Part 7

"Toimikunta asetettiin", Melville lausui, "keräämään rahoja ruokaa varten ja auttamaan hallitusta niin paljon kuin mahdollista kansan rauhoittamisessa ja kiihottajien masentamisessa."

"Ah", huokasi Sybert.

"Ja sitten", hän lisäsi katsellen nuorta miestä, "minulla on kunnia ilmoittaa, että sinut valittiin puheenjohtajaksi."

"Oh, mitä hittoa!"

"Tämä ei ole mikään virallinen ilmoitus", hän jatkoi ystävällisesti, "mutta arvelin, että haluaisit kuulla uutisia."

"Kuka on kaiken tämän takana? Miksi taivaan nimessä et tukkinut heidän suutaan?"

"En voinut; olin kokouksen puheenjohtaja."

Sybertin tavallinen raukea välinpitämättömyys katosi. Hän nousi seisomaan ja käveli pari kertaa huoneen ympäri.

"En käsitä miksi minua tyrkytetään siihen -- toivoisin, että eräät noista tungettelevista tyhmyreistä menisivät takaisin kotimaahansa, jonne kuuluvat. En halua kuulua mihinkään tuollaiseen toimikuntaan. Joudun hirsipuuhun, jos ryhdyn siihen. Minä kieltäydyn."

"Loruja, Sybert; et voi tehdä sitä. Se olisi liiaksi huomiotaherättävää. Ihmiset voisivat luulla, että sinulla on jokin syy, minkä vuoksi et halua ryhtyä toimeen. On aivan luonnollista, että sinut asetettiin sille paikalle; olet asunut Roomassa kauemmin kuin useimmat meistä, sinun otaksutaan tuntevan olosuhteet ja harrastavan hyvää hallitusta."

"Tämä saattaa minut sangen omituiseen asemaan."

"En käsitä miksi." Vanhemman herran ääni muuttui kylmäksi. "Luonnollisesti he luottivat siihen, että sinä, kuten me muutkin, haluat tukahuttaa kapinahankkeet ja masentaa kaikki vallankumoukselliset salaliitot tämän kunnon roskajoukon keskuudessa".

"Tämä on jonkun kirotun hätikköjoukon työtä; he halusivat nähdä, mitä se vaikuttaisi minuun."

Melville pidätti hetken hymyilyään. "Olkoon miten hyvänsä", hän huomautti, "en käsitä, miksi olet niin vastahakoinen palvelemaan hyvää asiaa -- en usko, että sinä, enempää kuin me muutkaan haluat vallankumousta."

"Taivaan nimessä, en! Se ei hyödyttäisi mitään; hallituksella on armeija, jolla se tukahutettaisiin; vallankumoukselliset tuomittaisiin vain rangaistukseksi kaleeriorjuuteen ja poliisien sortovalta olisi pahempi kuin milloinkaan."

Hän kulki pari kertaa edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten kädet taskuissa ikkunan eteen tuijottaen synkkänä ulos. Melville poltti sikariaan, tarkastellen häntä hiukan levottomana. Useimmille Sybertin ystäville oli arvoitus, mitä hän oikein toimitti Roomassa -- mitä yksityisiä tehtäviä hänellä oli suoritettavanaan. Melville ei ymmärtänyt häntä paremmin kuin muutkaan, lukuunottamatta Howard Copleya; mutta usein hänkin oli aivan ymmällä niistä kokemuksista, joita Sybertillä oli asioissa, jotka eivät pinnalta katsoen ensinkään koskeneet häntä. Sybert ei ollut mikään lörpöttelijä, päinvastoin häntä pidettiin tuppisuuna, ja senvuoksi hänen harrastuksiaan oli alettu innokkaasti pitää silmällä. Italiassa oleskelevat ulkomaalaiset arvelivat hänen tietävän maan valtiollisista asioista enemmän kuin itse pääministeri; ja lisäksi arveltiin hänen -- liekö se sitten ollut totta vai ei -- olevan ehkä liiaksikin perillä hallitusta vastustavista hämäristä virtauksista.

Erikoisesti tänä keväänä nuo virtaukset olivat tavattoman uhkaavia ja vaarallisen vuolaita. Nuori Italia oli hurjistellut ja tulokset alkoivat kypsyä. Tämä oli tuskan ja pettymyksen aikaa niille, jotka olivat nähneet maan urhoollisen kamppailun yhdistymisensä ja itsenäisyytensä puolesta kolmekymmentä vuotta sitten. Viktor Emmanuel, Cavour ja Garibaldi olivat poissa; isänmaanystävät olivat siirtyneet syrjään ja politikoitsijat olivat tulleet sijalle. Jo kauan oli keinottelu, epärehellisyys ja taidon puute, kiihkeä juonittelu ja rasittava verotus vallinnut ja saattanut maan sangen surkeaan tilaan. Ihmisten luottamusta olivat horjuttaneet lukuisat häpeälliset pankkiskandaalit, ja lisäksi se, että hallitusta johtivat aivan kykenemättömät miehet. Kuningaskunnan joka sopessa oli herättänyt tyytymättömyyttä Italian afrikkalaisen siirtokunnan onneton loppu, ja sydäntäsärkevä sotaretki kuningas Menelikiä ja hänen dervishejään vastaan, jolta tuhansittain rekryyttejä oli lähetetty haavoitettuina kotiin. Kaiken tämän surkeuden lisäksi oli tullut vehnäkato ja siitä johtuva kurjuus; ja samaan aikaan kohotettiin ulkomaisen vehnän hinta Amerikan markkinoilla kaksinkertaiseksi.

Sinä aikana papit muistuttivat talonpojille niitä vääryyksiä, joita kirkko oli kärsinyt; sosialistit levittivät lentokirjasia, joissa suorin sanoin paljastettiin alaston totuus; rahamiehet kieltäytyivät lainaamasta hallitukselle, ja italialaiset valtiomiehetkin alkoivat jo käydä vakaviksi.

Tilapäisistä matkailijoista tuntui maa ryysyissäänkin yhtä kauniilta ja huolettomalta kuin konsanaan. Kirkon portailla oli ehkä enemmän kerjäläisiä, jotka pyysivät leipäpalaa hiukan itsepintaisemmin kuin ennen; mutta ihmiset, joilla oli mielessä vain Italian taidekokoelmat ja rauniot ja puodit, eivät huomanneet tätäkään muutosta. Mutta ne, jotka ymmärsivät asian, jotka huolehtivat kansan tulevaisuudesta ja näkivät miten pinnan alla kiehui ja kuohui, heidät valtasi pelko ja epäilys. Laurence Sybert kuului niihin, jotka sekä käsittivät asian että välittivät siitä. Hän näki ehkä paremminkin kuin italialaiset itse, mihin suuntaan maan kohtalo oli kulkemassa. Hän katseli asiain kehittymistä syrjästä ja etäämpää, ollen puolueettomampi kuin ne, jotka itse kulkivat virran mukana. Mutta vaikkakin hän oli oikeastaan syrjässä -- hän kun oli Amerikan kansalainen -- hän oli kuitenkin tunteittensa puolesta sydämestään ja sielustaan yhtä italialaisten kanssa.

Pääkonsuli katseli vielä hetken nuorempaa miestä, joka seisoi selin, mutta jonka olennosta kuitenkin saattoi huomata hermostumista, itsepäisyyttä ja jotakin vielä voimakkaampaa, joka ilmeni hänen leveissä hartioissaan -- sitten hän nousi ja lähestyi ikkunaa.

"Katsohan, Sybert", hän sanoi suoraan tapaansa, "minä olen ystäväsi, enkä tahdo nähdä sinun tekevän mitään tyhmää. Tiedän kyllä kantasi ja jos me muutkin voisimme nähdä asian yhtä selvästi, on mahdollista, että olisimme samaa mieltä kanssasi. Mutta se ei muuttaisi asiaa; emmehän voi tehdä mitään, samoinkuin et sinäkään. Sinun täytyy ajatella omaa asemaasi -- olethan Amerikan lähetystön sihteeri ja lähettilään veljenpoika. Oikeastaan ei olisi sopivaa osoittaa liiaksi mielenkiintoa hallituksen vihollisia kohtaan. Sanot itse, ettet toivo vallankumousta. Siksi on velvollisuutesi, lain ja järjestyksen suosijana, tehdä voitavasi sen ehkäisemiseksi".

"Oh, tahdon tehdä kaiken minkä voin, huojentaakseni kärsimyksiä ja rauhoittaakseni ihmisiä; mutta kun mennään niin pitkälle, että täytyy ruveta vakoilemaan ja toimittaa noita kurjia raukkoja kahdenkymmenen vuoden ajaksi vankeuteen siitä syystä, että ovat huutaneet, 'Alas savoijilaiset!' Minä kieltäydyn."

Melville kohautti olkapäitään. "Siitä saavat salapoliisit pitää huolta; he kykenevät siihen."

"Epäilemättä", mutisi Sybert.

"Sinun tehtäväsi on vain omalta osaltasi rauhoittaa ihmisiä ja kerätä avustusta ruoan hankkimiseen. Sinä tunnet rikkaita ulkomaalaisia ja voit saada heiltä rahoja paremmin kuin muut."

"Sillä nähtävästi tarkoitetaan, että minun on kerjättävä Copleylta."

"Luulen, että hän mielelläänkin antaa; se on hänen tapaistaan. Luonnollisesti hän on meikäläisiä, enkä minä tahdo syyttää häntä mistään, sillä tiedän, ettei vehnän hinta hänen toimestaan ole kohonnut. Mutta hänet on sekoitettu juttuun ja siksi olisi hänelle itselleen edullista nyt antaa rahojaan. Viljakeinottelija on Italian pahahenki ja veljen on senvuoksi yritettävä hyvittää minkä voi."

"Italian pahanahenkenä on kohtuuton hallitus ja rasittava verotus ja lamassa oleva teollisuus. Vehnäpula on tosin huolestuttava; mutta se ei ole pahin surkeus, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä."

"Pahin surkeus", keskeytti pääkonsuli terävästi, "on se tosiasia, että papit ja anarkistit ja sosialistit ja muut tyytymättömät villitsijät ärsyttävät kansaa siinä määrin, että hallituksen on asetuttava nykyiselle kannalleen."

Sybert pyörähti ympäri ja katsoi häneen kulmat rypyssä, ja silmät äkillisestä raivosta säihkyen. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta hillitsi itsensä, ja jatkoi rauhallisella, puoleksi ivallisella äänellä --

"Luullakseni sosialistit ja papit ja muut teidän tyytymättömänne pakoittivat pääministerimme hallitukseen ja pitävät häntä siellä. Luullakseni he saivat Italian yhtymään kolmiliittoon ja ajoivat sotilaat Abessiniaan sikojen lailla teurastettaviksi. He kai olivat syynä pankkiskandaaleihin ja pistivät almurahat taskuihinsa, jättäen viisitoistatuhatta talonpoikaa nääntymään nälkään viime vuonna -- viisitoistatuhatta! --" Hänen äänensä petti äkkiä ja hän kääntyi puoleksi poispäin. "Jumalan nimessä, Melville, Italian köyhyys on ihan kauhistuttava!"

"Se on totta, myönnän sen kyllä, mutta siinä on kuitenkin vain asian toinen puoli. Valtakunta on nuori, etkä saata odottaa, että se samaan aikaan kehittyisi joka suhteessa. Hallitus on tehnyt muutamia sangen anteeksiannettavia virheitä, mutta samalla se on toimittanut erittäin paljon hyvääkin. Se on yhdistänyt joukon sekasortoisia valtioita, joissa vallitsi eri tavat ja eri harrastukset, järjestyneeksi kokonaisuudeksi; se on pystyttänyt uudenaikaisen valtion, nykyaikaisine sivistyskoneistoineen uskomattoman lyhyessä ajassa. Luonnollisesti se on maksanut kansalle suuria kieltäymyksiä -- kaikissa suurissa valtiollisissa mullistuksissa joutuvat muutamat kärsimään, sille ei voi mitään. Mutta kärsimys on vain hetkellistä, kun taas hyvä jää pysyväiseksi. Sinä pysyttelet niin itsepintaisesti kiinni menneissä tapahtumissa, että olet vaarassa kadottaa tulevaisuudentoivosi."

Sybert kohautti olkapäitään vajoten taas tavalliseen välinpitämättömyyteensä.

"Italia on ollut yhdistyneenä kaksikymmentäviisi vuotta, ja mitä on sillä ajalla toimitettu?" hän kysyi. "On hankittu vakinainen sotajoukko, joka on Euroopan hienoimpia, jos niin tahdot, joukko hyödyttömiä rautateitä, joitakin vesijohtoja ja muita laitteita sekä posti- ja lennätinlaitos. On pystytetty joukko jättiläismäisiä yleisiä rakennuksia, teattereja, holvikäytäviä ja Viktor Emmanuel II:n patsaita, mutta mitä on tehty köyhien ihmisparkojen hyväksi, joita on verotettu kaiken tämän aikaansaamiseksi? Mitä on tehty Sisilian ja Sardinian hyväksi, pohjoismaakuntien pellagrauhrien ja Agra Romanan nälkään nääntyvien talonpoikien puolesta? Miksi on Sisiliassa enemmän rikoksia kuin muualla Euroopassa; miksi muuttaa maasta siirtolaisia vuosittain kaksisataatuhatta henkeä? Parlamentti myöntää viisi miljoonaa liiraa oikeuspalatsin rakentamiseen, ja antaa vartijoiden murhata miehen vankilaan nostamatta siitä oikeusjuttua. Hallitus ylläpitää monet yliopistot rikkaitten poikia varten, mutta onko olemassa mitään kansakouluja? Totisesti, Italia on suurvalta -- jos siihen sisältyy kaikki, mitä te toivotte -- ja sen kansan on valittava joko muutto pois kotimaasta tai nälkään nääntyminen."

"Niin, tiedän kyllä miten huonosti on asian laita; mutta epäilen, onko sittenkään niin surkeata, kuin sinä meille uskottelet. Sinä olet periaatteesta pessimisti, Sybert. Sinä et tahdo nähdä asioiden valopuolia."

"Valopuolia on sangen niukasti," hän vastasi terävästi. "Italian valtiomiehet ovat muuttuneet Viktor Emmanuelin ja Cavourin ajoista."

"Sehän on aivan luonnollista. Et voi odottaa, että mikään kansa pysyisi ajan pitkään sellaisessa isänmaallisen innostuksen huippukohdassa, jossa Yhdistynyt Italia syntyi. Valtakunta on nyt hiukan taantunut, mutta voimakas aines elää vielä."

"Valtakunta on koko joukon taantunut", hän myönsi. "Oh, niin, kyllä minäkin uskon -- tai ainakin toivon -- -- että tämä on vain ohimenevä tila Italialaisissa on liian paljon luontaista voimaa jotta he antaisivat epärehellisten politikoitsijoiden ajan mittaan hallita itseään. Mutta ei kukaan, joka käy silmät avoinna, voi kieltää, että nyt ollaan matalikolla ja salakareja on joka puolella. Parlamentti on tuhlaavainen, ymmärtämätön ja epärehellinen, verot ovat rasittavia, valtiovelka on suunnaton, käyttörahan kurssi alhainen. Jollei tuollainen hallitus voi pitää huolta asioistaan, ei minun nähdäkseni ole ulkomaalaisten asia auttaa sitä."

"Sepä onkin juuri tarkoitus, Sybert. Hallitus voi pitää huolta omista asioistaan, ja tahtookin sen tehdä. Erikoisesti ihmisystävällisyyttä harrastavien ulkomaalaisten pitäisi auttaa kansaa niin paljon kuin vain voivat."

Sybert näytti hetkisen tarkastavan Melvillen kasvoja; sitten hän loi silmänsä alas ja tuijotti lattiaan...

"Nyt on vallassa olevien valittava tiensä hyvin varovaisesti. On sangen paljon tyytymättömiä ihmisiä ja hallitus saa otella kovemmin kuin luuletkaan voidakseen pitää puoliaan ilmassa on vallankumousta."

Melville katsoi häneen suoraan. "Taivaan tähden, Sybert, en tiedä miten suuri vaikutusvalta sinulla on, tai onko sinulla sitä yhtään, mutta tee kaikki minkä voit, jotta rauha säilyisi. Onhan hallitus kyllä tehnyt erehdyksiä, kuten kaikki muutkin. Mutta niin kauan kuin ei ole mitään parempaa asettaa sijalle, ei vastustelemisesta ole mitään hyötyä. Suoraan sanoen, kansa on liian yksinkertaista osatakseen itse hallita itseänsä, ja Savoijin kuningassuvussa on ainoa pelastus."

Sybert heilautti kärsimättömästi kättään.

"En ole koettanut laskea miinoja hallituksen tuhoksi, sen vakuutan sinulle. Tiedän aivan hyvin, ettei Italialla vielä moneen vuoteen ole mitään parempaa tarjottavaa, ja koko minun vaikutusvaltani italialaisiin, mikä luonnollisesti ei ole suuri, on todistanut samaa. Tiedän sangen hyvin, että jokaista radikaalista muutosyritystä seuraisi vain anarkia; siksi neuvonkin noille nälkiintyneille kerjäläisparoille kärsivällisyyttä, kuten piileskeleville pelkureille."

"Aivan niin; en käsitä senvuoksi, minkätähden et tahdo edelleen antaa samaa neuvoa, ja samalla kertaa hankkia heille syötävää."

"Teen sen asian ulkonaisen puolen tähden -- julkisuudessa joudun olemaan viranomaisten puolella, kun itse asiassa olen heitä vastaan."

"Se on sinun asemassasi olevalle henkilölle paljon viisaampaa kuin julkinen viranomaisten vastustaminen."

"Oh, mitä siihen tulee, aion vetäytyä pois lähetystöstä ja sitten olen vapaa tekemään mitä haluan."

Melville laski kätensä nuoremman miehen hartioille.

"Sybert, voit vetäytyä pois lähetystöstä, mutta olet silti setäsi veljenpoika. Sitä et voi muuttaa. Se mitä teet, voi saattaa hänet huonoon maineeseen. Hän on vanha mies, ja pitää sinusta. Älä ole tyhmä. Ei amerikkalaisen kannata sekaantua italialaisten riitoihin; Italian täytyy itse pelastaa itsensä, ilman ulkomaalaisten apua. Garibaldi oli oikeassa -- '_Italia fara da se_'."

"_Italia fara da se_", hän kertasi. "Uskon, että se on totta. Italian täytyy lopultakin itse luoda oma tulevaisuutensa, kukaan sivullinen ei siinä voi auttaa -- mutta olenhan minä ainakin koettanut."

"Rakas ystävä, jos sallit minun puhua suoraan, paras asia minkä voit tehdä itsellesi ja omaisillesi, Amerikalle ja Italialle on, kuten itse sanoit, vetäytyä pois lähetystöstä -- ja palata kotiin."

"Palata kotiin!" Sybert kohotti päänsä naurahtaen, mutta antaen oman itsensä, jonka hän niin tarkoin peitti suurelta maailmalta, pilkistää esiin. "Minä olen syntynyt Italiassa; täällä sain kasvatukseni, aivan kuten pieni Gerald Copley. Täällä olen elänyt koko elämäni, lukuunottamatta kuutta vuotta, jotka käytin opiskeluun. Kaikki minun harrastukseni, kaikki sympatiani liittyvät Italiaan, ja sinä kehotat minua menemään _kotiin!_ Ei minulla ole kotia, minne voisin mennä. Jos riistät minulta Italian, olen mies ilman kotimaata."

"Tarkoitan totta, Sybert. Huolimatta siitä, onko sinulle mieleen vai ei, sinä olet amerikkalainen, etkä pääse siitä, vaikka eläisit täällä sata vuotta. Voit puhua italiaa, näyttää italialaiselta, mutta et voi _tulla_ italialaiseksi. Miehen kansallisuus on ulkonaisia seikkoja syvemmällä. Olet läpikotaisin amerikkalainen, ja on vahinko, ettet hiukan ylpeile siitä tosiasiasta. Ainoa tapa, millä maailmassa voidaan saada aikaan edistystä tulevienkin aikojen varalle, on se, että italialainen työskentelee Italian, amerikkalainen Amerikan hyväksi. Emme juuri vielä ole valmiit poistamaan kansallisuusrajoja; ja jos olisimmekin, niin olisi edessämme roturajat, jotka ovat vielä horjumattomammat. Amerikka on maa, jota kannattaa rakastaa aivan yhtä hyvin kuin Italiaa, on niitä, jotka pitävät sitä parempanakin, riippuen siitä, miltä kannalta asiaa katsoo."

"Oh, se on kyllä totta", vastasi Sybert naurahtaen lyhyesti. "Kaikki maailmassa riippuu siitä, miten asiaa katsoo; pahinkin paikka on hyvä, jos vain päättää ajatella niin päin. Luulen, että helvettikin olisi kyllin miellyttävä salamanterille, mutta siinäpä se -- minä en olekaan salamanteri."

Melville kohautti avuttomana olkapäitään ja kääntyi takaisin tuolilleen.

"Ei kannata väitellä kanssasi, minä tiedän sen. Sinä tuhlaat kykysi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu, mutta sehän on oma asiasi. Jonakin päivänä saat itse huomata totuuden; ja minä toivon, ettei se tapahdu liian myöhään. Mutta mitä tulee tähän toimikuntakysymykseen, sinun täytyisi setäsi tähden suostua. Kerron sinulle suoraan -- ja luultavasti se ei olekaan sinulle uutta -- että Italian hallitus on iskenyt silmänsä sinuun; ja jos sinut onnistutaan vangitsemaan kiihotustyöstä, lienet sitten syyllinen tai syytön, siitä nousee ruma sanomalehti juttu. _Grido del Popolon_ toimittaja ja henkilökunta vangittiin tänä aamuna. Poliisi avaa sähkösanomia ja kirjeitä ja pitää silmällä epäilyttäviä henkilöitä. Sinun sietäisi varoa askeleitasi."

Sybert nauroi vastustaen. "Ei minusta ole mitään vaaraa. Ulkomaalaisen avustustoimikunnan innokas puheenjohtaja on turvassa hallituksen ahdisteluilta."

"Sinä siis suostut?"

"Oh, en tiedä -- mietin asiaa. Tuo on kirottu pesä, johon täytyy mennä; vaikka uskon, kuten sanot, että se on ainoa tapa auttaa. Epäilemättä voin jakaa leipää ja kerätä rahaa yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä."

"Mainitse Copleysta jossakin pienemmässä piirissä. Hän antaa hyvin mielellään."

"En tahdo pyytää häneltä. Hän ei suostu antamaan almuja; hän säästää kaiken tulevaisuuden varalle -- vaikka tällaisena aikana --"

"Tällaisena aikana tahtoisimme kaikki astua hiukan syrjään. Olen iloinen, että olet päättänyt toimia hallituksen puolella. Asiain nykyisellä kannalla ollen on järkevintä tehdä niin."

"En ole vielä päättänyt. Ja kuten jo sanoin sinulle, en välitä rahtuakaan siitä, miten hallituksen käy. Minä autan kansaa."

"Se on sama asia."

"Ei ole Italiassa."

"Oh sinua! Olet parantumaton. Säilytä ainakin tuollaiset mielipiteet omana tietonasi."

"En haluakaan julistaa niitä kaikille nykyisen hallituksen aikana. Mitä taas tuohon kirottuun toimikuntaan tulee -- oh sentään, minä ajattelen asiaa."

"Se on oikein; ajattele nyt edullisesti. Muista, että se on ainoa keino, millä voi auttaa, ja lisäksi sangen hyvä menettelytapa. Jonakin kauniina päivänä sinäkin, poikaseni, tulet järkeväksi. Jää hyvästi!"

Sybert käveli viiden, kymmenen minuutin ajan huoneessa edestakaisin Melvillen mentyä, sitten hän otti hattunsa ja lähti taas ulos. Kääntyen Piazza Barberinille hän kulki pitkin askelin, rypistäen tietämättään otsaansa ohikulkijoille. Hän kumarsi koneellisesti vastaantulijoille, jotka tervehtivät häntä. Corsolla hän kohtasi vaunukulkueen matkalla Pinciolle. Ladyt nyökkäsivät ystävällisesti päätään, kääntyivätpä vielä puolittain katsomaan hänen jälkeensä. Mutta hän ei tiennyt siitä mitään; hänen ajatuksensa eivät liikkuneet siinä osassa Rooman seurapiiriä, joka ajeli vaunuissa. Hän kulki Corson läpi ja oli pian likaisilla kaduilla Tiberin vasemmalla rannalla. Näillä kapeilla syrjäkaduilla tungeskelevat ihmiset olivat sangen kehnosti puettuja. Kuljettuaan noin kaksikymmentä minuuttia hän kääntyi kapealle kadulle Marcellus teatterin siivottomien jäännösten luona, ja pysähtyi erään viinikaupan ovelle, jossa oli komea ilmoitus "_Osteria del Popolo Italiano_ -- Tarquinio Paterno". Tuskin katsahtaen taakseen hän astui pieneen likaiseen kahvilaan, johon pääsi kadulta. Etuhuone, neliskulmaisine puupöytineen ja korkeaselkäisine tuoleineen oli tyhjä, Tarquinio Paternon vaimo vain lakaisi siellä lattiaa. Sybert tervehti häntä kulkiessaan huoneen läpi keittiöön vievälle ovelle, jolle hän naputti kahdesti. Ovea raoitettiin heti hiukan ja tulijaa tarkastettiin, mutta sitten se työnnettiin selkoselälleen, ja hänet päästettiin sisään.

Huone oli kivikeittiö, johon tuli valoa pieniruutuisesta ikkunasta pimeältä pihalta. Tuskin voi sanoa, että sen kautta tuli valoa, sillä synkältä takapihalta pääsi päivä vain vaivoin tunkeutumaan likaisen ruudun läpi. Mutta sisällä ei näyttänyt synkältä. Korkeassa kivitakassa räiskähti puuhiilivalkea silloin tällöin iloisesti luoden eriskummallisia loimoja huoneessa istuvien miesten kasvoille.

Sybert pysähtyi kynnykselle ja katseli miehestä toiseen. Kolme, neljä istui matalilla penkeillä pitkän pöydän ympärillä juoden viiniä ja keskustellen. Eräs heistä puhui paraillaan, kun Sybert ilmestyi ovelle, jolloin hän vaikeni suun vielä jäädessä auki. Mutta toiset, jotka tunsivat tulijan, huudahtivat sydämellisesti: "_Buona sera_, Signor Siberti", ja Tarquinio kiiruhti tuomaan hänelle tuolin ja suuren, vaahtoavan maljallisen punaista Frascatin viiniä. Sybert vastasi tervehdyksiin ja istuutui katsoen kysyvästi innostuneeseen muukalaiseen. Tarquinio esitti hänet juhlallisesti Girolamo Mendamoksi Napolista ja lausui lopuksi vakuuttaen: "Olkaa huoleti; hän on kunnon mies ja kuuluu meikäläisiin", antaen siten itsekunkin päättää tarkoittiko lausunto Sybertiä vai napolilaista. Jälkimmäinen arveli sen tarkoittavan Sybertiä ja hetken epäröityään hän jatkoi keskeytynyttä puhettaan.

"Niin, ja kun köyhät kalastajat haluavat hiukan suolaa ja koettavat koota sitä merivedestä, jottei tarvitsisi maksaa, mitä tekevät silloin poliisit? He heittävät kalastajat vankeuteen. Camorran oli tapana suojella kansaa poliisilta, mutta nyt ei Camorra enää uskalla nostaa päätään, eikä kansalla ole mitään suojelijoita. Ennen aikaan, kun poliisi tarvitsi enemmän rahaa, he tyytyivät koroittamaan veroja, mutta nyt täytyy niiden koroittaa leivän ja makaronin hintaa samalla kertaa."

Alussa hän puhui matalalla äänellä, mutta sitä mukaa kuin hän jatkoi, se koveni kovenemistaan.

"Ja viime viikolla murtautui suuri ihmisjoukko leipureihin ja ryösti jauhoja, ja poliisit pelästyivät ja alensivat hinnan, -- mutta ei kylliksi. Sitten ihmiset uhkailivat uudelleen ja _ecco!_ koko vero poistettiin. Sillä tavalla täytyy menetellä poliisien kanssa; he ovat pelkureita, ja vain pelko saa heidät tekemään oikein."

Mies nauroi käheästi ja katseli ympärilleen, mitä toiset arvelivat. He nyökkäsivät myöntäen.

"_Gia_, se on totta. Vain pelko saa heidät tekemään oikein."

"He ovat pelkureita -- pelkureita", kertasi napolilainen. "Jos ihmiset tekisivät samoin kaikissa Italian kaupungeissa, katoaisivat piankin kaikki verot ja kaikki poliisit."

"Pelkään, että erehdytte siinä, ystäväni", puuttui Sybert puheeseen. "Aina on oleva veroja, ja aina on oleva poliiseja. Mutta on totta, mitä sanotte, että verot ovat liian raskaat ja poliisit eivät ole oikeudenmukaisia. Vielä ei ole tullut aika, jolloin voitte saada mitään aikaan kapinoimalla ja vallankumouksella. Hallituksella on sotajoukko, joka on liian vahva teitä vastaan. Voitte mahdollisesti peloittelemalla saada hallituksen alentamaan vehnäveron joksikin aikaa, mutta siitä saavat raskaasti kärsiä ne, jotka katsotaan syyllisiksi."

"Kuka te olette?" kysyi mies epäluuloisesti.

"Olen amerikkalainen, joka tahtoisin nähdä Italian yhtä onnellisena, kukoistavana ja hyvin hallittuna kuin Yhdysvallat." Sybert hymyili itsekseen tälle vertaukselle.

"Mitä -- te olette vakooja?" huusi mies uhkaavan näköisenä.

"En ole vakooja, vaan olen tullut varoittamaan teitä, että jollette tahdo viettää lähivuosia vankeudessa, täytyy teidän olla tarkkoja siitä, että hurraatte Savoijin kuningassuvulle vappuna. Salapoliisit kulkevat paraillaan ympäri silmät auki."