Part 2

»Mutta kuinkas minun käy?» kysyi se, kun Etiopialainen oli pannut viimeisen pikkusormensa uuteen hienoon mustaan nahkaansa.

»Seuraa sinäkin Paviaanin neuvoa. Hän kehoitti sinua hakemaan toisia täpliä.»

»Niinhän olen tehnytkin», vastasi Leopardi. »Minä läksin heti hakemaan toisia täpliä. Läksin heti sinun kanssasi tälle täplälle, mutta en ole hyötynyt täältä mitään.»

»Oh», sanoi Etiopialainen, »Paviaani ei tarkoittanut Etelä-Afrikan maa- ja metsätäpliä. Hän tarkoittaa sinun nahkatäpliäsi.»

»Mitä hyötyä niistä?» kysyi Leopardi.

»Ajattele Sirahvia. Tai jos pidät viiruja parempana, niin ajattele Seepraa. Ne kumpikin ovat aivan tyytyväisiä pilkkuihinsa ja juomuihinsa.»

»Hm!» sanoi Leopardi. »En tahdo näyttää Seepralta — en ikinä!»

»Maltahan mielesi», varoitti Etiopialainen. »En haluaisi lähteä metsästämään ilman sinua, mutta minun täytyy, jos sinä itsepintaisesti tahdot näyttää kuin olisit auringonruusu tervatun aidan vierustalla.»

»No, otanpa sitten täplät», sanoi Leopardi, »mutta älä tee niitä liian arkipäiväisen suuriksi. En tahdo näyttää Sirahviita — en ikinä.»

»Teen ne sormieni päillä», vastasi Etiopialainen. »Nahassani on paljon mustaa jäljellä. Pysyhän paikoillasi!»

Etiopialainen painoi kaikki viisi sormeaan yhteen (hänen, uudessa nahassaan oli paljon mustaa jäljellä) ja paineli Leopardia kaikkialle, ja mihin nuo viisi sormea koskettivat, siihen jäi viisi pientä mustaa merkkiä, jotka kaikki olivat yhdessä. Voit nähdä ne jokaisen Leopardin nahassa, Rakkaani. Muutamin paikoin sormet luiskahtivat, ja merkit tulivat vähän tahraisia, mutta jos tarkasti katsot mitä tahansa Leopardia, niin näet, että pilkkuja on aina viisi — viiden paksun mustan sormenpään jäljet.

»Nyt sinä totisesti olet kaunis!» sanoi Etiopialainen. »Sinä voit maata paljaalla maalla ja näyttää piikivikasalta. Sinä voit maata alastomalla kalliolla ja näyttää kivimöykyltä. Sinä voit maata lehtevällä oksalla ja näyttää lehtien siivilöimällä auringonpaisteelta. Ja sinä voit maata keskellä polkua näyttämättä miltään erikoiselta. Ajattele sitä ja kehrää!»

»Mutta jos minä olen tätä kaikkea», virkkoi Leopardi, »niin mikset sinäkin ottanut pilkkuja?»

»Oh, pelkkä musta on neekerille paras», vastasi Etiopialainen. »Lähdetään katsomaan sitä herraa, jonka nimi on Yks-Kaks-Kolme-Missä-Teidän-Aamiaisenne-On!»

Sitten he läksivät ja elivät onnellisina. Siihen se tarina päättyi.

No niin, silloin tällöin saat kuulla aikaihmisten sanovan: »Voiko etiopialainen eli musta mies muuttaa nahkaansa ja pantteri eli leopardi pilkkujaan?» En luule, että edes aikaihmisetkään viitsivät toistaa niin yksinkertaista lausetta, elleivät Leopardi ja Etiopialainen olisi jo kerran tehneet niin — vai mitä arvelet? Mutta ne eivät tahdo muuttaa enää milloinkaan uudelleen, Rakkaani. Ne ovat aivan tyytyväisiä muotoonsa.

NORSUNLAPSI.

Kaukaisina, ylen kaukaisina aikoina Norsulla, oi Rakkaani, ei ollut kärsää. Sillä oli mustanpuhuva, pullea turpa, saappaan suuruinen, jota se saattoi jauhaa puolelta toiselle, mutta se ei voinut poimia sillä mitään esineitä. Olipa siihen aikaan Norsu — uusi Norsu — Norsunlapsi — joka oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta, mikä merkitsee, että se teki hirvittävän monta kysymystä. Ja se eli Afrikassa ja täytti koko Afrikan kyllästymättömällä uteliaisuudellaan. Se kysyi pitkältä tädiltään Kameelikurjelta, miksi tämän pyrstösulat kasvoivat juuri niin, ja sen pitkä täti Kameelikurki läimäytti sitä kovalla, kovin kovalla kaviokynnellään. Se kysyi pitkältä sedältään Sirahvilta, mikä oli tämän nahan tehnyt laikulliseksi, ja sen pitkä setä Sirahvi läimäytti sitä kovalla, kovin kovalla sorkallaan. Ja kuitenkin se oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta! Se kysyi leveältä tädiltään Virtahevolta, miksi tämän silmät olivat punaiset, ja sen leveä täti Virtahepo läimäytti sitä leveällä, kovin leveällä räpyläsorkallaan; se kysyi karvaiselta sedältään Paviaanilta, miksi meloonit maistuivat juuri sellaisilta, ja sen karvainen setä Paviaani läimäytti sitä karvaisella, kovin karvaisella kämmenellään. Ja _kuitenkin_ se oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta! Se teki kysymyksiä kaikesta mitä se näki tai kuuli tai tunsi tai haistoi tai kosketti tai maistoi, ja kaikki sen sedät ja tädit läimäyttelivät sitä. Ja kuitenkin yhä vieläkin oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta!

Eräänä kauniina aamuna keskellä päiväntasausta teki tuo kyllästymätön Norsunlapsi uuden hienon kysymyksen, jota se ei ollut milloinkaan ennen vielä tehnyt. Se kysyi:

»Mitä Krokodiili syö päivälliseksi?»

Silloin jokainen sanoi: »Sshhsh!» kovalla ja uhkaavalla äänellä, ja kaikki pieksivät sitä viipymättä ja lakkaamatta pitkän ajan.

Kun selkäsauna vihdoinkin oli loppunut, meni se Kolokolo-linnun luo, joka istui keskellä orjanruusupensasta, ja sanoi:

»Isäni on läimäyttänyt minua, ja äitini on läimäyttänyt minua; kaikki tätini ja setäni ovat läimäyttäneet minua kyllästymättömän uteliaisuuteni takia. Ja kuitenkin minä yhä tahtoisin tietää mitä Krokodiili syö päivälliseksi!»

Silloin Kolokolo sanoi surkeasti huutaen:

»Mene suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, ja ota selko.»

Seuraavana aamuna, kun päiväntasauksesta ei ollut mitään enää jäljellä, tämä kyllästymätön Norsunlapsi otti puolisen sataa kiloa banaaneja (pientä lyhyttä punaista lajia) ja puolisen sataa kiloa sokeriruokoa (pitkää purppuraista lajia) ja seitsemäntoista melonia (vihreätä ratisevaa lajia) ja sanoi koko rakkaalle perheelleen:

»Hyvästi. Aion lähteä suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, tiedustelemaan mitä Krokodiili syö päivällisekseen.»

Ja ne kaikki pieksivät sitä entistä enemmän jäähyväisiksi, vaikka se pyysi äärettömän kohteliaasti niitä lopettamaan.

Sitten se läksi matkaan hiukan palavissaan, mutta ei lainkaan ällistyneenä, syöden meloneja ja heitellen kuoria pitkin maita mantereita, sillä se ei voinut niitä noukkia.

Se vaelsi Graham's Townista Kimberleyhin ja Kimberleystä Khaman maahan, ja Khaman maasta se meni koilliseen koko ajan syöden melonejaan, kunnes se lopuksi tuli suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvoi kuumepuita, aivan niinkuin Kolokolo-lintu oli sanonut.

Nyt sinun on tiedettävä ja ymmärrettävä, oi Rakkaani, että siihen viikkoon ja päivään ja tuntiin ja minuuttiin asti ei tämä kyllästymätön Norsunlapsi ollut milloinkaan nähnyt Krokodiilia eikä tietänyt lainkaan, miltä sellainen näytti. Kaikki johtui vain sen kyllästymättömästä uteliaisuudesta.

Ensimmäinen olento, jonka se tapasi, oli kallionlohkareen ympärille kietoutunut Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi äärimmäisen kohteliaasti, »mutta oletteko nähnyt sellaista olentoa kuin Krokodiilia näillä sekalaisilla seuduilla?»

»Olenko minä nähnyt Krokodiilia?» sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme musertavan ylenkatseellisesti. »Mitä muuta haluat kysyä?»

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi, »mutta voisitteko ystävällisesti ilmoittaa, mitä se syö päivällisekseen?»...

Silloin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme irtautui hyvin nopeasti kallion ympäriltä ja läimäytteli Norsunlasta suomukkaalla, juomukkaalla pyrstöllään.

»Tämäpäs kummaa», sanoi Norsunlapsi, »sillä minun isäni ja äitini ja setäni ja tätini, puhumattakaan minun toisesta tädistäni, Virtahevosta, ja toisesta sedästäni, Paviaanista, ovat kaikki läimäyttäneet minua minun kyllästymättömän uteliaisuuteni takia — ja otaksun, että tässä on sama juttu.»

Sitten se sanoi hyvin kohteliaasti hyvästit Kaksiväriselle-Python-Kallio-Käärmeelle ja auttoi tätä kietoutumaan uudelleen kallion ympärille ja läksi vaeltamaan vähän palavissaan, mutta ei lainkaan ällistyneenä, syöden meloneja ja viskellen kuoria pitkin maita mantereita, koska se ei voinut niitä poimia, kunnes saapui suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita ja astui johonkin, jota se luuli puunrungoksi.

Mutta se olikin Krokodiili, oi Rakkaani, ja Krokodiili vilkutti silmäänsä — tällä tavoin!

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi erittäin kohteliaasti, »mutta oletteko sattunut näkemään Krokodiilia näillä sekalaisilla seuduilla?»

Silloin Krokodiili vilkutti toista silmäänsä ja nosti pyrstöään puoleksi mudasta; ja Norsunlapsi vetäytyi takaperin äärimmäisen kohteliaasti, sillä se ei tahtonut enää saada läimäyksiä.

»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili. »Miksi kysyt sellaista asiaa?»

»Anteeks'», sano Norsunlapsi äärimmäisen kohteliaasti, »mutta isäni on minua läimäyttänyt, äitini on minua läimäyttänyt, puhumattakaan pitkästä tädistäni Kameelikurjesta ja pitkästä sedästäni Sirahvista, jotka osaavat potkaista niin hirveän kovasti, niinkuin leveä tätinikin, Virtahepo, ja karvainen setänikin, Paviaani, ja myöskin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme suomukkaine, juomukkaine pyrstöineen juuri täällä rantaäyräällä, joka läimäyttää kovemmin kuin kukaan niistä; ja jos teilläkin on samat aikomukset, niin ilmoitan, etten enää halua saada läimäyksiä.»

»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili, »sillä minä olen Krokodiili», ja se vuodatti krokodiilinkyyneleitä osoittaakseen, että se puhui aivan totta.

Silloin Norsunlapsen henki salpaantui ja se huohotti ja polvistui rannalle ja sanoi:

»Teitä juuri minä olen etsinyt kaiket päivät. Tahdotteko olla ystävällinen ja kertoa mitä te syötte päivälliseksenne?»

»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili, »niin kuiskaan korvaasi».

Silloin Norsunlapsi pisti päänsä lähelle Krokodiilin haisevaa, luisevaa kitaa, ja Krokodiili tarttui sen pieneen turpaan, joka siihen viikkoon, päivään, tuntiin ja minuuttiin asti ei ollut ollut saapasta isompi, vaikkakin paljon hyödyllisempi.

»Luulen», sanoi Krokodiili — ja se sanoi sen hampaittensa välitse, kas näin — »luulen, että tänään aloitan Norsunlapsesta!»

Tästä Norsunlapsi ällistyi kovin ja sanoi puhuen nenänsä kautta, — näin —:

»Helliddägää! Se degee binulle gibeädä!»

Silloin tuli Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme luikertaen rantaäyräältä ja sanoi:

»Nuori ystäväni, ellet nyt heti ja tämän iankaikkisen pilkun päällä vedä niin kovaa kuin voit, niin minun mielipiteeni mukaan tuo sinun nahkatilkkupalttooseen puettu tuttavuutesi» (ja tällä se tarkoitti Krokodiilia). »kiskoo sinut tuonne kuultavaan virtaan, ennen kuin ennätät sanoa morjens.»

Tällä tavoin Kaksiväriset-Python-Kallio-Käärmeet aina puhuvat.

Silloin Norsunlapsi istuutui pienille pakaroilleen ja veti ja veti ja veti, ja sen turpa rupesi venymään. Ja Krokodiili piehtaroi vedessä ja pieksi sen mahtavalla pyrstöllään vaahdoksi, ja sekin veti ja veti ja veti.

Ja Norsunlapsen turpa venyi venymistään; ja Norsunlapsi jännitti kaikki neljä pientä jalkaansa ja veti ja veti ja veti, ja sen turpa venyi venymistään; ja Krokodiili ponnisteli pyrstöllään kuin airolla ja sekin veti ja veti ja veti, ja jokaisella vedolla Norsunlapsen turpa piteni — ja se koski niin kamalasti!

Sitten Norsunlapsi tunsi jalkojensa liukuvan, ja se sanoi turpansa läpi, joka oli nyt melkein puolitoista metriä pitkä:

»Dämähän gäy binulle liian hidveägsi!»

Silloin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme tuli rantaäyräältä ja kietoutui kaksoissolmuun Norsunlapsen takajalkojen ympärille ja sanoi: »Ajattelematon ja kokematon matkailija, meidän täytyy nyt vakavasti antautua pieneen korkeajännitykseen, sillä ellemme niin tee, niin minun vaikutelmani on, että tuo itsepotkuroiva sotalaiva pansaroituine yläkansineen» (ja tällä oi Rakkaani, se tarkoitti Krokodiilia) »lopullisesti turmelee sinun tulevaisuuden urasi.»

Tällä tavoin kaikki Kaksiväriset-Python-Kallio-Käärmeet aina puhuvat.

Sitten se veti ja Norsunlapsi veti, ja Krokodiili veti; mutta Norsunlapsi ja Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme vetivät kovemmin; ja lopuksi Krokodiili laski Norsunlapsen turvan, ja silloin syntyi sellainen loiskahdus, että se kuului Limpopon suusta sen latvoille asti.

Silloin Norsunlapsi istuutui äärettömän kovasti ja äkkiä; mutta ennen kaikkea se oli tarpeeksi huolellinen sanoakseen kiitoksia Kaksiväriselle-Python-Kallio-Käärmeelle, ja sitten se kiiruhti huolehtimaan vedetystä turpa raukastaan ja kietoi sen viileisiin banaaninlehtiin ja viillytteli sitä suuressa sinivihreälle vivahtavassa siivottomassa Limpopossa.

»Mitä sinä nyt hommailet?» kysyi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.

»Anteeks'», vastasi Norsunlapsi, »mutta minun turpani on venynyt aivan muodottomaksi, ja minä odotan, että se kutistuisi.»

»Saatpa odottaa kauan aikaa», sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme. »Jotkut eivät tiedä omaa hyväänsä.»

Norsunlapsi odotteli siellä kolme päivää turpansa kutistumista. Mutta se ei lyhentynyt ja sitä paitsi tämä odotus ja katseleminen teki sen kierosilmäiseksi. Ymmärräthän, oi Rakkaani, että Krokodiili oli vetänyt sen turvan aivan samanlaiseksi kärsäksi, jollainen kaikilla norsuilla on tänä päivänä.

Kolmannen päivän illalla tuli kärpänen ja pisti Norsunlasta hartioihin, ja ennen kuin tiesikään, oli Norsunlapsi kohottanut kärsänsä ja lyönyt kärpäsen kuoliaaksi.

»Etu numero yksi!» sanoi Kaksivärinen-Pytthon-Kallio-Käärme. »Et olisi voinut tehdä tuota entisellä rasvaturvallasi. Koeta nyt syödä jotakin.»

Ennen kuin tiesikään mitä oli tehnyt, oli Norsunlapsi ojentanut kärsänsä, reväissyt ison tukon ruohoa, tomuttanut sen etujalkojaan vastaan ja pistänyt sen suuhunsa.

»Etu numero kaksi!» sanoi Kaksivärinen-Pytthon-Kallio-Käärme. »Tuota et olisi tehnyt entisellä rasvaturvallasi. Eikö sinusta aurinko paista kuumasti?»

»Palstaapa kyllä», vastasi Norsunlapsi, ja ennen kuin tiesikään, oli se ottanut mutamöhkäleen suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopon rannalta ja heittänyt sen päänsä päälle, josta muodostui viileä mutamyssy sen korvien taakse.

»Etu numero kolme!» sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme. »Et olisi tehnyt tuota entisellä rasvaturvallasi. No, miltä sinusta tuntuisi läimäys?»

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi, »mutta minä en pitäisi siitä ollenkaan.»,

»Miltä sinusta tuntuisi läimäytellä jotakin toista?» kysyi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.

»Ihanalta», vastasi Norsunlapsi.

»No niin», sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme, »uuden kärsäsi huomaat pian läimäyttelemiseen hyvin sopivaksi.»

»Kiitoksia», sanoi Norsunlapsi, »pidän sen mielessäni; ja nyt aion lähteä kotiin koettelemaan sitä rakkaisiin sukulaisiini.»

Sitten Norsunlapsi läksi kotiin Afrikan halki vallattomasti hypellen ja heilutellen kärsäänsä. Hedelmiä tahtoessaan se poimi niitä puusta, sen sijaan että olisi niinkuin ennen odottanut niiden putoamista. Ruohoa halutessaan se repi sitä maasta, sen sijaan että olisi laskeutunut polvilleen niinkuin ennen. Kun kärpäset sitä purivat, niin se katkaisi oksan ja käytti sitä kärpäshuiskana; ja hellepäivinä se teki itselleen uuden viileän mutamyssyn. Kun se Afrikan läpi vaeltaessaan tunsi olonsa yksinäiseksi, lauloi se kärsänsä läpi ja sen ääni oli kovempi kuin kokonaisten torvisoittokuntien. Se teki pienen mutkan matkallaan vain tavatakseen leveän Virtahevon (joka ei ollut sukulaisia) ja se pieksi Virtahevon vain vakuuttautuakseen, että Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme oli puhunut totta sen uudesta kärsästä. Se käytti myöskin osan ajastaan poimiakseen meloninkuoria, joita se oli Limpopolle mennessään sirotellut pitkin maita mantereita — sillä se oli Siisti Paksunahkainen.

Eräänä pimeänä iltana se palasi rakkaitten sukulaistensa luo, ja kiersi kärsänsä kerälle ja sanoi:

»Kuinka voitte?»

Kaikki olivat hyvin iloisia nähdessään sen ja sanoivat:

»Tulehan tänne saamaan selkääsi kyllästymättömän uteliaisuutesi takia.»

»Pyh», sanoi Norsunlapsi. »Enpä luule, että te tiedätte juuri mitään selkäänantamisesta, mutta minä tiedän ja näytän teille.»

Sitten se kiersi kärsänsä auki ja pieksi olan takaa kahta veljeään.

»Oi banaanit!» sanoivat nämä, »missä sinä olet oppinut tuon tempun, ja mitä sinun turvallesi on tehty?»

»Sain uuden Krokodiililta suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-joen rannalta», vastasi Norsunlapsi. »Kysyin mitä se söi päivällisekseen, ja se antoi minulle tämän.»

»Se näyttää kovin rumalta», sanoi karvainen setä Paviaani.

»Niin näyttää», vastasi Norsunlapsi. »Mutta se on hyvin käytännöllinen», ja se nosti karvaisen setä Paviaanin yhdestä karvaisesta jalasta ja heitti hänet ampiaispesään.

Sitten tuo paha Norsunlapsi pieksi pitkän aikaa kaikkia rakkaita sukulaisiaan, kunnes he joutuivat aivan palaviinsa ja tulivat hyvin hämmästyneiksi. Se kiskaisi irti pitkän tätinsä Kameelikurjen pyrstösulat; se tarttui pitkän setänsä Sirahvin takajalkaan ja veti hänet orjantappurapensaan läpi; se huusi leveälle tädilleen Virtahevolle ja puhalsi vettä korvaan, kun tämä otti vedessä ettonettaan; mutta se ei sallinut kenenkään koskea Kolokolo-lintuun.

Lopuksi olot kävivät niin sietämättömiksi, että sen rakkaat sukulaiset läksivät kiireesti toinen toisensa jälkeen suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, hankkimaan uusia kärsiä Krokodiililta. Niiden palattua kukaan ei enää toistaan läimäytellyt, ja siitä päivästä lähtien, oi Rakkaani, kaikilla Norsuilla, jotka näet, kuin myöskin niillä, joita et näe, on aivan samanlainen kärsä kuin tällä kyllästymättömällä Norsunlapsella.

RENKUTUS VANHASTA KENGURU-UKKELISTA.

Kenguru ei aina ole ollut sellainen kuin nykyään, vaan Erikoinen Eläin, jolla oli neljä lyhyttä jalkaa. Se oli harmaa ja villainen, ja sen ylimielisyys oli rajaton: se tanssi eräällä Keski-Austraalian kalliopengermällä ja meni pikku jumala Nqan luo.

Se meni Nqan luo kello kuudelta ennen aamiaista ja sanoi:

»Tee minusta erilainen kuin kaikista muista eläimistä tähän iltaan kello viiteen mennessä.»

Pystyyn ponnahti Nqa istuimeltaan hiekkatasangolta ja huusi:

»Mene tiehesi!»

Kenguru oli harmaa ja villainen, ja sen ylimielisyys oli rajaton: se tanssi eräällä Keski-Austraalian kalliopengermällä ja meni keskimmäisen jumalan Nquingin luo.

Se meni Nquingin luo kello kahdeksalta ennen aamiaista ja sanoi:

»Tee minut erilaiseksi kaikkia muita eläimiä; tee minut myöskin erikoisen kansanomaiseksi tähän iltaan kello viiteen mennessä.»

Pystyyn ponnahti Nquing kaniinikuopastaan kaktuksien keskeltä ja huusi:

»Mene tiehesi!»

Kenguru oli harmaa ja villainen, ja sen ylimielisyys oli rajaton: se tanssi eräällä Keski-Austraalian hiekkapengermällä ja meni suuren jumalan Nqongin luo.

Se meni Nqongin luo kello kymmeneltä ennen aamiaista ja sanoi:

»Tee minusta kaikkia muita eläimiä erilaisempi; tee minut kansanomaiseksi ja ihmeelliseksi juoksijaksi tähän iltaan kello viiteen mennessä.»

Pystyyn ponnahti Nqong kylvystään suola-altaasta ja huusi:

»Olkoon menneeksi!»

Nqong kutsui Dingon — Keltaisen Dingo-Koiran — aina nälkäisen, auringossa tomunkarvaisen, ja osoitti sille Kengurua. Nqong sanoi:

»Nousehan, Dingo! Näetkö tuon herrasmiehen, joka tanssii kuin tulisilla hiilillä? Hän tahtoo tulla kansanomaiseksi ja eteväksi juoksijaksi. Dingo, tee hänet sellaiseksi!»

Pystyyn ponnahti Dingo — Keltainen Dingo-Koira — ja sanoi:

»Mikä, tämäkö kissakaniini?»

Juoksuun läksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — aina nälkäinen, irvistäen kuin hiilisanko — juoksuun jälkeen Kengurun.

Juoksuun läksi ylpeä Kenguru neljällä pienellä jalallaan — aivan kaniinin näköisenä.

Tähän, oi oma Rakkaani, loppuu kertomuksen ensimmäinen osa!

Se juoksi läpi aavikon; se juoksi välitse vuorien; se juoksi läpi suola-allasten; se juoksi läpi kaislikkojen; se juoksi läpi sinisen liejun; se juoksi läpi kaktuksien; se juoksi, kunnes etujalkoja kolotti.

Sen oli pakko.

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — aina nälkäinen, nauraen kuin rotanloukku, joutumatta lähemmäksi, joutumatta kauemmaksi — juoksi jäljestä Kengurun.

Sen oli pakko!

Yhä juoksi Kenguru — Vanha Kenguru-Ukkeli. Se juoksi läpi rautapuiden; se juoksi läpi sinivalvattien; se juoksi läpi pitkän ruohon; se juoksi läpi lyhyen ruohon; se juoksi kautta Kravun ja Kauriin kääntöpiirien; se juoksi, kunnes sen takajalkoja kolotti.

Sen oli pakko!

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira— nälkäisempänä entistään, irvistäen kuin länkipari, joutumatta lähemmäksi, joutumatta kauemmaksi; ja ne tulivat Wollgong-joelle.

No, siellä ei ollut siltaa, ei siellä ollut lauttaa, eikä Kenguru tiennyt, miten päästä yli; silloin se nousi takajaloilleen ja hyppäsi.

Sen oli pakko!

Se hyppäsi läpi maiden; se hyppäsi läpi mantereiden; se hyppäsi läpi Keski-Austraalian aavikoiden. Se hyppäsi kuin Kenguru.

Aluksi se hyppäsi yhden metrin; sitten se hyppäsi kolme metriä; sitten se hyppäsi viisi metriä; sen jalat kasvoivat sitkeiksi; sen jalat kasvoivat pitkiksi. Sillä ei ollut aikaa virvoitukseen eikä vilvoitukseen, ja se kaipasi niitä kovasti.

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — hyvin villinä, hyvin nälkäisenä, ihmetellen mistä kummasta Vanha Kenguru-Ukkeli oli keksinyt hyppynsä.

Se näet hyppeli kuin sirkka, kuin herne kattilassa tai kuin uusi kumipallo lastenkamarin lattialla.

Sen oli pakko!

Etujalat se nosti maasta ja hyppäsi takajaloillaan; tasapainoa se piti hännällään; ja se hyppi yli Darlingin vuoriketjun.

Sen oli pakko!

Yhä juoksi Dingo — uupunut Dingo-Koira nälkäisempänä entistään, äärettömän villinä ja ihmetellen, milloin Vanha Kenguru-ukkeli seisahtaisi.

Silloin Nqong nousi kylvystään suola-altaasta ja sanoi:

»Kello on viisi.»

Maahan istui Dingo — Vaivainen Dingo-Koira — aina nälkäinen, auringossa tomunkarvainen; riiputti kieltään ja läähätti.

Maahan istui Kenguru — Vanha Kenguru-Ukkeli — pisti hännän alleen kuin lypsyjakkaran ja sanoi:

»Herran kiitos, että se loppui!»

Silloin sanoi Nqong, joka aina on hieno mies:

»Etkö ole kiitollinen Keltaiselle Dingo-Koiralle? Miksi et kiitä häntä kaikesta mitä se on hyväksesi tehnyt?»

Silloin sanoi Kenguru — Uupunut Kenguru-Ukkeli:

»Hän on ajanut minut lapsuuteni kodista; hän on ajanut minut säännöllisistä ruoka-ajoistani; hän on ajanut minut muodostani, jota en enää milloinkaan saa takaisin; ja hän on laskenut törkeätä leikkiä jalkojeni kustannuksella.»

Silloin sanoi Nqong:

»Ehkä olen erehtynyt, mutta etkö pyytänyt minua tekemään sinut kaikkia muita eläimiä erilaisemmaksi, jotta tulisit hyvin kansanomaiseksi? Ja nyt kello on viisi.»

»Niin», sanoi Kenguru. »Toivon, etten olisi pyytänyt. Luulin sinun tekevän muutoksen manaamalla ja loihtimalla, mutta tämä on käytöllistä pilaa.»

»Pilaa!» huudahti Nqong kylvystään sinisestä liejusta. »Sanopa vielä sillä tavoin, niin vihellän Dingon juoksemaan takajalkasikin poikki.»

»Älä», sanoi Kenguru. »Pyydän anteeksi. Jalat ovat jalkoja, eikä sinun tarvitse muuttaa niitä, niin kauan kuin minä voin estää. Tarkoitin vain selittää Sinun Ylhäisyydellesi, etten ole sitten aamun saanut suupalaakaan ja olen aivan tyhjä.»

»Niin», sanoi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — »minäkin olen samassa tilanteessa. Minä tein hänet erilaiseksi kaikkia muita eläimiä, mutta mitä siitä minulle tippuu?»

Silloin sanoi Nqong kylvystään suola-altaasta:

»Tulkaa kysymään huomisaamuna, sillä nyt menen peseytymään.»

Niinpä ne jäivät Keski-Austraaliaan, Vanha Kenguru-Ukkeli ja Keltainen Dingo-Koira, ja kumpikin sanoi:

»Se on sinun vikasi.»

VYÖTIÄISEN SYNTYMINEN.

Tämä, oi Rakkaani, on eräs toinen kertomus noilta ylen kaukaisilta ajoilta. Aivan niiden aikojen keskivaiheilla oli eräs Pistävän-Piikikäs Siili, joka eleli samean Amazon-joen äyräillä syöden kuorietanoita ja muita sellaisia elukoita. Ja sillä oli ystävä, Vitkallisen-Vankka Kilpikonna, joka eleli samean Amazon-joen äyräillä syöden salaattia ja muuta sellaista. Sitä myöten kaikki oli oikealla tolalla, Rakkaani. Eikö niin?

Mutta myöskin ja samaan aikaan, noina ylen kaukaisina aikoina, oli Pilkukas Jaguaari, joka sekin eleli samean Amazon-joen äyrämillä; ja se söi mitä vain sattui saamaan kiinni. Kun se ei saanut kiinni saksanhirviä ja apinoita, niin se söi sammakoita ja koppakuoriaisia; ja kun se ei tavoittanut sammakoita ja koppakuoriaisia, niin se meni Emä Jaguaarin luo, ja tämä kertoi sille, miten voi syödä siilejä ja kilpikonnia.

Se sanoi Pilkukkaalle Jaguaarille monta monituista kertaa, viskellen viehättävästi häntäänsä: