Part 8

Toiset nyökkäsivät rauhallisesti päätään, mutta napolilainen yhä rypisteli otsaansa. Äkkiä hän nojautui eteenpäin yli pöydän ja tuijotti Sybertiin silmät kiihkosta kiiluen tulen valossa. Sitten hän taas puhkesi puhumaan matalalla kurkkuäänellä --

"Teidän on helppo puhua Signor, minkä niminen lienettekin. Teillä on leipää syödäksenne. Mutta jos tekisitte työtä koko päivän, auringon noususta sen laskuun, tekisitte työtä, kunnes olisitte niin väsynyt, ettei unikaan enää maita, ja sitten nousisitte ja tekisitte taas työtä -- ja jos sitten poliisi tulisi ja veisi kaiken rahanne veroihin, niin ettei teille jäisi millä ostaisitte perheellenne ruokaa, ja sitten jäisitte työttömiksi, niin, että teidän täytyisi joko varastaa tai kuolla, ja jos ette löytäisi edes mitään varastettavaa -- silloin olisi toinen ääni kellossa. Odottakaa, odottakaa, te sanotte. Tämä on ainaista odottamista. Tuleeko milloinkaan parempia aikoja, jos me istuudumme niitä odottamaan? Kuka meille hankkii paremmat ajat? Ehkä kuningas? Kaiketi Umberto?"

Mies päästi ilkkuvan naurun.

"Oh -- me kuolemme odotukseen ja lapsemme meidän jälkeemme. Ja kuoltuamme antaa hyvä Jumala meidän odottaa paratiisin ulkopuolella, koska meillä ei ole rahaa, millä maksaa sielumessuja. Ei kukaan välitä niistä, jotka eivät pidä huolta itsestään. Köyhät ihmiset, joilla ei ole edes kylliksi syötävää, maksavat kultaisen päärmeen kuninkaan viittaan ja kustantavat ministereille heidän vaununsa. Minun mielestäni meidän tulisi ensin hankkia lapsillemme leipää."

Sybert katsoi miehen palaviin kasvoihin ja hänen omansakin syttyivät. Hän tiesi, että oli totta joka sana, mitä vieras oli puhunut ja hän tunsi, miten toivoton hänen oma neuvonsa oli. Mitä tekisivät nämä tuliset, ymmärtämättömät, kiihkoa hehkuvat talonpojat vallalla, jos saisivat sen käsiinsä? Pahempaa kuin ei mitään. Heidän oma asemansa tulisi vain entistään toivottomammaksi. Hän katseli pöydän ympärillä olevia, miehestä toiseen. He olivat kaikki nojautuneina eteenpäin odottaen hänen vastaustaan. Heidän kasvoissaan kuvastuva hurja kiihkeys oli tarttuvaa. Tuntien äkkiä toivotonta sääliä heitä kohtaan, hän menetti malttinsa ja joutui hetkeksi vallan suunniltaan.

"Jumalani! miehet", puhkesi hän puhumaan. "Tiedän, että tuo on totta. Tiedän että te näännytte nälkään, sillä aikaa kuin toiset kuluttavat teidän rahojanne. Teille ei ole olemassa mitään oikeutta, eikä tule koskaan olemaankaan. Ainoa asia maailmassa mitä minä tahtoisin, on nähdä Italia onnellisena. Olen yhtä valmis kuolemaan sen puolesta kuin te, mutta mitä minä voin tehdä? Voiko kukaan meistä tehdä mitään? Sotilaat ovat meitä vahvemmat, ja jos me kohotamme kättämmekään, ammutaan meidät kuin koirat, siinä kaikki." Hän pysähtyi syvään hengähtäen ja jatkoi sitten rauhallisemmin. "On huonoa ruokaa, kun nälkiintyneelle miehelle kauppaa kärsivällisyyttä, mutta siinä on sittenkin sekä teidän että Italian ainoa toivo. Ainoa asia, minkä voitte tehdä, on mennä vaaleihin ja äänestää rehellisiä ministereitä."

"Kaikki ministerit ovat samanlaisia", lausui eräs joukosta.

"Entä kuka ruokkii meidät sillä aikaa kuin odotamme vaalipäivää?" kysyi muuan, joka tähän asti oli kuunnellut ääneti.

Kysymys jäi vastaamatta ja Sybert istui tuijottaen pöytään otsa rypyssä. Napolilainen puhkesi taasen puhumaan. Hänen sanoissaan ja siinä voimassa, joka hänessä piili, oli jotain sähköistä. Kaikki kuuntelivat jännittyneinä.

"Mikä on kuningas?" hän kysyi. "Hän on vain ihminen. Minä olen myös ihminen. Mikä sitten saa aikaan niin suuren eroavaisuuden meidän välillämme? He saavat ampua minut, jos haluavat, mutta sitä ennen on minulla muuan työ suoritettavanani. Kuningas saa tutustua minuun, ennenkuin kuolen. Eikä hän yksin", hän lisäsi synkästi. "Tiedättekö miksi vehnää on niin niukasti? Siihen on syynä eräs herra täällä Roomassa -- Signor Copli -- sama, joka vangitsi Camorran Napolissa ja raahaa kerjäläisiä vankeuteen."

Huoneessa kuului vihaista murinaa.

"Siinä te erehdytte", keskeytti hänet Sybert. "Ei tämä Signor Copli ostanut vehnäsatoa; sen teki hänen veljensä Amerikassa. Tämä Signor Copli on köyhäin ystävä. Joka vuosi hän antaa monet, monet tuhannet liirat, eikä kukaan tiedä siitä mitään."

Nyt kuului hiukan ystävällisempää murinaa, mutta napolilainen oli yhä taipumaton.

"Se on juuri sama Signor Copli", hän vakuutti itsepintaisesti. "Hän piiloittaa vehnän Amerikkaan, luullen ettei siitä siellä kukaan tiedä mitään. Ja sitten varastettuaan sen kaiken köyhien ihmisten suista, hän luovuttaa suurella melulla siitä hiukan takaisin näön vuoksi. Mutta kyllä me tiedämme asian oikean laidan. _Grido del Popolo'ssa_ se oli painettuna mustalla ja valkealla kaikille, jotka kykenevät lukemaan."

"Ja _Grido del Popolo_ lakkautettiin tänä aamuna ja sen toimittaja vangittiin valheiden kirjoittamisesta", lausui Sybert terävästi.

"Oh, te olette salapoliisi. Tekeydytte meikäläiseksi, jotta saisitte meidät puhumaan." Melkein vaistomaisesti vetäytyi hänen kätensä vyötä kohti.

Sybert nousi pystyyn laskien raskaasti kätensä miehen hartioille. "Paras palvelus, minkä voitte tehdä maallenne on, että heitätte tuon tikarin tuleen." Hän kääntyi inhon valtaamana poispäin, ja työnsi muutaman hopearahan pöydälle maksuksi viinistä. Pysähtyen sitten hetkeksi, hän silmäili kehässä istuvien miesten synkkiä kasvoja. Vähitellen hänen ilmeensä pehmeni. "Olen koettanut varoittaa teitä. Poliisit pitävät vahtia, ja kehoitan teitä siivosti pysymään kodeissanne sekaantumatta salaliittoihin. Teen voitavani hankkiakseni ruokaa ja rahaa köyhille ihmisille -- en tiedä muuta tapaa millä auttaa. Jumala tietää, että tekisin jos voisin!"

Hän nyökkäsi heille hyvästiksi, viittasi Tarquinion seuraamaan itseään ja meni etuhuoneeseen. Sulkien oven jälkeensä hän kääntyi ravintoloitsijan puoleen.

"Tarquinio, luulen, että sinun olisi viisainta lähteä vuoristoon muutaman viikon ajaksi hoitamaan viinitarhaasi."

Nuoren italialaisen kasvot kuvastivat hämmästystä. "Entä ravintola, Signor Siberti; kuka sitä hoitaa?"

"Vaimosi voi pitää huolta siitä. Ilmoita vain, että käyt katsomassa viinitarhaasi Sabine-vuoristossa. Se on näinä päivinä turvallisin ammatti. Jollen suuresti erehdy, tulee poliisi käymään täällä ennen pitkää -- ja mitä tehnetkin, karta tuollaisia ihmisiä kuin tuo napolilainen."

Tarquinion kasvot synkistyivät epäluuloisesti. "Olen vain köyhä ravintoloitsija. Minun täytyy toivottaa kaikki tulijat tervetulleiksi."

Sybert kohautti olkapäitään. "Tarkoitan vain omaa turvallisuuttasi. Tuollaiset vieraat ovat vaarallisia. _Addio_." Hän meni ovelle, mutta kääntyi vielä hetkeksi takaisin. "Seuraa neuvoani ja lähde hoitamaan viinitarhaasi."

Tarquinio saattoi hänet kynnykselle hyvästellen häntä notkein kumarruksin ja pyytäen Signor Americanoa kunnioittamaan hänen vaatimatonta kahvilaansa toistekin käynnillään; jokainen ohikulkija olisi arvellut herrasmiestä vain satunnaiseksi vieraaksi. Sybert hymyili hänen yksinkertaiselle valtioviisaudelleen. Italialaiselle maittaa pieni vehkeily paremmin kuin päivällinen, ja hän on onnellisin silloin, kun saa olla osallisena jossakin juonessa. Mutta tällä kertaa johtui Sybertin mieleen, että hänen isäntänsä varovaisuus oli aivan paikallaan; ja hän puolestaan vakuutti innokkaasti, että viini oli ollut erinomaista, ja lupasi vastaisuudessa lähettää ystäviänsäkin _Osteria del Popolo Italianoon_.

IX Luku.

Sybert lähti viinikaupasta hymyillen Tarquinion pienelle juonelle ja samalla rypistäen otsaansa muistellessaan napolilaisen julmia sanoja, jotka yhä kaikuivat hänen korvissaan. Hän kulki katse maahan luotuna tuskin huomaten ympäristöään, kun äkkiä kiihkeä sanasota aivan hänen lähellään herätti hänet ajatuksistaan. Hän katsahti ylös välinpitämättömästi, mutta ällistyi suuresti tuntiessaan Marcia Copleyn, joka nojautui erästä Marcellus-teatterin pohjakerroksen kivistä pilaria vasten. Hänen päänsä oli pystyssä ja poskilla oli kaksi punaista vihan täplää. Sätkyttelevä poikajoukko tunkeili hänen ympärillään huutaen ja tuuppien toisiaan.

Kun Sybert pysähtyi ottamaan selvää asiasta, kuuli hän Marcian -- ilmeisesti vihansa tähden unohtaen italiansa -- sanovan englanninkielellä: "Te ilkeät pikku raukat! Antakaa tuon eläinparan olla rauhassa, kun se ei edes voi millään puolustautua!" Hän vahvisti puhettaan voimakkaasti pudistelemalla erästä poikapahasta, jota hän piteli kiinni olkapäistä. Poika ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta liikkeen hän käsitti ja pyristeli vastaan vimmatusti. Poikajoukko nauroi ja tungeskeli hänen ympärillään. Marcia otti esiin kukkaronsa. "Kenen tämä koira on?" hän kysyi. Nähdessään rahan, tunkeutuivat he yhä lähemmäksi ja olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä siepanneet kukkaron; mutta samassa Sybert astui esiin ja kohottaen keppinsä ajoi heidät oikealle ja vasemmalle.

"Mitä maailmassa teette täällä? Mitä tämä tarkoittaa?" hän kysyi.

"Oi, Mr. Sybert! Kuinka olen iloinen, että tapasin teidät. Katsokaa! nuo kauheat pikku otukset aikoivat tappaa tämän koiran."

Sybert katsoi maahan hänen jalkoihinsa, jossa rääkätty rakki makasi kyyryssä, väristen ja katsoen heihin rukoilevin silmin. Verta vuosi sen kyljessä olevasta haavasta, ja sen häntään oli nuoralla sidottu raskaita tinakappaleita. Sybert otti veitsensä ja päästi sen vapaaksi, ja Marcia kumartui ja nosti koiran syliinsä.

"Varokaa, Miss Marcia", sanoi Sybert inhoa tuntien. "Se on kauhean likainen, ja te tahraannutte vereen."

Marcia pani nenäliinansa koiran haavalle ja se lepäsi hänen sylissään vikisten ja vapisten.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Sybert uudelleen melkein tylysti. "Mitä te toimitatte yksinänne tässä kaupunginosassa?"

Tuo äänensävy olisi muulloin ärsyttänyt Marciaa, mutta nyt oli tyttö liiaksi kiitollinen hänen tulostaan, jotta olisi voinut olla muuta kuin sydämellinen häntä kohtaan ja nopeasti hän selitti --

"Vietin iltapäivän muutamien ystävieni kanssa Tre Fontanessa. Erosin heistä englantilaisen hautuumaan luona ja ajoin juuri asemalle, kun näin noiden kurjien poikapahasten ahdistavan tätä koiraa. Hyppäsin ajurista ja sieppasin sen syliini ja silloin ne kaikki rupesivat seuraamaan minua."

"Minä ymmärrän", lausui Sybert, "olipa onni, että satuin paikalle ajoissa, muuten teille ei olisi jäänyt yhtään rahaa, millä olisitte voinut maksaa ajurinne. Näillä roomalaisilla poikanulikoilla ei ole niin nuhteeton käytös, kuin saattaisi toivoa."

"Käytös", Marcia tuhisi suuttuneena. "Minä inhoan italialaisia! Minusta he ovat raaimpia ihmisiä, mitä koskaan olen nähnyt. Nuo pojat olisivat kivittäneet tämän koiraparan kuoliaaksi."

"Luulenpa, että he eivät ole saaneet elämässään nauttia samoja etuja kuin te."

"Ne olisivat tappaneet sen, ellen olisi juuri parahiksi ehtinyt paikalle."

"Ette kai lähde yksinänne huvilalle?"

"En; tapaan täti Katherinen ja Geraldin asemalla."

"No niin, se on hyvä", hän vastasi selvästi hyvillään kun he palasivat odottaville vaunuille. "Antakaa minulle koira, niin vien sen muutaman kadunkulman eteenpäin, niin että pojat eivät löydä sitä uudelleen."

"En annakaan", vastasi Marcia suuttuneena. "Jotkut toiset pojat löytäisivät sen siellä. Vien sen kotiin ja ruokin sitä. Näyttää siltä, kuin se ei olisi saanut ruokaa viikkokausiin."

"Siinä tapauksessa", sanoi Sybert alistuvaisesti, "ajan minä teidän kanssanne asemalle, sillä tuo ei juuri ole mikään sylikoira ja teidän on vaikea saada sitä junaan." Ja huolimatta tytön vastaväitteistä hän astui vaunuihin ja asetti koiran lattialle jalkojensa väliin. Mutta koira ei hyväksynyt tätä muutosta, vaan ojensi käpälänsä koskettaen apua anoen ja vikisten Marcian polvea.

"Eläin parka! Älä nyt enää vapise! Ei sinua enää kukaan satuta", näin puhellen hän kumartui alas ja suuteli koiraa kuonolle.

Marcia oli haltioissaan. Hän ei vielä ollut oikein saavuttanut tasapainoaan Paul Dessartin kanssa luostarissa sattuneen kohtauksen jälkeen, ja koirajupakka oli kiihoittanut häntä uudelleen. Hän jutteli iloisesti Sybertin kanssa kaikesta, mikä mieleen johtui, Geraldin katkenneesta hampaasta, Mariettan lähdöstä, Tre Fontanessa vietetystä iltapäivästä ja koirakohtauksesta, unohtaen kokonaan tavallisen jäykkyytensä seuralaistaan kohtaan. Sybert kuunteli häntä kohteliaisuuden vuoksi, mutta ei ollut ajatuksineen mukana keskustelussa.

Hänen mielensä täytti liiaksi se, mitä hän oli jättänyt taakseen kahvilaan, jotta hän olisi voinut kärsivällisesti kuunnella Marcian lörpöttelyä. Katsellessaan tyttöä, joka istui siinä hehkuvana ja hymyilevänä nuhteettoman kauniissa vaatteissaan, mikä todisti rahojen runsautta, hän tunsi melkein vihaa häntä kohtaan. Hänen teki mieli lausua tytölle pari peittelemätöntä totuuden sanaa. Oliko hänellä oikeutta nauttia turhanpäiväistä ylellisyyttä, kun hänen isänsä -- kuten napolilainen oli sanonut -- riisti rahansa köyhien ihmisten suista? Niiden työ teki hänen kaltaiselleen elämän mahdolliseksi -- ja oliko hän sen arvoinen? Hän oli saanut maailmassa paljon; hän oli saanut hyvän kasvatuksen, hän oli sivistynyt, hänen tunteitansa ja mielitekojansa oli noudatettu, ja mitä teki hän muille sen edestä? Hän pelasti koiran. Sybert tunsi inhoa mielessään ja hän oli jo heittämäisillään koiran kadulle. Mutta hän malttoi kuitenkin mielensä puoleksi naurahtaen. Eihän se ollut tytön syy. Hän ei tietänyt mitään isänsä liikeasioista; hän ei tietänyt mitään Italian hädästä. Miksi ei hän saisi olla onnellinen? Ja lopulta Sybert myönsi väsyneenä, että oli helpotus, kun sai kerran nähdä jonkun, jota eivät huolet rasittaneet.

Äkkiä Marcia keskeytti iloisen pakinansa katsoen kelloaan. "Hyvänen aika! Minulla ei ole enää paljon aikaa jälellä. Olkaa hyvä, Mr Sybert, ja kehoittakaa ajuria kiiruhtamaan hiukan!"

Ajuri totteli läimäyttäen hevosta kaikuvasti piiskallaan, mistä hyvästä Marcia nykäisi häntä takinliepeestä ja sanoi, että jos mies vielä löisi hevosta, ei hän saisi ensinkään juomarahaa.

Mies kohautti olkapäitään ja antoi hevosen kävellä.

"Eikö ole olemassa mitään yhdistystä eläinrääkkäyksen estämiseksi?" Marcia kysyi. "Nämä italialaiset ovat aivan toivottomia."

"Voitte tuskin odottaa heidän osoittavan suurempaa huomaavaisuutta eläimilleen, kuin heidän itsensä osaksi tulee", muistutti Sybert.

"Oi, hyvä ystävä!" Marcia huudahti valitellen huomaten äkkiä, miten hitaasti matka edistyi. "Pelkään, että myöhästymme junasta. Ettekö luule, että hän voisi hiukan kiiruhtaa lyömättä hevostaan?"

Sybert esitti taas hänen toivomuksensa ajurille, ja matkaa jatkettiin nyt hiukan vilkkaammassa tahdissa; mutta kun saavuttiin asemalle, oli juna lähtenyt eikä odotushuoneesta löytynyt Mrs. Copleya eikä Geraldia. Marcia kalpeni hiukan käsittäessään tilanteen, ja vaistomaisesti hän toivoi mielessään, että Sybertin sijalla olisi nyt Paul Dessart. Hän kuittasi asian kuitenkin naurulla, selittäen toverilleen --

"Täti Katherine kai luuli, että olin päättänyt jäädä yöksi Roystonille. Sanoin hänelle, että aioin sen tehdä, mutta kuulin, että heidän oli mentävä päivälliskutsuihin. Mutta mitä siitä; odotan täällä seuraavaa junaa. Ennen pitkää lähtee joku juna Palestrinaan -- täti Katherine meni Tivolin kautta. Hyvin paljon kiitoksia, Mr. Sybert, kun saatoitte minut asemalle, ei teidän tarvitse odottaa junan lähtöä. Koirasta saan kyllä tarpeeksi seuraa."

Sybert tarkasteli ääneti aikataulua. "Seuraava juna ei lähde ennen seitsemää, eikä teillä ole vaunuja vastassa asemalla. Miten luulette pääsevänne huvilalle?"

"Oh, kyllä Palestrinan asemamies hankkii minulle vaunut. Hän on oikein mukava ihminen ja on usein kyydinnyt meitä."

Sybert rypisteli otsaansa miettiessään asiaa. Hänen oli jotenkin sopimatonta lähteä huvilalle sinä iltana; mutta hän tuumi, että hänen velvollisuutensa Copleya kohtaan oli saattaa hänen veljentyttärensä turvallisesti kotiin eikä jättää häntä yksin suoriutumaan seitsemän mailin hevosmatkasta oudon palestrinalaisen ajurin kanssa; muu ei voinut tulla kysymykseenkään.

"Luulen, että lähden teidän kanssanne", hän lausui katsoen kelloonsa.

Marcia oli nähnyt hänen rypistelevän kulmiaan ja pelännyt jotain sen kaltaista ehdotusta. "Ei mitenkään", huudahti hän. "En salli sitä. Olen kulkenut satoja kertoja tuota tietä, enkä pelkää vähääkään. Ei ehdi tulla myöhä."

"Sabine-vuoristo on täynnä rosvoja", hän selitti. "Minun mielestäni tarvitsette saattajan."

"Miten hassua, Mr. Sybert! Tiedän miten varattu teidän aikanne on" (tämä oli tarkoitettu ivaksi, mutta kun se sattui olemaan totta, ei Sybert sitä siksi huomannut), "enkä tahdo, että tulette kanssani."

Sybert nauroi. "Sitä en epäile, Miss Marcia; mutta siitä huolimatta tulen. Olen pahoillani, mutta teidän täytyy lähteä minun kanssani."

"Toivoisin kernaimmin, että te ette tekisi sitä", hän vastasi; "mutta menetelkää kuten haluatte."

"Kiitos kutsusta", hymyili Sybert. "On vielä puolitoista tuntia junan lähtöön -- ehditte vielä tulla lähetystöön juomaan kupillisen teetä."

"Kiitos kutsusta, mutta luulen, että jään tänne. En halua myöhästyä toisesta junasta, enkä tiedä mihin panisin koiran."

"No niin, jos voitte jäädä hetkeksi yksin, lähden minä puolestani, esitän asiani päällikölleni ja voin sitten hyvällä omallatunnolla ottaa loman. Minun on neuvoteltava eräästä asiasta setänne kanssa, ja lähden erittäin mielelläni huvilalle." Hän kohotti hattuaan jotenkin ystävällisesti kumartaen ja lähti.

Palatessaan tunnin kuluttua tapasi hän Marcian ruokkimassa koiraa makkaralla, ympärillään joukko kantajia, joista muudan oli tuonut hänelle lihan.

"Oi hyvä ystävä!" huudahti tyttö. "Toivoin, että Marcellus olisi ehtinyt lopettaa ateriansa, ennenkuin te tulitte takaisin. Mutta ettehän niin kovasti välitä tavoista kuin kreivitär", hän lisäsi, "ja ettehän pane pahaksenne, vaikka syötän koiria asemalla?"

"Eläin parka taisi olla nälkäinen."

"Nälkäinen! Minulla oli kokonainen kilo makkaraa, ja olisittepa nähnyt, miten se katosi."

"Nuo kantajamiehet näyttävät siltä kuin he mielellään ottaisivat osaa ateriaan."

"Ihmisparat, ne näyttävät nälkäisiltä", Marcia veti esiin kukkaronsa ja antoi heille uran kullekin. "Koska minulla ei ollut matkatavaroita teidän kannettavaksenne ja koska pidätte minun koirastani", selitti hän italiankielellä. "Älkää kertoko setä Howardille", hän lisäsi englanniksi. "En usko,että yksi liira voi tehdä heitä köyhäinhoitolaisiksi."

"Tuskinpa he juuri voisivat tulla vaivaisemmiksi kuin nyt ovat", myönsi hän.

"Te ette siis kannata setä Howardin armeliaisuusaatteita?" kysyi Marcia tunnustellen.

"Oh, en täydelleen; mutta älkäämme väitelkö siitä. -- Ehkä on parasta", hän ehdotti, "että lähdemme ulos ja etsimme itsellemme tyhjän vaunuosaston, niin kauan kuin junailijat eivät huomaa. Pelkään, että he eivät sallisi Marcelluksen -- sekö sen nimi oli? -- tulla ensimmäisen luokan vaunuun."

"Sen nimi on Marcellus senvuoksi, että löysin sen teatterin luota."

"Ah, toivottavasti siitä tulee yhtä lumoava kuin kaimansa. Tule, Marcellus; meidän on aika lähteä."

Hän nosti koiran niskasta ja niin lähdettiin asemasillalle ja ryhdyttiin etsimään tyhjää vaunua. Niitä olikin paljon; matkustajia oli vähän ja ensimmäistä luokkaa käytetään Italiassa harvoin. Auttaessaan Marciaa vaunuun Sybert huomasi ilokseen Tarquinion, "Italian kansan ravintolan" omistajan kiiruhtavan kolmannen luokan osastoon vilkuillen arasti ympärilleen, ikäänkuin epäilisi joka nurkkaa salapoliisin väijytyspaikaksi. Varoitus oli ilmeisesti langennut hyvään maahan, ja mies parka pakeni henkensä edestä kaikkitietävän pääministerin ilkeitä vehkeitä.

"Sallitteko, että hetkeksi menen puhuttelemaan erästä tuttavaani?" lausui Sybert hankittuaan Marcialle paikan; ja odottamatta vastausta hän palasi takaisin asemasillalle.

Marcia oli nähnyt nuoren italialaisen, joka kantoi raskasta peitteeseen käärittyä myttyä, katsovan heihin tuntevasti ohikulkiessaan; ja nähdessään Sybertin astuvan kolmannen luokan vaunuun, oli Marcia varma siitä, että se tuttava, jota Sybert etsi, oli juuri tuo italialainen. Hän nojautui taaksepäin rypistäen hämmästyneenä otsaansa. Miksi Sybertillä oli niin paljon omituisia ystäviä niin monissa omituisissa paikoissa, ja miksi piti hänen kokonaan vaieta niistä?

X Luku.

Sybert palasi pian ja istuutui vastapäätä Marciaa; junailija sulki oven, ja juna alkoi hiljalleen puhkia Campagnalle. Molemmat olivat omissa ajatuksissaan, ja kun ei kumpaakaan huvittanut puhua toiselle, ja molemmat sen tiesivät, he eivät ryhtyneet minkäänlaiseen keskusteluun.

Marcian kiihtynyt mieliala oli asettunut, ja hän nojautui eteenpäin pää käden varassa miettiväisenä katsellen pehmeätä, roomalaista hämärää, joka laskeutui Campagnalle. Mutta itse asiassa hän näki kaupungin ulkopuolella olevan Pyhän Paavalin päivänpaisteisen luostarin ja Paul Dessartin kasvot, kun hän puhui hänelle. Rakastiko hän tosiaan Paulia, vai oliko oikea rakkauden esine Italia, sitä hän kysyi itseltään? Hän ei tietänyt eikä hän tahtonut sitä ajatella. Oli niin paljon mukavampaa antaa asiain itse kehittyä ja niin vaikeata ruveta tekemään päätöksiä. Kaikki oli tähän asti ollut niin huoletonta, miksi täytyisi tämä kysymys nyt jo ratkaista? Hän ei tahtonut vielä pitkiin, pitkiin aikoihin päättää sitä. Suostuisiko Paul odottamaan, -- odottamaan epämääräistä tulevaisuutta, joka ehkä loppujen lopuksi ei koskaan tulisikaan? Kärsivällisyys ei kuulunut Paulin ominaisuuksiin. Jos hän kieltäytyisi odottamasta, jos hän itsepintaisesti vaatisi vastausta nyt heti -- voisiko Marcia hyljätä hänet? Ei; aivan varmaan hän ei voisi. Hän muisteli häntä mielessään sellaisena kuin hän oli ollut seisoessaan lämpimän auringonpaisteen keskellä, luostarin pylvään varjossa, hän muisti hänen nauravat, poikamaiset kasvonsa, jotka sillä hetkellä olivat vakavat, hänen jännittyneet, rukoilevat silmänsä luotuina häneen ja sanat, jotka tuntuivat epäröiviltä ja änkyttäviltä. Paul oli hänestä sangen miellyttävä ja puoleensavetävä; ja kuitenkin Marcia huokasi. Varsinainen elämä oli vielä hänen edessään. Maailma oli hänelle uusi ja vaihteleva ja vastaisine kokemuksineen houkutteleva. Hänellä oli paljon nähtävää ja tehtävää ja hän halusi olla vapaa.

Lyhyt etelän hämärä oli pian ohi, ja täysikuu nousi pilvettömälle, syvänsiniselle taivaalle. Loistava valovirta tunkeutui hämärään vaununosastoon, ja ulkona oli melkein häikäisevän kirkasta. Marcia nojautui ikkunaan katsellen ohivierivää tasankoa. Aqua Felicen korkeat holvikaaret erottuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten, ja etäällä leikkasi näköpiiriä Sabine-vuorten epäselvät ääriviivat. Silloin tällöin kuljettiin yksinäisten maatalojen ohi, joita oli rakennettu yhteen ryhmään kuumetaudilta suojaavien eucalyptuspuiden varjoon, mutta enimmäkseen oli maisema karu ja autio, ja siinä voi tuskin havaita jälkeäkään elävästä, toimivasta ihmisälystä. Via Appialla näkyi vanhojen latinalaisten hautojen ääriviivoja ja kerran vilahtivat ohitse keskiaikaisen vahtitornin rappeutuneet jäännökset. Kuva oli kauneudessaan melkein liian täydellinen; se oli kuin maalattu, etäinen tausta näyttämölaitteineen: näky oli miltei epätodellinen ja kuitenkin vanhimpia maailmassa, ohitse vierivä Campagna vesijohtolaitteineen, Rooma taustana ja Sabine-vuoristo edessä. Niin oli ollut jo vuosisatoja; tuhannet ihmiset olivat siellä eläneet elämänsä. Siinä oli sen tenho. Kuva ei ollut eloton, vaan syvästi inhimillinen. Kun Marcia katseli yli tasangon, joka oli niin surullisen ihana autiudessaan, tunsi hän äkkiä rinnassaan tunteiden vyöryn, hän tunsi mieletöntä rakkautta Italiaa kohtaan, samaa, joka on vallannut niin monet ulkomaalaiset Lethen vesien varsilla. Hän ymmärsi nyt Paulin tunteet. Italia! Italia! Hänkin rakasti sitä.