Part 9

Hän huoahti hiljaa itsekseen, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti ja painautui takaisin nurkkaansa katsahtaen vastapäätä istuvaan toveriinsa nähdäkseen tarkasteliko tämä häntä. Hän ei katsonut sinne päin. Hän istui suorana, katsellen ulos Campagnalle silmäluomet puoleksi suljettuina. Hän oli työntänyt toisen kätensä syvälle taskuun ja toinen lepäsi rauhoittaen koiran pään päällä. Marcia huomasi hämmästyksekseen, että samalla kuin Sybert näytti niin rauhalliselta, hän ojenteli hermostuneesti sormiaan. Hän katsahti taas matkatoverinsa kasvoihin. Hän katseli maisemaa edessään yhtä tunteettomasti kuin valkoista muuria; mutta hänen silmänsä näyttivät tavallista syvämietteisemmiltä ja varjot niiden alla tummemmilta. Melkein huomaamattaan Marcia alkoi tarkastella hänen kasvojaan ihmetellen mielessään, mitä tuon katseen takana piili; mitä hän mahtoi ajatella?

Äkkiä Sybert katsahti ylös ja huomasi Marcian tutkivan katseen.

"Anteeksi, en kuullut", hän lausui.

"En minä mitään sanonut."

"Näytitte siltä kuin olisitte puhutellut minua", hän sanoi naurahtaen ja kääntyi pois valosta. Ja nyt oli Marcialla epämieluinen tunne, että Sybert tarkasteli häntä kulmiensa alta. Hän kääntyi taas ikkunaan päin koettaen keskittää huomionsa vaihtelevaan maisemaan, mutta häntä vaivasi matkatoverinsa äänettömyys. Sybertin kasvot olivat varjossa, eikä Marcia saattanut erottaa olivatko hänen silmänsä auki vai kiinni. Hän koetti ajatella jotain puheenainetta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa. Hän tunsi syvää helpotusta, kun juna vihdoin pysähtyi Palestrinan asemalle.

Hetken odotuksen jälkeen asemamies sai hankituksi heille vaunut ja jotenkin virkeän näköisen hevosen. Kun Sybert auttoi Marcian vaunuihin, kysyi hän, sallisiko Marcia erään köyhän miehen, jolla oli kannettavaan suuri mytty, istua ajajan vieressä etuistuimella.

"Emme tapaa ketään näin myöhään illalla", hän lisäsi. "Hän on matkalla Castel Vivalantiin, ja sinne on pitkä matka."

"Hän saa mielellään ajaa", vastasi Marcia. "Minusta on aivan sama, tapaammeko ketään vai emme."

"Oi, suokaa anteeksi", lausui Sybert hymyillen. "En tarkoittanut mitään pahaa. Jotkut naiset välittäisivät siitä, kuten tiedätte. Tarquinio", huusi hän, kun italialainen vaatemyttyineen vilahti heidän ohitsensa. "Signorina pyytää teitä hevoseen, kun meillä on sama matka."

Tarquinio kiitti signorinaa italialaisen kohteliaisuudella, nosti myttynsä vaunuihin ja kiipesi itse perästä. Marcellus asettautui mukavasti vaunujen pohjalle, ja päästäen tyytyväisen koiran huokaisun, vaipui rauhalliseen uneen. Matka kulki läpi kuutamoisten oliivikujien ja viinitarhojen, ja raunioiden ja kodikkaiden maalaistalojen päiväsaikaan selvästi erottuvat yksityiskohdat sulautuivat nyt romanttiseksi kauneudeksi. Takana näkyi Alban vuoriston ääriviivat, ja kuun säteet valaisivat kahta pientä, valkomuurista kylää rinteellä; edessäpäin kohosi autiompi Sabine-vuoristo, jonka huiput nousivat toinen toisensa vieressä taivasta kohti. Ajomatka sujui meikein ääneti. Aluksi Sybert tuntien olevansa epäkohteliaan vaitelias yritti jonkun kerran ryhtyä keskusteluun, jonka jälkeen hän taas keventynein mielin asetti käsivartensa ristiin vaipuen omiin ajatuksiinsa. Marciallakin oli mietteensä ja tuoksuvan kuutamoillan romantillisuus antoi niille määrätyn suunnan. Jos Paul olisi nyt ollut uudistamassa pyyntönsä, olisi Italia vaikuttanut asiaan. Mutta Paul oli sinä päivänä tehnyt pienen erehdyksen -- hän oli noudattanut Marcian käskyä ja jättänyt hänet yksikseen -- ja pienimmälläkin erehdyksellä voi usein olla laajakantoiset seuraukset.

Kerran Sybert muutti asentoaan ja hänen kätensä kosketti sattumalta Marcian kättä, joka lepäsi istuimella heidän välissään. "Suokaa anteeksi", hän mumisi ristien uudelleen käsivartensa. Marcia katsahti häneen nopeasti. Kosketus oli vaikuttanut häneen sähköiskun tavoin. Mikä hän oikein oli miehiään? Hänellä näytti olevan hehkuva sielu, ja Marcia oli aina pitänyt häntä velttona ja välinpitämättömänä. Hän katsoi matkakumppaniinsa silmät selällään; hän ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä tuollaisena. Hänen mieleensä johtui rauhallisennäköinen tulivuori, joka jonakin päivänä äkkiä voimakkaasti purkautuisi. Marcia alkoi taas vuorostaan salaa tutkia hänen kasvojaan. Sybertin luonteenlaatu oli hyvin omituinen; siinä ilmeni suuria vastakohtia. Oliko se hyvä vai huono, yksinkertainenko vai monimutkainen? Siihen ei Marcia saanut vastausta. Hän mietti kaikkea, mitä tiesi hänestä, kaikkea kuulemaansa -- mutta ei vain päässyt selville; toinen paha ominaisuus aina pyyhki pois toisen. Marcia tunsi hänet seuraihmisenä, hän oli sinä sangen huomattu henkilö, mutta mikä hän oli muuten? Mitä teki hän vapaahetkinään? Esimerkiksi tänä iltapäivänä. Miksi hän oli kuin kotonaan Marcellus-teatterin luona? Se oli kaukana lähetystöstä. Entä kuka sitten oli tuo mies etuistuimella? Hän keskeytti äkkiä vaitiolon kysyen sitä. Sybert hätkähti ikäänkuin olisi unohtanut hänen läsnäolonsa.

Marcia toisti kysymyksensä: "Onko tuo mies tuolla etuistuimella Tarquinio Paterno, joka pitää pientä ravintolaa Roomassa?"

"On", vastasi Sybert luoden hiukan hämmästyneen katseen häneen. "Mitenkä tiedätte hänen nimensä?"

"Oh, minä vain arvasin. Tunnen Domenico Paternon, Castel Vivalantin leipurimestarin ja hän puhui minulle pojastaan Tarquiniosta. Sehän ei ole erittäin tavallinen nimi, niin että kun te kerroitte tämän miehen tulevan samaan kylään, ja kun kuulin teidän nimittävän häntä Tarquinioksi, ajattelin -- mutta miksi te hämmästytte?" kysäisi hän äkkiä. "Onko hän jossain muussa suhteessa merkillinen?"

"Teillä näyttää olevan hänen perhesuhteensa tarkasti selvillä", lausui Sybert hymähtäen.

He vaipuivat taas äänettömyyteen, eikä Marcia yrittänyt toista kertaa keskeyttää sitä.

Kun saavuttiin käänteeseen, jossa jyrkkä Castel Vivalantiin vievä tie poikkeaa valtatiestä, pysäytti ajaja hevosen päästääkseen Tarquinion maahan. Mutta Marcian mielestä oli mytty liian raskas kannettavaksi vuorta ylös, ja hän käski ajaa eteenpäin kaupungin portille saakka. Vaunut tärisivät, kun noustiin kiemurtelevaa tietä oliivitarhojen ja mantelipuiden välitse, keskellä kevätpukuista, ilmavaa lehvistöä. Edessäpäin näkyivät kylän rakennukset ryhmittäin, ikäänkuin kaveten vuoren huippua kohti, ja kattojen ja tornien ääriviivat erottuivat toinen toisensa yläpuolella jyrkästi taivasta vasten.

Marcia oli käynyt Castel Vivalantissa vain päivävalaistuksessa, jolloin rappeutunut pikku kaupunki oli esiintynyt koko kurjuudessaan. Mutta kuunvalo muuttaa kaiken. Valkeat, kiviset muurit näyttivät nyt kohoavan synkkinä kuin jonkun keskiaikaisen kaupungin linnoitukset. Ja vanha, pyöreä torni ränstyneine laskusiltoineen näytti kuin se olisi nähnyt synkkiä tekoja ja säilyttänyt salaisuutta. Juuri tuollaisessa linnoituksessa murhattiin Cenci.

Saavuttiin Porta della Lunan korkean porttiholvin edustalle. Silläaikaa kuin Tarquinio kiipesi vaunuista ja nosti mytyn selkäänsä, kiintyi Marcian huomio poikajoukkoon, joka kinastellen pelasi morropeliä portin vieressä.

Tarquinion parhaillaan kiitellessä signorinaa, kun tämä oli auttanut köyhää miestä hänen matkallaan, kaikui äkkiä äänekäs pelästynyt lapsen parkaisu, jota seurasi jatkuva kirkuna. Morron pelaajat keskeyttivät leikkinsä ja katsoivat pelokkain silmin toisiinsa. Ensimmäisen parkaisun kuullessaan Sybert hypähti vaunuista ja tarttuen erästä poikaa olkapäähän tiedusteli syytä.

Poika riuhtaisi itsensä irti tehden välinpitämättömyyttä osoittavan eleen.

"Gervasio Delanon äiti pieksee häntä. Hän meluaa aina noin kauheasti, sillä hän on niin peloissaan."

"Mitä se on?" huusi Marcia hypähtäen vaunuista Sybertin luo.

"Joku äiti pieksee lastaan."

Odottamatta enempiä selittelyjä kiiruhtivat molemmat portin kautta kapeata tietä vasemmalle ääntä kohden. Ihmisiä oli kerääntynyt pieniin ryhmiin oville ja he pudistelivat päätään keskustellen kiihkeästi. Nähdessään Marcian ja Sybertin lausui eräs vaimo tyynnyttäen, ettei Teresa vahingoittanut poikaa; hän aina huusi kovemmin, kuin oikeastaan oli syytä.

Kun he saapuivat matalalle ovelle, josta ääni oli lähtenyt, oli parkuna vaiennut hysteeriseksi nyyhkytykseksi. He tunkeutuivat huoneeseen, johon pääsi suoraan kadulta, ja pysähtyivät siihen. Sisällä oli niin pimeätä, että hetkeen ei voinut mitään nähdä. Huonetta valaisi vain lekottava öljylamppu madonnan kuvan edessä. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, he erottivat vankkarakenteisen talonpoikaisnaisen kädessään ryhmysauva, jollaisia paimenet Campagnalla käyttävät. Jonkun aikaa he luulivat että hän oli ainoa ihminen siellä, kunnes hiljainen nyyhkinä ilmaisi etäisimpään nurkkaan kyyristyneen lapsen.

"Mitä te tahdotte?" kysyi vaimo luoden uhkaavan katseen sisääntulijoihin.

"Löittekö lasta tuolla sauvalla?" Sybert kysyi.

"Lyön lasta millä haluan", vastasi vaimo. "Hän on laiska tyhjäntoimittaja ja varasti keittoa."

Marcia veti pienen pahaisen nurkastaan, jossa se nyyhkytti herkeämättä voiden vaivoin hengittää. Hänen kyyneleensä virtasivat niin vuolaasti, ettei hän voinut lopettaa, vaan tarrautui kouristuksen tavoin Marciaan, käsittäen, että jonkunlainen vapauttaja oli saapuvilla. Hän käänsi lapsen valoon päin ja huomasi leveän, punaisen jäljen hänen poskellaan, johon yksi isku oli sattunut.

"Tämä on häpeämätöntä! Tuo nainen pitäisi vangita!" lausui Marcia raivoissaan.

Sybert otti lampun seinältä ja kumartui katsomaan lasta.

"Voi pikku pahaista! Näyttää siltä, kuin se tarvitsisi keittoa", hän mutisi.

Vaimo alkoi taas kimeällä äänellä huutaa, että poika oli yksitoistavuotias, eikä ikinä tuonut kotiin soldon puolikastakaan. Hän itse raatoi yöt päivät hankkiakseen hänelle ravintoa ja hänellä oli sitäpaitsi kylliksi omia lapsia ruokittavinaan.

"Kenen lapsi tämä on?" Sybert kysyi.

"Se oli miehelläni", vastasi vaimo; "ja mies on kuollut ja nyt minulla on toinen. Poika on tiellä. Ei voi vaatia, että minä kärsisin häntä loppumattomiin. Hänen on jo aika ansaita itse itselleen jotakin."

Marcia istuutui matalalle tuolille ja veti pojan luokseen.

"Mitä me tekisimme?" hän kysyi katsellen avuttomana Sybertiin. "En tahtoisi jättää häntä tänne. Vaimo pieksee yksinkertaisesti hänet kuoliaaksi, niin pian kuin olemme kääntäneet selkämme."

"Minä uskon sen", myönsi Sybert. "Voin tietysti uhata häntä poliisilla, mutta en luule, että se paljonkaan hyödyttää." Hän mietti mielessään, että Marcian sopisi paremmin ottaa kasvatikseen poika kuin koiranpenikka, mutta hän ei viitsinyt pukea ajatustaan sanoiksi.

"Minäpä tiedän!" huudahti tyttö ikäänkuin vastaukseksi hänen äänettömään ehdotukseensa; "otan hänet kotiin juoksupojaksi. Häntä voi hyvin käyttää täällä. Olkaa hyvä ja kertokaa vaimolle, että aion pitää pojasta huolta, ja selvittäkää hänelle, ettei poika enää kuulu hänelle."

"Mitähän Mrs. Copley pitää siitä, että hän tulee huvilalle?" kysyi Sybert epäilevästi. "On tuskin oikein --"

"Mitä vielä. Ei hän pidä väliä, jos minä vain olen itsepintainen -- ja aion olla. Olkaa ystävällinen ja puhukaa vaimolle."

Sybert lausui vaimolle jokseenkin lyhyesti, ettei hänen tarvitsisi enää kauempaa kustantaa pojan elatusta, signorina tahtoi ottaa hänet kotiinsa juoksupojaksi.

Tämän kuullessaan muutti vaimo heti käytöstapansa, ja kieltäytyi luovuttamasta häntä. Koska hän oli hoitanut lasta hänen pienenä ollessaan, niin nyt oli pojan aika ruveta maksamaan takaisin velkaa, kun hän itse alkoi vanheta.

Sybert selitti tarkasti, että hän nyt oli menettänyt kaiken oikeutensa lapseen, ja siinä tapauksessa, että hän vähänkin vastustelisi, Sybert kertoisi heti poliiseille, jotka, kuten hän lisäsi, olivat hänen parhaimpia ystäviään. Muitta mutkitta hän otti pojan syliinsä, ja he lähtivät talosta vaimon jäädessä vihoissaan toivottamaan, että halvaus kohtaisi heitä ja heidän jälkeläisiään.

Utelias ihmisjoukko oli kerääntynyt talon ulkopuolelle ja vaieten annettiin tietä Sybertille ja Marcialle. Portin luona leikkivät pojat keskeyttivät pelinsä ja kerääntyivät vaunujen ympärille kysellen kimeillä äänillään, mitä Gervasiolle aiottiin tehdä. Ajaja kurottautui ällistyneenä katsomaan istuimeltaan tätä matkustajien nopeaa vaihtelua. Mutta hän läimäytti hevostaan ja antoi mennä täyttä vauhtia, ilmeisesti vahvasti uskoen, että jos hän viivyttelisi kylliksi kauan, kutsuisivat he koko Castel Vivalantin ajelemaan.

Kun vaunut vierivät rinnettä alas, puhkesi Sybert iloiseen nauruun. "Pelkään, ettei teidän tätinne, Miss Marcia, tule olemaan hyvillään siitä, ette teemme Villa Vivalantista löytölasten turvapaikan."

"Ei hän sitä pane pahakseen, kun kerromme hänelle asian", vakuutti Marcia. Hän katseli pieniä laihoja kasvoja, jotka lepäsivät Sybertin olkaa vasten. "Pikku raukka! Se näyttää nälkäisemmältä kuin Marcellus. Vaimo sanoi hänen olevan yhdentoistavuotiaan, eikä hän ole juuri Geraldia suurempi."

Sybert otti hänen pienen ruskean ranteensa sormiensa väliin. "Hän on sangen laiha", lausui hän; "mutta se tulee pian autetuksi. Nuo talonpoikaislapset ovat kestävää pikku väkeä, vaikka saavatkin huonon kohtelun." Hän katseli pikku poikaa, joka kuunteli ihmeissään silmät selällään ja puoleksi pelästyneenä heidän outoa kieltään. "Älä yhtään pelkää, Gervasio", hän rauhoitti lasta italiankielellä. "Signorina ottaa sinut kotiinsa Villa Vivalantiin, jossa sinua ei milloinkaan lyödä, ja jossa saat syödä niin paljon kuin haluat. Sinun täytyy olla hyvä poika ja tehdä kaikki, mitä hän käskee."

Gervasion silmät suurenivat yhä. "Antaako Signorina minulle suklaatakin?" hän kysyi.

"Hän oli niiden lasten joukossa, joille annoin suklaata, ja vielä hän sen muistaa!" lausui Marcia iloisesti. "Minusta hän näyttikin tutulta. Kyllä, Gervasio", hän lisäsi huolellisella italiankielellään. "Sinä saat suklaata, jos teet aina mitä minä käsken, mutta et joka päivä, sillä suklaa ei ole terveellistä pikku pojille. Sinun täytyy syödä leipää ja lihaa ja keittoa ja kasvaa suureksi ja vahvaksi kuin -- kuin Signor Siberti tuossa vieressä."

Sybert puhkesi nauruun ja Marcia yhtyi häneen.

"Alan jo käsittää täti Katherinen levottomuuden Geraldin vuoksi -- luuletteko, että Villa Vivalantissa on malarian vaaraa?"

Lopun matkaa he juttelivat iloisesti seikkailustaan. Sybertkin unohti sillä hetkellä mietteensä; ja mitä taas Marciaan tulee -- Pyhän Paavalin luostari oli kaukana Roomassa. Kun käännyttiin lehtokujalle, loistivat huvilan valot iloisesti puiden lomitse.

"Katsohan Gervasio", lausui Sybert. "Tuolla sinä tulet tästä lähin asumaan."

Gervasio nyökkäsi, tuntien liian suurta kunnioitusta voidakseen puhua. Sitten hän kuiskasi: "Saanko nähdä pienen _principinon_?"

"Pienen _principinon?_ Ketä hän tarkoittaa?" kysyi Marcia.

"Pienen keltatukkaisen _principinon_", Gervasio kertasi.

"Geraldin!" Sybert nauroi. "Puhdasverinen amerikkalainen sopii hyvin _principinoksi_. Ah -- ja tuolla on sitten itse Ruhtinas", hän lisäsi, kun vaunut vierivät hiekkakäytävälle rakennuksen eteen ja Copley astui eteissalista katsomaan ketä oli tulossa.

"Halloo! Sinäkö Sybert?" hän huudahti ihmeissään. "Ja Marcia! Luulin sinun päättäneen jäädä kaupunkiin -- mitä hittoa olette tuoneet mukananne?"

"Pojan ja koiran, oi Ruhtinas", lausui Sybert nostaessaan Gervasion maahan. "Koirasta saa Miss Marcia kantaa syyn yksinään, minä otan kyllä puolet häpeästä pojan tähden."

Gervasio ja Marcellus vietiin eteissaliin, ja olisi vaikeata sanoa, kumpi niistä oli enemmän peloissaan. Marcellus painautui vinkuen tuolin alle ja Gervasio katseli sen jälkeen, ikäänkuin olisi aikonut tehdä samoin. Melun kuullessaan ilmestyi Mrs. Copley salista, ja nyt seurasi sekaisin kysymyksiä ja selittelyjä. Sillä aikaa istui Gervasio hyvin suorana ja hyvin peloissaan suuressa, hienossa nojatuolissa, jonne Sybert oli hänet asettanut.

"Arvelimme, että häntä saattaisi hyvin käyttää juoksupoikana", lausui Sybert, kun oli kerrottu pojan osaksi tullut huono kohtelu.

"Lapsi parka!" Mrs. Copley lausui. "Kyllä löydämme hänelle jotain tehtävää. Hän on pieni, mutta näyttää viisaalta. Olen aina aikonut ottaa pienen hovipojan -- tai voisimmehan pukea hänet Geraldin ponirattaiden kuskiksi."

"Ei, täti Katherine", vastusti Marcia. "En tahtoisi, että hänet puetaan livreepukuun. Minusta on väärin tehdä hänestä palvelijaa, ennenkuin hän on kyllin vanha valitakseen itse elämänuransa."

"Opetetun palvelijan asema on paljon parempi kuin mikään, minkä hän voi itse itselleen hankkia. Hänhän on vain talonpoikaislapsi, rakkaani."

"Hän on sielutieteellinen probleemi", Marcia selitti. "Tahdon todistaa, että kasvatuksessa ympäristö on tärkein eikä syntyperä merkitse mitään, enkä tahdo, että hänet puetaan livreepukuun. Minä hänet löysin, ja hän on minun -- ainakin puoleksi."

Hän katsahti Sybertiin, joka nyökkäsi hyväksyvästi.

"Luovutan omistusoikeuteni teille, Miss Marcia, koska se näyttää joutuvan hyviin käsiin."

"Marcia saakoon tahtonsa perille", lausui Mr. Copley. "Gervasio saa olla epävirallinen hovipoika ja kysymys livreepuvusta siirretään tuonnemmaksi."

"Hän voi leikkiä Geraldin kanssa", ehdotti Marcia. "Juurihan toivoimme hänelle leikkitoveria ja Gervasio sopii siihen hyvin; siitä on hyötyä Geraldin italian oppimiselle."

"En usko, että Gervasion italia kelpaa salongeissa", nauroi hänen setänsä.

"Minä lähetän pojan kouluun", jatkoi Marcia, välittämättä esitetyistä hankaluuksista, "ja todistan, että talonpoikaislapset ovat aivan yhtä sukkelia kuin ruhtinaiden pojat, jos vain kasvavat samoissa olosuhteissa. Hänestä tulee vielä nero, kuten -- kuten Crispi."

"Taivas varjelkoon!" huudahti Sybert, mutta hän tarkasteli nyt Marciaa entistä mielenkiintoisemmin.

"Voimme päättää nuoren miehen urasta myöhemmin", tuumi Copley. "Häntä näyttää vaivaavan tämä ihmisjoukko."

Gervasio olikin purskahtamaisillaan itkuun, kun niin monet kunnioitettavat katseet olivat häneen kohdistettuina, mutta onneksi Mrs. Copley käänsi huomion muualle kysymällä, miten oli heidän päivällisensä laita.

"Mr. Sybert ja minä emme ole kumpikaan syöneet päivällistä", Marcia vastasi, "enkä ihmettelisi, jos Gervasiolta olisi jäänyt syömättä useampikin. Mutta Marcellus tuolla tuolin alla on kyllä nauttinut omansa", hän lisäsi.

Mrs. Copley soitti kelloa tuntien emännän velvollisuutensa. Pietro saapui paikalle tuijottaen Gervasioon niin ällistyksissään kuin hovimestarivirkansa puolesta saattoi. Mrs. Copley määräsi, että oli katettava päivällinen kahdelle hengelle ruokasaliin ja yhdelle keittiöön ja jätti pojan Pietron huostaan.

"Voi, antakaa hänen syödä meidän kanssamme, ainakin tänä iltana." pyysi Marcia. "Eihän se teitä häiritse, Mr. Sybert, eihän? Hän on niin nälissään; minusta on niin hauska nähdä, kun pienet nälkäiset pojat syövät."

"Marcia!" vastusti täti kauhuissaan. "Kuinka voit puhua tuollaisia? Lapsihan on avojaloin."

"Koska ei oma poikani ja perilliseni saa syödä toisten kanssa, en salli, että pesemätön muukalainen otetaan hänen paikalleen", puuttui Copley puheeseen. "Gervasio syököön keittiössä."

Suureksi helpotuksekseen Gervasio pääsi keittiöön ja uskottiin Francois'n huostaan, joka myöhemmin illalla ilmaisi Pietrolle luulevansa, ettei poika vielä eläissään ollut syönyt kyllikseen. Marcia ja Sybert eivät sinä iltana kiinnittäneet suurta huomiota päivälliseensä, mikä ei ollut yleensä tapana Copleyn perheessä. Pietron harmiksi seurasivat molemmat häntä joka ruokalajin välillä keittiöön katsomaan, miten heidän suojattinsa voi.

Gervasio istui korkealla kolmijalkatuolilla pitkän keittiöpöydän ääressä, heilutellen pieniä avojalkojaan ilmassa; suuri ruokaliina oli sidottu hänen eteensä ja kyökkipiika ajoi häneen ruokaa minkä ehti. Hän ei koskenutkaan outoihin ruokalajeihin, joita hänen eteensä pantiin, vaan päättävä ilme kasvoillaan hän pisteli poskeensa makaronivadin sisältöä. Vihdoin täytyi hänen huoaten myöntää olevansa kylläinen Copleyn ruokavaroista. Marcia kutsui luokseen Biancan (Mariettan seuraajan) ja käski hänen kylvettää Gervasion ja viedä hänet vuoteeseen. Bianca tunsi pojan ennestään ja oli hänen ylenemisestään jos mahdollista vielä enemmän ällistyksissään kuin Pietro.

* * * * *

Kun Marcia sinä iltana oli lähdössä huoneeseensa, astui Sybert eteissalin poikki hänen luokseen.

"Mitenkähän olisi, jos julistaisimme aselevon", hän kysyi ojentaen tytölle kätensä -- "ainakin siihen asti, että Gervasio on onnellisesti alkanut elämänuransa?"

Marcia katsoi suoraan häneen silmänräpäyksen ajan ja pudisti sitten epäilevän näköisenä päätään.

"Voimmehan koettaa", hän hymyili, "mutta pelkään, että meidän täytyy olla toistemme vihollisia."

Kuu valaisi kirkkaasti Marcian huonetta; hän riisuutui sytyttämättä kynttilää ja heittäen yllensä keveän vaipan istuutui pehmeälle tuolille avonaisen ikkunan ääreen, antaen viileän ilman leyhytellä kasvojaan.

Hetken kuluttua hän kuuli raapaistavan tulta eteissalissa, ja hänen setänsä tuli Sybertin seurassa pengermälle, jossa molemmat alkoivat kävellä edestakaisin keskustellen matalalla äänellä. Hän saattoi kuulla, miten heidän puheensa vuoroin nousi ja laski, ja silloin tällöin toi tuulen henki sikarin tuoksun. Marcia tuli yhä virkeämmäksi seuraten katseellaan heidän väsymätöntä kulkuaan edestakaisin. Pengermän päässä kuului heidän keskustelunsa matalana mörinänä, mutta talon kohdalla se tuli selvemmäksi, kunnes Marcia saattoi erottaa katkonaisia lauseitakin. Sybertin ääni kuului vihaisena, kiihtyneenä ja hänen mielestään melkein raivoisana; sedän taas oli matala, päättäväinen, puoleksi ivallinen.

Kerran, kun he kulkivat juuri Marcian ikkunan alitse, kuuli hän setänsä sanovan terävästi: "Älä ole mieletön, Sybert. Siitä koituu ruma juttu, jos se joutuu julkisuuteen -- ja mitään ei ole sillä autettu."

Marcia ei kuullut Sybertin vastausta, mutta näki vihaisen liikkeen, jolla hän heitti pois sikarinsa pätkän. Miehet pysähtyivät pengermän etäisempään päähän ja jäivät jonkun aikaa väittelemään hiljaisella äänellä. Sitten Marcia näki hämmästyksekseen Sybertin hypähtävän matalan kaiteen yli laakerikujaan ja sieltä peltojen poikki eteenpäin, kun taas setä palasi yksinään pengermän poikki sisään sulkien oven jälkeensä. Marcia hypähti pamppailevin sydämin. Mitä oli tapahtunut? Oliko mahdollista, että he olivat riitaantuneet? Aikoiko Sybert asemalle? Ei hän mitenkään voinut sinne kävellä. Marcia kurottautui ulos ikkunasta, katsellen Sybertin jälkeen, joka näkyi tummana pilkkuna keskellä kuun valaisemaa vehnäpeltoa. Ei, hän meni Castel Vivalantiin päin. Miksi hän meni sinne näin öiseen aikaan? Koskiko se jollakin tavoin Gervasiota -- tai kenties Tarquiniota, leipurin poikaa? Hän muisti setänsä sanat: "Älä ole mieletön. Siitä tulee ruma juttu, jos se pääsee julkisuuteen." Ehkä ihmisten epäluulot häntä kohtaan eivät sittenkään olleet aiheettomia. Hän muisti Sybertin katseen samana iltana junassa. Mitä sen takana piili? Ja sitten hänen mieleensä nousi Sybertin kuva, kun hän istui vaunuissa pitäen pientä poikaa sylissään. Miehellä, joka oli niin ystävällinen pikku lapsille, ei voinut olla paha sydän. Ja kuitenkin, jos hän oli sellainen kuin Marcian setä hänen luuli olevan, miksi hänellä oli niin paljon vihollisia -- ja niin paljon epäilyttäviä ystäviä?

Tuulen henki oli käynyt viileäksi, ja Marcia nousi tuntien väristyksen ruumiissaan ja laskeutui vuoteeseensa. Hän makasi kauan silmät auki katsellen miten kevyet uutimet heiluivat tuulessa. Hän muisteli taas Paul Dessartin sanoja lämpöisessä, nukuttavassa, auringonpaisteisessa luostarissa; pientä ryysyläisjoukkoa, joka ahdisteli koiraa; pitkää, äänetöntä matkaa Sybertin seurassa; Castel Vivalantin kuutamoista porttiholvia, jonka yläpuolella kohosivat korkeat, synkät muurit. Ajatukset kävivät epäselviksi, ja hän oli jo melkein nukuksissa, kun hän puoliksi unen horroksissa kuuli askeleita pengermällä ja oven hiljaa avautuvan.

XI Luku.

Seuraavana aamuna Marcia heräsi siihen, että Bianca naputti ovelle ilmoittaen, että Gervasio halusi nousta, mutta hänen vaatteensa olivat niin risaiset, että Bianca oli ne edellisenä iltana heittänyt kokonaan pois.