Part 4

Tuona yksinäisenä päivänä, jolloin hän oli Kuusiniemellä hajottanut venesillan ja hakannut maahan hedelmäpuut, oli Andreas saanut oudon tunteen veriinsä. Kaiken tapahduttua oli hän purjehtinut kotiin rauhallisena ja tyytyväisenä kuin olisi täyttänyt velvollisuutensa. Hänestä oli tuntunut kuin olisi hänen mielensä synkkyys haihtunut vähemmälle. Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka niin odottamatta oli tullut myrskyn perästä, oli pannut omituisen miehen arvelemaan. Hän oli nimittäin silloin huomannut itsessään jotakin, mitä hän itse pelkäsi, ja hän tahtoi kunniakkaasti taistella omassa itsessään piileviä voimia vastaan, joita ennen oli sokeasti seurannut, taistella niitä vastaan ja voittaa ne.

Kerran taivuttuaan ja päätettyään toden teolla jäädä Aspölle, Andreas muuttui toisellaiseksi. Raitis ja työteliäs hän oli aina ollut. Siitä asti mukautui hän myöskin olemaan toisten seurassa ja saattoi keskustella muiden kanssa. Ester tuli melkein onnelliseksi sinä aikana, ja itsekseen kiitti hän Jumalaa vastoinkäymisestä, joka heillä oli ollut. Sillä yksinäisyys Kuusiniemellä oli ollut hänestä raskasta. Aspöllä, missä meri kohisi hänen ympärillään ja missä hänen omaisensa asuivat, tuli hän jälleen elämänhaluiseksi. Tuntui siltä kuin kovat päivät olisivat olleet lopussa.

Paremmiksi vielä kävivät olot sen jälkeen kun eräänä päivänä tuli tehdyksi suuri päätös, jonka johdosta uusi jaala rakennettiin. Vanha Johannes oli kyllä aluksi epäilevällä kannalla. Esterinkin mielestä Andreas oli liian uskalias esittäessään sellaisen ehdotuksen. Sillä saadakseen oman aluksen oli Andreaksen pakko tehdä velkaa. Vanhuksella itsellään ei ollut käteisiä rahoja, eikä koskaan ennen ollut nähty vanhan Johanneksen nimeä velkakirjan takauksena. "Ken takaa", oli ukon tapana sanoa, "se unetta makaa". Mutta sillä kerralla takasi Johannes, ja kun hänen nimensä yksinään ei riittänyt, täytyi hänen antaa niinsanottu hypoteekki, jota hän ei koskaan oikein ymmärtänyt, mutta joka merkitsee sitä, että talo ja kaikki, minkä hän omisti, oli lainasumman vakuutena. Sillä Andreasta ei ollut helppo vastustaa, kun hän jotakin tahtoi, ja sillä kerralla hän oli taistellut uuden aluksen puolesta kuin olisi henki ollut kysymyksessä.

Kun Lars Petter sen kuuli, kyti hänen mielensä pahemmin kuin ennen, ja kohdatessaan Andreaksen pysähtyi hän ja sanoi:

-- Sinä taidat luulla tehneesi hyvin nyt?

-- Mitä tarkoitat, eno? kysyi Andreas.

-- Sinä et ota opiksesi ennen kuin olet pannut appesi talon menemään samaa tietä kuin omasikin, -- kähisi Lars Petter.

Sitten meni ukko tupaansa ja sulkeutui sinne sulattamaan pahaa sisuansa.

Mutta kun alus, joka oli kaksimastoinen ja nimeltä "Haukka", oli tehnyt ensimäiset matkansa, näytti siltä kuin olisi Andreas saattanut kaikki pahat ennustukset häpeään. Lainan maksuerät suoritettiin täsmälleen määräajoin, ja Andreas itse sai voittoa, niin että jokainen saattoi sen huomata. Hän oli nyt isäntänä omalla aluksellaan. Toisen kerran oli hän saanut omansa, ja hän ajatteli itsekseen, että toistamiseen ei kukaan ottaisi hänen omaisuuttansa.

Siihen aikaan vanha Johannes sairastui, eikä enää siitä noussut. Eräänä talvi-iltana hän nukkui hiljaa viimeiseen uneensa, tuskattomasti kuten yleensä ihmiset, jotka ovat tehneet paljon työtä eivätkä koskaan ole olleet sairaita, ennen kuin kuolintauti tulee. Aspön koko väestö saattoi häntä hautaan.

Talven kuluessa pidettiin pesänjako, ja Andreas muutti vaimonsa kanssa isompaan rakennukseen, lesken ottaessa haltuunsa pienemmän, jossa nuori väki siihen asti oli asunut. Kun se tapahtui, oli pikku Johannes seitsemän vuoden vanha, eivätkä puolisot useampia lapsia olleet saaneetkaan.

Eräänä iltana, kun kaikki oli kunnossa, kulkivat Andreas ja Ester tietä, joka johti hakamailta valkamalle. Se oli sama tie, jota he olivat käyneet silloin kun he ensi kerran olivat toisilleen puhuneet ja löytäneet toisensa. Oli kevät, ja raidat kukoistivat.

Silloin katsahti Ester mieheensä ja kysyi:

-- Etkö kuitenkin ole tyytyväinen oloihisi sellaisina kuin ne nyt ovat, Andreas?

Mies nyökkäsi hajamielisenä. Hänellä oli muuta ajatuksissa, ja nuoruutensa mielettömyydet hän oli unohtanut.

-- Oli kerran aika, jolloin pelkäsin, ettet sinä koskaan tulisi tyytyväiseksi, -- jatkoi vaimo.

Vasta silloin Andreas oivalsi, mitä Ester tarkoitti, ja hän hiljensi miettiväisenä käyntiänsä.

-- Se, mikä on ollut, ei milloinkaan palaa, -- sanoi hän matalalla äänellä, -- ja se on toisinaan hyvä.

Heidän yläpuolellaan kaartui taivas kirkkaansinisenä, mutta metsän takana merenselän toisella puolella painui aurinko alas pilveen.

VIII.

"Haukka" oli ankkurissa Aspön pohjoisella puolella. Lehdettömien tammien lomitse saattoi nähdä, miten sen molemmat mastot heiluivat aaltojen laivaa keinutellessa. Alus oli jäänyt sinne ennenkuin kaakosta oli alkanut kovasti tuulla jota kesti sitten koko päivän, niin että saaren sisälle pistäytyvän lahden suu oli yhtenä ainoana kuohuvana tyrskynä. "Haukka" oli saaren takana tuulen alapuolella kaksinkertaisten ankkuriketjujen varassa ja lisäksi tukevilla köysillä maihin kiinnitettynä.

Puolenyön aikaan heräsivät kaikki ihmiset Aspöllä siitä, että ilma yht'äkkiä muuttui hiljaiseksi. Kaksi vuorokautta oli kaakkoinen meurunnut, ja ihmisten korvat olivat jo niin tottuneet kohinaan, että sen äkkiä tauottua äänettömyys havahdutti nukkuvat aivan kuin uusi melu, jota ei kukaan tiennyt odottaa. Levottomana kaksimastoisensa vuoksi, joka seisoi avomerellä sataman ulkopuolella, Andreas nousi ylös, avasi oven ja kuulusteli.

-- Tuuli on tauonnut, -- sanoi hän.

Kuitenkin saattoi hän tuskin uskoa korviansa. Sillä kolmesta vuorokaudesta, jotka myrsky tavallisesti kestää, oli tuskin kaksi lopussa. Siksi Andreas ei voinut nukkua. Hän makasi valveilla, ikäänkuin olisi varronnut jotakin pahaa tapahtuvaksi.

Silloin kuului keskellä yötä pauhinaa mereltä, ja tuuli, joka samassa tuli tohisten läpi metsän, sai akkunat tärisemään ja oli riistää rakennuksen katon mennessään. Kohta uudistui sama ääni, ja samassa silmänräpäyksessä putoili raskaita vesipisaroita rakennuksen katolle.

Siinä tuokiossa oli Andreas ylhäällä. Puolihereillä istui vaimo vuoteella, kuunnellen rajuilmaa, joka jo valtoimena riehui.

-- Myrsky on pyörtänyt pohjoiseen, -- sanoi Andreas lyhyesti.

Kalpeana seisoi hän siinä ja veti nuttua ylleen, sotkeutuen ja hätäillen. Kuinka hän sai vaatteet päälleen, sitä ei hän itsekään tiennyt. Nopeasti kuin ajatus ryntäsi hän ulos.

Metsään johtavalla tiellä tulee tummia haamuja esiin. Pilkkopimeässä niitä ei voisi eroittaa, ellei näkymättömien käsien kantamista lyhdyistä valahtelisi hohdetta yli teiden ja kunnaiden. Monta ei niitä ole, voimattomina näyttävät nuo muutamat lyhdyt ponnistelevan avaraa, myrskyistä pimeyttä vastaan. Miehiä ovat nuo tulijat, miehiä karvalakit päässä ja raskaat saappaat jaloissa, sekä parisen naista, jotka saaleihin kietoutuneina ponnistelevat eteenpäin alas maahan asti painavassa vastatuulessa. Ainoastaan Andreaksella ei ole lyhtyä. Väistämättä aitoja tai pensaikkoja hän juoksee tuulta vasten, poikki metsän suorinta tietä sitä paikkaa kohden, missä "Haukka" oli vielä edellisenä iltana ollut tuulen suojassa.

Tuuli ei puhalla tavalliseen tapaansa. Se on yltynyt hirmumyrskyksi, joka nujertaa jättiläispuita nurin, kohottelee olkipieleksiä ja pirstoo mastoja. Jyminä on niin voimakasta, ettei kukaan voi kuulla omia askeleitaan, ei edes omaa ääntään. Kaikki nuo ihmiset, jotka ovat lähteneet ulos sen vuoksi, että tietoisuus lähestyvästä vaarasta pakoittaa heitä yhteen, huutavat kovasti halki tuulen, neuvovat toisiaan kirkuvalla äänellä tai pyytävät apua. Ei kukaan kuule mitään, ei kukaan tiedä, miksi niin kovasti huudetaan. Ylt'ympäriltä metsästä kuuluu kaatuvien puiden rytinää.

Samaa päämaalia kohden ponnistelevat kulkijat, sinne missä "Haukka" keinuu ankkuripaikalla, kaksinkertaisten ketjujen ja kahden vahvan, maihin puiden ympärille sidotun köyden varassa. Lars Petterkin on mukana. Onnettomuuden uhatessa on hän unohtanut vastenmielisyytensä uutta naapuriaan kohtaan. Niin nopeasti kuin hänen heikot jalkansa suinkin sallivat tunkee hän eteenpäin vastatuuleen, joka on painaa hänet polvilleen. Kun hän ei jaksa enää käydä, laskeutuu hän maahan ja ryömii eteenpäin.

Ulkona merellä näyttää kaikki mustalta, ikäänkuin taivas ja meri olisivat yhtenä. Ainoina näkyvinä valoisina kohtina ovat aaltojen harjat, jotka nousevat sylen korkuisina. Kaiken tämän mustan joukosta näkyy esine, joka keinuu, kallistuu syrjälleen ja taas kohoutuu. "Haukan" ympäri ikäänkuin kokoontuvat kaikki äänet, jotka ilman täyttävät. "Haukkaan" tähtäävät kaikkien katseet. Huoaten, kitisten, ärjyen, vinkuen ja kohisten meuruavat aallot ankkuriketjuja ja köysiä vastaan, saadakseen valtaansa aluksen, joka aallonmurtajan tavoin on kääntänyt kylkensä hillitsemättömästi ylitse heittäytyviä vesivuoria päin. Kaksi täyttä meripeninkulmaa on matkaa lähimpään mantereeseen; yhtä pitkä matka on merellä yhtyäkseen ja täyttääkseen hävitystyönsä.

Alhaalla rannalla seisoo miesjoukkue. Hyvin vähäinen on se lukumäärältään, ei suurempi kuin! mitä tuohon pieneen yhteiskuntaan kuuluu. Andreas siellä on ja hänen laivamiehensä, ovat Lars Petterin pojat ja vanha Lars Petter itse. Ponnistellen tuulta vastaan pystyssä pysyäkseen seisovat he ja koettavat nähdä pilkkopimeään. Heidän takanaan kyyristelevät naiset, etsien tuulen suojaa miesten selän takaa ja kiihkeästi odottaen saavansa kuulla jonkun sanan, joka antaisi toivoa ja toisi huojennusta.

Miehet seisovat vaiteliaina yhä samalla paikalla. Liiankin hyvin tietävät he, mitä sellainen rajuilma merkitsee; siitä ei tarvitse puhua. He älyävät liiankin hyvin vaaran ja heidän ympärillään ja edessään raivoavain luonnonvoimien mahtavuuden; kuinka saattaisi kukaan heistä tyhjin puhein pettää muita tai itseään!

He eivät voi mitään tehdä, mutta ei kuitenkaan kukaan ajattele kotiinkaan palata etsimään tuulen suojaa seinien sisäpuolelta. Siellä olisi olo ollut samallaista kuin kuolleen luona valvominen. Ei kukaan voi mitään toimia, ei kellään ole sydäntä poiskaan lähteä. Syrjässä muista seisoo Andreas, avopäin tuulessa sitä huomaamatta, ja hänen huulensa liikkuvat ikäänkuin hän puhelisi ääneen itsekseen.

Andreas tekeekin niin, vaikkei kukaan, ei edes hän itse, kuule puhuttuja sanoja. Kallion luona, jonne aaltojen hyrske ulottuu, istuu Ester. Hän on kätkenyt päänsä käsiinsä, päästäkseen näkemästä.

Ei kukaan miehistä liiku paikaltaan eikä kukaan puhu. Jokainen tietää, ettei siinä mitään voi tehdä. Siksi he vain odottavat, tuijottaen tiukasti pimeyteen, odottavat vain saadakseen nähdä, ovatko raudat ja köydet kestäneet vai onko meri voimakkaampi kuin ihmisten varokeinot. Jännittyneinä he tähystävät pimeään, koettavat turhaan tunkea katseillaan sen läpi, mistä keinuvat mastot ja raakapuut häämöttävät kuin jätteet aavelaivasta.

Vielä pitää rauta, vielä kestävät köydet. Mutta jokainen uusiutuva aalto kohoaa niin korkealle, että touvit ja kiinnikkeet huokaavat sen voimallisessa syleilyssä, ja näyttää siltä kuin alus seuraavassa silmänräpäyksessä seuraisi pirstoutuvien aaltojen mukana kauas ylös maalle.

Äkkiä kuuluu tuulessa ankara paukaus, kuin olisi joku laukaissut kiväärin. Syntyy liikettä miesten joukossa, vaistomaista liikettä, kuin tahtoisivat he syöstä veteen jotakin pelastamaan. Liike taukoaa itsestään ja ainoastaan mykkiä silmäyksiä vaihdetaan merkiksi siitä, että kaikki ovat nähneet ja ymmärtäneet. Toinen kiinnitysköysi on katkennut, petäjän tyvellä aivan lähellä heiluu tuulessa käsivarren vahvuinen köydenpätkä.

Esteri on katsahtanut ylös pamahduksen kuultuaan. Vaikka hän hyvin tietää, mitä se oli, täytyy hänen kuitenkin saada varmuus siitä, että kuulemansa kauhea ääni oli todellinen. Laivan runko kääntyy ulospäin. Ester kuulee toisen, äskeistä mielestään vielä kovemman ja kumeamman jymähdyksen. Mutta silloin hän ei enää tohdi pitää silmiään ylhäällä. Pää saaliin kätkettynä hän istuu siinä, vavisten jokaista kuulemaansa ääntä. Hän tahtoisi mennä Andreaksen luo, mutta miesten tähden, jotka seisovat ympärillä ja voivat nähdä hänet, hän ei rohkene. Siinä istuessaan kuulee hän vielä äänen, kaksinkertaisena toistuvan, toinen ikäänkuin kaikuna toisesta. Silloin on kaikki toivo loppunut, ja pahin on tulossa. Ester ei enää saa istutuksi paikoillaan. Mieletönnä juoksee hän Andreaksen luo ja tarttuu tämän käsivarteen, tietämättä mitä sanoisi tai tekisi.

Mutta Andreas ei nyt muuta näe kuin mitä tapahtuu myrskyssä ja aaltojen seurassa. Tylysti tempaa hän käsivartensa irti ja tuijottaa kuten ennenkin kuohuihin. Siellä ajelehtaa "Haukka". Maihin kiinnitettyjen köysien katkettua raskas alus kääntyi ympäri, hakaten aaltoja vasten, louhikkoa päin painuen se vielä kerran kääntyi, ja kun toinenkin ankkuriketju vihdoin petti ja alus oli vapaa, syöksyi se somerikolle kuin nuolen lävistämä eläin ja pysyi sitten hiljaa. Ensimäinen esiin vyöryvä aalto rikkoi siinä "Haukan" keulasta perään asti, ja kun aamu sarasti, olivat säpäleet hajallaan pitkin rantamia kuin jätteet jättiläisluurangosta.

Yksinään, kuten oli tullutkin, poistui Andreas hävityksen paikalta. Kuten haavoitettu eläin etsii soppensa piiloutuakseen kärsimyksineen, siten palasi hänkin kotiinsa, huomaamatta, että Ester äänetönnä häntä seurasi, uskaltamatta päästää epätoivoon vaipunutta miestä näkyvistään.

IX.

Kun vastoinkäyminen äkisti, odottamatta ja lisäksi perinpohjaisesti kohtaa ihmistä, painaa se mielen maahan asti ja pimentää sielun syttä synkemmäksi. Jos mies vastoinkäymisestään nousee, luulee hän ikäänkuin olevansa oikeutettu elämään jonkun aikaa armahdettuna. Mutta ellei hän ehdi hengähtää ennen kuin uusi onnettomuus kohtaa, silloin tulee turmio kahdenkertaiseksi, ja henkilöstä, jolle sellaista tapahtuu, sanoo kansa, että hän on syntynyt onnettomana päivänä.

Yksinäisyydessä pitkät talvet läpeensä muusta maailmasta erillään elävä saaristolainen lannistuu onnettomuuden kohdatessa kenties pikemmin kuin muut. Sillä yksinäisyys synnyttää alakuloista mietiskelyä. Saaristolaisen luonne on samalla kertaa pehmeä ja kova, valoisa ja synkkä, raskas ja kevyt, myrskyisä ja päivänpaisteinen. Hänen luonteessaan on samoja vastakohtia kuin luonnossa, joka häntä ympäröi, muodostaen hänen elämänsä puitteet. Meri ja kallio ovat hänen ensimmäiset tuttavansa, ja hänessä itsessään on elämänsä läpi jotakin niistä kumpaisestakin.

Kova isku oli sillä kertaa kohdannut Andreasta, ja kuitenkin kummasteli Ester itsekseen, että mies näytti ottavan osalleen sattuneen onnettomuuden paljoa rauhallisemmin kuin aikaisemmin tiedon siitä, että maapalsta, jolla hänen kotinsa seisoi, ei enää saanut jäädä hänen haltuunsa. Andreas ei paljoa puhunut tapahtumasta ja milloin puhui, haastoi hän keinoista, joilla voisi välttää onnettomuuden seuraukset.

Itse asiassa oli Andreaksen laita huonompi kuin kukaan, arvasikaan. Hänen tilansa oli niin onneton, ettei hän uskaltanut kenellekään siitä virkkaa. Hän ei todella uskaltanut sitä tehdä. Sillä hän tunsi, että häntä pidettäisiin mielenvikaisena jos tiedettäisiin, mitenkä onnettomuus häneen vaikutti, ja silloin kääntäisivät kaikki hänelle selkänsä. Ja Andreaksen asiat olivat todellakin huonolla kannalla. Aluksessa, joka nyt hylkynä ajelehti kummitellen pitkin saaristoa, oli koko hänen omaisuutensa. Jos hänelle nyt tehtäisiin lain ja oikeuden jälkeen, menisi talo samaa tietä kuin jaala. Sillä talo oli panttina, ja jos se myytäisiin huutokaupalla, jäisi jäännökseksi vähemmän kuin ei mitään. Oli kuin olisi meri noussut yli äyräittensä ja ryöstänyt häneltä kaikki mukaansa. Sitä oli vaarallinen ajatella. Siinä olisi hän ollut kuin soutaja sumussa, kun tämä eksyttyään joutuu yhä pahemmin ja pahemmin harhaan.

Andreas ei enää voinut tulla toimeen omin neuvoin. Senvuoksi kierteli hän veneellään saaresta toiseen ja etsi apua. Ja sillä kertaa hän etsi apua tosissaan. Hänen täytyi tavata joku, joka lainaisi hänelle rahaa tahi menisi takaukseen hänen vanhasta velastaan. Mutta talonpojat, joiden puoleen hän kääntyi, pudistivat vain päätään ja katsoivat surkutellen miestä, joka saattoi esiintyä sellaisin ehdotuksin. Kukapa olisi tohtinut lainata henkilölle, joka oli menettänyt laivansa ja pantannut talonsa ja milloin tahansa saattoi joutua puille paljaille!

Andreas alkoi oivaltaa, että kaikki säälittelivät häntä, ja ettei hänellä ollut mistään apua saatavissa. Oli kuin olisi onnettomuus karkoittanut ihmiset pois hänen luotaan. Niin yksinäiseksi tunsi Andreas itsensä. Kuitenkin hän jatkoi kulkuaan talosta taloon. Koko kesän hän sitä teki, niin että vihdoin tuli puheenparreksi kansan kesken: "Luulenpa, että Aspön Andreas on vesillä purjehtimassa", -- joka merkitsi samaa kuin: "Nyt tulee hän tänne jälleen kerjäämään". Andreas rupesikin aavistamaan sitä, hän aavisti pistopuheita ja naurua selkänsä takana, niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi ja lähtenyt. Mutta siitä huolimatta hän yhä pitkitti noita tuloksettomia matkojansa. Lopen uupuneena ja kärsien kaikesta hän niiltä aina tuli kotiin, mutta vaimolleen hän aina sanoi olevansa hyvässä toivossa ja että kaikki vielä kyllä lopulta kääntyisi parhain päin.

Siihen aikaan oli Lars Petter kuin kuumeessa pahasta mielestä Andreasta kohtaan, joka hänen puheensa mukaan oli tuonut onnettomuutta saarelle. Nyt Johanneksen kuoltua tuntui Lars Petteristä kuin olisi hänen täytynyt asustaa siellä katsellakseen, miten toinen hävitti sen, mitä vanhus aikanaan oli rakentanut. Eräänä syyskuun päivänä kohtasi hän Andreaksen, ja voimatta kauvemmin pidättää sisässään riehuvaa vihaa hän asettui tämän tielle ja sanoa sähähti:

-- Ajattelet kai muuttaa minun luokseni nyt, kun tämä talosi on mennyt samaa tietä kuin ensimmäinen. Mutta siitä ei tule mitään, kuuletko? Parasta että tiedät sen ennakolta.

Andreaksella ei ollut siihen mitään vastattavaa. Mutta pahat sanat syöpyivät hänen mieleensä. Ne ikäänkuin pakoittivat häntä etsimään apua siltä taholta, jota hän kauvan oli kammonnut.

Paria päivää myöhemmin istui Andreas isossa veneessään ja purjehti hyvää tuulta poispäin Aspöltä. Hän näytti synkkämieliseltä ja murheelliselta. Piirteissä oli jotakin harvinaisen kovaa ja katkeraa, teräviksi laihtuneissa kasvoissa näkyivät lihakset selvemmin kuin ennen, molemmin puolin suuta oli syviä juonteita, jotka menivät poskiparran alle. Andreas tiesi asioittensa laadun, ja tieto siitä ei hänen matkaansa ilahuttanut. Puolen vuotta saattoi hän vielä pitää hallussaan taloansa, niin kauvan olivat velkojat luvanneet odottaa. Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän oli saanut toimeksi koko kuluneena kesänä. Talven mentyä tulisi nimismies ja ottaisi hänen rakennuksensa, hänen peltonsa, karjansa ja talouskalunsa, kaikki hän ottaisi. Vaimoineen, lapsineen Andreas silloin joutuisi paljaalle mäelle, hän, joka kerran ei ollut halunnut elää ilman omaa kalavettä, ilman omaa taloa ja omaa metsää.

Andreas ajatteli itsekseen, olisiko hän kenties ymmärtämättään ollut rikollinen pyrkiessään niin pitkälle ja asettuessaan niin yksinäiseksi ihmisten joukossa. Mistä tuli se sana? Asettua yksinäiseksi ihmisten joukossa! Siten ei Andreas milloinkaan ollut kuullut kenenkään sanovan. Kuin joku ääni sen olisi kuiskannut hänen korvaansa, niin tuli se nyt hänen mieleensä. "Kenties olen niin elänyt?" ajatteli Andreas. "Kenties on se väärin? Varmasti täytyy sen olla väärin, muutoin ei kaikki kävisi minulle aina onnettomasti."

Vene kulki hyvää vauhtia. Kaukana merellä näkyi muuan höyrylaiva häviävän näköpiirin ulkopuolelle.

Andreaksen eteen avautui Hammarbyn lahti, kylmänsinisen syysauringon hohteessa. Hyvin muisti Andreas sen kerran, jolloin hän ennen sitä oli purjehtinut. Vuosi oli siitä kulunut. Mies, joka nyt tuli, ei enää ollut sama kuin se, joka sitä kerran viiletti nuorena, vihapäisenä, uhkamielisenä.

Vihaa ei Andreas ollut unohtanut, mutta uhka oli poissa. Hänelle oli kaikki muuttunut yhdentekeväksi, kaikki paitsi tarve pelastaa leipäpala itselleen ja omaisilleen. Ylenkatsottuna ei hän tahtonut elää. Pahat sanat, jotka vaimon eno oli lausunut, polttivat vielä hänen mieltään. Sen vuoksi Andreas nyt purjehti Hammarbytä kohden. Sen vuoksi hän on päättänyt tehdä viimeisen kokeen. Ei kukaan, ei vaimokaan tiedä, millä teillä Andreas nyt liikkuu merellä. Aikanaan kyllä, arvelee mies, ehtii hän, joka kotona istuu, sellaisen asian tietää.

Andreas kiinnitti veneen siltaan, ja kun hänen piti kulkea tavarasuojien ohitse, teki hän kierroksen, ettei häntä nähtäisi. Konttorin ovelle tullessaan hän pysähtyi hengähtämään. Jälleen hän muisti, miten hän kerran ennen oli seisonut saman suljetun oven edessä. Ja hänellä oli ainoastaan yksi toive, hän halusi tavata kauppiasta kahdenkesken. Häpeä tuntuisi silloin hänestä ikäänkuin keveämmältä. Mitä hän vastaisi kysymykseen, minkätähden oli siten menetellyt Kuusiniemellä, sitä Andreas ei tiennyt. Mutta niin välinpitämättömäksi oli hän käynyt, ettei häntä kauempaa pidättänyt edes häpeän tunne pyytämästä apua viholliselta, jolle hän kerran oli vannonut vihaa ja kostoa.

Kun Andreas astui sisään, seisoi Adrian Blidberg keskilattialla. Kädet olivat housuntaskuissa, suu oli tavallista vinommassa, ja pienet silmät upposivat kasvojen lihavaan pöhöön.

Andreaksen nähdessään hän veti ylös otsanahkansa, ja suu meni irviin kuin olisi hän ollut peräti hyvillään.

-- Hyvää päivää, -- tervehti Andreas.

-- Hyvää päivää, -- vastasi patruuna. -- Tuletko sinä minun luokseni?

Kun patruuni Blidberg sinutteli tuntemattomia, jotka olivat häntä alhaisempia, merkitsi se, että hän tiesi heidän tavalla tai toisella olevan hänen vallassaan. Hän oli nuoruudessaan ollut palvelijana ja oppinut tavan silloiselta isännältään, ainoalta ihmiseltä, jota kohtaan tämä harvinainen maakauppias milloinkaan oli tuntenut pelonsekaista kunnioitusta.

Kuten kaikki paikkakunnalla, tiesi hän hyvin Andreasta kohdanneen onnettomuuden. Sen vuoksi hän pitempää puhuttelua odottamatta lausui:

-- Sinä olet ollut liikemies, sinä, Andreas. Missä on jaalasi? Niin, minä tiedän, kyllä tiedän. Se pirstautui myrskyssä. Minulta hukkaantui myöskin pari laivaa. Mutta minun olivat vakuutettuja. Sen vuoksi minä en mitään menettänyt. Niin olisi sinunkin pitänyt tehdä.

-- Minulla ei ollut varaa vakuuttaa, -- sanoi Andreas matalalla äänellä.

-- Eikö? Mutta jaalan menettämiseen sinulla oli varaa. Ja niin seisot siinä kauniisti. Huoneet, joissa asut, eivät ole enää sinun, ei maakaan, jota viljelet, ole sinun, ei sen vertaa kuin kaarnan kappaletta metsässä ole sinulla enää tahi haukea meressä. Sinä otat liian lyhyeksi maksuajaksi, poikaseni. Varo itseäsi sellaisesta!

Paksu mies käveli lattiata edestakaisin. Hän ei puhunut nopeasti, vaan käyttäytyi hyvin rauhallisesti. Näytti kuin olisi hän ollut huvitettu siitä, ja jotenkin niin olikin laita.

-- Mitä sinä nyt tahdot? -- kysyi hän lopuksi.

Kaikki tuo raakuus oli ikäänkuin silmänräpäykseksi herättänyt Andreaksen hänen välinpitämättömyydestään. Mitä syvemmin toinen nöyryytti häntä, sitä suorenmaksi oikeni köyhän miehen selkä. Rauhallisesti ja selvästi esitti hän, mitä oli ajatellut sanoa, pyysi saada siirtää velkansa patruunalle, lupasi korkeata korkoa ja lopetti ehdotuksensa, pyytäen niin suurta lisäsummaa, että voisi hankkia uuden jaalan ja siten alottaa uudestaan. Andreas oli aivan hämmästynyt omasta esiintymisestään. Hän ei ollut osannut ajatellakaan asiaansa niin helposti suorittaa.

Koko ajan, kun hän puhui, seisoi patruuna Blidberg kuunnellen häntä eikä vähääkään muuttanut kasvojensa ilmettä. Hän vain seisoi kuin torkkuen ja piti silmänsä ummessa kuin olisi sanomattomasti nauttinut omista ajatuksistaan. Andreaksen vaiettua hän heittäysi tuolille pulpetin taa istumaan ja löi kämmenensä pöytään, jotta mäjähti.

-- Sinäpä vasta mies olet, -- hän huudahti. Täristen naurusta keskeytti hän puheensa silmänräpäykseksi. Sitten jatkoi hän matalalla äänellä ja maiskautteli hekumallisesti huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut nauttia omista sanoistaan.