Part 2

Andreas ei kysellyt enempää, ja enempää eivät nuoret muutenkaan keskenänsä puhuneet. Aterialla istui Andreas ajatuksiinsa vaipuneena, ja syötyään hän nousi ja meni alas jaalaan saadakseen taas olla yksin.

Eikä kukaan kummastellutkaan, että hän niin teki. Sillä kukaan ei ajatellut muuta kuin että isän kadottaminen liikutti hänen mieltään.

-- Hän on kuitenkin yhä kiintynyt ukkoon, vaikkei hän sitä ole näyttänyt, -- sanoi Johannes Andreaksen mentyä.

Mutta Andreas Wik ei ajatellut isää eikä sitä, ettei hän kenties koskaan enää näkisi vanhusta. Isä oli yli seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja oli ihmeteltävää, että hän niin kauvan oli pysynyt pystyssä, vaikka oli niin paljon juopotellut. Andreas heittäytyi vaatteissaan kajuutan vuoteelle saadakseen parisen tuntia levähtää. Seuraavana aamuna ennen auringon nousua hän istui veneessä ja suuntasi kulkunsa rannikolle päin, ehtiäkseen niemelle, missä hänen isänsä mökki oli, ennättääkseen sinne ennen kuin olisi liian myöhäistä ja vanhus jo ehtii sulkea silmänsä.

Andreas purjehti puolittain vastatuulta, ja syyskuun ilma tuntui viileältä. Siinä peräsimessä istuessaan tuntui Andreaksesta kuin olisi ollut kysymys elämän onnesta toiselta puolen ja itse elämästä toiselta. Yksi ainoa ajatus oli hänellä ollut mielessään siitä asti kuin hän uutisen kuuli, ajatus, jota hän häpesi, sillä olisihan hänen pitänyt muistella ainoastaan vanhusta, joka kotona makasi kamppaillen viimeistä taisteluaan. "Jos hän nyt kuolee", ajatteli Andreas, "niin saan minä mökin. Ehkä Ester suostuu tulemaan kanssani sinne; silloin ei minun tarvitsisi viettää elämääni tuolla saaressa, missä minun täytyisi olla puolittain renkinä kaikkien muiden isännöidessä." Se oli Andreakselle kaikki kaikessa. Siitä riippui hänen elämänsä.

Jo näki hän kotiselän edessään. Saarien taa tultuaan joutui venhe tuulen suojaan, ja Andreas työnsi ylähangan airot veteen päästäkseen ulommaksi rannasta ja saadaksseen jälleen tuulta purjeisiin. Hän ei saattanut sietää hidasta kulkua. Ja kun tuuli taasen pullisti purjeita ja painoi venettä, niin että vettä hulahti keulalaudalta sisään, huomasi Andreas istuvansa siinä toivoen isänsä kuolemaa, huomasi, että olisi hänelle suuri pettymys, jos isä hänen kotirannassa maihin noustessaan tulisikin häntä vastaan terveenä ja rivakkana. Ja häntä vilutti aamukylmässä; hän muisti äkkiä, ettei ollut maistanut muruakaan ennen lähtöänsä.

Hän oli lähellä kotia. Hän tunsi rannikot ylt'ympäri, niin että olisi osannut purjehtia siellä vaikka pilkkopimeässä. Tuolla häämötti lahti, missä hänellä oli ollut tapana uida, tuolla näkyi luoto, jolla hän oli istunut onkivapoineen ja vedellyt ahvenia, tuolla saari, jolla kesäisin oli punaisenaan mansikoita, ja tuossa -- aivan häntä vastapäätä -- yleni matala metsänreuna taustana mökeille, noille pienille, aikoinaan punaiseksi maalatuille mökeille, jotka olivat vanhuuttaan mustuneet. Äänettöminä ja suljettuina ne siinä seisoivat, isommassa pieni, ahdas lasikuisti kesävieraita varten; toinen oli tavallinen, ei edes laudoitettu. Istuessaan siinä olisi Andreas voinut lukea rakennusten seinähirret, niin jännitettynä tähystellen hän katseli maihin. Mutta ketään ei näkynyt, ei edes savujuovaa kuusimetsää vasten.

Andreas laski rantaan, ja hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt jotakin häiritsevänsä tahi tulevansa jollakin tavoin kuulluksi, hiipi hän tietä pitkin ylös, astui keittiön ovesta sisään ja katseli ympärilleen. Vanha muija nousi ja tuli äänettömänä häntä vastaan. Andreas tunsi eukon hyvin; tämä oli eräs vanha vaimo pitäjältä, jota oli tapana lähettää hakemaan, kun tarvittiin hoitamaan sairasta köyhissä kodeissa.

-- Hiljaa, -- sanoi hän, ikäänkuin vastaukseksi Andreaksen kysyvään katseeseen. -- Siitä tulee pian loppu.

Andreas Wik astui vuoteen luo ja kumartui lähelle isää. Hän oli kovin laihtunut ja kutistunut, kasvot olivat ihan muuttuneet. Leuasta tunki pitkä parransänki esille, ja peitteellä nytkähtelivät koukkuiset sormet.

-- Noin hän on maannut aina puoliyöstä asti, -- selitteli eukko. -- Koeta, kuuleeko hän sinua.

-- Isä, -- sanoi Andreas ja kumartui vielä kerran vanhuksen kasvojen puoleen.

Silloin ukko aukasi silmänsä, ja Andreas huomasi, että isä tunsi hänet. Kuoleva koetti puhua, mutta silmät sulkeutuivat ikäänkuin häntä voimallisemman tahdon pakoittamina, ja kurkusta tunkeusi kumea, koriseva ääni, joka sai pojan peräytymään.

Vanha nainen meni takaisin paikoilleen ja istuutui alistuvaisesti odottamaan, tottunut kun oli oivaltamaan kuoleman merkit, kun se pala palalta ottaa omansa. Andreas jäi istumaan sängyn laidalle; hän ei uskaltanut ottaa isäänsä kädestä, istui vain ja tuijotti näkyyn, jota ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, elämään uupuneen ihmisen kuolonkamppaukseen.

Andreakselle oli uutta kaikki, mitä hän nyt näki, ja kuoleman todellisuutta katsellessaan unohtui häneltä, etteivät isän ja hänen välit aina olleet pysyneet sellaisina kuin niiden olisi pitänyt olla. Katumuksen tapainen tunne täytti hänen mielensä, katumus siitä, että hän oli jättänyt vanhuksen niin kokonaan yksin. Yhä hiljaisemmaksi kävi huoneessa, raskaammin ja raskaammin huohotti kuolevan rinta, lähemmäksi ja lähemmäksi tuli kuolema. Silloin unohti Andreas, mitä oli ajatellut sinne tullessaan. Hän unohti kaiken muun, paitsi että hän oli poika, joka oli tullut tapaamaan isäänsä ennen kuin tämä kuoli. Kun vihdoin hengähdykset taukosivat ja kaikki oli hiljaista, oli Andreaksen ensin vaikea käsittää, että se mitä oli tapahtunut, oli totta ja että isä todellakin oli kuollut. Mutta kun hän sen tajusi, oli hän hyvillään muistaessaan, että isä oli avannut silmänsä ja tuntenut hänet.

Kun kaikki oli ohitse, kertoi vanha eukko Andreakselle, mitä isä oli tahtonut sanoa pojalleen, mutta ei ollut sanotuksi saanut. Se koski huoneita, jotka kuoleva omisti ja oli jättävä jälkeensä, ne olivat viideksikymmeneksi vuodeksi vuokratulla maapalstalla. Niistä vuosista oli enää vain kolme jäljellä, "mutta jos Andreas puhuu hyvin Hammarbyn Blidbergin kanssa", niin oli vanhus sanonut, "antaa hän kyllä kaiken jäädä entiselleen. Eihän hänellä ole mitään hyötyä tästä maatilkusta, ja hän kun on niin rikas." Sitten oli vainaja vielä puhunut venheestä ja puutarhasta, maakaistaleesta ja nuotasta, huone-, talous- ja työkaluista sekä lehmästä. Kaikki oli hän luetellut, kaiken tulisi saamaan poika. "Hän saa niin ollen vähän periä jälkeeni", oli ukko sanonut, "aivan rutiköyhänä ei hänen tarvitse täällä olla". Sitten oli hän pyytänyt tervehtimään poikaa, ellei tämä tulisi hänen vielä ollessa hengissä.

Sen sanottuaan meni vanha vaimo vuoteen luo ja alkoi levollisesti puuhailla vainajan ruumiin kanssa, jolle nyt oli tehtävä viimeinen palvelus. Mutta Andreas tunsi itsessään rauhaa, jollaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän tunsi tulleensa vanhemmaksi ja miehistyneensä, oli kuin olisi hän käynyt kelvollisemmaksi elämään. Hän meni ulos ja katseli ympärilleen omituisin, vastaherännein tuntein, että kaikki mitä hän siinä lähimmässä ympäristössä näki, oli hänen omaansa.

Andreas jäi kotiin kahdeksi päiväksi, järjestääkseen hautauksen. Kolmantena päivänä hän lukitsi oven vainajan jälkeen ja suuntasi venheensä keulan ulospäin pitkin suuria selänteitä sinne, missä Aspö oli.

Sillä kertaa hänellä oli navakka laitatuuli, niin että hän saapui perille heti iltapäivällä, ja käärittyään kokoon purjeet ja saatuaan venheen valkamaan, hän astui empimättä rakennusten välistä tietä pitkin suoraa päätä hakaan, missä karja kävi laitumella ja jonne hän tiesi Esterin ennen pitkää tulevan lypsylle.

Kauvaa ei Andreaksen häntä tarvinnutkaan odottaa. Maitokiulu käsivarrella ja huivi niskaan valahtaneena tuli tyttö reippaasti astuen ja saapui kiven luo, jolla Andreas istui, ennenkuin hänet huomasikaan. Kun Andreas silloin nousi ylös, joutui hän äkkiarvaamatta seisomaan keskelle tietä tytön eteen, joka ei edes tiennyt hänen vielä tulleenkaan takaisin. Suorana ja varmana seisoi hän siinä, tervehtimättä, puhumatta aluksi sanaakaan, katsoen vain katsomistaan tyttöön, ikäänkuin olisi väkivallalla tahtonut hänet pakottaa katsomaan itseensä takaisin.

Ester oli kauvan pidättänyt ja tukahuttanut mielipahaansa; nyt se pääsi hänessä valloilleen. Pahastuksissaan hän oli ollut nuorta miestä kohtaan ja apein mielin sen vuoksi, että tämä niin kauvan oli ollut mitään puhumatta. Kyyneleet herahtivat hänelle silmiin, ja kasvot vääntyivät mielenliikutuksesta.

-- Mitä sinä tahdot minusta? huudahti hän. -- Eikö se riitä, että olet katsoa tuijotellut minuun, hymyillyt minulle ja vetänyt minua puoleesi ystävällisin sanoin, työntääksesi sitten minut pois, ikäänkuin olisin huonoin ja halvin olento, minkä tiedät. Kaksi kertaa olet niin tehnyt, mutta kolmatta kertaa sellaista ei tapahdu, petollinen mieleltäsi kun olet.

-- Minä en ole petollinen, Ester, sen sinä kyllä tiedät.

Miehen kasvot olivat ankarat, ja hänenkin silmissään hehkui jotakin vihan tapaista.

-- Mikä sinä sitten olet? Miksi et anna minun mennä? Mitä sinä minusta tahdot?

Tyttö puhui melkein huutaen ja piti vapaata kättään edessään, ikäänkuin olisi hänen tarvinnut torjua uhkaavaa lyöntiä.

Andreas Wik kävi levollisemmaksi nähdessään tytön raivon. Vaikka hän ei täysin käsittänyt sen syytä, ei se sentään peloittanut häntä peräytymään kuten ennen. Miltei tylyiltä ja kylmiltä tuntuivat hänen sanansa, kun hän puhui, mutta äänen sävyssä oli jotakin, mikä pakoitti Esterin kuuntelemaan.

-- Sinä et ole voinut ymmärtää minua, haastoi Andreas, enkä minä sitä ihmettele. Näinä kahtena vuonna en ole itsekään ymmärtänyt itseäni. En ole voinut olla erossa sinusta, enkä ole voinut jättää sinua rauhaan. Niin pian kuin olen sanankaan sinulle virkannut, olen kääntynyt sinusta pois, ikäänkuin olisin polttanut itseni. Olen mennyt pois ollakseni itsekseni jossakin, missä minua ei kukaan näkisi. Niin olen kävellyt tuntimääriä tietämättä itselleni mitään neuvoa. Taivaan Jumala tietää, etten ole milloinkaan ollut sinulle petollinen. Olen ollut sellainen vain siksi, etten ole uskonut meidän väleistämme koskaan voivan tulla mitään. Ja tänne minä en saattaisi jäädä.

Ester oli kuunnellut häntä, ja Andreaksen sanojen vaikutuksesta hän unohti omat kärsimyksensä, unohti että hänellä vielä äsken oli ollut huulillaan sanoja, joilla hän aikoi keskeyttää Andreaksen puheen ja selvästi ilmaista miten paljon itse oli kärsinyt. Sen sijaan sanoi hän lyhyeen ja hätäisesti:

-- Miksi et saattaisi jäädä tänne?

-- Olen sanonut sen sinulle kerran, -- kuului töykeä vastaus. -- Mutta sinä kaiketi et pannut huomiota siihen, mitä sanoin. En voisi sietää sitä, että olisin täällä ikäänkuin kaikkien renkinä.

-- Ja sen vuoksi et tahtoisi?

He olivat joutuneet astumaan vierekkäin polkua, joka johti metsään. Kun Ester oli ne sanat lausunut, keskeytti hän äkkiä puheensa ja punastui. Hetkisen olivat he vaiti molemmat.

-- Ei, -- alkoi jälleen Andreas hiljaisemmalla äänellä. -- Syy, jonka vuoksi en saata jäädä tänne, ei ole aivan se. Minä en ole luotu elämään yhdessä muiden ihmisten kanssa. Minä en viihdy kylissä, en suurissa enkä pienissä. En viihdy siellä, missä muut ihmiset sekaantuvat minun asioihini. Jos kerran menen naimisiin, tulee minun saada pitää omani omanani, minun metsäni, minun kalaveteni, tupani, niiden tulee olla minun. Sellainen minä olen enkä toisellaiseksi ikinä muutu.

Jos Andreas silloin olisi katsonut sivullepäin, olisi hän huomannut, kuinka äänettömäksi Ester oli käynyt, miten pehmeä ja vieno oli koko hänen olentonsa hänen siinä verkalleen astuessaan Andreaksen rinnalla kapeata metsäpolkua. Mutta Andreas katsoi vain suoraan eteensä ikäänkuin omien ajatustensa kahlehtimana, kuullen ainoastaan Esterin äänen, kun tämä vastasi:

-- Mitenkä tulet ajatelleeksi kaikkea tuota juuri nyt?

-- Isä on kuollut, -- ilmoitti Andreas, ja hänen äänensä värisi hieman. -- Sen minä tahdoin sanoa sinulle, kun tulin. Siellä kotona tulisi minulla nyt olot olemaan sellaiset, etten niitä täällä mitenkään enkä milloinkaan voisi niin mieleisikseni saada, kunhan sinä vain tahtoisit lähteä kanssani.

Sen lausuttuaan laski Andreas tyynesti, tavalla, jolla ei koskaan ennen ollut uskaltanut, kätensä tytön olkapäälle, ja Ester salli sen tapahtua. Heidän väliltään oli ristiriita hälvennyt, hiljaista ja tyyntä oli kaikki korkeiden honkien alla, missä he vierekkäin kulkivat eteenpäin. Ei mitään ääntä kuulunut, paitsi syystuulen tohina, sen huojuttaessa vanhojen puiden latvoja, saaden ne huokailemaan maininkisen meren tavoin.

Samana iltana puhui Andreas Wik Esterin vanhempien kanssa tulevaisuus-suunnitelmistaan, ja kova kiista syntyi siinä vanhojen ja nuorten kesken, ennenkuin myöntävä vastaus annettiin. Johannes olisi tahtonut pitää vävyn Aspöllä, mutta Andreas oli luja puolestaan; ellei vaimo tahtoisi muuttaa hänen kanssaan, lähtisi hän yksinänsä.

Se koski katkerasti vanhaan Johannekseen. Sillä kun hänellä ei ollut miespuolista perillistä, oli hän ajatellut asiat toisin. Kun hän antoi myöntymyksensä, johtui se vain siitä, että hän jo oli ijäkäs eikä jaksanut pitää puoliansa.

Seuraavalla viikolla haudattiin Kuusiniemen vanhusvainaja, ja lokakuun saapuessa muutti Andreas Wik kotiin omaan tupaansa, laittaakseen kaikki kuntoon kevääseen, jolloin häät piti vietettämän.

IV.

Siihen aikaan sai Andreas elämältä sanalla sanoen kaiken, mitä toivoi. Hän sai vaimokseen sen tytön, jota hän niin kauvan ja niin hillittömästi oli halunnut. Hän sai kodin ja konnun itselleen, ja vuoden kuluttua hänen vaimonsa synnytti pojan, joka kasteessa sai nimekseen Johannes. Isoisän mukaan se nimi pojalle annettiin, ja sillä tahtoi Andreas osoittaa kiitollisuutta appiukolleen, joka oli antanut hänen tehdä oman tahtonsa mukaan naimisiin mentyänsä.

Kaiken tuon onnen ympäröimänä tuli Andreas yhä vanhoillisemmaksi ja tyynemmäksi. Hänen luonteensa väkivaltainen aines talttui ja hilliintyi. Kun hän itse jonkun kerran muisti, millainen hän oli ennen ollut, kuohahtelevainen, omapäinen, ihmisvauhko, ajatteli hän, että se kaikki oli kuulunut nuoruuteen ja mennyt ohi sen mukana. Kaikki, mikä oli ollut, oli hävinnyt tai toiseksi muuttunut; hän itsekin oli nyt vallan toisenlainen. Andreas ei enää tiennyt mitään, mitä vielä olisi itselleen lisäksi toivonut, hän, joka ennen oli toivonut ja ikävöinyt ikänsä kaiken.

Metsän suojassa, joka kohosi aivan rakennuksen takana, mieli niin rauhalliseksi tasaantui, ja kun Andreas oli sillä paikalla, missä oli leikkinyt, mistä oli kaivannut pois nuorukaisena, missä oli kinastellut juopottelevan isän kanssa ja ollut vaikeissa olosuhteissa, tiesi hän, että nyt se kaikki oli selän takana ja että hän itse oli päässyt satamaan.

Kesäasukkaat eivät häntä enää aristuttaneet. Niistä piti huolen hänen vaimonsa, joka samalla hoiti lapsen ja lehmän, kotiaskareet ja kaiken, mitä emännälle kuului. Andreaksen ei tarvinnut edes huomata, että vieraita ihmisiä tulikaan taloon tai pitää väliä heistä heidän siellä asuessansa. Jos kotimäki tuntui hänestä joskus liian rauhattomalta, otti hän veneen ja lähti vesille kalastelemaan, tai sieppasi kirveen olalleen ja painui metsään.

Kun sitten ehti syksy, kehui Andreas kesävieraita. Sillä rahoja he olivat jättäneet jälkeensä taloon. Ja Andreaksesta tuntui hommaillessaan kuin olisi hän uudestaan tullut isännäksi omassa kodissaan. Hänestä oli hauskaa ja tervetullutta syksyllä se, että kaikki taas muuttui niin hiljaiseksi, ja hän tunsi vapaaksi itsensä sentähden, että ilma hänen ympärillään oli puhdistunut ja että hän saattoi tehdä ja toimia, kuinka ikinä itse tahtoi.

Niin kului kaksi vuotta surun varjonkaan häiritsemättä aviopuolisoiden onnea. Tosin tunsi Ester itsensä hiukan vieraaksi nykyisessä olossaan. Yksinäinen hän myöskin oli, ei ketään ollut hänellä, kenen kanssa puhella. Siitä huolimatta hän oli onnellinen. Sillä Andreas oli hänelle hyvä mies, ja pahoista ennustuksista, joita hän oli kuullut heistä molemmista lausuttavan, ei ainakaan vielä ollut yksikään käynyt toteen.

Huonoja ennustuksia ei nimittäin suinkaan ollut puuttunut heidän naimisiin mennessään, ja se, joka niitä oli lausunut, oli Lars Petter, joka ei voinut sisarensatyttärelle antaa anteeksi, että tämä jätti isänsä ja äitinsä yksikseen heidän vanhoilla päivillään ja seurasi vierasta miestä.

"Kukaan ei tiedä, mitä sen miehen ajatuksissa asuu", oli Lars Petter sanonut, "en minä etkä sinä, Ester. Se, joka ei viihdy muiden kanssa, ei lopulta viihdy oman vaimonsa eikä lastensa kanssa, niin, eipä itsensäkään kanssa vihdoin viimein."

Nämä enon sanat eivät sentään milloinkaan olleet vaikuttaneet Esteriin. Sillä millainen hänen miehensä olikin, Esterin oli seurattava häntä sitä tietä, jota tämä kulki, jollei halunnut jäädä yksikseen, sillä olihan Esteri, ennenkuin he olivat naimisiinmenosta puhuneetkaan, tiennyt että siihen mieheen eikä kehenkään muuhun sitoi hänet kohtalo.

Mutta pitkien talvi-iltojen tultua lensivät hänen ajatuksensa kuitenkin isän ja äidin luo, jotka olivat kaukana suurella saarella, missä myrskyävän meren meuru kuului tupaan. Voimatta asiata auttaa hän sinne toisinaan ikävöitsi.

Andreakselle ei Ester koskaan tohtinut virkkaa ikävästään mitään. Sillä Andreaksen oli tarvis tuntea, että vaimon tahto oli yhtä hänen oman tahtonsa kanssa. Muuten oli hän kenties käynyt raskasmieliseksi ja saattanut menettää elämänhalunsa.

Sen oivalsi Ester, ja ainoastaan kerran, kun hän oli kauvan ajatellut vanhuksia, tuli hän miehelleen virkkaneeksi:

-- Isän on raskas olla yksinään, vaikka sinun sopisi olla kuin poika hänelle. Aina oli hän itsekseen ajatellut, että minun mieheni ottaisi talon hänen jälkeensä.

Sen sanottuaan Ester pelästyi. Vaikka ei sitä ollut tarkoittanutkaan, tunsi hän, että jotakin hänen sisimmässään piilevästä kaipuusta pääsi ilmenemään sanoissa. Ja Andreas synkistyikin ja vastasi töykeästi:

-- Ehkäpä, mitä talon pitoon tulee, siihen vielä keino keksittänee, kun ukko on kuollut.

Ja terävä, epäileväinen hohde silmissään hän jatkoi:

-- Jos kaipaat pois minun luotani, niin sano se.

Silloin ravisti Ester päätään ja kätki ikävän itseensä.

Mutta Andreas, joka näki, että vaimo oli surumielinen, tahtoi saada kaikki jälleen hyväksi. Sen vuoksi lisäsi hän:

-- Ole hyvilläsi siitä, että minä en ole sinun kanssasi siellä. Sillä en olisi sellainen kuin nyt olen, en sinua enkä muita kohtaan.

Ester tiesi hänen totta puhuvan. Ja kun hän ei voinut jakaa itseänsä miehen ja isän välillä, unohti hän vähitellen kaikki miehen vuoksi, joka oli hänen, ja lapsen vuoksi, joka heitä yhdisti voimakkaammin kuin mikään muu.

Kun kaksi vuotta oli siten kulunut, alkoi Andreas ajatella, että olisi jo aika tehdä asiat selviksi maanomistajan kanssa. Sillä kolmas vuosi oli jo kohta käsillä, ja mitä enemmän se päivä lähestyi, jolloin vuokrakirjan aika meni umpeen, sitä enemmän Andreaksesta tuntui, että maa, jolla hän astui, yhä vähemmän ja vähemmän oli hänen omansa.

Useammin kuin kerran oli Andreas haastellut vaimonsa kera siitä, että hänen pitäisi lähteä puhumaan Blidbergin kanssa asiasta, niinkuin isä ennen kuolemaansa oli sanonut pojan tarvitsevan tehdä. Mutta saaristolainen, joka on niin paljon riippuvainen ilmasta ja tuulista, ei pidä kiirettä. Suotuisalla säällä oli Andreaksella aina jotakin tehtävää. Jos hänellä oli joku päivä joutilasta, sattui vastatuuli. Niin meni talvi, eikä mitään tullut tehdyksi asian johdosta, ja kevät saapui avoimine selkineen ja salmineen lauhoine tuulineen ja linnunlauluineen.

Silloin etsi Andreas eräänä päivänä isän vanhasta kaapista käsille kellastuneen paperin, joka vakuutti hänelle omistusoikeuden maahan, jolle hänen tupansa oli rakennettu. Se paperi ei enää ollut paljon arvoinen. Ainoastaan kaksi kuukautta sillä vielä oli laillista voimaa. Ja kun Andreas sitä katseli, tuntui hänestä, että se ei merkinnyt juuri mitään.

Mutta paperi oli kuitenkin asiakirja ja sellaisenaan pisti Andreas sen povitaskuunsa ja lähti matkalle.

Adrian Blidberg, Andreaksen siihen päivään asti omaksensa sanoman maapalstan silloinen omistaja, oli maakauppias, jota puhuteltiin patruunaksi; hän asui eräässä Hammarbyn siihen aikaan eteenpäin pyrkiviä ja edistyviä kyliä, yhdessä niitä Itämeren satamapaikkoja, jotka kunnianhimoisina toivovat pian saavuttavansa kauppalan arvon. Blidberg oli lyhyessä ajassa tullut tämän yhdyskunnan sieluksi. Hän oli, suurin piirtein sanoen, Hammarbyn omistaja, paikkakunan verrattomasti suurin työnantaja, samalla kertaa maanomistaja, laivanvarustaja ja seudun rahamies, joka sekä lainasi muille että myöskin otti varoja tilittääkseen ja hoitaakseen.

Vielä muutamia vuosia sitten oli Blidberg ollut vähän tunnettu metsänhakkaaja saaristossa, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän osannut Hammarbyssä hankkia itselleen johtavan aseman, jota hän sitten yksinään vallitsi. Kuinka hän niin nopeasti oli päässyt nousemaan niin korkealle, siitä kulki paljonkin puheita, ja se, mitä puhuttiin, ei aina ollut hyvää.

Andreas oli myös kuullut yhtä ja toista niistä, ja vastoin tahtoaan tunsi hän jotain pelon tapaista, kun hänen oli mentävä tuon peljätyn miehen eteen pienine, kellastuneine paperinlappuineen, josta hänen onnensa tai onnettomuutensa riippui. Mutta talonpoika, jolta vanha Wik, Andreaksen isä, aikoinaan oli ostanut oikeuden kalaveteen ja maahan, oli kuollut, ja seuranneessa vararikossa oli Blidberg ostanut talon ja konnun kimpsuineen kampsuineen, ja talon mukana seurasi se pieni maatilkkukin, johon Andreaksen omistusoikeus nyt oli loppumassa.

Adrian Blidbergin konttori, johon Andreas muutamia tunteja kestäneen matkan jälkeen astui, oli pieni huone, sillä siihen tarkoitukseen oli sisustettu muuan niistä monista lautasuojista, jotka olivat tuolle entiselle, patruunan nykyään hallitsemalle kalastusasemalle johtavan sataman kaunistuksena. Pöydällä seinän vieressä ison seinäkellon alapuolella oli konjakkipullo ja laseja; niitä käytettiin Blidbergin tehdessä kauppoja talonpoikien kanssa. Keskellä lattiaa oli suuri pulpetti, ja sen takana istui iso, jykevä mies karvalakki päässä; hänellä oli poskiparta, pienet, sikurtelevat, kulmakarvattomat silmät, hiukan vino suu ja tukeva ihraleuka. Kun Andreas avasi oven, ei Blidberg katsonut tulijaan, vaan vastasi tämän tervehdykseen äännähdyksellä, joka hyvinkin muistutti röhkäisyä.

Tavallistaan suoremmaksi oikeni Andreaksen selkä tämän vastaanoton johdosta, kun hän vihdoin sai esittää asiansa. Sanottuaan, mitä tahtoi, Andreas veti paperin taskustaan ja ojensi sen patruunalle. Tämä pisti sammuneen sikaarinpätkän, jota oli pidellyt sormiensa välissä, viistoon suupieleensä, singautti ovella seisovaan suoraselkäiseen mieheen viheriäisistä silmistään tutkivan katseen ja piti paperin, alkaen lukea sitä. Lopetettuaan lukemisen hän pani paperinlipun pulpetille eteensä, samalla kun hänen ruumistaan vapisutti jokin nauruntapainen, joka yhtä äänettömästi ja yhtä pian kuin oli tullutkin taas meni ohitse.

-- Mikä on nyt sitte tarkoituksena? lausui hän vihdoin.

Andreas toisti, mitä oli esittänyt; hän halusi pitentää välikirjaa vielä edelleen viideksikymmeneksi vuodeksi.

-- Ei tule ikinä kysymykseen, -- kuului pulpetin takaa.

Andreas tunsi polviensa vapisevan siinä seistessään, ja hänen täytyi räpyttää taajaan silmiänsä voidakseen selvästi nähdä eteensä.

-- Eihän patruunalla saattane olla mitään sitä vastaan, -- väitti hän. -- Maa ei ole minkään arvoinen sille, joka ei omista rakennuksia, Ja rakennukset omistan minä.

-- Ei, -- vastasi patruuna, -- kaikki, mitä on maan päällä, kun ne viisikymmentä vuotta ovat loppuun kuluneet, on minun. Niin on välikirjassa, ja paperi pitää.

Kaikki mitä Andreas oli toivonut ja uneksinut koko elämäkseen, tuntui hänestä nyt savuna haihtuvan. Maakamara, jolla hän seisoi, ei ollut enää vankka. Kaikki horjui hänen ulkopuolellaan ja sisässään. Mutta samalla oli hänellä vaistomainen tunne, että siinä tilanteessa oli pysyttävä ryhdikkäänä, sillä armoa ja laupeutta ei ollut odotettavissa. Hän tuli ajatelleeksi vaimoaan, joka oli kotona odottaen ratkaisua, ja hädässään ei hän osannut sanoa muuta kuin:

-- Mitä patruuna tahtoo? Minä maksan niin hyvin kuin kykenen. Hätätilassa on kyllä joku ihminen, joka auttaa minua.