Part 4

"Me olemme", jatkoi nuori mies äkkiä innostuen, "me olemme sitä, mitä te englanninkielellä nimitätte maailmankansalaiseksi. Te, mademoiselle, olette amerikkalainen, kreivitär italialainen, Mr. Carthrope englantilainen, minä ranskalainen, mutta me kaikki olemme saman maailman kansalaisia, ja missä maassa lienemmekin, tunnustamme siellä toisemme veljiksi ja olemme aina kuin kotonamme, sillä kaikkihan on samaa maailmaa."

Nuoren ranskalaisen kaunopuheisuus otettiin vastaan hyväksyvällä naurulla. "No, mitä sitten arvelette paratiisista?" kysäisi joku.

"Oi ystäväni, vain siellä tulemme olemaan muukalaisia!" vastasi Benoit surullisesti.

"Maailman kansalaisia", Sybert käänteli viinilasiansa kerraten lauseen. "Minusta tuntuu, että me, huolimatta Miss Marcian väitteestä, emme voi olla sen parempaa. Jos olemme isänmaallisia maailmankansalaisia, olemme minun käsittääkseni tehneet inhimillisen velvollisuutemme ja ansaitsisimme täydellä syyllä palkkamme Benoit'n paratiisissa."

Hän nauroi kohottaen lasiaan. "Maailman, meidän isänmaamme malja! Olkaamme kaikki rauhallisia kansalaisia!"

"Minun mielestäni", Mrs. Melville lausui, "koska nämä nyt ovat jäähyväispäivälliset ja me juomme maljoja, niin juokaamme Villa Vivalantin malja ja hauskan kevään onneksi Sabine-vuoristossa."

Copley kumarsi kiitokseksi. "Jos tahdotte kaikki käydä huvilalla, juomme tämän maljan Vivalantin hyvässä viinissä."

"Ja nyt Vivalantin haamun malja!" sanoi nuori ranskalainen. "Eläköön ja kukoistakoon hän kauan!"

"Italia onkin paikka, missä haamut viihtyvät", vastasi Copley.

"Kaikkien köyhien italialaisten malja -- saakoot he tarpeekseen syödäkseen!" lausui Marcia.

Sybert katsahti hämmästyneenä häneen; mutta tyttö ei katsonut sinnepäin; hän vain hymyili pöydän yli sedälleen.

IV Luku.

Tieto, että amerikkalainen ruhtinas asettuisi asumaan Villa Vivalantiin sai aikaan suuren hämmingin kylässä. Kuormallisia huonekaluja nähtiin tuotavan Roomasta pitkin tietä kaupunkiin, ja viinitarhoissa työskentelevät miehet keskeyttivät työnsä tuijottaen niihin ja kuiskaillen toisilleen huhuja tarumaisista rikkauksista, joita tämän ruhtinaan sanottiin omistavan. Huonekalujen he antoivat rauhassa mennä ohi. Mutta kun kahdet vaunulliset kukkivia puita ja pensaita kuljetettiin pitkin tietä huvilalle päin, pudistelivat he epäilevästi päätään. Tuo ulkomaalainen mahtoi olla ahne ihminen -- ikäänkuin Sabine-vuoristossa ei olisi jo ennestään tarpeeksi puita hänen tarvitsematta tuoda niitä lisää Roomasta!

Ruhtinas Vivalantin uuden vuokralaisen arvosteleminen vei niin paljon aikaa ihmisiltä, että viinitarhojen kevätoksiminen joutui melkein laiminlyödyksi. Yleisenä tietolähteenä oli _Croce d'Oro'n_ isäntä. Hän oli saanut kunnian tarjota Heidän Ylhäisyyksilleen aamiaista heidän käydessään ensimmäistä kertaa Castel Vivalantissa, ja muuttumattoman kaunopuheisesti hän kertoi saman jutun joka ilta tarkkaavaiselle kuulijajoukolleen; mitenkä hän oli valmistanut munakkaan ilman sipulia, koska ruhtinailla on arka vatsa, eivätkä he voi syödä samanlaista ruokaa kuin tavalliset ihmiset; mitenkä he olivat istuneet juuri saman pöydän ääressä, jonka ympärillä nyt oltiin, ja miten nuori _Signorina principessa_, joka oli kaunis kuin taivaan pyhät enkelit, oli omalla suullaan sanonut, että se oli paras munakas, mitä hän milloinkaan oli maistanut; ja senkin hän kertoi, että he maksoivat viisitoista liiraa tinkimättä vähääkään, antoivatpa vielä kolme liiraa lisää juomarahoiksi. Kahdeksantoista liiraa! _Corpo di Bacco!_ sellaisia vieraita toivoisi hän saavansa joka päivä.

Mutta kun Domenico Paterno, Castel Vivalantin leipuri, kuuli kertomuksen, hän kohautti olkapäitään, huitoi käsillään ja väitti että ruhtinas aina hallitsi koko maailmaa, ja että tuo amerikkalainen ei ollut jalomielinen, vaan päinvastoin hyvin typerä. Omasta puolestaan hän arveli, että paholainen on aina sama, puhukoon hän sitten amerikan- tai italiankieltä. Mutta toiselta puolen kerrottiin myös, että Bianca Rosini oli keskustellut metsänvartijan vaimon kanssa, kun tämä pesi vaatteita joessa. Silloin oli hevoset ohimennessä pysäytetty, oli katseltu työtä ja Signorina oli hymyillen kysynyt, eikö vesi ollut kylmää; omasta puolestaan kertoja oli varma siitä, että ylhäisillä amerikkalaisilla oli hyvä sydän.

Mutta Domenicoa ei voitu masentaa millään tämän kaltaisilla jutuilla. "Hymyilyt eivät merkitse mitään", vastasi hän epäilevänä. "Tietääkö kukaan heidän antaneen rahaa?"

Sitä ei kukaan tiennyt, mutta joukko pikku poikia todisti, että he olivat juosseet kilometrejä vaunujen vieressä kerjäten soldia, mutta herra oli vain pudistanut päätään heidän vaivojensa palkaksi.

"Siinäpä saatte, enkös jo sitä sanonut?" päätteli Domenico voitonriemuisena. "Amerikkalaiset ruhtinaat ovat aivan samanlaisia kuin muutkin -- ehkä vielä hiukan typerämpiä, mutta muuten aivan samanlaisia."

Ei ollut mitään todistuksia, joilla olisi voinut kumota nuo väitteet.

Eräänä iltana ilmestyi Domenico _Croce d'Oroon_ tuoden tuoreita uutisia; hänen poikansa, Tarquinio, jolla oli ravintola Roomassa, tiesi koko jutun.

"Hänen nimensä on Copli -- Signor Edoardo Copli -- ja hänen tähtensä --" Domenico rypisti otsaansa -- "saamme me maksaa vehnäjauhoistamme kaksinverroin suuremman hinnan kuin tavallisesti. Kun viime vuonna tuli kato ja hän näki, että vehnää tulisi olemaan sangen niukasti, hän osti kaiken Amerikan vehnän ja pani sen vilja-aittoihinsa. Nyt hän pitää sitä siellä, sillaikaa kuin hinnat kohoamistaan kohoavat. Ja kun Italian köyhät ihmiset oikein nälkiintyvät ja ovat valmiit maksamaan mitä ikinä hän vaatii, silloin hän ehkä hyvin armollisesti suostuu myymään. Semmoinen on totuus", väitti hän synkästi. "Roomassa tietää sen jokainen. Epäilemättä hän aikoo paeta rikostaan tänne vuoristoon -- mutta hän saa nähdä -- se on seuraava häntä, minne ikänä hän meneekin. _Maché!_ Siinä on taas 'Pahan Ruhtinaan' tarina."

Lopultakin eräänä aamuna -- eräänä perjantaiaamuna -- jotkut kylän lapset, joilla oli tapana vetelehtiä maantiellä toivoen saavansa jonkun soldon, toivat sanoman, että amerikkalaisten ajajat olivat pysähtyneet _Sant Agapito'n_ ravintolan luona tilaten viiniä kuin herrat ainakin. Lisäksi huhuiltiin, että itse ruhtinas aikoi saapua iltapäivällä. Tästä asiasta väiteltiin suurella innolla tavanmukaisen päivällislevon aikana.

"Minun mielipiteeni on", lausui hevosenkengittäjä Tommaso Ferri istuessaan leipurin portailla huuhdellen suuntäysiä leipää ja sipulia alas Vivalantin viinillä -- "minun mielipiteeni on, että Signor Americano mahtaa olla hyvin uhkarohkea mies, kun uskaltaa matkustaa perjantaipäivänä ja lisäksi paaston aikaan. On hyvin tunnettu asia, että jos köyhä lähtee perjantaina markkinoille, särkyvät myytävät munat matkalla; ja kun rikkaalla ei ole munia, jotka saattaisivat särkyä, onko hyvällä Jumalalla senvuoksi mitään syytä olla välittämättä hänen synneistään? Jumala näkee asiat oikeammassa valossa kuin ihmiset", lisäsi hän juhlallisesti; "ja senvuoksi minun mielipiteeni on, että ulkomaalainen ei tule viihtymään huvilassaan, jos hän saapuu sinne tänään."

Domenico nyökkäsi hyväksyvästi.

"Niin, niin, Tommaso on oikeassa. Amerikkalainen on jo kylliksi kiusannut taivasta vehnäjutullaan, eikä hän tee viisaasti lisätessään vielä tämän kautta syntiluetteloaan. Halvaus voi yhtähyvin kohdata ruhtinaan kuin leipurinkin, ja kuollut ruhtinas ei eroa jostain muusta vainajasta missään muussa suhteessa kuin siinä, että hän joutuu helvettiin."

Joka tapauksessa oli ilmeistä, että ulkomaalainen aikoi toden teolla uhmata kohtaloa; sillä iltapäivällä lähtivät kahdet tyhjät vaunut huvilalta Palestrinaan selvästi menossa asemalle. Koko Castel Vivalantin väki odotteli tien varsilla nähdäkseen heidän kulkevan ohi ja pyytääkseen lantteja; ja kävi niinkuin Domenico oli ennustanut, he eivät saaneet soldon puolikastakaan.

Sinä iltana ei _principe Americanosta_ lausuttu kohteliaisuuksia; mutta pientä keltatukkaista _principinoa_ arvosteltiin suopeammin. Pienet, mustakiharaiset italialaispojat kertoivat, miten hän nauroi, kun he heittelivät kuperkeikkaa vaunujen vieressä, ja miten häneltä pääsi itku, kun isä ei antanut hänen viskata soldoa; oltiin yksimielisiä siitä, että jos pikku poika kuolisi nuorena, pääsisi hän ainakin paratiisiin.

V. Luku.

Sillä välin järjestelivät nuo viattomat henkilöt, joita Castel Vivalantilaiset niin varmasti olivat ennustaneet halvauksen kohtaavan, hilpeinä vanhaa rakennusta uudeksi asunnokseen. Iloisen elämän humu oli taas valloittanut linnan, ja ylt'ympäri kajahtelivat sen seinät lapsen naurusta. Nämä amerikkalaiset olivat hyvin käytännöllistä väkeä, ja he omaksuivat itselleen tuon isiltä perityn Vivalantin linnan, ikäänkuin se olisi kuulunut heille yhtähyvin kuin joku tupanen merenrannalla Newportissa. Yläkerrassa purkivat Granton ja Marietta matkalaukkuja ja koreja ja ripustivat pariisilaispukuja vanhanaikaisiin roomalaisiin vaatekaappeihin; huvilan keittiössä kiilloitti Francois kuparikattiloita ja patoja koettaen tuskissaan sovittaa uudenaikaisia ranskalaisia aatteitaan keskiaikaiseen roomalaiseen lieteen; Gerald juoksenteli huoneesta huoneeseen, ja hänen riemuhuutonsa kajahteli aina, kun jotain uutta sattui eteen.

Kuluneina kahtena viikkona olivat roomalaiset puusepät ja Castel Vivalantin siivoojavaimot ahkerasti täyttäneet Mrs. Copleyn käskyjä. Viimeisen Vivalantin kukikkaat huonekalut oli ajettu ullakolle (taikka sinne, mikä vastaa ullakkoa roomalaisessa huvilassa), edellisen sukupolven haalistuneita silkkiverhoja tomutettiin ja asetettiin jälleen kuntoon. Seinille ja marmoriportaiden kaiteille ripustettiin verhoja. Pehmeitä, tummia mattoja levitettiin punaisille tiililattioille; veistoksilla koristettuja arkkuja, vanhanaikaisia tuoleja ja kirjavia marmoripöytiä, joissa oli jalkoina kullatut kotkat, kuljetettiin huoneisiin. Makuuhuoneissa oli raskaat verhot vaihdettu ilmavampiin, samalla kuin korituolit ja sitsikankaalla päällystetyt leposohvat antoivat huoneille roomalaisen mukavuuden tunnun.

Huolimatta tavallisesta nurinastaan muuttopäivän vastuksissa huomasi Mr. Copley olonsa erittäin mukavaksi auringon varjostimen alla poltellessaan savukettaan ja katsellessaan tasangolle laskeutuvia varjoja. Gerald oli jo kyynärpäitään myöten suihkulähteessä, ja laakerilehto kaikui poikasen ilohuudoista, hänen leperrellessään italiankielellä Mariettalle kivenkolosta löytämästään sisiliskosta, jolla oli kaksihaarainen pyrstö. Copley hymyili sitä kuunnellessaan, sillä hänen pikku poikansa, päinvastoin kuin Castel Vivalanti, oli hyvin lähellä hänen sydäntään.

Marcia oli hilpeänä valvonut matkatavaroiden purkamista ja juossut edestakaisin huoneissa yhtä ihastuneena ympäristöönsä kuin Gerald.

"Mihin aikaan syödään Villa Vivalantissa päivällistä?" kysyi hän käväistessään kerran pikimmältään tätinsä huoneessa.

"Kello kahdeksalta, jos joku on kaupungissa, ja muuten puoli kahdeksalta."

"Luulen, että syömme tänään puoli kahdeksalta, _alors!_ Täytyykö minun pukeutua hienoksi tilaisuuden kunniaksi?"

"Pane yllesi jotain lämmintä, olkoon se mitä hyvänsä; en luota tähän ilmanalaan auringonlaskun jälkeen."

"Sinä olet niin epäluuloinen ihminen, täti Katherine! En voi käsittää miten kellään on sydäntä syyttää tätä viatonta vanhaa huvilaa malarian tyyssijaksi."

Hän palasi omaan huoneeseensa ja etsi hyväntuulisena päivällispuvun vanhanaikaisesta vaatesäiliöstä, itsekseen hymyillen ajatellessaan miten monenlaisia pukuja siellä aikojen kuluessa oli ollutkaan. Ehkäpä oli tässä huoneessa ennenkin asunut joku nuori tyttö; olihan mahdollista, että joku Vivalantin ruhtinatar parisataa vuotta sitten oli ripustanut silkillä kirjaillun pukunsa tähän samaan vaatesäiliöön. Huone oli suuri, melkein alaston, italialaismallinen, suurine ikkunoineen, joissa oli tukevat luukut. Ikkunoista näki laajalti yli tasangon ja kukkuloiden. Marcia pukeutui katse kiinnitettynä maisemaan, ja sitten hän seisoi pitkän aikaa tarkastellen Sabinen vuorenhuippuja, jotka ikäänkuin hehkuivat pehmeässä iltavalaistuksessa. Hän näki kuin taulussa pieniä vuoristokyliä harmaakivirakennuksineen siellä täällä pitkin vuoren rinnettä; ja etäällä erottautuivat kirkasta taivasta vastaan puoleksi raunioina olevan luostarin muurit ja tornit. Hän hengähti syvään ihastuksissaan. Jospa olisi taiteilija ja ymmärtäisi ja osaisi kuvata tämän kauneuden! Hänestä tuntui äkkiä, että sellainen olisi ihanteellista elämää. Hän hymyili itsekseen muistaessaan, mitä oli sanonut Paul Dessartille edellisenä päivänä museossa; hän oli neuvonut häntä -- taiteilijaa -- vaihtamaan Italian Pittsburgiin!

Mr. Copley, kävellen edestakaisin pengermällä, katsahti ylös, ja nähdessään veljentyttärensä, pysähtyi hänen parvekkeensa kohdalle sanellen:

"Vaan vait', mi valo tuolta ikkunasta tuikkaa? Se itä on, ja Juliasta hohde."

Marcia siirsi silmänsä etäisestä maisemasta setäänsä; sitten hän avasi lasioven, astui verannalle ja nojautui hymyillen sen kaiteeseen.

"Sinähän sovit hyvin suloiseksi Romeo paraksi, setä Howard", huusi hän alas. "Pelkään vain, ettei oikea Romeo koskaan kulkenut pitkässä takissa eikä polttanut savuketta."

Mr. Copley teki torjuvan kädenliikkeen.

"Mitä siihen tulee, enpä luule, että Juliankaan puku oli kotoisin -- mistä se nyt olikaan -- Oopperakadun n:o 45:stä. Mitä sinä pidät tästä talosta?" kysyi hän.

"Loistavaa! Minusta tuntuu aivan kuin olisin ruhtinatar, joka odottaa metsästäjää kotiin."

"Minä taas en voi päästä ajatuksesta, että itse olen anastaja, ja että oikea omistaja istuu kuihtuneena jossain tuolla alhaalla kellarissa. Tule alas juttelemaan kanssani. Aika alkaa käydä pitkäksi näin etäällä maailmasta."

Marcia katosi parvekkeelta ja ilmestyi pari minuuttia myöhemmin alas eteissaliin. Eteissali oli uudessa asussaan erinomainen lepopaikka nukuttavana kesäiltana. Se oli sisustettu mukavilla itämaalaisilla ruokotuoleilla karmosiinipunaisine verhoineen, markiisit suojasivat auringonpaisteelta ja molemmin puolin portaita kasvoi valkeita sielikköjä marmoriuurnissa.

"Oletko milloinkaan nähnyt ihanampaa, setä?" kysyi tyttö luoden katseensa taas Mr. Copleyin, joka odotteli alhaalla pengermällä. "Aamuisin juomme kahvin täällä, ja kun aurinko alkaa paahtaa iltapäivällä, siirrymme tuonne pengermän päähän paatsamapuiden varjoon. Villa Vivalanti on täydellisin paikka, missä koskaan olen asunut." Hän juoksi portaita alas setänsä luo. "Eivätkö nuo pienet puut ole somia?" kysyi hän osoittaen oleandereja, jotka kasvoivat rivissä matemaattisen säännöllisin välimatkoin pitkin reunaa. "Minun mielestäni suunnittelimme täti Katherinen kanssa kaiken erinomaiseksi!"

"Jos vain kaikki olisivat niin mieltyneet omaan työhönsä, kuin sinä näytät olevan, olisi maailma täydellinen. Ei mikään ole kauniin nuoruudeninnon vertaista."

"On sangen hyvä asia omistaa sitä", sanoi Marcia hyväntuulisena; "ja mainitsematta mitään nimeä, tunnen erään henkilön, joka olisi vähemmän vastenmielinen, jos hänessä olisi sitä hiukan enemmän."

"Älä puhu semmoisia!" sanoi setä. "Sovimmehan, että jos minä lakkaan nurisemasta siitä, että huvila on niin kauhean etäällä Roomasta, et sinäkään puhu mitään -- hm --"

"Epämiellyttäviä totuuksia Mr. Sybertistäkö? No niin, en mainitse enää hänen nimeään; ja sinä olet rakastettava etkä viittaa yhdeksäänneljättä kilometriin -- se on ehtona. Mutta olenpa varma, että Gerald on löytänyt suihkulähteen", lisäsi hän, kun kaikuvia ilohuutoja kuului lehtokujalta.

"Taikka yhtä hyvin eläintarhan."

"Jospa hän vain ei toisi niitä sisään! Näen varmasti unta, että sängystäni löytyy sisiliskoja."

"Jos uneksit vain niistä, voit olla hyvin iloinen. Vakuutan sinulle, että tämä paikka on täynnä lepakkoja, sisiliskoja, huuhkajia ja kaikennäköisiä raunioiden asukkaita."

"Sinä olet kovin synkkä, setä Howard. Sinun ja täti Katherinen kesken ei huvilaparan maineesta jäisi mitään jälelle. Minun mielestäni taas täällä on kaikki erinomaista -- erittäinkin rauniot. Palan halusta käydä katsomassa niitä -- arveletko, että nyt on liian myöhäistä?"

"Aivan liian myöhäistä; saisit malarian, puhumattakaan siitä, että jäisit ilman päivällistä. Tuossahan Pietro tuleekin kutsumaan aterialle."

Kun perhe kokoontui ruokailuhuoneeseen, pysähtyi jokainen vaistomaisesti huoneen kynnykselle, hämmästyneenä vastakohdista, joita ilmeni vanhan ja uuden välillä. Kardinaali Vivalantin aikoina oli huonetta käytetty linnankappelina, ja katto oli vielä säilytetty goottilaismallisena, vaikka se huoneen nykyiseen virkaan soveltuakseen oli koristettu rypäleköynnösmaalauksin ja keskilautoihin oli kuvattu Baccus-jumala viiniseppele päässään. Uudenaikainen päivällispöytä laseineen, hopeineen ja kynttilöineen näytti naurettavan sopimattomalta ympäristöönsä pitkässä, hämärässä, holvikattoisessa huoneessa, joka, huolimatta iloisista kattomaalauksistaan, sittenkin säilytti kappelin leiman. Pienelle parvekkeelle vievät lasiovet olivat auki ja sieltä näki puutarhaan ja lehtokujalle, ja satakielen laulu virtasi huoneeseen.

Marcia taputteli ihastuksissaan käsiään.

"Eikö tämä ole täydellistä? Eikö ole hauskaa, että tulimme tänne, täti Katherine? Minusta tuntuu niinkuin voisin rakastaa kaikkia vihollisianikin! Setä Howard, melkeinpä pidän Mr. Sybertistäkin."

"Älä lupaa mitään liian aikaisin", nauroi hän. "Totut tähän kyllä parissa päivässä."

Geraldinkin sallittiin tilaisuuden kunniaksi syödä toisten seurassa, kun Marietta sitäpaitsi oli yleisen hälinän tähden unohtanut antaa hänelle illallista. Ylpeillen tästä odottamattomasta etuoikeudestaan ja ihastuneena uuteen ympäristöönsä, hän leperteli iloisesti hevosmatkasta, pienistä pojista, jotka heittelivät kuperkeikkaa tienvarsilla ja sievästä sisiliskosta, jonka pyrstö oli kaksihaarainen ja jonka ihastuttavia ominaisuuksia hän ei lakannut ylistämästä. Mutta hän ei ollut ensinkään nukkunut päivällä, ja vaikka hän urhoollisesti sai ponnistelluksi kolmen ensimmäisen ruokalajin läpi, nuokahti pää kananpoikapaistin ja salaatin yli, ja Marietta kantoi pois unisen pojan, joka vielä puolinukuksissakin sotkien englantia ja italiankieltä kehui kauniita eläimiään, joita hän seuraavana aamuna pyydystäisi lammikosta.

"Onpa vahinko", sanoi Marcia, kun hänen jutteluaan ei enää kuulunut, "ettei Geraldilla ole samanikäistä leikkitoveria."

"Niin, on sääli tosiaan", vastasi Copley. "Minulla itselläni oli yksinäinen lapsuus, ja siitä tiedän miten ikävä se on."

"Se onkin tärkein syy, joka saa minut toivomaan takaisin New Yorkiin", sanoi hänen vaimonsa.

Mr. Copley hymyili. "Luulenpa, että lapsia on muuallakin kuin New Yorkissa."

"Roomassa on kyllä poikia", myönsi hän; "mutta ne ovat niin vallattomia, ja ne riitelivät aina Geraldin kanssa, kun he leikkivät yhdessä."

"Voihan olla, että Geraldkin riiteli heidän kanssaan", vastasi hänen miehensä. Miten suuresti hän rakastikin perillistään, ei hän kuitenkaan sietänyt mitään äidillisiä harhaluuloja. "Mutta ehkäpä olet oikeassa", hän lisäsi hiukan huoahtaen. "Ehkä olisi viisainta viedä hänet takaisin Amerikkaan. Epäilen itsekin onko hyvä antaa pojan kasvaa tällaisessa kosmopoliittisesssa ilmanalassa."

"Olisin tahtonut viettää talven Pariisissa hänen ranskansa tähden", valitti Mrs. Copley; "mutta toivottavasti hän oppii sitä myöhemminkin. Eihän Marciakaan alkanut opetella ennenkuin kahdentoista ikäisenä, ja minusta hän ääntää sangen hyvin."

Mr. Copley käänteli ääneti lasiaan.

"Luulenpa sittenkin", sanoi hän lopulta, puoleksi itsekseen, "jos osaa kasvattaa pojasta hyvän kansalaisen, on saanut jotain aikaan maailmassa."

"Enpä tiedä", huomautti Marcia naurahtaen. "Otaksukaamme, että mies, joka on hyvä kansalainen, kasvattaa poikansakin hyväksi kansalaiseksi tekemättä mitään muuta. Minun mielestäni ei maailma sillä ole paljonkaan voittanut. Toinen on vain siirtänyt oman vastuunalaisuutensa toiselle."

Mr. Copley kohautti hiukan olkapäitään. "Ehkäpä poika kykenee sen paremmin kantamaan."

"Ainakin on isän helpompi ajatella niin", myönsi Marcia. "Mutta jos jokainen luopuisi vastuunalaisuudestaan, ei maailma edistyisi paljonkaan. Pojathan taas ajattelisivat samoin miehiksi tultuaan."

Mrs. Copley nousi pöydästä. "Jos te kaksi alatte keskustella yliluonnollisista asioista, menen minä saliin ja juon kahvin yksinäni."

"Eihän tämä ole mitään yliluonnollista; tämä on jumaluusoppia", vastasi hänen miehensä. "Marciasta tulee pian kauhea saarnaaja."

"Tiedän sen kyllä", tunnusti Marcia. "Olen tulemaisillani surkean moraaliseksi; luulen, että se johtuu Rooman ilmasta."

"Se ei vaikuta tavallisiin ihmisiin sillä tavalla", nauroi setä. "En välitä kahvista, Katherine. Poltan savukkeeni pengermällä ja odotan teitä siellä ulkona."

Hän lähti verannan ovesta, kun taas Marcia tätinsä seurassa meni saliin.

Marcia kaatoi kahvia. Ottaessaan kuppinsa lausui täti: "Uskon todellakin, että setäsi alkaa väsyä Roomaan ja on ennen pitkää valmis palaamaan takaisin kotiin."

"En usko, täti Katherine, että hän on väsynyt Roomaan. Luulen, että hän on nykyään hiukan -- hm, masentunut."

"Loruja, lapseni! ei hänellä ole mitään syytä olla masennuksissa; hän alkaa yksinkertaisesti taas tulla rauhattomaksi. Tunnen oireet! Hän ei ole vielä koskaan pysynyt näin kauan yhtämittaa samassa paikassa. Toivon vain, ettei hän taas mieti mielessään jotain uutta, naurettavaa asiaa, vaan tyytyy palaamaan takaisin New Yorkiin ja rupeaa elämään rauhallisesti kuten muutkin ihmiset."

"Minusta tuntuu", lausui Marcia hitaasti, "että hän voisi tehdä enemmän hyötyä siellä, ymmärtäessään paremmin ihmisten tarpeita. Onhan New Yorkissakin paljon tehtävää."

"On toki; jos hän vaan kerran oikein asettuisi sinne, löytyisi hänelle kyllä koko joukko harrastuksia, jotka veisivät hänen aikansa. Hän voisi kerran koettaa purjehtimistakin, vaihteen vuoksi; olen varma, että miehet voivat siihen innostua."

Marcia joi kahvinsa ääneti ja tarkasteli ikkunasta setäänsä, joka käveli edestakaisin pengermällä kädet taskuissa. Hän näytti niin yksinäiseltä hämärässä valaistuksessa. Marcian päähän pälkähti äkkiä, ettei hän ymmärtänyt setäänsä; siihen saakka ei tyttö tuskin ollut huomannutkaan, että hänessä oli jotain, mitä hänen olisi pitänyt ymmärtää.

Mrs. Copley asetti kuppinsa pöydälle; Marcia nousi. "Täti Katherine, menkäämme pengermälle."

"Mene sinä kultaseni edellä, minä tulen myöhemmin. Tahtoisin nähdä nukkuuko Gerald. Unohdin hankkia hänelle seinäsängyn, ja se lapsikulta potkii niin unissaan -- voisihan käydä vaikka miten, kun hänen vuoteensa on neljän jalan korkeudella kivilattiasta."

"Sehän olisi hirmuista", myönsi Marcia.

Hän kulki hallin läpi pengermälle alkaen hiljaa astuskella setänsä rinnalla. Oli melkein pimeä, ja puolikuu loisti Guadagnolon huipun yläpuolella. Vaalean kellervä ruskotus hohti vielä läntisellä taivaalla, jossa Alban vuoret ääriviivoineen erottuivat hämärinä kuin korkokuvassa. Laakerilehto oli synkkä -- kaamean synkkä ja satakielien iloinen laulu ja suihkulähteen lorina kuuluivat kammottavina pimeydestä; mutta huvila, muodostaen valkoisen, epäsäännöllisen rykelmän, oli loistavine valoineen iloisena vastakohtana luoden hohdettaan puihin ja marmoripengermälle.

Marcia katseli ympärilleen syvään hengittäen. "Tämä on ihanaa, eikö olekin, setä?" He pysähtyivät hetkeksi kaiteen luo, katsellen alas tasangolle päin. "Eikö tuo Campagnakin ole viehättävä", lisäsi hän, "noin puoleksi sumun verhoamana?"

"Onhan se viehättävä -- ja sumu on siellä asuvien talonpoikien surma."

Tyttö huudahti melkein kärsimättömästi:

"Setä Howard, miksi et anna täällä minkään olla kaunista, pilaamatta sitä kaivamalla aina jotain ilkeää esiin sen alta?"

"Suo anteeksi; eihän se ole minun syyni, että tuo ilkeä on olemassa. Pidä sumua taivaan siunaavana kasteena, jos sinusta niin on parempi."

"Tietysti tahdon mieluummin kuulla totuuden, mutta minusta näyttää siltä kuin italialaiset olisivat onnellisia huolimatta kaikista asianhaaroista. He tuntuvat onnellisimmilta ihmisiltä, mitä koskaan olen nähnyt".

"No niin, ehkäpä he ovat onnellisempia kuin uskommekaan."