillä paloi lamppu. Ester oli ottanut esille raamatun, koska oli joulu, mutta ei Andreas eikä hän itsekään ajatellut lukea.

Kauvan istuivat he vaiteliaina. Vihdoin virkkoi Andreas:

-- Tällaiseksi et elämäämme ajatellut silloin kun tulit vaimokseni.

-- Älä siitä nyt puhu -- vastasi Ester.

-- Miksikä en? lausui mies. -- Kerran siitä on puhuttava. Ja sanon sinulle tänä iltana sen, mikä kuitenkin on sanottava. Niinkuin asiat nyt ovat, ei minulla ole muuta neuvoa kuin kääntyä Blidbergin puoleen. Käyköön sitten, kuinka on käydäkseen.

Kuukausia oli kulunut miehen virkkamatta siitä asiasta sanaakaan. Ester oli aivan unohtanut, että joku sopimus oli ollut kysymyksessäkään hänen miehensä ja pelätyn maakauppiaan välillä. Hän ei lainkaan osannut uskoa, että mies puhui täyttä totta.

-- Älä puhu sellaista nyt, -- pyysi hän. -- Älä jouluiltana.

-- Minusta ei tunnu, että tässä paljon joulusta tietäisimme, -- keskeytti Andreas. -- Tiedätkö sinä jotakin muuta neuvoa? Sano, jos tiedät!

Silloin painoi Ester kasvonsa käsiinsä ja itki hiljaa. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki paha nyt ollut heitä kohtaamassa. Kaikki, mitä ennen oli tapahtunut, tuntui hänestä mitättömältä sen rinnalla. Aavistuksen voittamaton tuska valtasi hänet. Oli kuin olisi mies sanonut myövänsä itsensä paholaiselle.

-- Minkätähden itket? kysyi Andreas vihdoin vasten tahtoansa. -- Vielä ei ole mitään tapahtunut.

Ester katsoi ylös.

-- Lupaa minulle, Andreas, -- sanoi hän, -- tapahtuipa mitä tahansa, että hänen kanssansa et koskaan ryhdy tekemisiin.

-- Miksi sellaista lupaisin? väitti Andreas. -- Voitko sanoa, minkä vuoksi?

-- Sen vuoksi, että sitten en saisi rauhaa. Sinun pitää toki ajatella vähän minuakin.

Andreas sävähti sitä kuullessaan, ja hänen äänensä oli kiivas, kun hän vastasi:

-- Sinua minä juuri ajattelen. Luuletko, että miettisin sellaista, jollei minun täytyisi pojan ja sinun vuoksi.

Hetkisen oli hän vaiti, ja hänen oikea kätensä puristui vitkalleen nyrkkiin.

-- Jos ei minun täytyisi pojan vuoksi ja sinun, niin menisin mereen. Ymmärrätkö nyt?

Silloin vaikeni Ester. Tuokion kuluttua hän nousi ja meni yksinään pihalle. Siellä oli maa valkoisena lumesta, naapuritalon ikkunasta loistivat joulukuusen sytytetyt kynttilät, ja monihaarainen joulukynttilä valaisi pöydältä.

Yksinään seisoi Ester ulkona, ja ensi kertaa pitkästä ajasta rukoili hän Jumalaa, rukoili, että Hän varjelisi heitä kaikkia niin suuresta onnettomuudesta.

XI.

Talvi oli lauha sinä vuonna, ja eräänä päivänä kun oli kuulas, selkeä ilma, tuli patruuna Blidberg purjehtien Aspölle. Puettuna turkkiin ja suuriin saappaisiin hän tuli, koputtamatta astui hän sisään Andreaksen luo. Kuin olisi kaikki jo ollut valmiiksi puhuttua heidän kesken, pyysi patruuna Andreasta mukanaan ulos. Tunnin tai kaksi kierteli hän sitten saarta, katseli kaikkea ja kyseli kaikesta. Kun hän jälleen purjehti pois, oli Andreas joutunut työhön patruuna Blidbergille Hammarbyhyn. Purjehdusajan aljettua piti hänen johtaa purjealusta, joka välitti tavarankuljetusta Norrlantiin. Siihen asti sai hän tehdä kaikellaista työtä lautapihassa. Kaikesta siitä saisi Andreas palkan, ja kun hän vihdoin alhaalla venevalkaman alla tuli kysyneeksi, kuinka kävisi talon, joka keväällä täytyisi myödä, ellei velka tulisi maksetuksi, vastasi patruuna ainoastaan:

-- Sen selvitän minä.

Ja niin hän käänsi selkänsä kysyjään, astui veneeseensä ja laski ulos laiturista.

Andreas seisoi paikallaan ja katseli mietteissään lahdelle, jolla purjevene eteni poispäin. Aivan kuin vaimo kerran oli ajatellut, tuntui Andreaksesta nyt, kuin olisi hän myönyt itsensä paholaiselle. "Se mies ei tee mitään ilmaiseksi", ajatteli hän. "Mitä tahtoo hän minusta?" Kaikki mitä hän oli kuullut ja tiesi maakauppiaan konnantöistä, tuli hänen mieleensä siinä. "Kukaan muu ei tahdo auttaa", mutisi hän ikäänkuin puolustukseksi itselleen. Mutta valoisammalta tulevaisuus ei sen vuoksi hänestä tuntunut.

Kotona istui Ester ja odotti miestänsä saadakseen kuulla, miten oli käynyt. Nähdessään patruuni Blidbergin tulevan pihamaan yli oli hän hiipinyt ullakolle ja siellä viipynyt siksi kun tämä oli mennyt ulos ovesta. Pihalta oli hän sitten pitänyt silmällä miesten kulkua, ja Andreaksen palattua hän puhkesi sanomaan:

-- Ethän vain ole myönyt itseäsi hänelle?

Ester lausui sillä miehen omat ajatukset, mutta juuri sen vuoksi, että niin oli laita, pistivät sanat Andreasta, joka tahtoi puolustautua sekä vaimonsa että itsensä edessä.

-- Kiittäisitkö minua siitä, että antaisin sinun ja pojan istua täällä ja kuolla nälkään? -- kysyi hän terävästi.

Ester astui miehensä eteen. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja silmät loistivat.

-- Sinä olet tehnyt sen siis kuitenkin, vaikka olen niin paljon pyytänyt sinua. Sinä teet paljon, sinä, joka et mitään tiedä, ja sinä et keneltäkään kysy, mitä teet. Koskaan ennen en ole sanonut sinulle pahaa sanaa. Kaikki, mitä minulla oli, sinä otit. Sinä veit minut pois täältä ja annoit minun istua metsässä yksinäni, niin etten nähnyt ihmisiä kahteen vuoteen. Kun sinä sitten tulit tänne, sait sinä silloinkin, mitä tahdoit. Toisen kerran hävitit meiltä kodin ja konnun. Kaikki, mitä täällä oli, sait sinä minulta, ja sinä et voi sanoa, että minä olisin valittanut. Mutta sen, mikä nyt edessä on, sen sinä saat kantaa yksin, Andreas. Sillä sitä kurjuutta minä en tahdo jakaa kanssasi.

-- Jos ajattelet lähteä luotani, niin lähde, -- vastasi Andreas.

Hän oli vihoissaan, ja hänen mieltään vihloi, kun vaimo moitti häntä omaisuuden menettämisestä. Kieltää hänen olevan oikeassa ei hän voinut.

Ester katsoi toisaanne hänen puhuessaan ja sanoi hiljaisesti:

-- Sinä tiedät, että sitä en koskaan tee.

-- Miksi sitten puhut? -- iski Andreas.

Enempää ei siitä asiasta sanoja vaihdettu, ja enempää ei vaimo saanut siitä tietääkään. Mutta siitä päivästä alkaen kulkivat Andreaksen ja hänen vaimonsa tiet erillään. Andreas antoi vaimolleen, mitä irti sai, ja vaimo otti vastaan, mitä tarvitsi itselleen ja pojalle. Mutta vaitelias vihamielisyys vallitsi heidän välillään, ja mitä Andreas teki tai aikoi, siitä hän ei sen päivän perästä kellekään puhunut.

Näytti kuitenkin kauvan siltä kuin ei maakauppiaalla olisi ollut muuta kuin kunniallisia aikeita ryhtyessään auttamaan Andreaksen asioita tolalleen. Kun kevät tuli, maksoi hän lopun Andreaksen vanhasta velasta, antoi miehen kirjoittaa uuden velkakirjan ja otti kiinnityksen taloon. Kun Andreas joskus puhui velkakirjan lunastamisesta, lyhennysmaksuista ja sellaisista, kohautti maakauppias olkapäitään ja arveli, että sillä ei ollut mitään kiirettä, aikanaanhan voisi sellaisesta keskustella. Kaikesta siitä ei Andreas virkannut vaimolleen sanaakaan, eikä tämäkään häneltä siitä mitään kysellyt.

Enemmän kuin puolitoista vuotta kului, ja sinä aikana oli Andreas miltei alkanut unohtaa epäluulonsa, jotka olivat häntä ahdistelleet silloin, kun hän joutui tekemisiin pahamaineisen isäntänsä kanssa. "Moni on parempi kuin maineensa", ajatteli Andreas toisinaan. Ainoastaan velka, sitä kun ei oltu maksettu eikä näyttänyt tulevankaan maksetuksi, toisinaan painoi hänen mieltään. Hänestä oli arvoituksellista, että Blidberg, joka oli niin kova muita kohtaan, osottautui niin suopeaksi hänelle. Sen ajatuksen herätessä ei Andreas nähnyt muuta neuvoksi kuin koettaa sitä tukahuttaa. Sietämättömältä hänestä muutenkin elämä tuntui. Kovin raskas se hänestä oli ilmankin.

Siihen aikaan synnytti Ester Andreakselle toisen pojan; sille annettiin kasteessa nimeksi Göran. Toivottu ei lapsi ollut, syntyen aikana, jolloin vanhemmilla oli niukat ja vaikeat olot. Harvoin oli Andreas kotona. Kun hän tuli, viipyi hän veneineen puolen päivää tai, jos tuuli oli huono, kokonaisen päivän. Sitten oli taas poissa, kuin ei olisi lainkaan käynytkään. Ester eleli yksinään ja päivät kävivät hänelle jälleen raskaiksi. Pojan syntyessä oli Andreas poissa merellä.

Että lapsi jollakin tavalla kuului hänelle, siitä Andreaksella ei ollut tunnettakaan. Kun hän saapui Hammarbyn satamaan, oli siellä kirje odottamassa häntä; siitä sai hän tietää tapauksen. Andreaksen mieli synkkeni, kun hän kirjeen luki. Katkeruus, jota hän vaimoansa kohtaan oli tuntenut siitä päivästä alkaen, jolloin tämä perintönsä hävittämisestä oli häntä moittinut, virisi hänessä kaksinkertaisena. Kirjeessä mainittiin myöskin, että Ester tarvitsi rahaa. Ja Andreaksesta tuntui se pyyntö kohtuuttomalta ja häikäilemättömältä. Häntä pelotti ajatellessaan lasta, hän tunsi itsensä avuttomaksi ajatellessaan, että hänellä oli vielä yksi suu lisää ruokittavana, yksi ruumis lisää vaatetettavana. Oman kohtalon mietiskeleminen oli tehnyt hänet luonnottoman kovaksi, niin ettei hän mitään muuta enää osannut ottaa huomioon kuin oman itsensä. Raskaampaa kuormaa ei kukaan kanna.

Andreas ei ennättänyt vastata siihen kirjeeseen, kun Adrian Blidberg lähetti sanan laivalle, pyytäen saada puhutella laivuria. Kun Andreas sitten tuli konttoriin, oli maakauppias pahalla tuulella. Hän istui tuolillaan pulpetin ääressä, piteli papereita, selaili kirjoja ja yhteen menoon valitti huonoja aikoja. Rahdin kuljetus huonontui yhä, väki tuli yhä kalliimmaksi. Puhuessaan katsoa vilautti hän pienillä silmillään tuolia kohden, jolla Andreas istui, ja vinossa suupielessä lerkkui hänen tapansa mukaan puoleksi poltettu, sammunut sikaarinpätkä. Viimein nousi hän ylös ja katsoi ulos ovesta, ikäänkuin nähdäkseen, ettei kukaan ollut ulkopuolella kuulemassa, mitä puhuttiin. Sitten palasi hän paikalleen pulpetin ääreen ja sanoi aivan lyhyesti:

-- Milloin aijot maksaa velkasi? Oletko ajatellut sitä? Minä tarvitsen rahan ihan juuri nyt.

Andreas hymyili kouristuneesti, mutta ei kyennyt vastaamaan. Hän tunsi, että nyt tuli selvitys, selvitys kahden vuoden aikaisesta käsittämättömästä hyväntahtoisuudesta. Maakauppias istui äänetönnä ja odotti vastausta. Hänen silmänsä kävivät teräviksi kuin naskalit. Kun vastausta ei kuulunut, selkenivät hänen kasvonsa.

-- Sinä et voi, et, minä tiedän sen kyllä. Mutta sinä voit sen sijaan auttaa minua. Sillä minä tarvitsen rahoja niinkuin sinäkin. Ja silloin olet autettu itsekin.

Sanat menivät kuin ohi Andreaksen hänen siinä istuessaan. Hän ei niitä kuullut, ja kuitenkin hän aavisti, mitä isäntä häneltä tahtoi. Maakauppias ei ollut ymmärtävinään toisen tuskaa. Hän piti uhristaan lujasti kiinni eikä ajatellutkaan hellittää otettaan. Jotakin petoeläimen julmuutta oli hänen katseessaan.

-- Sinä lastaat, kuten on puhuttu, -- hän jatkoi. -- Nyt on syksy ja yöt ovat pimeät. Matkalla hukkuu laiva. Onko asia selvä?

Sillä kerralla maakauppias pysähtyi odottamaan vastausta. Kun sitä ei kuulunut, jatkoi hän:

-- Oletko kuullut, mitä minä sanoin?

-- Kyllä, -- vastasi Andreas.

Enempää hän ei voinut sanoa. Hän ymmärsi nyt kaikki, toisen ei tarvinnut lisätä mitään uhkauksia, ei tarvinnut sanoa, että jos hän kieltäytyisi tottelemasta, joutuisi hän kylmälle mäelle vaimoineen ja lapsineen, köyhempänä ja yksinäisempänä kuin koskaan ennen.

Maakauppiaankaan mielestä ei ollut tarpeen mitään lisätä. Sen sijaan jatkoi hän:

-- Kun olet tehnyt työn hyvin, niin sitten kuitataan puoli summaa, ja loppu saa jäädä toistaiseksi.

Maakauppias puhui enemmän siitä asiasta, ja Andreas vastaili. Kun hän lähti konttorista, luuli hän koettaneensa päästä vapaaksi, mutta onnistumatta. Hän luuli luvanneensa tehdä, mitä kiusaaja häneltä vaati. Mutta hän ei ollut siitä varma, hän tiesi vain, että hänellä taskussaan käden sisällä oli neljä kokoonpuserrettua pientä seteliä, jotka hän oli saanut etukäteen sen vuoksi, että oli tarpeessa.

Andreas suuntasi askeleensa alas satamaan, ja kävellessään tuli hän ajatelleeksi, että oli muita, jotka olivat tehneet samaa, mitä hänellä nyt oli edessä. Andreas tunsi ne miehet. Monta ei niitä ollut, ehkä kaksi tai kolme, joista sellaista kuiskailtiin. Andreas oli ennen tuominnut heitä ankarasti ja halveksinut heitä. Nyt hän tiesi, miten vaikeata heidän elämänsä oli ollut. Aina siihen päivään asti oli hän tuskin osannut uskoa, sellaista mahdolliseksi. -- Hän muisti äkkiä, että hänen pitäisi mennä kotiinsa vaimonsa luokse. Mutta samassa tuokiossa hänestä tuntui kuin olisivat he olleet vihollisia. "Sinne en voi mennä", ajatteli hän. "Näyttää kummalliselta, jollen käy katsomassa lastani", ajatteli hän taas toiselta puolen.

Andreas oli tullut alas venesillalle, ja katsahtaessaan ylös, näki hän toisen Aspön pojista seisovan edessään ja tervehtivän häntä. Hän oli tullut Hammarbyhyn ostamaan jauhoja.

-- Kuinka voitte kotona? kysyi Andreas.

Nuori mies kertoi, mitä oli tapahtunut, ja miten kaikki oli.

-- Andreas nyt varmaankin tulee kotiin? sanoi hän lopuksi.

Silloin muisti Andreas jotakin, jonka oli unohtanut, ja hän pisti kätensä taskuun ja otti esiin setelit. Kokoon rypistyneinä, kuten olivat, hän ojensi ne toiselle laskematta.

-- Anna ne Esterille, -- sanoi hän, -- ja sano hänelle, että minä tulen sitten kun voin.

Niin lausuttuaan hän astui veneeseen ja seisoen siinä suorana meloi airolla laivaa kohden, joka oli laskenut ankkurinsa satamaan.

XII.

Andreas työskentelee öiseen aikaan, sillä työtä, jota hän nyt tekee, ei saa kukaan nähdä. Kumarruksissaan lastihuoneessa seisten toimittaa hän työn sillä tavoin kuin toinen on hänelle opettanut. Hän on yksinään ja kun hänen työaseittensa ääni tuokioksi vaikenee, kuuluu silloin ainoastaan laivan runkoa vasten lyövien laineiden loiskinta.

Se työ, jota Andreas nyt tekee, ei saa epäonnistua. Karin luona luoteiseen Grissltebodasta on aluksen upottava. Siellä on syvyys suuri ja hiljainen, siellä ei maksa vaivaa laskea alas sukeltajia, ja vaikka laiva jälleen saataisiinkin päivän valoon, ei kuitenkaan tulisi ilmi mitään, mikä todistaisi voitosta itsensä myöneen, yksinäisen miehen teosta. Kaikesta on Andreas nyt luopunut, paitsi yhdestä. Mitä tapahtuukin, sen on tapahduttava niin, että miehistö tulee pelastetuksi. Ihmishenkeä hän ei tahdo ottaa tunnolleen.

On kuukauden loppupuoli, ja puolikuu loistaa taivaalla. Kullanhohteisin juovin sen kelmeä valo keinuu sisäsataman pienillä, levottomilla laineilla, jotka lipajavat pitkin aluksen laitoja. Avarassa ympyrässä seisoo metsä tummansynkkänä vettä vasten, raskaita pilviä, joiden reunat loistavat, on ulapan yläpuolella siellä päin, mistä aurinko on nouseva seuraavana päivänä, ja Hammarbyn rakennukset ovat epäselvänä hämynä. Ei valon pilkettäkään sieltä näy, ja kaikki on äänetöntä.