Part 1

VELAN KAHLEISSA

Saaristolaiskertomus

Kirj.

GUSTAF AF GEIJERSTAM

Suomentanut

Kaarlo Pulkkinen

Kariston 50 p:n romaaneja N:o 50

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.

I.

Ken joutuu ulkosaaristoon Hammarbyn vanhan kalastusaseman seuduille, hän varmaankin saa kuulla kertomuksia entisiltä ajoilta ja ensimäisten joukossa Adrian Blidbergistä, miehestä, joka tyhjin käsin saapui saaristoon, mutta muutamissa vuosissa rikastui, jotta hänestä tuli paikkakunnan vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Adrian Blidbergistä ei juuri kellään ole sanottavana hyvää. Hän oli kovaluontoinen mies ja lisäksi konnankoukkujen tekijä, jonka lopuksi täytyi poistua seudulta, vaikkakaan lain koura ei häneen koskenut. Ja hänen poistumistaan ei kukaan surrut; moni siitä päin vastoin iloitsi.

Hänestä tiedetään paljon ja monellaista mutta kaikista saaristolaiskertomuksista, jotka kulkevat polvesta polveen ja vasta myöhään unohdetaan, ei mikään ole sitkeämpi muistossa säilymään, kuin kertomus Andreas Wikistä, joka ensin oli tuon turmeluksen miehen uhrina, kunnes lopulta pääsi hänestä voitolle.

Andreas Wik ei suinkaan ollut virheetön mies. Mutta eniten hän sai kärsiä siitä viasta, ettei hän ollut sellainen kuin ihmiset ylimalkaan. Hän eleli mieluimmin erillään muista, niin ettei hänen tarvinnut kuulla kenenkään määräilyä. Poikavuosista asti oli hän sotajalalla isäänsäkin vastaan, joka oli vanha kyläsuutari ja sai huomattavimman rahatulonsa vuokraamalla toisen kahdesta punaiseksi maalatusta rakennuksestaan joka kesä saaristoon saapuville kesäasukkaille.

Vanha Wik oli kovaluontoinen kuten poikakin, ja paremmiksi eivät välit tulleet, kun hänen eukkonsa kuoli, jättäen ukon kahden Andreaksen kanssa, joka oli ainoa lapsi. Ukko juopottelikin, ja kun hänellä ei enää ollut vaimoaan, johon kohdistaa pahaa tuultansa, sai poika kokea, minkä mielivallan ja sisun viina nostatti äijässä. Siitä tuli Andreas varhain ihmisaraksi ja varovaiseksi muita kohtaan, ja kun hän vihdoin tunsi saaneensa kärsiä huonoa kohtelua enemmän kuin soveliaasti saattoi sietää, purjehti hän tuskin kuudentoista vuoden ikäisenä muuanna yönä tiehensä erään suomalaisen laivurin kanssa, joka oli aluksineen Brodyssä lastaamassa lautoja. Isä-ukko näki poikansa jälleen vasta kun tämä palasi kotiin aikamiehenä ja oli oma herransa.

Silloin palasi Andreas isänsä luo, vieläpä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja ihmiset ihmettelivät, että isä ja poika siitä päivästä alkaen näyttivät tulleen hyviksi ystäviksi. Pitkää aikaa ei Andreas sentään kotona viihtynyt. Jos hän olisi voinut noudattaa omaa haluansa, olisi hän kyllä lukenut perämieheksi ja siten päässyt paremmille päiville. Mutta hänen oli mahdoton järjestää asioita sille tolalle, että olisi voinut käydä vuoden koulua Tukholmassa. Senvuoksi menivät asiat omaa menoansa, ja Andreas joutui laivamieheksi erääseen saaristolaisalukseen. Ja hyvä oli niinkin, sillä olisihan hänen tietenkin voinut käydä huonommin.

Läheltä Kuusinientä Andreas kuitenkin joutui saamaan sen aseman, joka tuli ratkaisevaksi hänen elämälleen, ja Aspön ja Kuusiniemen välillä näyteltiin -- niin sanoaksemme -- tämän saaristolaissankarin koko elämäntarina, joka ei suinkaan ollut aivan jokapäiväinen laatuaan.

Aspö on iso metsäinen saari toisella puolella selännettä; sen takaa avautuu suuri purjehdusväylä, antaen ensi kerran näköalan aavalle merelle. Aspön seläksi nimitetään avaraa, saaren kohdalta peninkulmamääriä kaakkoista kohden ulottuvaa ulappaa. Sitä väylää mereltä päin purjehdittaissa näyttää saari tummalta ja pitkältä; vasta varsin lähelle tultua erottaa kaiken tuon tummuuden ohella, jonka männyt ja kuuset ja alinna rannoilla rehottavat tuuheat lepät saavat aikaan, valoisaa, ystävällistä vehreää, joka syntyy tammien ja koivujen työntyessä esiin havumetsän tummemmasta viheriästä. Mutta mitenpä lähelle tullaankin, ei mereltä käsin käy havaitseminen, että saari on asuttu. Kuin tuhatvuotisen alkumetsän peittämänä näyttää se kohoavan, selväpiirteisenä auringon valaistessa ja epämääräisenä sateisessa udussa, ja kuten useimmilla saarilla isossa saaristossamme, kasvaa senkin pohjoispuoli mataloita, koukertelevia kitumäntyjä, joilta, sikäli kuin saarelle edetään, vähitellen valtaa tilaa tiheä, hyötyisä kuusimetsä; se taas vuorostansa jättää sijan hymyileville koivikoille ja tuuheille tammilehdoille saaren eteläpuolella.

Sen kaiken voi purjehtija nähdä mereltä. Mutta sieltä ei hän huomaa, että keskellä saarta on kokonainen pieni yhteiskunta. Ei enempää eikä vähempää kuin kolme taloa on siellä, kaksi alhaalla rantamalla, kolmas, jonka ympäriltä metsä myöhemmin on raivattu syrjään, ylhäällä mäellä, johon kaakkoistuulen tohina tuntuu ja jonne Aspön selkä häämöttää syystuulen varisteltua lehdet koivuista ja tammista. Alapuolella jokaisen asumuksen kohdalla työntyy venesilta ulos veteen nuottahuoneeseen ja ikäänkuin kokonaisia pieniä metsikköjä muodostavine paaluineen, joille on tapana ripustaa verkkoja kuivamaan.

Niin on laita keskellä saarta, vaikka siellä muuten on kuin oltaisiin sisämaassa ja tuntuu kuin joka puolelta olisi pitkä matka merelle. Salaisuus on siinä, että saaren sydämeen pistäytyy merenlahti, ja niin huomaamaton on tähän luonnolliseen, suojattuun satamaan johtava kapea solmeke, että koko lahti on kuin saarelle muodostunut sisäjärvi; niin soukka on yhdystie avomereen, että töin tuskin voidaan tuulen suojaan siirrettävä halkojaala ohjata tuon ahtaan juovan kautta, jossa kivet raapivat aluksen laitoja.

Tämä luonnollinen satama varmaankin aikoinaan oli saattanut saaren asutuksi, ja varmaa on, että saarella siellä täällä oli jälkiä vanhoista puutarhoista ja jäännöksiä ruohottuneista muureista todistamassa, että saari oli ollut asuttuna jo varhain unhoon joutuneina aikoina. Johannes Vestman, saaren vanhin asukas Andreaksen sinne tullessa, kyllä kehuskeli olevansa Aspön varsinainen, ensimäinen asuttaja, ja hän puheli mielellään siitä ajasta, jolloin heitä aikuisia oli siellä vain hän kahden vaimonsa kanssa, kun tytöt vielä olivat pieniä, ja hän kertoili, kuinka vaikeata heidän silloin usein oli tulla aikoihin, ja kuinka talvet olivat pitkiä, ja miten uskallettuja olivat matkat jään yli, joka ei pitänyt eikä murtunut.

Yksinäisyys ja pitkien talvien aiheuttama hankaluus ennen muuta olivat pakottaneet Johannes Vestmanin parin vuoden mentyä tiedustelemaan henkilöä, joka oman tarpeen vuoksi olisi halukas muuttamaan erakkoelämään etäiselle Aspölle, runsaan meripenikulman päähän lähimmästä asutusta paikasta. Johannes tapasikin sellaisen, vaimonsa veljen, rasittuneen, rutiköyhän torpparin, joka asui ankaran isännän alustalaisena mannermaalla, nähden nälkää neljän lapsensa kanssa.

Johannesta kyllä arvelutti vetää vaimonsa sukua niin lähelle itseään, ja pitkään hän punnitsi asiaa yksinäisillä merimatkoilla ja talvisilla metsänhakkuilla itsekseen, ennen kuin päätti ottaa ratkaisevan askeleen. Mutta kun ei ketään muutakaan ollut saatavana, ja kun lanko tiedusteltua osottautui halukkaaksi, antoi Johannes aprikoimisen jäädä, ja eräänä koleana syyspäivänä, jolloin satoi vettä ja räntää, oli Johannes vesillä veneineen ja nouti Aspön uutisasukkaan höyrylaivalaiturilta.

Kaksi vuotta sen jälkeen seisoi langon tupa valmiina pienen sataman itäisellä puolella.

Niin karttuu asutus Aspöllä, ja saattaisi paljonkin olla kertomista siitä, kuinka metsää raivattiin syrjään ja maata avattiin peltosaroiksi, kuinka satamaan johtava juova perattiin ja tehtiin tie poikittain halki metsän.

Tämän kertomuksen alkaissa olivat näet niin Johannes kuin hänen lankonsakin Lars Petter vanhoja. Heistä sanottiin, etteivät he milloinkaan olleet vaihtaneet keskenään pahaa sanaa, ja sitä ihmeteltiin, sillä eihän lankous yleensä näy luontuvan säilyttämään kotirauhaa, varsinkaan jos perheet tunkeilevat samalla turpeella ja polkevat samoja polkuja. Että kälykset eivät aina olleet samaa mieltä, siitä oli seudulla yhtä ja toista pakistavana. Mutta rauha ei kuitenkaan koskaan päässyt rikkumaan, kun miehet pitivät yhtä eivätkä antaneet naisten vallita.

Ken olosuhteet tarkoin tunsi, lisäsi kernaasti, että ellei Lars Petter olisi ollut niin sävyisä ja mukautuvainen kuin oli, ei naapuruus olisi tainnut olla kovinkaan suotuisata. Mutta ennen kuin joutui irti torpasta oli Lars Petter kärsinyt niin paljon, ettei hän eläissään milloinkaan unohtanut alistuvaisuutta toista palvellakseen, siihen määrään oli alistuvaisuus silloin juurtunut hänen vereensä. Että Johannes tahtoi vallita, se ei häntä koskaan kummastuttanut. Sillä Johannes oli etevämpi. Johannes oli miesten mies, pitkä, vankka ja viisaampi muita. Johanneshan ensimäisenä oli asettunut Aspölle, Johanneksella oli katse -- kuten Lars Petter sanoi -- ja Johanneksella oli rahoja. Niistä oli hän lainannut Lars Petterille ja auttanut häntä eteenpäin. Kitsas ja ankara ei hän milloinkaan ollut, kovia korkoja hän ei liioin ollut ottanut, ja jos Lars Petterillä joku maksuerä ei sattunut aivan päivälleen, niin myöntyi hän ja odotti. Siitä kaikesta oli Lars Petter kiitollinen, ja jos joskus joku kapinallinen tai kade tunne hänessä heräsi, tarvitsi hänen vain ajatella sitä aikaa, jolloin hän eli vain nälkiintyneenä torpassa, lapsineen laihana ruoan puutteesta.

Silloin katseli hän pientä satamaa ja tiluksia, jotka vuosi vuodelta yhä varmemmin olivat hänen, ja hän ajatteli silloin, ettei hänen ikinä olisi paremmin saattanut käydä kuin oli käynyt.

Pienenä, jäntehikkäänä ja vaiteliaana kulki hän Johanneksen rinnalla saarella, ikäänkuin olisi pelännyt olevansa jonkun tiellä, antoi langon hallita ja piti tarkkaa huolta vain kaikesta siitä, minkä tiesi omakseen.

Johannes puolestaan muisteli sitä aikaa, jolloin hän eleli yksinään. Ja niin teki molemminpuolinen tarve nuo kaksi miestä vilpittömiksi ystävyksiksi.

II.

Andreas Wikin tulo Aspölle johtui siitä että Johannes Vestman, joka kuljetti halkoja kaupaksi omasta metsästään, tarvitsi kunnollisen miehen avukseen milloin mihinkin hommaan. Sillä Johanneksella ei ollut poikaa, ja se oli hänen ainoa surunsa, kun vanhuus jo alkoi muistuttaa itsestään. Arkku oli Antreaksella tullessansa mukana. Sillä hänen oli määränä olla laivamiehenä jaalassa keväästä syksyyn, renkinä talossa syksystä kevääseen. Kahdenkymmenen neljän vuoden ikäinen oli hän silloin, terve, reipas ja kunnollinen, hoiti tehtävänsä kuin mies ja muuten oleskeli itsekseen, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut lainkaan tekemistä ihmisten kanssa, jotka Aspöllä elivät ja isännöivät.

Kolme vuotta kului siten minkään häiritsemättä yhteistä rauhaa. Andreas Wik oli kaikkien mielestä saaren varsinaisiin asukkaihin kuuluva. Itse hän varmaankin oli ainoa, josta tuntui toisin.

Johanneksella, kuten sanottu, ei ollut ainoatakaan poikaa, mutta hänellä oli tytär, ja niinä vuosina, joina Andreas oli saarella renkinä, varttui Ester täysikasvuiseksi, kehittyi naimaikäiseksi ja kauniiksi, eikä ollut ihme, että Johannes hiukan piti silmällä nuoria, kuten vanhemman velvollisuus on. Mitään huomiolle käypää ei nuorten seurustelussa ilmennyt, mutta Andreas ei voinut sille mitään, että tytön olento herätti hänessä sellaista tunnetta, josta hän mieluimmin olisi halunnut olla vapaa. Sentähden oli hän kärttyisä, kiivas ja epäystävällinen tyttöä kohtaan, vaikka siitä itse pahimmin kärsi, ja milloin hän ei voinut olla ulkona merellä jaalan kanssa, oleskeli hän vaiteliaana ja katkeramielisenä itsekseen.

Andreas oli kuitenkin ollut niin kauan talossa, että hänen asemansa oli vakaantunut. Hän oli raitis, hänestä pidettiin ja Johanneksen vaimo Bengta ei voinut olla huomaamatta, että rengillä oli mielessä jotakin. Johannes puolestaan pahotteli, ettei ollut saanut poikaa ja niine vuosineen hän ei enää voinut toivoa saavansakaan. Naapuritalossa, langon luona, hyöri kaksi vaaleatukkaista poikaa isänsä apuna kartanolla ja merellä. Johanneksen oli pakko pitää renkiä, ja hän näki sen ajan olevan lähellä, jolloin talo joutuisi vieraan käsiin.

"Ei kukaan saa kaikkea, mitä toivoo", tapasi Johannes sanoa, jos joku kosketti arkaan kohtaan.

Samalla hän tiukasti sulki leveän suunsa, joka oli kuin poikkijuopa vaskenkarvaisissa, sileäksi ajelluissa kasvoissa, ja katsoa humautti pari kertaa pörröisten kulmakarvojensa alta. Vanha Bengta tunsi sellaisissa tilaisuuksissa itsensä mahdollisimman pieneksi ja vähäpätöiseksi ja kyyristyi aivan kuin häveten, ettei ollut voinut lahjoittaa miehelleen sitä ainoata, jota tämä todella oli häneltä halunnut.

Kerran rohkasi Bengta luontoaan ja uskalsi sanoa, mitä pitkinä kuukausina oli ajatellut.

-- Kenties kosii Andreas Wik Esteriä, -- hän sanoi. -- Silloin olisi sinulla poika, ja me olisimme päässeet siitä huolesta.

Silloin katsoi Johannes terävästi vaimoansa ja vastasi:

-- Jos tahdot naittaa tytön rengille, niin tee se. Minä en sitä tee.

Samassa hän nousi ylös, ojentautuen täyteen mittaansa ja meni vihaisena yli lattian. Kumartuen oviaukolla hän poistui ulos kartanolle, missä vallitsi heinäkuun illan ohut hämy. Alhaalla satamassa hän pysähtyi ja katseli tarkastellen jaalaa, joka oli täydessä halkolastissa, valmiina lähtemään seuraavana aamuna.

Samana iltana tuli Ester saaren pohjoispäästä ja oli menossa metsän kautta kotiin. Oli täysikuu, mutta pilvet peittivät taivaan, niin että metsä oli pimeä, eikä Ester huomannut, että häntä seurasi mies. Se oli Andreas, joka oli nähnyt tytön tulevan ja vasten tahtoansa lähtenyt saattamaan. Nuoren miehen mieli kuohui, ja useaankin kertaan hän itseltään kysyi, miksi hän ei pysähtynyt siihen missä oli ja antanut tytön mennä. "Huomenna minä lähden purjehtimaan", hän ajatteli. "Silloin pääsen taas rauhaan." Ja Andreas uskotteli itselleen, että rauhaa hän vain kaipaisi.

Tultuaan sille kohdalle, missä havumetsä loppui ja koivikko alkoi, pysähtyi tyttö kuuntelemaan, sillä hän luuli erottaneensa askeleita. Hämärässä hän näki silloin, että joku kulki polkua hänen jäljessään.

-- Oletko se sinä, Andreas? kysyi hän.

Heti ei kuulunut mitään vastaukseksi. Mutta kun tyttö jäi seisomaan, koska ei tahtonut kulkea edelleen pimeässä tuntemattoman seuraamana, täytyi Andreaksen tulla häntä lähemmäksi ja tervehtiä, ja kun heillä oli sama matka, kulkivat he yhdessä edelleen.

Nyt lähellä ollessaan Andreas katsoi Esteriin. Suurikasvuinen ja komea hän oli, kehkeä ja valkoinen oli hänen ihonsa. Mutta heidän välillään vallitseva äänettömyys teki tytön araksi, ikäänkuin olisi hänen tarvinnut varoa jotakin.

-- Sinähän purjehdit huomenna? sanoi hän senvuoksi.

Sanat tuntuivat pahalta Andreaksesta, vaikka hän ei voinutkaan selittää minkävuoksi. Hän nyökkäsi vastaukseksi.

-- Tuleeko siitä pitkä matka? jatkoi tyttö.

Silloin Andreaksella veri läikähti, ja hän vastasi tylysti:

-- Mitä välität sinä siitä?

Tyttö säpsähti. Jälleen valtasi hänet tunne siitä, että hänen oli jonkin vuoksi oltava varuillaan.

-- Tokihan saanen kysyä -- virkkoi hän.

Andreaksesta tuntui kuin olisi erikoinen tarkoitus piillyt niissä yksinkertaisissa sanoissa, ja hänen mielensä pehmeni.

-- Huolitko sinä siitä, menenkö minä vai tulenko? sanoi hän. -- Kukapa siitä huolisi?

Sellaista ei Ester sanoillaan ollut tarkoittanut. Hän oli kysynyt vain virkkaakseeu jotakin. Senvuoksi hän ei käsittänyt, kuinka hänen sanansa olivat voineet liikuttaa nuorta miestä, mutta kuitenkin hänen mielensä lämpeni siitä, että niin tapahtui.

-- Miksi niin sanot? kysyi hän nopeasti.

Voimatta oikein selvittää itselleen syytä Andreas seisahtui. Silmänräpäyksen molemmat nuoret olivat äänettöminä vastakkain. Niin hiljaa he seisoivat, että voivat kuulla koivujen ylitse merelle lentävän lokin siipien viuhinan.

Silloin valtasi Andreaksen koko voimallaan kaikki se, mikä hänen mieltään oli painanut viimeisinä vuosina, ja ennen kuin hän ehti itseään pidättää, veti hän tytön puoleensa ja suuteli tätä väkivaltaisesti ja oikopäätä.

Ester seisoi aluksi kuin huumautuneena. Sitten hän työnsi Andreaksen luotansa kovemmin kuin oli aikonut.

-- Mitä teet sinä minulle? hän huohottain kuiskasi. Ja rauhoituttuaan katsoi hän kylmästi ja suuttuneena mieheen jatkaen:

-- Toisen kerran teet sinä noin minulle. Etkö sinä nytkään mitään sano?

Andreas pudisti päätään ymmärtämättä. Ei, hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

Jotakin pahaa, kovaa ja kylmää heräsi hänessä. Hän tunsi kuin tuskaa siitä, että niin oli paljastanut itsensä, ja voimatta virkkaa sanaakaan selitykseksi, hän lähti nopeasti menemään koivikon kautta ja jätti tytön yksikseen. Sataman puolella hän peittyi metsän hämärään. Tultuaan kylliksi puiden varjoon, mistä ei kukaan enää saattanut häntä nähdä, hän heittäytyi ruoholle, repi ja raastoi mättäitä, ja hänen vankka ruumiinsa vapisi itkusta.

Kauvan makasi Andreas siten; hänen siinä omine mielialoineen kamppaillessaan ajautuivat pilvet syrjään ja kuu pilkisti niiden lomasta, peittyi jälleen pilviin ja tuli näkyviin niistä uudestaan.

Oli häpeä, ajatteli Andreas, koveten yhä enemmän ja enemmän, häpeä menetellä siten; oli onnettomuus, että hän oli käynyt niin herkkämieliseksi ja heikoksi, ettei mikään maailmassa enää ollut hänestä minkään arvoista paitsi tyttö, jota hän ei kuitenkaan ikipäivinä kerjäisi itselleen. Heikoksi oli hän käynyt, se oli varmaa; surullista ja raskasta oli kaikki. Pahimmin kiusasi häntä kuitenkin rakkaus. Sietämättömäksi kivuksi tunsi Andreas rakkautensa, säryksi, joka repi rintaa ja selkää, jumoavaksi, kiduttavaksi tuskaksi, joka saattoi hetkiseksi hellittää, mutta kohta taas tuli uudelleen ahdistamaan häntä pahemmin kuin ennen.

Andreas piteli kaksin käsin päätään. Se tuntui hänestä olevan halkeamaisillaan. Hän hypähti pystyyn ja enempää ajattelematta meni pitkin, voimakkain askelin takaisin samaa tietä, jota oli tullut.

Valkamalle päästyään aikoi hän mennä jaalaan, nukkuakseen siellä pari tuntia ennen aamun sarastusta, jolloin alus oli ohjattava ulos. Mutta ehdittyään paalulle, jonka ympäri kiinnitysköysi oli kiedottu, seisahtui Andreas äkkiä, kykenemättä etäytymään tai peräytymään. Sillalla istui Ester. Sanaakaan hiiskumatta tuijotti tyttö Andreakseen kuin olisi istunut kauan ja odotellut.

-- Se ei käy laatuun, -- ajatteli Andreas. -- En voi olla vaiti enkä puhuakaan saata. Miksi istuu hän täällä?

Jälleen aikoi hän lähteä ja mennä ohitse. Jälleen pidättyi hän. Neuvottomana tuijotti hän jaalan mustaan runkoon, jossa hänestä tuntui pelastus olevan. Kunpa vain voisi päästä piilottautumaan sinne.

Silloin hän äkkiä kuuli tytön sanovan:

-- Mitä tahdot sinä minusta? Miksi et anna minun olla rauhassa?

Veri nousi Andreaksen päähän. Ennen kaikkea maailmassa olisi hän tahtonut tytölle hyvää, hän olisi halunnut saada kuulla tuon äänen, joka tuntui loukkaantuneelta ja terävältä, haastavan lempeitä ja hyviä sanoja. Mutta sensijaan vastasi hän kuivasti:

-- Sitäpä minä juuri tahdon. Minähän tahdon vain mennä, kuinka pääsisin menemään.

-- Sinä aijot mennä pois ja jättää minut sanaakaan virkkamatta, -- sanoi tyttö. -- Nyt kuten viimeinkin.

-- Kuten viimeinkinkö? -- toisti mies vitkaan. -- Sitä minä en tiedä.

Silloin nousi tyttö ja antoi hänelle tietä.

-- Nyt pääset, -- sanoi hän halveksien. -- Mene, kun tahdot.

Mutta Andreas seisoi paikallaan.

-- Miksi olet paha minulle, Ester? virkkoi hän suopeasti.

-- Sen itse paraiten tiedät.

-- En tiedä.

Tyttö peitti molemmin käsin kasvonsa ja purskasti hillittömään itkuun. Ja siinä hetkessä nuoren miehen mielessä kaikki muuttui, kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt ja tuntenut, valkeni yksinkertaiseksi ja selväksi, kuten oli ollut ja kuten oli. Syyllisenä hän seisoi siinä, eikä kuitenkaan tiennyt, mitä oli rikkonut.

Koskaan ei hän ollut hiiskunut sanaakaan siitä, miten hänen povensa paloi ja kuohui joka kerta kun nuori tyttö tuli hänen lähelleen. Kahdesti oli hänen käynyt niin, että hän äkkiä, odottamatta, oli lähestynyt tyttöä, mitään tekemättä, mitään sanomatta, ainoastaan peloittaen häntä. Sinä päivänä se oli toisen kerran tapahtunut. Mutta samassa hetkessä hän havahtuneena ja häveten oli hiipinyt pois. Hän ei ymmärtänyt, miksi tyttö itki, ei uskaltanut ymmärtää, ja puolittain ujolla, puolittain vihaisella äänellä puhuen koetti hän vielä kerran suoriutua tukalasta asemasta.

-- Sinä et liene parempi kuin muutkaan.

-- En huonompikaan toki.

Silloin astui Andreas suoraan tytön luo, tarttui häntä molemmin käsin olkapäistä, ja pakottaen hänet katsomaan ylös sanoi hän tuimasti:

-- Tahdotko kuulla, että minä pidän sinusta? Tahdotko? Saadaksesi nauraa minulle sitten.

Hiljaisesti ja vakavasti tuli vastaus. Mutta samalla irrottausi tyttö otteesta, tai Andreas laski kätensä kuin hänen sanojensa lamauttamana. Ei kumpainenkaan tiennyt, kumpi tapahtui.

-- Luuletko, että minä nauraisin sinulle? sanoi Ester.

-- Kenties et, -- myönsi Andreas, ja hänen voimakas ruumiinsa vavahti. -- Mutta siitä ei kuitenkaan koskaan tule hyvää.

Tyttö katsoi häneen ymmärtämättä.

-- Sinä et tiedä, millainen minä olen, -- puhui Andreas. -- Ei kukaan sitä tiedä. Ei isäsi eikä äitisi etkä sinäkään. En minä itsekään edes. Mutta sen voin sinulle sanoa, että sellaisena kuin nyt olen, en saata olla täällä sinun omaistesi parissa, en mukautua heidän mielensä jälkeen, en olla kaikkien käskettävänä ja kuitenkin kuulua yhteen muiden kanssa. Kuule, mitä sanon: se olisi onnettomuus sinulle ja minulle. Jos tahdot huolia minut tämän sinulle sanottuani, niin ota minut.

Ester ei vastannut. Arasti katsoi hän noihin kasvoihin, joiden piirteet olivat suuret, terävät, avoimet ja kunnialliset, ja jotka suun seudulta nyt värähtelivät silmien hehkuvina loistaessa.

Yhdellä askeleella hyppäsi Andreas Wik tytön ohi alas jaalan kannelle ja katosi kajuuttaan, jonka aukko ammotti tyhjänä pimeydessä, kuin olisi niellyt uhrin, jota ei aikoisi antaa takaisin.

Vaiti ja itkien, ymmärtämättä mitä oli tapahtunut, meni tyttö tieltä kotiin päin ja astui hiljaa sisään ovesta, jottei kenenkään tarvitsisi kuulla hänen niin myöhään olleen ulkona.

Mutta alhaalla kajuutassa istui Andreas pää käsien varassa valveilla pitkän yön, istui ja mietiskeli tapahtunutta. Hitaasti hänelle selveni, että tyttö sellainen kuin Ester oli voinut kiinnittää huomionsa häneen, oman isänsä köyhään renkiin. Tunti kului toisensa perään, aamuviileä saapui, ja pilvien takaa valosti aurinko puiden huippuja.

Silloin nousi Andreas kajuutasta, jossa ei rahtuakaan ollut nukkunut. Onnekkaana ja voimakkaana hän seisoi kannella katsellen kuinka hämärä väistyi ja kuinka vihdoin rakennuksen savupiipusta kiemuroi ylöspäin ohut savujuova merkiksi, että ihmiset olivat heränneet.

III.

Kun Andreas Wik siltä retkeltä palasi Aspölle jaaloineen, oli jo syksy. Tiheänä seisoi ruohosto pitkin rantamia, keltaisina loistivat lehdet koivujen latvoissa.

Andreaksella oli ollut paljon mietiskelemistä sillä matkalla, ja ukko Johannes oli pannut sen merkille. Kun alus oli tullut lähelle rantaa, kohotti Andreas kannella lakkiaan kotona oleville, jotka olivat tulleet alas rantaan palaavia vastaanottamaan. Mutta kun jaala sitten oli ankkuroitu satamaan jäi hän alukseen, ja illalla täytyi lähettää pyytämään häntä illalliselle.

Ester tuli häntä kutsumaan. Miltei samalla paikalla, jolta kesällä olivat eronneet sanomatta jäähyväisiä toisilleen, seisoi tyttö huutaen hänen nimeään. Nytkin oli miltei pimeä, mutta mereltä puhaltava tuuli huokui kylmyyttä maihin.

Koko matkalla ei Andreas ollut uneksinut muusta kuin onnesta, jonka luuli saavuttaneensa. Nyt, sen tultua lähelle, pelotti se hänet entistä vaiteliaammaksi.

-- Hyvää päivää, Ester, -- sanoi hän lyhyesti, ojentaen kätensä.

Tyttö tarttui käteen ja vastasi tervehdykseen. Andreas huomasi, että tyttö häneen nopeasti katsahti, ja jälleen tunsi hän itsensä kuin mykäksi ja halpautuneeksi. "Kaikki on ollut vain tyhjää unelmaa", ajatteli hän. "Se ei tule milloinkaan takaisin."

Silloin virkkoi Ester puhuen tyynesti, ikäänkuin ei mitään erikoista koskaan olisi ollut heidän välillään:

-- Tänne on lähetetty tieto kotoasi, että isäsi on kovin sairaana. Luullaan, ettei hän enää nouse vuoteelta.

-- Milloinka tieto tuli? kysyi Andreas jurosti.

-- Viime viikolla. Emme voineet saada siitä sanaa sinulle. Te olitte jo lähteneet kaupungista.