Part 3

"Ei aivan; luultavasti ei sentään Roomassa, täällä on liian paljon sotaväkeä. Todennäköisemmin Napolin puolella. Olen pahoillani", lisäsi hän, "ettemme voi luvata teille kapinaa oman kotinne edustalla, vaikka teistä se on niin hauskaa; mutta rohkenen sanoa, että kun asiat ovat kärjistyneet niin pitkälle, on teistä vielä Napolikin tarpeeksi lähellä."

"Hälyytän sinut ajoissa, setä Howard", lausui tyttö. "Jos Napolissa tulee kapina, aion mennä sinne katsomaan. Mikä niillä on hätänä? Miksi ne kapinoivat?"

"Jos siellä on kapinahankkeita", sanoi setä "silloin sinä, rakas nuori neitoseni, huvittelet parhaasi mukaan Villa Vivalantissa, kunnes se on ohi", ja tämän sanottuaan hän vaihtoi äkkiä puheenainetta.

Keskustelu kääntyi taas huvilaan. Mrs. Copley selitti sitä vieraalle yksityiskohtia myöten.

"Siellä on yhdeksäntoista makuuhuonetta lukuunottamatta palvelijoiden suojia, ja tallissa on tilaa kolmellekymmenelle hevoselle!" hän lopetti.

"Vivalantin ruhtinaat ovat varmaankin pitäneet suurenmoista hovia, ennenkuin asettuivat Rivieralle."

"Eivätköhän olekin", yhtyi Marcia innostuen. Uudesta huvilasta tuli odottamattoman rauhoittava puheenaihe. "Mekin hankimme suuren hovin", hän jatkoi. "Me pidämme perhekutsuja, kun Roystonit palaavat Pariisista, ja -- minäpä tiedän mitä teemme! Pidämme tanssiaiset minun syntymäpäivänäni -- suostuthan, setä Howard? Kutsumme kaikki ystävämme Roomasta ja sitten koristetaan laakerilehdot kirjavilla lyhdyillä!"

"Sitä ei tehdä, jos minulla on mitään sananvaltaa", sanoi Mr. Copley.

"Mutta eihän sinulla ole", väitti Marcia.

"Ainoa seikka, jonka tähden suostuin vuokraamaan huvilan", lausui setä Howard, "oli, että luulin sen olevan kyllin kaukana päästäksemme joksikin aikaa irti ainaisista kutsuista. Sanoit --"

"Sanoin, että jos asetumme lähemmäksi Roomaa, pidämme kutsut _joka_ ilta, kun taas tässä tapauksessa suunnittelen yhtä ainoata kutsuiltaa koko kolmen kuukauden ajalla."

"Sybert ja minä emme tule silloin", nurisi hän.

"Ehkäpä teitä ei kutsutakaan."

"Mistä muualta voit löytää kaksi niin ihastuttavaa miestä?" kysyi Mrs. Copley.

"Rooma on niitä täynnä", vastasi Marcia kylmäverisesti.

"Ketä ovat Roystonit, Miss Marcia?" kysyi Sybert.

"Tutustuin heihin viime syksynä laivamatkalla. Tehän tunnette Mr. Dessartin?"

"Taiteilijanko? Kyllä tunnen hänet."

"Mrs. Royston on hänen tätinsä ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka --"

"-- ovat hänen serkkujaan", täydensi Mr. Copley.

"Aivan oikein; he ovat hyvin miellyttäviä tyttöjä. He viettävät suuren osan ajastaan täällä, ainakin Mrs. Royston ja Eleanor, Margaret on vielä ollut koulussa."

"Entä Mr. Royston", kysyi Copley, "Onko hän Amerikassa hoitamassa liikeasioitaan?"

"On, ja Mrs. Royston menee Eleanorin kanssa hyvin usein häntä tervehtimään, jotta ei hän tuntisi oloaan yksinäiseksi."

"Hehän ovat kovin jalomielisiä", nauroi Sybert.

"He ovat viettäneet talvia Kairossa ja Wienissä ja Pariisissa ja monessa muussa paikassa", jatkoi Marcia. "Eleanor", lisäsi hän miettivästi, "on yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään ja hänellä on jo paljon kokemuksia."

"Voi sinua, kultaseni!" sanoi setä; "ja sinä panet koko Rooman alttiiksi --"

"Hän on hyvin miellyttävä", sanoi Marcia ja katsoi nauraen Sybertiin. "Entä jos hän esimerkiksi sattuisi mieltymään teihin, Mr. Sybert!"

Nuori mies nousi ja etsi hattuaan. "Hyvänen aika!" mumisi hän, "mitä te tarkoitatte?"

"Eihän sitä voi tietää." Marcia katsoi häneen tutkiva ilme silmissään.

"Nuori nainen, joka on ollut seuraelämässä yhdeksän vuotta, mahtaa olla jonkun verran perehtynyt asioihin", myönsi Copley. "Ehkäpä sittenkin olisi parasta, Sybert, ettemme ensinkään tutustuisi häneen."

Sybert löysi hattunsa ja pysähtyi hetkeksi.

"Ette voi peloittaa minua tuolla tavoin, Miss Marcia", sanoi hän pudistaen päätään. "Minähän olen itse ollut seuraelämässä jo kolmetoista vuotta."

III Luku.

"Saanko tulla sisään teetä juomaan, Marcia serkku?" pyyteli Gerald rukoilevalla äänellä heidän noustessaan Palazzo Rosicorellin kiviportaita. He olivat viettäneet iltapäivän Borghesien puutarhoissa ja pojan epäilyttävän likainen merimiespuku todisti, että hän vastoin kieltoja oli huvikseen pyydystänyt kultakaloja lammikosta.

"Et tietenkään", vastasi Marcia jyrkästi, "sinun täytyy pyytää Mariettalta puhtaat vaatteet, ennenkuin tulet äidin näkyviin."

Gerald totteli ja suostui kauniisti menemään sisään toista tietä, vaikka salista päin kuului Sybertin houkutteleva ääni. Marcia jatkoi matkaansa hattu päässä, eteisessä kohtasi hän Melvillet lähtöhankkeissa.

"Hyvää päivää. Miksi lähdette näin aikaisin?" kysyi hän.

"Me palaamme takaisin myöhemmin; menemme juuri kotiin pukeutumaan. Setänne pitää päivälliset tänä iltana -- velvollisuudesta tietysti."

"Onko se totta?" nauroi Marcia. "Minua ei ole kutsuttu."

"Kyllä teidät kutsutaan, älkää huoliko loukkaantua. Nämä ovat yleiset kutsut, joihin kaikki ovat tervetulleita."

Sisällä ei Marcia tavannut muita kuin tätinsä, setänsä ja Mr. Sybertin.

"Onko tänään päivälliset, täti Katherine?" kysyi hän istuutuessaan korituoliin ja ottaessaan vastaan teekupin.

"Kysy sedältäsi. Minuun se ei mitenkään kuulu", selitti Mrs. Copley. "Hän kutsui vieraat, ja hän saa huolehtia ruokalistastakin."

"Mitä sinulla on mielessäsi, setä Howard?"

"Vain pienet lähtöpäivälliset. Katsos, minusta meidän on näytettävä iloista naamaa viimeisenä iltanamme."

"Luulisi aivan, että teidät viedään huomenna mestauslavalle."

"Toivokaamme, että maanpakokin riittää", lausui Sybert.

"Keitä vieraita tulee ja mihin aikaan?"

"Vieraat ovat samat, jotka olivat tänään teellä; en huomannut ajatella asiaa kyllin aikaisin, jotta olisin voinut kutsua suuremman seuran. Lista sisältää Melvillet, Signora Androit'n ja kreivitär Torrenierin, kuvanveistäjä Sidney Carthropen ja erään erittäin miellyttävän ranskalaisen nuorukaisen, jonka nimeä en tällä hetkellä satu muistamaan."

"Adolphe Benoit", lausui Sybert.

"Rooman kuuluisuusko?" kysyi Marcia. "Tunnen kyllä hänet. Tapasin hänet pari viikkoa sitten teekutsuissa; hän on hyvin miellyttävä. Toivottavasti", lisäsi hän silmäillen listaa, "hän tulee minun osalleni?"

"Jollet pidä Mr. Sybertiä parempana."

"Vaikea tilanne, Miss Marcia", nauroi Sybert. "Jos helpottaisi asiaa, niin voisimmehan vetää arpaa."

"Ei ensinkään", sanoi Marcia armollisesti, "tiedän, että kreivitär halusta ottaisi teidät; ja koska hän on vieras, annan hänen valita. Toivon, että päivällisesi onnistuvat", hän lisäsi kääntyen setänsä puoleen, "mutta en voi olla huomauttamatta, että osoitat todella liikuttavaa luottamusta keittäjääsi."

"Kiitos, kultaseni; minulla on toivorikas mielenlaatu; eikä Francois ole vielä koskaan minua pettänyt. -- Mitä pidit Borghesen taidekokoelmista?"

"Erittäin paljon. Tapasin Mr. Dessartin siellä -- ja ulkopuolella kohtasin kuninkaan."

"Vai niin, toivottavasti Hänen Majestettinsa voi hyvin?"

"Siltä hän ainakin näytti. En pysähtynyt puhelemaan hänen kanssaan, mutta pappiskokelaitten joukossa oli eräs poika, joka huusi: 'Viva il papa' -- eläköön paavi -- juuri kun kuningas ajoi ohi."

"No mitä hänelle tehtiin?" kysyi Sybert. "Ampuiko kuninkaan henkivartija hänet siihen paikkaan vai lähetettiinkö hänet vain kaleeriorjaksi elämäniäkseen?"

"Henkivartija piti onneksi silmällä vain kuningasta ja vanha pappi ehti kerätä laumansa kokoon ja pujahtaa pakoon sivutietä, yhtä pelästyneenä kuin kana joka näkee haukan."

"Siihen olikin syytä -- mutta odottakaahan, kunnes pojat ovat varttuneet suuremmiksi, silloin he tekevät muutakin kuin vain huutavat ja juoksevat."

Sybertin äänessä oli sävy, joka erosi hänen tavallisesta huolettoman venyttelevästä puhetavastaan. Marcia katsahti nopeasti häneen ja Dessartin salainen viittaus välähti hänen mieleensä.

"Tarkoitatteko, että mieluummin haluaisitte kuninkaaksi Leo XIII:n kuin Umberton?" kysyi hän.

"Taivaan tähden, en! Ei kukaan, eivät edes katolilaisetkaan tahdo paavin maallista valtaa takaisin."

"Kun italialaiset ovat saaneet kärsiä niin paljon, ennenkuin saivat itselleen kuninkaan, pitäisi heidän minun mielestäni olla tyytyväisiä häneen. Heidän pitäisi olla kärsivällisempiä eikä odottaa, että maa rikastuisi käden käänteessä. Eihän kaikkea voi heti saada aikaan. Eikä sovi moittia hallitusta epäonnistuneesta Afrikan sodasta, saattoihan jokainen edeltäpäin arvata tuloksen. Sehän oli erehdys eikä mikään rikos."

Sybert katseli häneen laimeasti, hymyillen huvitettuna. "Suokaa anteeksi, Miss Marcia, jos kysyn teiltä, ovatko nuo omia johtopäätöksiänne, vai ystävämme, nuoren amerikkalaisen taiteilijan mielipiteitä?"

"Hän ei ainakaan vehkeile kuningasta vastaan!" vastasi Marcia terävästi.

"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "älkää ajatelko minusta niin pahaa. En todellakaan ole mikään anarkisti. En minä tahdo räjähdyttää ilmaan Hänen Majesteettiansa."

"Mene kotiin pukeutumaan, Sybert", lausui Copley tarttuen hänen käsivarteensa. "Minun täytyy mennä valvomaan kokin toimia enkä uskalla jättää sinua ja veljentytärtäni kahdenkesken. Ei voi ensinkään tietää, mitä saattaisi tapahtua."

"Hän on epäluuloinen nuori nainen", valitti Sybert. "Etkö voi saada häntä luottamaan ystäviisi?"

"Ei ihmekään!" sanoi Marcia. "Unohdin kertoa teille toisen seikkailuni. Juuri kun vaunumme kääntyivät Corsolle, jouduimme kovaan tungokseen ja meidän täytyi seisahtua. Katsahdin ylös ja näin erään miehen sivukäytävällä seisovan ja tuijottavan minuun sanomalehtensä takaa -- suoraan sanoen tuijottavan -- ja äkkiä hän hyppäsi vaunujen luo työntäen sanomalehden käteeni. Hän puhui jotain italiankielellä, mutta niin nopeasti, etten saanut siitä selvää, ja ennenkuin ehdin liikahtaakaan, oli Marietta siepannut lehden heittäen sen takaisin vasten miehen kasvoja. Sanomalehti oli nimeltään 'Kansan ääni', erotin vain yhden ainoan sanan siitä ja se oli -- hän pysähtyi teatterimaisesti -- 'Copley!' No nyt, setä Howard", lopetti hän, "arveletko, että sinua kohtaan voisi tuntea luottamusta? Kun mennään niin pitkälle, että ihmiset kadulla --"

Hän keskeytti äkkiä. Hän oli huomannut setänsä ja Sybertin iskevän toisilleen nopeasti silmää. "Mitä se oikein oli?" kysyi hän. "Tiedättekö mitä se tarkoitti?"

"Se oli kirotun häpeämätöntä!" sanoi hänen setänsä. "Saatan toimittajan vankilaan, jollei hän osaa pitää suutansa kiinni", molemmat herrat katselivat toisiinsa hetken aikaa ääneti. Sitten Copley naurahti lyhyesti. "Ei haittaa", hän sanoi, "en luule, että _Grido del Popolo_ voi pilata mainettani. Ei kukaan lue sitä." Hän katsoi kelloaan. "Olisi parasta että menisit pukeutumaan, Marcia. Vieraani saapuvat tasan kahdeksalta."

"Ei sinun tarvitse käyttää noin kömpelöjä keinoja päästäksesi minusta", nauroi tyttö. "En minä aio olla siellä, missä minua ei tarvita. Kaikki mitä minulla on sanottavaa", huusi hän ovelta, "on, että sinun olisi parasta lakata harrastamasta noita kerjäläisparkoja, taikka muuten sinua kehoitetaan poistumaan Roomasta samoin kuin Napolista."

Marcia soitti Grantonia.

"Onko sinulla nyt aikaa kammata tukkani?" kysyi hän tytön saapuessa, "vai tarvitseeko Mrs. Copley sinua?"

"Mrs. Copley ei ole vielä alkanut pukeutua; hän katselee, kun master Gerald syö illallistaan."

"Hyvä on, meillä on kyllä sitten tarpeeksi aikaa, minä ehdin valmiiksi ennenkuin hän tarvitsee sinua. Kampaa tukkani ranskalaiseen tapaan", määräsi hän istuutuessaan peilin eteen. "Minkä puvun sinun mielestäsi panen ylleni?" hän jatkoi sitten. "Otanko valkoisen, joka minulla oli viime viikolla, vai uuden vihreän, joka eilen tuli Pariisista?"

"Ottakaa valkoinen, Miss Marcia, ja säästäkää uusi pukunne joihinkin suurempiin kutsuihin."

"Kyllähän se olisi järkevämpää", Marcia myönsi, "mutta", lisäsi hän nauraen, "luulen, että sittenkin panen uuden."

Granton toi sen nyrpeän näköisenä, hän tahtoi näyttää sillä, ettei ensinkään hyväksynyt tätä amerikkalaista tuhlaavaisuutta. Hän oli ollut kymmenen vuotta erään vanhan englantilaisen herttuattaren kamarineitsyenä ja luuli tuntevansa ylhäisön tavat.

Puku oli ohutta vihreää villakangasta ja koristettu punaisella sametilla ja keltaisilla pitseillä. Marcia puki sen ylleen ja tarkasteli itseään arvostellen. "Mitä arvelet tästä, Granton?" kysyi hän.

"Se on erittäin pukeva, Miss Marcia", vastasi Granton kainosti.

"Niin", huokasi Marcia -- "ja kauhean tiukka." Hän otti viuhkansa ja kääntyi ovelle. "Ethän loukkaannu, vaikka en noudattanutkaan sinun neuvoasi", sanoi hän kääntäen hiukan päätään. "Katsos, minä pidän aina oman pääni, Granton."

Hän tapasi setänsä yksinään salissa rauhattomana ja otsa rypyssä lattiaa mitellen. Hän pysäytti kävelynsä Marcian saapuessa ja hänen synkkä ilmeensä vaihtui nopeasti hymyilyksi.

"Olet hyvin hauskan näköinen tänä iltana", huomautti hän hyväksyvästi. "Hm, sinulla näyttää olevan uusi puku, eikö totta?"

"On kyllä, setä Howard", nauroi tyttö. "Puku on ihka uusi. Siitä saat antaa kunnian ompelijalleni, joka asuu Pariisissa Oopperakadun n:o 45:ssä. Arvelin, että pukeudun siihen Mr. Sybertin kunniaksi; näemmehän hänet niin harvoin luonamme."

Mr. Copley kuunteli hänen puhettaan hiukan muristen partaansa.

"Rakkahin Howard setä, en aikonut loukata tunteitasi. Mr. Sybert on suloisin mies, mikä koskaan on elänyt maailmassa. Erittäinkin pidän hänessä siitä, että hän on niin nerokas, laajasydäminen ja ajattelee aina toisia koettaen parhaansa mukaan rauhoittaa ihmisiä."

Mr. Copley ei nauranut. "Olen pahoillani Marcia, ettet pidä Sybertistä", sanoi hän rauhallisesti. "Se johtuu siitä, että sinä et ymmärrä häntä."

"Se on kyllä totta; ja luulen, että hän puolestaan saman syyn tähden ei siedä minua."

"Hän on oivallinen mies; en ole koskaan tavannut toista parempaa -- ja mies osaa arvostella."

Marcia nauroi. "Howard setä, tiedätkö ketä nyt muistutat? Olet aivan kuin italialainen isä, joka järjestelee tyttärensä naimista ja valittuaan miehen suosittelee sitä tytölle."

"Oh ei; en sentään mene niin pitkälle, että pyytäisin sinua rakastumaan häneen -- vaikka voisithan tehdä hullummankin tempun -- mutta olisin mielissäni, jos tahtoisit kohdella häntä -- hm --"

"Kunnioittavasti kuten isääni."

"Ainakin kunnioittavammin kuin kohtelet setääsi. Eihän hän kyllä ole sellainen, jota sanot naissankariksi --"

"Naissankariksi! Setä Howard, minä aivan raivostun, kun puhut tuolla tavalla; aivan kuin minä pitäisin vain sellaisista miehistä, joilla on hymykuopat poskissaan, jotka tanssivat hyvin ja tuovat minulle jäätelöä! Olen pahoillani, ellen kohtele Mr. Sybertiä tarpeeksi arvokkaasti; mutta toden totta ei hänkään puolestaan kohtele minua sen arvokkaammin. Te luulette, että minä en tiedä mitään, koska en osaa selittää erotusta oikeiston ja vasemmiston välillä. Minähän olen juuri tullut Roomaan, enkä käsitä, miten voitte vaatia, että minun pitäisi tuntea Italian politiikkaa. Molemmat te nauratte kun teen yksinkertaisimpiakin kysymyksiä."

"Mutta rakkaani, sinä teet niin äärimmäisen yksinkertaisia kysymyksiä."

"Eihän sitä voi auttaa, kun saan niin typeriä vastauksia."

"Suo anteeksi! Koetamme vasta olla parempia. Luullakseni olemme kumpikin hieman rasittuneita tänä keväänä ja sinä koskettelet meidän heikkoa kohtaamme."

"Mutta onko kukaan kuullut, että ihminen voisi todella rasittua politiikasta -- nimittäin, jollei hän erikoisesti aja jotain asiaa. Sehän on vain huvitusta, että saisi ajan kulumaan. Sinä ja Mr. Sybert olette niin somia; otatte huvittelunne niin vakavalta kannalta."

"Politiikkaan sisältyy paljon, Marcia", vastasi setä rypistäen hiukan otsaansa; "ja silloin kun se kohdistetaan talonpoikiin, joita sorretaan, rääkätään ja näännytetään nälkään, se on otettava vakavalta kannalta."

"Onko asian laita todellakin niin huonosti, setä?"

"Taivaan nimessä, Marcia! Se on aivan hirvittävä!"

Tyttö hämmästyi ääntä, jolla setä tämän sanoi, ja katsahti nopeasti häneen. Hän tuijotti tuleen, kova ilme silmissään, suu tiukasti kiinni puserrettuna.

"Olen pahoillani, setä Howard; en tiennyt sitä. Mitä minä voisin tehdä?"

"Mitä kukaan meistä voi tehdä?" kysyi hän katkerasti. "Päivällä voimme antaa jotain, ja ennen iltaa se on jo syöty. Ja me voimme yhä edelleen antaa, mutta mitä se hyödyttää? Koko rakennus on laho perustuksiaan myöten."

"Eivätkö ihmiset voi saada työtä."

"Eivät; ja jos he sattuvat saamaan, menee koko ansio veroihin. Voin kertoa sinulle, että etelämaakunnissa ihmiset nääntyvät nälkään sanan varsinaisessa merkityksessä ja tänä vuonna vielä pahemmin kuin tavallisesti, ja siitä saa kiittää senkaltaisia miehiä kuin isäsi ja minä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Hetkisen teki hänen mieli kertoa koko totuus. Mutta katsahtaessaan tyttöön hän pysähtyi nopeasti. Hän oli niin kukoistavan, niin ylimyksellisen näköinen ja tuntui olevan yläpuolella kaiken likaisen ja ja kurjan; eihän hän voinut millään auttaa asiaa, ja siksi oli parempi, ettei hän saanut mitään tietää.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Marcia uudelleen. "Mitä isä on tehnyt?"

"Oh, eipä mitään erittäin rikollista", vastasi hän. "Tällaisena aikana vain tuntuu häpeältä omistaa rahaa. Italia on vaikeassa asemassa nyt; viime vuonna tuli vehnästä kato, ja siitä johtuu, että makaronista elävät ihmiset ovat sangen tukalassa tilassa."

"Luuletko, että tosiaan on olemassa ihmisiä, joilla ei ole mitään syötävää?"

"Ei heillä ainakaan paljon ole."

"Miten kauheata, setä Howard! Eikö hallitus voi tehdä mitään?"

"Hallitus tekee kaiken voitavansa. Firenzessä kapinoitiin viime kuussa ja sen johdosta alennettiin viljaveroa; kuningas Umberto antoi pari viikkoa sitten yhdeksäntuhatta liiraa Pisan väestön ruokkimista varten. Sinä voit tehdä samoin jollekin toiselle kaupungille, jos tahdot näytellä prinsessaa."

"Luulin että sinun mielestäsi on parempi hankkia heille työtä eikä antaa rahaa."

"Niin, tietysti periaatteessa. Mutta ymmärräthän, ettei voi antaa niiden kaatua kuolleina oman kynnyksensä eteen."

"Ajatella sitten, että meillä on tänä iltana päivälliset, vaikka emme ole hituistakaan nälkäisiä!"

"Pelkään ettei monikaan nälkäinen Italiassa tulisi ravituksi meidän päivällisellämme."

"Miltä minun pukuni näyttää, kultaseni?" kysyi Mrs. Copley ovensuusta. "Olen niin harmistunut siitä, ompelija ei kiinnittänyt pitsikoristetta ensinkään niinkuin minä käskin. Näistä italialaisista ompelijoista ei koskaan voi olla varma. Minun olisi todellakin pitänyt käydä Pariisissa tänä keväänä, jollet sinä Howard olisi ollut niin sitä vastaan."

Marcia katseli tätiään hetkisen silmät selällään. "Hyvänen aika!" hän ajatteli, "puhunko minäkin tavallisesti noin? Onko sitten ihme ettei Mr. Sybert pidä minusta!" Ja sitten hän nauroi. "Minusta se on oikein soma, Katherine täti, ja se pukee sinua erittäin hyvin."

Vieraiden saapuminen lopetti keskustelun italialaisista ompelijoista. Kreivitär Torrenieri oli pieni, hoikka, kalpeakasvoinen nainen, hänellä oli tuuhea musta tukka ja ilmehikkäät silmät. Hänen kätensä olivat alituisessa hermostuneessa liikkeessä, ja hänessä oli ihmeellinen voima, joka veti miehiä puoleensa ja herätti naisissa halun panetella häntä. Marcia ei ollut mikään poikkeus sukupuolestaan ja siksi ei hänkään tavallisesti arvostellut kreivittären tekoja suopeasti.

Tänä iltana kreivittärellä oli ilmeisesti jotain erikoista mielessään. Tuskin tervehdittyään hän kiinnitti huomionsa Marciaan. "Tulkaa, Signorina Copley, minun viereeni sohvaan; me olemme niin sopusoinnussa keskenämme", sanoi hän katsahtaen omasta ruusunpunaisesta puvustaan Marcian punaisiin koristeihin. "En tavannut teitä teeaikaan tänään", lisäsi hän. "Toivottavasti kävelymatkanne oli hauska?"

"Kävelymatkako?" kysyi Marcia pahaa aavistamatta.

"Kuljin teidän ohitsenne ajaessani Borgheseen puistoon. Mutta te ette nähnyt minua; olitte liian innostunut." Kreivitär pudisti hymyillen päätänsä. "Ei se sovi Italiassa, kultaseni! Italialainen tyttö ei koskaan kävelisi yksinään nuoren miehen seurassa."

"Onneksi minä en ole italialainen tyttö."

"Kreivitär, te olette liian ankara", pisti nauraen väliin Sybert, joka istui lähettyvillä. "Jos Miss Copleya huvittaa, ei mikään estä häntä kävelemästä nuoren miehen kanssa puistossa."

"Ehkä joku alempisäätyinen voisi sen tehdä, mutta ei Signorina Copley. Suurine myötäjäisineen hän nai jonakin kauniina päivänä italialaisen aatelismiehen."

Marcia punastui sen kuullessaan. "Minulla ei ole pienintäkään aikomusta naida italialaista aatelismiestä", hän vastasi.

"Täytyyhän mennä jonkun kanssa naimisiin", väitti kreivitär.

Mr. Melville tuli oikeaan aikaan välittäjäksi ja kysyi: "Kuka sitten oli tämän välikohtauksen sankari, Miss Marcia? Emme ole vielä kuulleet hänen nimeään."

Marcia nauroi hyväntuulisesti. "Ystävänne Mr. Dessart." Melvillet iskivät toisilleen silmää. "Tapasin hänet taidekokoelmissa, vaunut eivät olleet vielä saapuneet, Gerald leikki suihkulähteellä, Marietta keimaili erään sotilaan kanssa (voi minua! Hyvä täti Katherine, en aikonut kertoa sitä) ja sillä aikaa kävelimme hiukan yhdessä, kunnes vaunut saapuivat. En tosiaankaan aikonut mitenkään loukata Italian ylhäisöä; se tapahtui aivan harkitsematta."

"Jollei Italian ylhäisö milloinkaan saa kärsiä sen pahempia loukkauksia, on se onnellisemmassa asemassa kuin mikään muu ylhäisö", lausui hänen setänsä. Samassa saapui Monsieur Benoit, päivälliset alkoivat, ja huomio kääntyi muuhun.

Seura oli pieni, ja jokainen tunsi miellyttävää kodikkuutta, joka puuttuu aina silloin, kun laaja vierasjoukko kutsutaan jo paria viikkoa aikaisemmin. Puhuttiin ristiin yli pöydän, naurettiin ja laskettiin leikkiä välittömään tapaan, joka syntyy vain silloin, kun odottamatta saadaan aikaan jotain hauskaa. Marcia katsahti puolittain vaistomaisesti pari kertaa setäänsä. Hän näytti niin huolettomalta maailmanmieheltä kääntyessään nauraen vastaamaan johonkin Mrs. Melvillen sutkaukseen, että Marcia tuskin voi tuntea häntä samaksi mieheksi, joka juuri vähän aikaa sitten oli puhunut hänelle niin vakavasti. Hän katsahti Sybertiin. Tämä hymyili jollekin kreivittären huomautukselle, johon hän vastasi italiankielellä.

"En käsitä miten kukaan järkevä mies voi pitää kreivittärestä!" tuumi Marcia mielessään kääntyessään taas vieressään istuvan nuoren ranskalaisen puoleen.

Milloin vain keskustelu näytti kääntyvän politiikan alalle, käänsi Mrs. Copley sen heti muuhun tietäen kokemuksesta, että se oli liian polttava kysymys keskusteluaiheeksi päivälliskutsuissa.

"Italiaa, italiaa! Täällä puhutaan pelkkää italiaa", valitti Marcia nuorelle ranskalaiselle oikealla puolellaan. "Eikö se saa teitä ikävöimään kotiin bulevardeillenne?"

"Kärsin aikanani koti-ikävästä", tunnusti hän, "mutta Rooma on hyvä parannuskeino."

Marcia pudisteli päätään tekeytyen toivottomaksi. "Siis tekin, Monsieur Benoit! Isänmaallisuus alkaa todellakin hävitä maailmasta."

"Ei sinun eläessäsi", sanoi hänen setänsä.

"Niin, tiedänhän itse olevani aivan tavattoman isänmaallinen", hän myönsi, "mutta te kaikki olette niin välinpitämättömiä siinä suhteessa, että minäkin kohta tulen samanlaiseksi."

"On muitakin tärkeitä hyveitä kuin isänmaallisuus", huomautti Sybert.

"Odottakaa, kunnes olette viettäneet kevään Sabine-vuoristossa, Miss Copley", puuttui Melville puheeseen, "silloin olette aivan yhtä pilalla kuin me muutkin."

"Ah, mademoiselle", lisäsi Benoit lämpimästi, "kevätaika Sabine-vuoristossa on useimmille meistä saavuttamaton paratiisi."

"Yhdyn setääni siinä, että tuo on jonkinlaista Rooman tartuttamaa kuumetta", huudahti tyttö. "En koskaan olisi voinut odottaa, että ranskalainen kieltäisi isänmaansa."

"En minä silti halveksi Ranskaa", puolustautui nuori mies. "Rakastan Ranskaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta samalla avaan sylini Italialle. Jos rakastaa toista maata ja sen kansaa omansa ohella, tulee ihminen, ei pienemmäksi, vaan kuten te sanotte, laajasydämisemmäksi -- suuremmaksi. Me olemme -- me olemme -- Ah, mademoiselle!" hän keskeytti, "jos sallitte minun puhua ranskaa, silloin voisin sanoa mitä tarkoitan; mutta kuinka voi kukaan puhua kaunopuheisesti teidän ontuvalla kielellänne?"

"_Corraggio_, rohkeutta, Benoit! Tehän suoriudutte urhoollisesti", nauroi Sybert.