Part 5

"Varmasti he ovat", lausui Marcia rauhoittuneena. "Anglosaksit, erikoisesti uus-englantilaiset ja erittäinkin Mr. Howard Copley huolehtivat liian paljon."

"Se ainakin on vika, jota italialaiset eivät ole omaksuneet", vastasi hän. "Mutta olkoon miten on, uskon mitä sanot, että olisi parempi jos omistaisi vähemmän ja myös huolehtisi vähemmän."

VI Luku.

Seuraavana aamuna Marcia nousi aikaisin ja istui hevosenselkään lähteäkseen ympäristöä tarkastamaan. Kun siis Castel Vivalantilaiset pitivät tavanmukaista lauantaisiivoustaan, he kuulivat äkkiä kavioiden kopsetta kapealla solatiellä, jonka kivitys oli niin huono, että yhden ainoan hevosen askelet, miten kevyesti se kulkikin, kuuluivat kuin olisi liikkeellä koko ratsasjoukko. Joka ovelle riensi ihmisiä katsomaan uutta _Signorina Americanaa_, joka iloisesti ratsasteli pitkin kapeaa tietä hymyillen kaikille, oikealla ja vasemmalla aivan kuin itse kuningatar. Vaimoväki tyytyi töllistelemään suu auki ovilta, mutta lapset juoksentelivat rohkeina perässä, kunnes signorina astui alas satulasta ja antaen ohjat renkipojalle, istuutui erään talon kynnykselle juttelemaan heidän kanssaan, yhtä tuttavallisesti, kuin hän olisi tuntenut heidät jo kauan. Lopuksi hän kysyi heiltä, mitä he kaikista mieluinten söisivät, ja he selittivät yhdestä suusta _Cioccolata_ -- suklaata.

Silloin lähdettiin yhdessä joukossa leipuripuotiin ja Domenicon kummastukseksi tilattiin puodin koko suklaavarasto. Sillä aikaa kuin hän hieman äkeissään toi sen esiin, jutteli signorina hänelle koko ajan ilmasta ja maisemasta ja öljysadosta, kunnes hän tunsi itsensä niin ylpeäksi kunniastaan, että hän vain kumarteli mumisten _Si, si, eccellenza; si, si, eccellenza_, kaikkeen mitä tämä sanoi.

Heti kun Marcia oli taas noussut hevosen selkään ja ratsastanut pois huiskuttaen kädellään pienille, mustasilmäisille lapsille, kiiruhti Domenico _Croce d'Oroon_ ilmoittamaan isännälle, että hänkin oli saanut kunnian pitää luonaan signorina Americanaa, joka oli ostanut suklaata kokonaista viidellä liiralla -- viidellä liiralla! Ja kaiken sen hän oli jakanut pois! Mutta hevosenkengittäjän vaimo, joka oli seurannut Domenicoa kuullakseen uutisia, huomautti että hänen mielestään oli synti tuhlata niin paljon rahaa suklaaseen; aivan yhtä hyvin hän olisi voinut antaa pelkkää rahaa, jolla olisi saanut ostaa lihaa sunnuntaiksi. Mutta tällä kertaa Domenico antoi virheen mielellään anteeksi. "_Si, si"_, virkkoi hän päätään nyökäyttäen, "epäilemättä tarkoitti signorina hyvää, mutta hän ei voinut ymmärtää köyhien ihmisten tarpeita." Hän arveli, että huvilassa syötiin aina vain suklaata, eikä signorina luonnollisestikaan käsittänyt, että työtätekevät ihmiset pitivät lihaa ravitsevampana ruokana.

Kun Marcia palasi kotiin kertoen käyneensä Castel Vivalantissa, vastasi hänen setänsä otsa rypyssä: "Sinä kai heittelit rahaa ylt'ympäri katuja hankkien siten viidellekymmenelle nuorelle italialaiselle vapaan matkan vaivaistaloon."

"En antanut ainoatakaan soldoa!" vakuutti hän. "En jakanut heille muuta kuin muutaman suklaakakun, eivätkä ne kai voi heitä suuresti turmella."

"Sinusta tulee tieteellinen ihmisystävä, jos jatkat tuohon tapaan", nauroi Mr. Copley, mutta sisimmässään hän ajatteli jotenkin samaan tapaan kuin hevosenkengittäjän vaimo.

Marcia ulotti tutkimusmatkansa muihinkin suuntiin, ja ennen viikon loppua hän oli käynyt useimmissa kylissä Palestrinan ja Subiacon välillä. Tuloksena oli, että Sabine-vuoriston suklaavarastot alkoivat loppua; sensijaan että olisi ollut kiitollinen tästä odottamattomasta tulolähteestä leipuri Domenico alkoi ystävilleen valittaa niitä vaivoja, mitä se hänelle aiheutti. Tuskin hän ehti hankkia Roomasta uuden varaston, kun jo signorina tuli ja vei kaiken pois. Asiain näin ollen hänen oli mahdotonta pitää sitä varastossaan.

Jakamalla näin runsain määrin suklaata lapsille, hymyilemällä ja osoittamalla ystävällisyyttä kaikille Marcia oli joutunut koko ympäristönsä kanssa hyvin lyhyessä ajassa erittäin tuttavallisiin suhteisiin. Aurinkoisina aamuina, hänen ratsastaessaan oliivikujien ja vehnäpeltojen keskitse oikaisi moni työmies selkänsä toivottaen hyväntahtoisesti "_Buona passegiata, signorina_", nuorelle vaaleatukkaiselle ulkomaan prinsessalle, joka oli tullut kaukaisesta maasta meren tuolta puolen, jossa kerrottiin kaivettavan kultaa niinkuin perunoita ja jossa kaikki olivat rikkaita.

Koko paikkakunnalla oli ulkomaalaisten tulo pääasiallisimpana puheenaineena -- erittäinkin siksi, että he olivat amerikkalaisia ja useat olivat juuri itse hankkeissa muuttaa Amerikkaan. Huvilan palvelijat olivat yleisen kunnioituksen esineinä saapuessaan juomaan lasin viiniä _Croce d'Oroon_, hehän voivat niin tarkasti tehdä selkoa noiden "ulkomaan ruhtinaiden" elämästä -- ulkomaan ruhtinaat olisivat kyllä hämmästyneet, jos olisivat kuullet kaikki yksityiskohdat, mitä siellä kerrottiin.

Näin alkoi siis Copleyn ruhtinassuvun hallituskausi Castel Vivalantissa. Elämä alkoi kulkea tavallista rataansa, kuten se tekee parhaimmissakin paikoissa. Kolme ateriaa ja teenjuonti, lukuhetki paatsamalehdon varjossa suihkulähteen loristessa, lyhyt uni keskipäivällä, ajeluretki iltapäivällä ja lopuksi pitkä yön lepo, siinä olivat Vivalantin huvitukset. Marcia piti siitä. Italia oli vallannut hänen mielensä, ja sillä hetkellä hän oli valmis antautumaan. Mutta Mr. Copley, vietettyään ikävissään muutamia päiviä pengermällä, poltettuaan lukemattomia savukkeita ja nälkäisesti ahmittuaan tiedot joistakin sattumalta saapuneista sanomalehdistä, valjastutti eräänä aamuna hevosensa lähteäkseen Palestrinan asemalle. Senjälkeen hän kävi Roomassa melkein joka päivä, ja talonpojat viinitarhoissaan tienvierillä tunsivat vähitellen hänet yhtä hyvin kuin veljentyttären. Mutta hänet nähdessään he eivät ottaneet lakkia päästään eivätkä hymyilleet kuten Marcialle, sillä hän ratsasti ohi luomatta silmiänsä heihin. Eivät rikkaat miehet välitä heidänlaisistaan, arvelivat he painuen uhkaavan äreinä takaisin työhönsä. Työ on itsessään kovaa ja on vahinko, ettei suoda hymyilyäkään, joka saattaisi sitä hiukan keventää; Howard Copley olisi ensimmäisenä sen suonut, jos hän vain olisi sen tiennyt. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eivätkä talonpojat voineet aavistaa, että hän siinä nelistäessään hevosensa selässä hartaasti tuumi keinoja, millä voisi hankkia heille leipää.

Marcia vietti ensimmäisinä viikkoina monet puolituntiset harhaillen vanhan huvilan raunioilla. Se oli runollinen paikka, joka kertoi liikuttavasti menneestä ajasta menneine ihanteineen. Hän ei tahtonut saada rappeutuneita holveja, kalliolaitteita ja ruohopengermää sopusointuun Monte Citorion kolmenkymmenen mailin päässä olevan "Nuoren Italian" kanssa. Sellaisesta, joka oli tottunut elämään uudessa maailmassa, tuntui tämä puoleksi satumaiselta.

Eräänä iltapäivänä Marcia oli lähtenyt kävelemään peltojen poikki Castel Vivalantiin, mutta tie oli liian paahteinen ja siksi hän oli pysähtynyt sypressien varjoon. Rauniotkin näyttivät auringon lämpöisestä kosketuksesta heränneen uuteen eloon. Joka kivenkolosta pisti esiin sini- ja valkovuokkoja, ruusunpunaisia cyclameja ja keltaisia laburnumeja. Marcia silmäili ympärilleen iloisin mielin. Puuttui vain Pan huiluineen, jotta kuva olisi ollut täydellinen. Hän kumartui suihkulähteen reunalle ja tuijotti uneksien käsi poskella sammalpartaiseen vedenhaltijaan, joka kaksi vuosisataa sitten kierretystä putkesta suihkutti vettä. Hän havahtui äkkiä unelmistaan, kuullessaan äänekkään huudahduksen. "_Buona giorno, signorina_!" Katsahtaessaan nopeasti ylös, hän näki edessään Paul Dessartin.

"Mr. Dessart!" hän huudahti hämmästyneenä. "Miten maailmassa olette tänne joutunut?"

"Tulen _Sant Agapiton_ ravintolasta Palestrinasta. Benoit ja minä olemme tehneet siitä piirustusretkeilyjemme keskuksen. Me saamme joka kevät jonkinlaisen vuoristokuumeen, ja kun tauti kehittyy määrättyyn kohtaan, panemme tavaramme kokoon ja lähdemme Sabine-vuorille."

"No, entä miten satuitte löytämään meidät?"

"Onnellisen sattuman kautta", hän vastasi puhumatta kuitenkaan täyttä totta. "Valitsin tämän tien, kun huomasin siellä paljon hauskoja maalausaiheita ja tullessani vanhan linnan porttiaukon kohdalle en, taiteilija kun olen, voinut vastustaa kiusausta poiketa, sisälle. En tiennyt, että tämä oli Villa Vivalanti tai että tapaisin teidät täällä." Hän istuutui suihkulähteen reunalle katsellen ympärilleen.

"No, mitä tästä arvelette?" kysyi Marcia.

"En ensinkään ihmettele, että halusitte vaihtaa Rooman tähän! Piirtäisin pienen luonnoksen, voitteko viipyä hetkisen ja keskustella kanssani, kunnes se on tehty?"

"Se riippuu siitä, kauanko teiltä menee siihen. En koskaan suostu mihinkään umpimähkään."

Hän kaivoi norfolkilaisnuttunsa taskuista vesivärilaatikon ja suuren siveltimen ja täyttäen maalikupin pienestä mutaisesta purosta, joka aikoinaan oli tuonut suihkulähteeseen vettä, ryhtyi työhön muitta mutkitta.

"Kuulin tänä aamuna uutisia Roystoneista", lausui Marcia, mutta katui samassa, että oli valinnut tuon puheenaineen. Paul ei milloinkaan ollut osoittautunut erittäin suosiolliseksi sukulaisiaan kohtaan, kun keskustelu oli kääntynyt heihin.

"Pahojako uutisia?" hän kysyi vilkkaasti.

"He tulevat noin viikon päiviksi Roomaan."

"Kärsimysviikoksi -- olisihan minun pitänyt tietää se! Miss Copley", hän katsoi surkean näköisenä tyttöön, "tiedättehän miten itsepäinen nainen minun tätini on. Minun on nyt saatettava hänet joka ainoaan uskonnolliseen juhlaan, joita tuossa onnettomassa kaupungissa pannaan toimeen; hänen ei ole tapana jäädä pois ainoastakaan."

Marcia hymyili hiukan kuvalle; se oli sangen onnistunut.

"Minä jään Palestiinaan, kun he tulevat", lisäsi Paul.

Marcia jätti paheksuvan näköisenä vastaamatta viimeiseen huomautukseen.

"No niin", huokasi Dessart, "voinhan pysyä Roomassa ja kuljettaa heitä pitkin kaupunkia, jos te niin tahdotte. Raamatussa sanotaan, kuten tiedätte: 'Rakastakaa lähimmäisiänne ja olkaa armeliaat niitä kohtaan, jotka teitä pahoin kohtelevat'."

Marcia purskahti nauruun, mutta muuttui samassa vakavaksi.

Paul katsahti häneen nopeasti. "Luullakseni tätini on kertonut teille paljon pahaa minusta?"

"Onko siihen sitten aihetta?"

Hän kohautti olkapäitään. "Olen tehnyt sen anteeksiantamattoman synnin, että mieluummin harrastan taidetta Roomassa kuin kivihiilen kauppaa Pittsburgissa."

Hän keskeytti puheensa ja kumartui takaisin maalauksensa puoleen Marcian katsellessa, miten hän huolellisesti sekoitti värejä. Sattumalta kohtasivat heidän katseensa toisensa, kun taiteilija kohotti päänsä antaen katseensa levätä tytössä kauemmin kuin olisi ollut sopivaa, ellei hän olisi ollut taiteilija. Tyttö sopikin viehättävän hyvin ympäristöönsä, sammalpeitteiseen suihkulähteeseen. Nuori mies olisi halusta vielä pitkittänyt tilannetta; auringonsäteet sattuivatkin jo vinosti, kun hän lopulta kokosi värinsä ja kumartaen ojensi Marcialle kuvan. Se oli sievä, pieni luonnos rappeutuneesta luolasta ja särkyneestä kuvanveistoksesta, auringonsäteiden pilkistäessä puiden lomitse kukkaiselle nurmikolle.

"Saanko minä sen todellakin?" kysyi Marcia. "Sehän on herttaista, Mr. Dessart; kun lähden Roomasta, muistan sitä katsellessani sekä teitä että vanhaa huvilaa."

"Menettekö pois?" kysyi Dessart ilmeinen tuska äänessään. "Minä luulin, että aioitte kokonaan muuttaa setänne luo."

"Niin, joksikin aikaa kyllä", vastasi hän. "Mutta epämääräisessä tulevaisuudessa palaan takaisin Amerikkaan."

Taiteilija huoahti helpotuksesta.

"Siitä epämääräisestä tulevaisuudesta en minä välitä. Ennenkuin se tulee, olette ehtinyt muuttaa mielenne, niinkuin kaikki muutkin. Tahdoinkin juuri tietää nykyhetkestä."

Marcia silmäili häntä nauraen puoleksi ärsyttävällä tavalla; vastaamatta hän käänsi sitten päänsä pois ja näytti tarkastelevan kivestä rakennettua kylää vuoren kukkulalla. Marcia tunsi selvästi, että Dessart katseli häntä, hän tiesi myös, että hänen vaaleansininen pukunsa ja ruusunnupuilla koristettu hattunsa muodostivat kauniin vastakohdan vanhalle ryppyiselle vedenhaltijalle. Kääntyessään taas taiteilijan puoleen oli hänen katseessaan jotain veitikkamaista. Paul ei puhunut mitään, mutta hän ei myöskään kääntänyt katsettaan eikä millään tavoin koettanut peitellä silminnähtävää ihastustaan. Marcia kohottautui hiukan hymähtäen pystyyn työntäen otsaltaan itsepintaisen kiharan, joka pyrki silmille.

"Minun on nälkä", hän huomautti kiusallisen kuivasti. "Mennään kotiin teetä juomaan."

"Voinko tulla Mrs. Copleyn eteen nutussa ja polvihousuissa?"

"Se vain ilahduttaa häntä. Villa Vivalantissa on jokainen vieras odottamaton lahja."

He lähtivät sypressien varjosta aurinkoiselle paatsamakujalle, joka reunusti vehnäpeltoa. He nauroivat ja laskivat leikkiä kulkiessaan hitaasti huvilalle; mutta tärkeimmät asiat tulivat sanotuksi silloin, kun ei mitään sanoja vaihdettu. Nuori mies piti hattua kädessään hosuen sillä huolettomasti puiden oksia ohikulkiessaan. Hänen kiiltävä, ruskeahtava tukkansa, joka oli jotenkin Marcian tukan värinen, oli valahtanut epäjärjestyksessä otsalle ja liehui hauskasti tuulessa. Marcia huomasi sen katsahtaessaan häneen salaa sivultapäin, mutta kääntyi taas nopeasti poispäin, ettei Paul huomaisi hänen tarkasteluaan.

He pysähtyivät hetkeksi paatsamalehtoon kuullessaan vieraita ääniä pengermältä.

"Hiljaa", kuiskasi Marcia sormi suulla; tuntiessaan äänet hän veti suunsa hiukan pilkalliseen hymyyn. "Minun kaksi vihollistani! Kreivitär Torrenieri ja Mr. Sybert. Kreivittärellä on huvila Tivolissa. Hän on kovin ystävällinen, eikö totta? Onhan yhdeksän mailia sangen pitkä matka, kun on kysymys vastavierailusta."

Heidän lähestyessään teepöytää, joka oli sijoitettu puiden varjoon pengermän päähän, he kohtasivat siellä sangen kunnianarvoisen seurueen. Siellä oli, paitsi kreivitär Torrenieriä ja lähetystön sihteeriä, myöskin Amerikan pääkonsuli. Herrat olivat nähtävästi juuri saapuneet, sillä Mrs. Copley paraillaan tervehteli heitä.

"Mr. Melville, tepä tulette juuri oikeaan aikaan. Saamme tänä iltana sienipaistosta, joka muistaakseni on teidän mieliruokanne -- mutta miksi ei vaimonne tullut?"

"Vaimoni, arvoisa lady, on nykyään Caprilla eikä näytä haluavan palata sieltä kotiin. Säälien yksinäisyyttäni teidän miehenne vaati minut tulemaan tänne iltaa viettämään."

"Se oli ystävällistä -- toivottavasti saamme teidät tänne uudestaan kun vaimonnekin voi tulla. Mr. Sybert", lisäsi hän kääntyen nuoremman herran puoleen, "ette tiedäkään, miten olemme kaivanneet teitä, kun enää niin harvoin käytte meillä. Vasta nyt huomaamme, miten tärkeä perheemme jäsen teistä oli tullut."

Marcia hillitsi kohteliaisuudesta hymynsä kuullessaan tämän puheen, kun hän esitteli nuoren maalarin. Hänetkin otettiin ihastuksella vastaan.

"Tämähän on aivan hurmaavaa!" huudahti Mrs. Copley. "Valittelin juuri kreivitär Torrenierille, ettei ainoakaan ihmissielu ollut käynyt meitä tervehtimässä, siitä asti kuin muutimme huvilalle, ja tuskin olin sen sanonut kun jo saimme kolme vierasta!"

Pietro lopetti tämän kohteliaisuuksien tulvan tuomalla teekupit pöytään; ja Gerald mukaan luettuna oli nyt koolla erittäin juhlallinen teeseurue. Mr. Copley oli kerran huomauttanut Paul Dessartista, että hän koristaisi jokaista päivällispöytää ja tänään hän todellakin esiintyi sangen edukseen.

Melville johti keskustelun erääseen kuuluisaan luostariin, jonka hallitus hiljattain oli lakkauttanut, ja se aiheutti väittelyn, jossa lausuttiin paljon eriäviä mielipiteitä. Kreivitär ja Dessart puolustivat innokkaasti kodittomia munkkeja, kun taas toiset herrat olivat valtiolliselta näkökannalta katsoen taipuvaiset hyväksymään hallituksen toimenpiteet. Heillä oli vahvat perustelut, mutta pieni kreivitär ojennellen vilkkaasti somia, kapeita käsiään pysyi horjumatta väitteessään; hän kuului valkoiseen puolueeseen, mutta siitä huolimatta hän kallistui toisinaan mielipiteissään aivan vastakkaiseen suuntaan. Kirkon omistusoikeus oli jo viiden vuosisadan vanha, hallituksen vain neljännesvuosisadan. Kummalla oli siis suuremmat oikeudet? Ja paitsi asian oikeudellista puolta -- huomautti puolestaan Dessart -- olisi munkkien jo askeettisten syiden perustuksella annettava jäädä paikoilleen. Kukapa toivoisi hallitusvirkamiehiä epätaiteellisine, sinisine univormuineen näyttämään freskomaalauksien ihanuuksia ja vanhojen rippituolien leikkauksia. Sehän aivan pilaisi runollisuuden. Kardinaalin, prelaattien ja italialaisten ruhtinaiden nimiä mainittiin arkailematta ja hallituksen puolustajat myönsivät joutuneensa tappiolle. Marcia ajatteli kuunnellessaan, että nuori taiteilija veti aivan vertoja valtiomiehille, eikä hän voinut myöskään olla myöntämättä, että olipa kreivittärellä miten paljon vikoja hyvänsä, typerä hän ei ainakaan ollut.

Mutta Gerald sai sinä iltana yleisen huomion käännetyksi itseensä. Kun häntä oli kielletty ottamasta kolmatta _maritozzoa_ hän nousi haluttomasti pöydästä, pudisteli muruset puseroltaan ja suuntasi kulkunsa laakerilehtoon, huvitellakseen siellä sisiliskoillaan, joita hän säilytti laatikossa kivisen puutarhasohvan alla. Äkkiä pelästytti teeseurueen loiskahdus ja kova parkaisu ja kaikki ryntäsivät suoraa päätä onnettomuuspaikalle. Mr. Copley, saapuen ensimmäisenä, ehti tarttua poikaansa kantapäähän ja vetää hänet suihkukaivosta kuten Akilleen.

"Mitä on tapahtunut, Howard?" kysyi Mrs. Copley tuskissaan, kun toisetkin kiiruhtivat paikalle.

"Ei mitään vaarallista", rauhoitti hänen miehensä. "Gerald vain yritti sulautua ympäristöönsä."

Mutta Gerald, josta valui vettä virtanaan, ei hyväksynyt tätä selitystä, vaan väitti kaikkien hämmästykseksi, että Marietta oli työntänyt häntä. Mutta silloinkos Marietta alkoi päivitellä. Hänkö olisi työntänyt poikaa! _Madonna mia_, se oli selvä hätävalhe! Kannattaisiko hänen tehdä sellaista, kun hän siitä hyvästä vain sai vaivakseen uudelleen vaatettaa pojan? Hän oli yhtämittaa varoittanut Geraldia putoamasta suihkulähteeseen, mutta niin pian kuin hän käänsi selkänsä, tämä oli ollut tottelematon.

Naurettiin ja lausuttiin arveluja, itkettiin ja väitettiin vastaan, kunnes vihdoin lapsenhoitaja, poika ja isä sekä äiti lähtivät sisään selvittämään asiaa jättäen vieraat onnettomuuspaikalle. Kun palattiin takaisin pengermälle, hankki kreivitär hyvin taitavasti Sybertin toiselle, Dessartin toiselle puolelleen ja kertoi heille vilkkain elein huvittavia roomalaisia juoruja. Melville ja Marcia seurasivat perässä, viimeksimainittu pitäen tarkasti silmällä edessään kulkevia ja huomaten hyvillä mielin, että nuori taiteilija olisi sangen mielellään vetäytynyt pois. Luultavasti kreivitärkin aavisti tämän; joka tapauksessa hän pidätti hänet paikoillaan. Pääkonsuli väitteli eräästä äskettäin lukemastaan kirjoituksesta, joka kosketteli Amerikan valtiollista edustusta ja hän arvosteli ankarasti kirjoittajaa. Melville esitti mielipiteensä hyvin pontevasti, ja ne saivat osakseen voimakasta vastakaikua.

"Joka tapauksessa", hän lausui lopuksi, "Amerikalla ei ole mitään syytä hävetä edustajiaan Italiassa. Hänen Ylhäisyytensä on mainio esimerkki oikeasta miehestä oikealla paikalla".

"Entä hänen Ylhäisyytensä veljenpoika?" kysyi Marcia seuraten silmillään velttoryhtistä olentoa edessään.

"Hän on yhtä mainio esimerkki oikeasta miehestä väärällä paikalla."

"Luulin teidän kuuluvan hänen puolustajiensa joukkoon."

"Luulitteko minun puolustavan häntä? No niin, luonnollisesti teen sen." Melvillen ääneen sisältyi kuin taisteluvaatimus; hän oli otellut niin monet kerrat Sybertin puolesta, että hän tätä kysymystä kosketeltaessa aina aivan vaistomaisesti otti sotaisen ryhdin.

"Oh, enpä tiedä", lausui Marcia epäröiden. "On paljon ihmisiä, jotka eivät pidä hänestä."

Melville raapaisi tulta, sytytti sikarin ja puhalsi sen kiivaasti tuleen; sitten hän huomautti: "Ihmiset ovat typeriä."

Marcia nauroi ja yritti puolustella:

"Suokaa anteeksi, mutta kaikilla teillä on niin kova touhu Mr. Sybertistä. Toisena päivänä minulle ylistetään häntä maasta taivaaseen ja seuraavana saan kuulla häntä mitä ankarimmin moitittavan. On vaikeata tietää, minkä voi pitää totena niin monivivahteisesta henkilöstä."

"Sallikaa minun sanoa eräs asia, Miss Marcia, ja se on se, että koskaan tässä maailmassa ei saa luottaa sellaiseen mieheen, jolla ei ole ainoatakaan vihollista -- en tiedä, miten asia lienee tulevassa maailmassa. Mitä taas Sybertiin tulee, voitte turvallisesti uskoa sen, mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat."

"Siinä tapauksessa hän ei todellakaan näytä maailmalle parasta puoltaan."

"Hän pitää kai sitä vain omana asianaan."

Muuan ajatus pisti samassa hänen päähänsä ja hän katsahti vaieten Marciaan heikon hymyn leikkiessä hänen voimakaspiirteisillä kasvoillaan. Tyttö ei käsittänyt sitä hymyä, mutta se hermostutti häntä hiukan, ja kun hänellä ei ollut muutakaan sanottavaa, hän jatkoi pisteliäästi samaa ainetta:

"Kun näkee ihmisen, joka ei ensinkään välitä omasta maastaan, jonka suurin halu on esiintyä kosmopoliittina, jonka ainoana virkana on seurustella ja valmistella päivällispuheita, niin luonnollisestikaan ette voi moittia sitä, että pitää häntä jotakuinkin mitättömänä henkilönä." Marcia päätti lauseensa tehden halveksivan liikkeen.

"Vähän aikaa sitten, Miss Marcia, kerroitte minulle joistakin ihmisistä Castel Vivalantissa. Te ylpeilitte laajasydämisyydestänne, kun silloin tällöin satuitte löytämään todellisen ihmisen talonpojasta. Ettekö luule voivanne tunkeutua vielä askelta eteenpäin löytämällä todellisen miehen, persoonallisuuden, maailmanmiehestä? Huomaatte sen sangen pian."

"Ette voi saada minua pitämään Mr. Sybertistä", nauroi tyttö. "Setä Howard on koettanut, mutta turhaan."

Vähän ajan kuluttua Mr. ja Mrs. Copley saapuivat vieraittensa luo, ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä kotiin syyttäen yhdeksän mailin pituista matkaansa. Mr. Copley huomautti, että matka ei olisi päivällisen jälkeen yhtään pidentynyt, mutta lady piti oman päänsä ja hänen vaununsa tilattiin. Hän lähti jäähyväishuutojen kaikuessa. Kreivitär osasi erehtymättömällä vaistolla saada tahtonsa perille, ja sekä hänen tulonsa että poislähtönsä olivat todella katsomisen arvoiset. Hän hyvästeli Mrs. Copleyn ja pääkonsulin sekä Marcian pengermällä, käveli sitten marmorikivityksen poikki samalla kuin toiset kolme herraa saattoivat hänet vaunuille varoen tarkasti tallaamasta hänen laahustaan. Sybert auttoi hänet vaunuihin, Dessart peitteli hänet, Copley varovaisesti piteli hänen pitsistä päivänvarjoaan. Nyökäten iloisesti valkosulkaisella hatullaan pengermällä seisoville ja heittäen heihin yhteisen katseen tummista silmistään, hän lähti lopultakin, noiden kolmen herrasmiehen kohteliaasti kumarrellessa.

Marcia jatkoi kävelyään Sybertin ja Dessartin kanssa pengermällä, kun taas hänen setänsä ja tätinsä seurustelivat Melvillen kanssa nauttien eteissalin mukavista istuimista. Sybert olisi oikeastaan mieluummin mennyt sinne, mutta hän sattui paraillaan väittelemään Dessartin kanssa vastatehdystä ja useiden mielestä häpeällisestä ehdotuksesta, että Rooman seitsemän kukkulaa tasoitettaisiin. Molemmat herrat kannattivat joka kohdassa vastakkaisia mielipiteitä ja heidän perustelutapansakin oli aivan vastakkainen. Dessart esiintyi kiihkeän kaunopuheisena valiten sanansa ja vertauskuvansa, kunnes pelkällä sanojen helinällä sai kuulijansa puolelleen, kun taas Sybert puolestaan muutamin sanoin hakkasi pois kulmakiven hänen rakennuksestaan. Tuo hänen torjumistapansa oli aina suunnattomasti harmittanut Marciaa. Hän selitti aina oman kantansa panematta mitään merkitystä vastustajansa kaunopuheisuuteen, ikäänkuin siitä ei kannattaisi pitemmältä väitellä. Pääsemättä tänäänkään yksimielisyyteen _piano regolatoresta_ he jättivät keskustelun sikseen ja pysähtyen pengermän kaiteen luo, seisoivat siinä katsellen alas laaksoon.