Part 6

Dessart tarkasteli maisemaa jännittyneenä huomaten nopeasti jokaisen vastakohdan ja värivivahduksen, hän huomasi vaihtelevan purppuravärin etäisyydessä, kapean kultakaistaleen siinä, missä tasanko ja taivas yhtyivät mereen. Rooman vaalean sumuharson peitossa ja Monte Soracten jyrkästi eroittuvat ääriviivat. Se oli täydellinen taulu kokoonpanonsa, perspektiivin ja väriyhtymien puolesta, mikään ei vetäisi sille vertoja. Hän huoahti tyytyväisenä.

"En minäkään" hän mumisi itsekseen, "voisi, ehdottaa tähän pienintäkään muutosta."

Sybertin synkät kasvot vetäytyivät hymyyn.

"Minäpä voisin ehdottaa koko joukon."

Nuori maalari tuijotti häneen moittien.

"Ah niin", hän myönsi, "voin kuvitella, minkä suuntaisia ne olisivat! Miss Copley", lisäsi hän kääntyen Marcian puoleen, "sallikaa minun kertoa teille, mitä näin eräänä päivänä Rooman Campagnalla. Se oli näky, joka olisi voinut tehdä kunnon ihmisen sairaaksi. Näin --" hän pysähtyi surkean näköisenä -- "McCormickin leikkuu- ja sitomakoneen!"

Sybertiltä pääsi naurahdus.

"Iloitsen siitä suuresti; toivoisin vain, että niitä voisi nähdä useampiakin."

"Mies, mies! Te ette tiedä mitä puhutte!" huusi Paul. Hänen äänensä oli itkunsekainen. "McCormick leikkuukone, kuten sanoin, maalattu punaiseksi, keltaiseksi ja siniseksi -- se mies, joka sen teki, olisi oikeutta myöten tuomittava itse juomaan maalinsa."

Marcia nauroi ja taiteilija jatkoi harmistuneena: "Tuo kone kylvää, leikkaa ja sitoo, kaiken yht'aikaa. Sen nopeus aivan kauhistuttaa. Ja kaikkea tuota se tekee Agra Romanalla, jota talonpojat ovat jo tuhansia vuosia omin käsin kaivaneet, viljelleet ja kääntäneet."

"Sehän on erittäin käytännöllinen keino, jolla Campagna saadaan viljellyksi", huomautti Sybert.

"Käytännöllinen keino, jolla Campagna saadaan viljellyksi!" Dessart kertasi lauseen ähkien. "Eikö maailmassa ole ainoatakaan kauneudelle pyhitettyä paikkaa? Pitääkö Amerikan täyttää joka nurkka leikkuu- ja niittokoneilla ja työntökärryillä? Tapa, jolla he turmelevat nuo ihailtavan vanhanaikaiset talonpojat, on suorastaan rikollinen."

"Olen aivan samaa mieltä", myönsi Marcia lämpimästi, "Setä Howard sanoo, että heillä ei ole kylliksi ruokaa; mutta aivan varmaan he ovat onnellisen näköisiä, eivätkä näytä ensinkään laihoilta. En voi olla uskomatta, että hän suurentelee kurjuutta."

"Italialainen, joka ei tiedä, mistä saa hankituksi seuraavan ateriansa, asettuu selälleen auringonpaisteeseen ihaillen mielessään taivaan kauneutta; ja tuosta näystä hän saa yhtä suuren tyydytyksen kuin päivällisestään. Jollei tuo ole onnellisuutta, niin mikä sitten on? Ja juuri senvuoksi minua raivostuttaa Italian turmeleminen."

"Aivan niin, Dessart, luullakseni se raivostuttaa meitä kaikkia", vastasi Sybert. "Vaikka pelkäänpä, että lähemmin määriteltäessä joutuisimme riitaan keskenämme." Hän ojensi kätensä länteenpäin, sinne, missä tasanko ja meri yhtyivät Ostian raunioiden ja Pontinelaisten nevojen luona. Siinä oli laaja, autio, toivoton lakeus; asumaton, viljelemätön kuumeen pesäpaikka.

"Eikö teidän mielestänne olisi hyvä", kysyi hän, "jos tuo maa saataisiin kuivatuksi ja viljellyksi ja uudelleen elvytetyksi, samanlaiseksi kuin se luultavasti oli pari tuhatta vuotta sitten?"

Marcia pudisti päätään. "Minä jättäisin sen mieluimmin sellaiseksi kuin se on. Joku harvahan sillä kyllä voisi ansaita, mutta ajatelkaa miten paljon runollisuutta, taiteellista nautintoa ja romantiikkaa monet sen mukana kadottaisivat! Täällä Rooman Campagnalla näyttää käytännöllisyys kerrankin antavan tilaa runollisuudelle. Sopii niin hyvin, että se on autio ja asumaton, ja että vain jokunen lammaslauma siellä käyskentelee paimenineen, ei mitään rakennuksia, lukuunottamatta tornien raunioita ja vanhoja latinalaisia hautoja -- se olisi ikäänkuin muinaisen Rooman hautausmaa."

"Nykypolvella on myös joitakin oikeuksia -- itse Roomassakin."

"Niillä näyttääkin olevan koko joukko", myönsi Dessart. "Oi minä tiedän kyllä, mitä te uudistusten rakastajat haluatte! Te tahtoisitte nähdä kaupungin täynnä savutorvia ja kaikennäköisiä konelaitteita, ja Campagnan jaettuna pieniin puutarhatilkkuihin, joissa kaikki saisivat hyvän päiväpalkan ja kuusi prosenttia korkoa; kaikki ihmiset kävisivät puettuina samaan tapaan valmiina ostettuihin pukimiin talonpoikaisvaatteiden sijasta; kukaan ei olisi köyhä eikä kenelläkään olisi taiteellista arvoa."

Sybert ei vähään aikaan vastannut tähystelyssään etäisyyteen puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta. Hän muisteli ratsastusmatkaa, jonka hän oli tehnyt pari kolme päivää sitten. Hän oli ollut metsästysretkellä Campagnalla suurella maatilalla, joka kuului eräälle roomalaiselle ruhtinaalle, jonka ainoana harrastuksena maahan nähden oli kiskoa siitä niin paljon tuloja kuin mahdollista. He olivat pysähtyneet juottamaan hevosia muutamien olkimajojen luo, joissa tilan työväki asui, ja Sybert oli laskeutunut hevosensa selästä ja mennyt sisään puhuttelemaan työmiehiä. Siellä oli pimeätä ja kosteata, lattia oli likainen ja karkeatekoiset penkit reunustivat seiniä. Tuossa hökkelissä asui viisikymmentä ihmisolentoa yhteensullottuina, hengittäen raskasta, myrkyllistä ilmaa. He olivat joukoittain tulleet vuoristokodeistaan etsimään työtä ja olivat myyneet itsensä ruhtinaalle neljänkymmenen centin päiväpalkasta.

Hänen silmiensä eteen välähtivät heidän kalpeat, tylsistyneet kasvonsa syyttävine ilmeineen, ja hänen teki mieli kuvata sitä seuralaisilleen. Mutta huomatessaan, ettei kumpikaan noista kahdesta välittäisi siitä enempää kuin maatilan omistajakaan, hän vain huolettomasti kohautti olkapäitään.

"Kestää kyllä, ennenkuin se aika ehtii tulla", vastasi hän Dessartille.

"Mutta te toivoisitte sen tulevan, eikö totta?" intti Marcia.

"Kyllä; ettekö te sitten?"

"En", nauroi tyttö. "En tosiaankaan toivoisi. Pidän talonpojista ehdottomasti enemmän sellaisina kuin ne nyt ovat. He ovat köyhinä paljon puoleensavetävämpiä, ja kun he sitäpaitsi ovat onnellisia, niin mielestäni meillä ei ole mitään syytä heitä häiritä."

Sybert katseli hetken liikkumatonna maahan; sitten hän kohotti päänsä kääntyen Marciaan päin. Hän silmäili häntä kiireestä kantapäähän, hänen hienon pukunsa jokaista yksityiskohtaa, tytön siinä huolettoman viehkeästi nojautuessa kaidetta vastaan, eikä hän yrittänytkään salata arvostelevan katseensa kylmää halveksumista. Marcia vastasi siihen ylpeän uhmaavasti; ei sanaakaan vaihdettu, mutta tämä oli selvä sodanjulistus.

VII Luku.

Roystonit lähestyivät Roomaa lyhyin päivämatkoin pitkin Rivieraa, ja kun heillä ei ollut oikein varmaa matkasuunnitelmaa, he saapuivat Roomaan ilmoittamatta tulostaan edeltäkäsin. Paul Dessart oli keskusteltuaan Marcian kanssa miettinyt tulevaisuuttaan ja päättänyt, tukahuttaen vastenmielisyytensä, täyttää velvollisuutensa sukulaisiansa kohtaan. Sillä tiellä hän arveli piankin saavansa palkan vaivoistaan.

Eräänä aurinkoisena aamuna huhtikuun alussa (hän oli laskenut ajan oikein: palmusunnuntai oli viikon kuluttua) pysähtyivät vaunut hänen asuntonsa edustalle, Mrs. Royston tyttärineen nousi niistä ja tingittyään hetken ajurin kanssa maksusta antoi tämän mennä menojaan. He soittivat ovikelloa ja odotellessaan sisäänpääsyä tutkivat epäilevän näköisinä ympäristöään. Katu oli kapea ja mutkikas, jollaisia oli paljon Corson ja joen välillä; siellä oli eri värien ja hajujen sekoitus, kirjavia pesuvaatteita liehumassa ikkunoissa, sieviä, pörrötukkaisia lapsia kultaisine korvarenkaineen inhoittavan ryysyisissä pukimissa ryömi kulkijoitten jaloissa. Itse rakennuksen kadunpuoleinen sivu oli valkeaksi rapattu ja paljas, varustettu vain lujasti suljetuilla ikkunoilla alakerrassa ja joillakin koristuskuvioilla neljännen kerroksen kohdalla, mikä todisti, että se oli aikoinaan ollut palatsi ja linnoitus.

Mrs. Royston kääntyi tarkastamasta katua ja soitti uudelleen ovikelloa. Tällä kertaa hän teki sen jo hiukan kärsimättömästi. Odotettiin vielä hetkinen, kunnes vihdoin oven avasi pieni ihmeen kaunis poikanen, tuota Italiassa tavallista paimenpoikatyyppiä. Hän otti hatun päästään, lausuen kohteliaasti "_Permesso, signora"_, syöksyessään edellä ylös rappusia näyttämään tietä ja avaamaan oven. He saapuivat viidenteen kerrokseen jotakuinkin hengästyneinä; siellä heidät ohjattiin puhtaaksi lakaistuun ja koristeltuun työhuoneeseen, jossa Paul valkeassa puserossa, hihat käärittyinä kyynärpäihin, oli syventyneenä suureen luonnokseen, joka kiinnitti hänen huomionsa kokonaan. Hän otti sukulaisensa vastaan iloisen yllättyneenä, seisoi aivan hiljaa, kun täti pontevasti suuteli häntä poskelle, ja nähtyään serkkunsa suuteli hän puolestaan heitä.

Mrs. Royston istuutui tarkastelemaan huonetta. Se oli nuhteeton työpaja, ja oli ollut sinä jo viikon verran. Silminnähtävästi hyvillään hän siirsi katseensa veljenpoikaansa.

"Paul sinähän _olet_ edistynyt", sanoi hän hetken kuluttua.

"Täti rakas, minähän olen viisi vuotta vanhempi, kuin olin viisi vuotta sitten."

"Niin", huoahti hän helpotuksesta, "uskon todellakin, että olet!"

"En olisi ensinkään uskonut sinua, Paul, niin ihailtavaksi serkuksi", selitti Margaret suoraan kääntäessään katseensa häneen, sitten kun ensin oli tarkastellut huonetta. "Eleanor kertoi sinun komeilevan samettihousuissa. Eihän se ole totta?"

"Minulla ei ole eläissäni ollut samettihousuja."

"Onpahan!" väitti Eleanor. "Älä koetakaan puijata. Äiti ja minä tapasimme sinut Luxembourg-puutarhassa keskellä valoisaa päivää sinisissä samettihousuissa viinipullo toisessa ja leivän kappale toisessa taskussa."

"Anna menneisyyden haudata omat kuolleensa!" pyysi Paul. "Nyt käytän Corson englantilaista räätäliä."

"Marcia Copley kirjoitti olevansa hyvin mieltynyt sinuun, mutta hän ei kertonut, kuinka hauskannäköinen sinä olet", sanoi Margaret suoraan tapaansa.

Paul punastui hiukan torjuessaan nauraen syytöksen.

"Eikö sinusta Miss Copley ole herttainen?" jatkoi Margaret. "On parasta, että pidät hänestä", jatkoi hän, "sillä hän kuuluu parhaimpiin ystäviimme."

Paul punastui yhä enemmän vastatessaan hyvin välinpitämättömästi, että Miss Copley tuntui varsin hauskalta. Ei hän kuitenkaan ollut usein tavannut häntä.

"Toivoakseni", lausui täti, "olet ollut kohtelias."

"Rakas täti", vastasi Paul kärsivällisesti, "en tosiaankaan voi parantua olemasta epäkohtelias ihmisille", näin sanoen hän otti Baedekerin tätinsä kädestä ja istuutui hänen viereensä. "Missä paikoissa haluat ensin käydä?" hän kysyi.

Syvennyttiin laskemaan taidekokoelmia, raunioita ja kirkkoja, joissa olisi käytävä samalla matkalla ja puolen tunnin kuluttua ajeltiin jo Coloseumia kohden Paul ja Margaret toisissa, Mrs. Royston ja Eleanor toisissa vaunuissa; Paul mietiskeli itsekseen, ettei velvollisuuden tie aina välttämättä ollut niin kovin okainen.

Seuraavan viikon aikana Marcia oli Villa Vivalantissa melkein yhtä vähän kuin setänsä. Hän vietti suurimman osan ajastaan Roomassa käyden taidekokoelmissa ja kirkoissa sekä teekutsuissa ja laskiaishuveissa keventääkseen väsyttävien nähtävyyksien vaikutusta. Paul Dessart osoittautui huomaavaiseksi oppaaksi, eikä hänen uhrautumisensa velvollisuuden vuoksi jäänyt palkintoa vaille; hämärät holvit ja kappelit, palatsien ja taidekokoelmien syvät ikkunakomerot tarjosivat monet kerrat tilaisuuden salaisiin keskusteluihin. Eikä Paul ollut käyttämättä niitä hyväkseen. Kevät oli ihana; Rooma oli täynnä auringonpaistetta ja kukkia ja italialaista elämäniloa. Italian köyhien huolet, joihin Mr. Copley oli kokonaan syventynyt, eivät noina päivinä paljonkaan rasittaneet hänen veljentytärtään. Marcia oli liiaksi kiintynyt omiin asioihinsa, jotta hän olisi huomannut muita kuin onnellisia ihmisiä. Hän katseli Italiaa ruusunpunaisten silmälasien läpi, ja auringonpaisteessa hehkuva Italia hymyili hänelle myötämielisesti.

* * * * *

Eräänä aamuna sattui huvilassa muuan tapaus, ja vaikkakaan sillä ei ollut mitään vaikutusta suureen maailmaan, osoittautui se kuitenkin tapahtumain kehittyessä siksi pyöräksi, jonka ympäri kohtalon langat kietoutuivat. Gerald putosi kaiteen yli kahdeksan jalan korkeudelta pää edellä saaden nenänsä verille ja katkaisten etuhampaansa. Tällä kertaa hän ei voinut syyttää, että Marietta olisi työntänyt häntä, sillä voitiin selvästi todistaa, että Marietta sillä hetkellä istui keittiön kynnyksellä hymyillen Francois'lle. Johdonmukaisuuden vuoksi sai Marietta kuitenkin palkkansa, piletin Roomaan, ja viisikymmentä liiraa surun lievittämiseksi. Castel Vivalantista hankittiin pikimmiten uusi lapsenhoitaja. Hän oli leipuri Domenicon veljentytär ja oli palvellut ruhtinas Barberinin perheessä Palestrinassa, mikä oli tarpeeksi edullinen suositus.

Mitä taas murskautuneeseen hampaaseen tulee, oli se maitohammas ja hyvin vaivainen. Useimmat ihmiset olisivat lohduttautuneet sillä, että se luonnostaan kyllä paranisi. Mutta Mrs. Copley, joka oli kovin arka poikansa terveydestä ja kauneudesta, päätti että Gerald oli vietävä hammaslääkärille. Gerald nurisi vastaan, ja Marcia, joka kylläkään ei sinä iltana ollut aikonut mennä Roomaan, tarjoutui lähtemään toisten seuraksi, ylläpitääkseen, kuten hän itse sanoi, Geraldin rohkeutta junamatkalla. Lähdettäessä hän kertoi Mrs. Copleylle aikovansa mennä Roystoneille koko illaksi, sillä he olivat päättäneet käydä Forumilla jonakin kuutamoiltana, ja nyt näytti olevan sopiva aika. Rooman asemalla hän siis erosi heistä ja ajoi _Hotel de Londres et Paris'iin_.

Hän tapasi naiset paraillaan syömässä toista aamiaistaan, ja he ilostuivat suuresti hänet nähdessään. Kävi kuitenkin ilmi, että iltaa varten oli jo määrätty ohjelma, joten siis aiottu Forumin matka ei voinut tulla kysymykseen.

"Eihän sen ole väliä", sanoi Marcia vetäen hansikkaita käsistään; "voinhan tulla jonakin toisena päivänä; Roomassa on aina kuutamo"; ja niin ryhdyttiin tuumimaan, miten iltapäivä vietettäisiin. Hotellin ovenvartija oli hankkinut Margaretelle pääsylipun kuninkaalliseen linnaan ja talliin, ja kun tyttö oli innostunut näkemään kuninkaiden kotitaloutta, kannatti hän itsepintaisesti käyntiä Quirinalissa. Mutta Mrs. Royston, joka tunnollisesti tahtoi ensin käydä ikävämmät paikat, jotka Baedekerissä lueteltiin, ehdotti Lateran museota. Asia ei vielä ollut ratkaistu, kun noustiin pöydästä, ja samassa palvelija toi Paul Dessartin ja M. Adolphe Benoit'n käyntikortit.

Paul ratkaisi kysymyksen: kaupunki oli niin täynnä pyhiinvaeltajia, ettei muurien sisäpuolella olisi ensinkään hauskaa; nyt olisi senvuoksi otettava vaarin ihanasta ilmasta ja ajettava kaupungin ulkopuolelle Tre Fontanan luostariin. Mutta kaikki ei järjestynytkään niin hauskasti kuin hän oli toivonut, sillä hän huomasi joutuvansa toisiin vaunuihin kuin Marcia. Luostarin munkit olivat paraillaan messussa pienessä kappelissa, kun sinne saavuttiin, ja hetkiseksi pysähdyttiin kuuntelemaan gregorianista laulua, joka juhlallisin nousuin ja laskuin kaikui avarassa, autiossa kirkossa. Hämärä valaistus, hiljainen, yksitoikkoinen musiikki ja näkymättömät munkit muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Paul ottaen vaarin tällaisen tilanteen mahdollisuuksista teki parhaansa päästäkseen keskustelun alkuun Marcian kanssa, mutta tyttö oli kiusallisen vaitelias. Mrs. Roystonin opaskirja ja munkkijärjestön historia näyttivät kiinnittävän hänen koko huomionsa.

Kohtalo asettui kuitenkin lopulta Paulin puolelle. Kotimatkalla Mrs. Royston pysähtyi Pyhän Paavalin kirkon luona muurien ulkopuolella, ja koko seurue nousi vielä kerran vaunuista. Kirkossa alkoi Mrs. Royston opaskirja kädessään tavanmukaisen tarkastelunsa, silläaikaa kuin Eleanor nuoren ranskalaisen seurassa kierteli ympäri kiintyneenä tutkimaan kirkon arkkitehtuuria. Margaret oli kuullut että jollakin mosaikkiseen koristereunukseen kuvatulla paavilla oli timanteista silmät, ja hän ryhtyi innokkaasti etsimään niitä. Marcia ja Paul auttoivat häntä hetken ajan, mutta he olivat kumpikin nähneet kirkon jo monet kerrat ennen eivätkä heitä tällä hetkellä erittäin huvittaneet timanttisilmäiset paavit.

Luostarin ovi oli raollaan ja äkkiä he jättivät toiset lähtien kahden rauhalliseen sivurakennukseen, jossa oli tiilikivinen lattia ja vanhanaikaisesti rakennetut pylväät. Siellä oli rauhallista ja yksinäistä, ei aavistustakaan ulkomaailman hälinästä. He kääntyivät kulkemaan pitkin kivitystä, jossa pylväiden varjot vaihtelivat kirkkaan auringonpaisteen kanssa. Uneksiva, vanhanajan ilmapiiri valtasi heidät lumouksellaan; Marcian kiusallinen mieliala ja Paulin kärsimättömyys olivat kuin poispyyhkäistyt. He jatkoivat kävelyään ääneti, kunnes hiljaisuus pian alkoi käydä ikäväksi, ja Marcia alkoi puhua pylväsveistoksista ja puutarhan kukista, joita munkit hoitivat. Paul vastaili hänelle puoleksi ajatuksissaan, kunnes hän lopulta ilmaisi, mitä hänen mielessään liikkui; hän muisteli keskustelua, joka heillä oli ollut jo useita viikkoja sitten eräänä iltapäivänä Borghesen puutarhoissa.

"Useimmat miehet eivät panisi arvoa tuollaiseen", hän lausui osoittaen pientä, vaatimatonta puutarhaa, jossa kasvoi orvokkeja ja köynnösruusuja, jotka kiertelivät pitkin luostarin pylväskäytävää, aina ylös kirkon synkille, harmaille muureille. "Mutta muutamat siitä välittävät. Koska asian laita on niin, miksi emme antaisi enemmistön harjoittaa kivihiilituotantoa ja rakentaa rautateitään, samalla kuin hyvin pieni vähemmistö, joka panee arvoa tällaiseen, syventyy sitä ihailemaan? On onni, että emme kaikki harrasta samoja asioita, sillä onhan olemassa niin monia eri työmaita. Tietysti", lisäsi hän, "tiedän kyllä hyvin, etten koskaan tule saamaan aikaan mitään oikein suurta; en uskottele olevani mikään nero. Mutta kunhan saa aikaan edes jotain vähäpätöistä, eikö sekin ole jotain?"

He olivat saapuneet luostarin toiseen päähän ja pysähtyivät pylvään luo nojaten kaiteeseen.

"Arveletteko te, että laiminlyön velvollisuuteni, kun en elä Amerikassa?" kysyi hän.

"Enpä oikein tiedä", hymyili Marcia epäröiden. "Luullakseni kai mielipiteeni alkaa muuttua."

"Tiedän vain yhden asian, joka saisi minut toivomaan pois Italiasta", sanoi Paul matalalla äänellä.

Marcia aavisti heti mitä hän aikoi sanoa, hetkisen hän epäröi, sitten kysyi hänen katseensa: "Mikä se on?"

Paul loi silmänsä auringonpaisteiseen lattiaan, sitten hän katsahti tytön kasvoihin hymyillen ja kuitenkin totisena. "Jos te ette olisi Italiassa."

Marcia kuunteli häntä ääneti, katse kiinnitettynä kivityksessä olevaan kuolleen munkin kuvaan ja koneellisesti seuraten siinä olevaa latinankielistä omistuskirjoitusta. Oli vielä aikaa; hän oli vielä tilanteen herra. Naurulla tai äkkinäisellä käänteellä hän voisi syrjäyttää hänen sanansa ja saattaa heidän suhteensa entiselleen. Mutta hän ei ollut ensinkään varma siitä, tahtoiko hän itsekään, että entinen suhde säilyisi; hänet valtasi äkkiä kova uteliaisuus, mitä Paul tämän jälkeen sanoisi.

"Mutta Marcia!" hän huudahti. "Toivotteko te itsellenne jotain ruhtinasta tai muuta senkaltaista?"

"Ruhtinastako?" tyttö kysyi. "Miksi ruhtinasta?"

"Oh, sitähän te naiset aina toivotte -- että saisitte pitää pientä kruunua vaunujenne ovessa, että teillä olisi palvelijajoukko kumartelemassa ympärillänne ja sanomassa _si, si eccellenza_, niin pian kuin käännähdättekään."

"Sehän olisi mukavaa", myönsi tyttö. "Satutteko tietämään ketään sopivaa naimatonta ruhtinasta?"

"Ei niitä ole ainoatakaan."

"Eikö? Onhan toki, tapasin tässä muutamana päivänä erään, joka minusta oli aivan ihastuttava. Hänen sukunsa on seitsemänsadan vuoden vanha, ja hän omistaa kaksi linnaa ja kolme kylää."

"Ei hän olisi ajan pitkään ihastuttava. Huomaisitte pian linnat tomuisiksi, kylät likaisiksi ja ruhtinaan itsensä typeräksi." Hän laski kätensä tytön kädelle, joka lepäsi kaiteella. "Valitkaa paremminkin minut, Marcia; lopulta huomaatte minut rakastettavammaksi."

Marcia pudisti päätään, mutta ei vetänyt pois kättään. "Tosiaan, Paul, en itsekään tiedä, -- enkä vihaa maailmassa mitään niin kuin ratkaisun tekemistä. Teidän ei pitäisi tehdä tuollaisia kysymyksiä, joihin ei osaa vastata."

"Katso, äiti! eikö luostari ole hauska?" kuului äkkiä Margaretin ääni pienen pihan toiselta puolen. "Oi, tuollahan ovat Marcia ja Paul! Me ihmettelimme niin kovin, minne te olitte kadonneet."

"Oh, hitto vieköön!" Paul huudahti pistäen käden taskuunsa ja nojautuen pylvääseen. "Sanoinhan teille", lisäsi hän naurahtaen, "että minun sukulaiseni tulevat aina sinne, minne heitä ei toivota."

Kaikki yhtyivät jälleen kokoon, ja Marcia tuskin katsahtikaan häneen. Mutta hänen sydämensä oli aivan täynnä siitä, mitä Paul oli puhunut, ja hänen täytyi varata koko itsehillitsemiskykynsä, jotta voisi seurata keskustelua. Kun jatkettiin matkaa, ehdotti Mrs. Royston, että pysähdyttäisiin vielä katsomaan englantilaista hautuumaata juuri kaupunginportin luona. Marcia katsahti kelloonsa ja lausui pahoittelevansa, että hänen täytyi mennä suoraan, jotta tapaisi Mrs. Copleyn ja Geraldin ja ehtisi ajoissa kuuden junalle. Jättäen heille jäähyväiset Porta San Paolon luona, hän kieltäytyi päättävästi vastaanottamasta Paulin tarjousta saattaa hänet asemalle.

"Ei mitenkään, Mr. Dessart", hän huudahti, kun tämä sopi Mrs. Roystonin kanssa yhtymisestä myöhemmin illalla hotellissa, "en tahdo, että tulette kanssani; en ajattelekaan, että ottaisin teidät toisten seurasta. Tätini on asemalla, ja kykenen aivan hyvin suoriutumaan siellä yksinäni. En tosiaankaan tahdo vaivata teitä."

Paul hypähti vaunun astuimelle.

"Ei se ole mikään vaiva", hymyili hän.

"Ei, ei; menen mieluummin yksin. Minä _todella_ suutun, jos tulette", väitti tyttö matalalla äänellä.

Nuorukainen kohautti olkapäitään ja siirsi jalkansa pois astuimelta.

"Kuten haluatte", hän vastasi äänellä, joka ilmaisi loukattua tunnetta. Ajaja katsoi taakseen odottaen määräyksiä. Paul epäröi hetken, sitten hän kääntyi tytön puoleen kuin kysyen matkan määrää. "Onko minulla mitään toivoa?" hän lausui.

Tyttö katsoi poispäin vastaamatta kysymykseen.

"Ettehän ajattele ketään muuta mielessänne?" jatkoi hän nopeasti.

Marcia katsoi hetkisen suoraan häneen. "Ei", hän pudisti päätään, "en ajattele ketään muuta."

Hän suoristautui, naurahtaen onnellisena. "Silloin minä voitan", hän kuiskasi pudistaen tytön kättä kuin sopimukseksi.

"_Stazione_" -- asemalle, lausui Paul ajurille. Vaunujen vieriessä pois Marcia katsahti taakseen nyökäten Roystoneille ja ohimennen hymyillen Paulille.

VIII Luku.

"Hoi Sybert, sinuapa juuri halusinkin tavata!" Melville nousi paraillaan palatsin portaita, jossa Amerikan lähetystö sijaitsi, kun Sybert ilmestyi ovesta ja pysähtyi ylimmälle portaalle vetämään hansikkaita käteensä.

"Siinä tapauksessa", vastasi hän, "oli hyvä ettet tullut viittä minuttia myöhempään, jolloin jo olisin ehtinyt mennä menojani koko iltapäiväksi. Mikä nyt on?"

"Ei mitään vakavaa. Onko sinulla aikaa keskustella hetkinen kanssani? En pidätä sinua, jos sinulla on kiire."

"Ei ensinkään. Olen kokonaan käytettävissäsi. Minulla ei ole mitään erikoista iltapäivän varalle, aioin mennä kävelemään."

Molemmat herrat kääntyivät takaisin sisään Ja kulkivat läpi käytävän, joka johti lähettilään yksityiskirjastoon. Melville sulki oven katsellen toveriinsa hiukan veitikkamaisesti. Sybert istahti tuolille, osoitti toisen Melvillelle työntäen hänelle savukekotelon ja tulitikkuja pöydän yli; sitten hän kohotti katseensa huomaten Melvillen ilmeen.

"No, mitä nyt on tekeillä?" hän kysyi uudelleen. Pääkonsuli valitsi tarkasti sikarinsa, puri hiukan toisesta päästä tarkastellen sitä arvostelevasti ja samalla hymyili yhä enemmän. "Olen juuri palannut ulkomaalaisten yhteisestä kokouksesta", hän huomautti.

"Se mahtoi olla huvittavaa."

"Oli tosiaan", myönsi hän. "Siellä väiteltiin innokkaasti, miten parhaiten voitaisiin tukahuttaa kapinahankkeet."

"Miten he päättivät sen tehdä?"

"Määrättiin toimikunta."

"Tietysti toimikunta!" Sybert nauroi. "Entä mikä on toimikunnan tehtävä? Käydä kai ministerien puheilla ja kehoittaa heitä parantamaan moraaliansa? Pyytää kuningasta tuhlaamaan hiukan vähemmän rahaa sotilaitten univormuihin ja vähän enemmän heidän ruoka-annoksiinsa?"