Part 24

"Ja -- ja olet valmis tulemaan omakseni?"

Marcia nyökkäsi.

Sybert hypähti seisomaan. Syvä, onnesta värähtävä huokaus puristui hänen rinnastaan. "Olen kadottanut Italian, Marcia, mutta olen löytänyt sinut!"

Marcia katsoi häneen hymyillen kyyneltensä läpi, ja Sybertin silmissä paloi synkkä ilme.

"Olit vähällä saada minut toisenlaisena", hän virkkoi katkonaisesti. "Minä -- olin juuri aikeissa ampua itseni."

Äkillinen väristys kulki Marcian läpi. Hän veti Sybertin pään luokseen ja suuteli häntä.

He seisoivat kauan pienellä parvekkeella, käsi kädessä, katsellen paatsamalehdon tummia varjoja; mutta varjot eivät heistä enää tuntuneet synkiltä, sillä heidän oman sydämensä valo loi hohdettaan niihinkin. Sybert kertoi itsestään, menneisyydestään, suoraan ja peittelemättä; hän puhui myös Italiasta, joka oli hänelle kuin isänmaa. Hän kertoi Marcialle mitä hän oli yrittänyt, ja missä hän oli epäonnistunut. Ja Marcian kuunnellessa monet piirteet, jotka hänestä olivat tuntuneet käsittämättömiltä ja arvoituksellisilta Sybertin luonteessa, pääsivät vasta nyt oikeaan valoon. Se synkkä verho, joka puoleksi oli peittänyt kaikki ne vaikuttimet, jotka määräsivät hänen toimintansa, oli nyt äkkiä kuin syrjään työnnetty. Marcia näki hänen hellän, voimakkaan luonteensa, ulkonaisesti välinpitämättömän ja pidättyvän kuoren alla. Hänen puhuessaan Italian historiasta, niistä uhrauksista, siitä rohkeudesta ja vaikuttimien vilpittömyydestä, joilla kansa kokoontui yhteen, sai hänen äänensä tahtomattaankin riemuitsevan sävyn. Alakuloisuus, joka oli vallannut hänet viimeisten viikkojen aikana, oli kadonnut; sillä kun hän ajatuksissaan punnitsi niitä positiivisia tekoja, jotka jo oli suoritettu, ne tuntuivat vievän voiton kaikista täyttymättömistä toiveista, jotka häämöittivät taustalla. Avarammalta näkökulmalta katsellessa tietoisuus kansan pienistä erehdyksistä, virheistä ja rikoksista hälveni mitättömiin. Hän puhui suuren maan ja suuren kansan historiasta. Isänmaanystäviä oli ennen ollut, eikä niitä vastakaan tulisi puuttumaan. Sama voima, joka kansakunnan oli muodostanut, kehittäisi ja ylläpitäisi sitä.

* * * * *

"Hoi, Sybert! Miss Marcia!" kaikui Melvillen ääni läpi talon.

"Olin kokonaan unohtanut, että maailmassa on muitakin kuin me kaksi", Marcia kuiskasi heidän palatessaan eteissaliin.

"Eräs nuorukainen kyselee teitä täällä, Miss Marcia." Melville oli laskenut kätensä pienen paljasjalkaisen ja pölyisen olennon olkapäälle.

"Gervasio!" Marcia huudahti tuntien sydämessään omantunnonvaivoja. Hän oli kokonaan unhoittanut pojan.

Gervasio riuhtaisi itsensä ylpeästi irti ja viittasi sotilaihin, jotka kävelivät edestakaisin pengermällä.

"_Ecco!_ signorina. _I soldati_!"

Marcia kumartui herttaisesti naurahtaen hänen puoleensa. "Kultaseni!" hän virkkoi, vetäen pojan syliinsä ja suudellen häntä.

Sybertkin kääntyi häneen päin ja ravisti hänen kättään. "Sinä olet urhea poika, Gervasio", hän virkkoi; "olet tänä yönä luultavasti pelastanut henkemme."

"Saanko nyt aina olla teillä", hän kysyi, "aivan kuin Gerald?"

"Aina", lupasi Marcia, "ihan kuin Gerald."

Pojan silmät kävivät suuriksi. "Tuleeko minustakin sitten amerikkalainen?"

"Ei, Gervasio", virkkoi Sybert nopeasti. "Sinusta ei koskaan tule amerikkalaista. Olet syntynyt italialaiseksi ja se olet kuolemaasi asti. Sinun täytyy olla siitä ylpeä -- se on sinun synnyinperintösi. Me olemme amerikkalaisia, ja me palaamme kotimaahan. Sinä saat seurata meitä, saat lukea ja oppia, mutta kun sinusta tulee mies, silloin palaat takaisin omaan maahasi. Se tarvitsee sinua -- mutta juokse nyt vuoteeseen. Ja te myöskin, Miss Marcia", hän lisäsi. "Te olette väsynyt, eikä täällä ole enää mitään tehtävää. Melville ja minä hoidamme kyllä talon lukitsemisen."

"Lukitsemisen!" huudahti Melville. "Herran tähden, hyvä mies, miten moneen kertaan tämä talo oikein lukitaan?" Hän tarkasteli heitä hetkisen ääneti ja tokaisi sitten: "Mitä turhaa pitää salaisuuksia ystävien kesken? Olen tiennyt sen koko ajan." Hän ojensi heille kätensä. "On erittäin hauskaa; toivotan teille sydämestäni onnea."

"Luotat liikaa terävänäköisyyteesi", Sybert vastasi pitäen kätensä lujasti taskussa.

Marcia helähti nauramaan, punastui hiukan, mutta ojensi sitten molemmat kätensä. "Tämä on salaisuus", hän lausui. "En tiedä, mistä te sen arvasitte, mutta teidän täytyy gentlemanin ja diplomaatin kunniasanalla luvata, että ette kerro sitä yhdellekään sielulle."

"Saanhan kertoa vaimolleni", Melville pyysi. "Hänen on aina tapana sanoa, 'enkös sitä sanonut', ja nyt, kun minä kerran ensimmäisenä olen arvannut asian oikean laidan, en voi olla puhumatta siitä hänelle."

"En välitä, vaikka kertoisittekin Mrs. Melvillelle", Marcia vastasi. "Mutta luvatkaa minulle eräs asia: että ette ikinä virka sanaakaan -- en muista hänen nimeään -- tuolle kirjailijattarelle."

"Kirjailijattarelle? Ketä hän sillä tarkoittaa, Sybert?"

"Tarkoitan häntä, joka on Rooman vaarallisin kielikello", täydensi Marcia.

"Madame Laventi!" huudahti Melville nauraen. "Huomaatte sen liian myöhään, Miss Marcia. Hän on jo perillä asiasta. Madame Laventi ei kerro uutisiaan toisten puheiden perusteella; hän saa ne itse pikkulinnuilta. Hyvää yötä", hän lisäsi ja astui hienotunteisesti saliin, jättäen nuoret kahdenkesken. Mutta hänen varovaisuutensa oli tarpeeton; rakastavaiset erosivat toisistaan sangen viattomalla tavalla.

Sybert otti uuninreunustalta tukevan messinkisen kynttiläjalan ja ojensi sen kumartaen Marcialle.

"Kiitos", virkkoi Marcia.

Hän pysähtyi mennessään hetkeksi portaiden käänteeseen ja katseli hymyillen alas.

"_Buona notte_, Signor Siberti", hän sopersi.

Sybert hymyili hänelle portaiden juurelta.

"_Buona notte_, signorina. Kauniita unia!"

Kuullessaan ääniä Mrs. Copleyn huoneesta, Marcia pysähtyi kysyäkseen setänsä vointia. Hän tapasi siellä tätinsä ja Grantonin avonaisten matka-arkkujen ääressä; vaatesäiliöt oli tyhjennetty, ja niiden sisältö levitetty ympäri huonetta.

"Herranen aika, täti Katherine!" hän huudahti hämmästyksissään. "Mitä _hullua_ teette? Kellohan on yksi."

"Me _pakkaamme_, rakkaani."

Marcia istahti sängylle purskahtaen nauruun. "Täti Katherine, jos en tietäisi asian oikeata laitaa, luulisin voivani vannoa, että olet synnynnäinen Copley."

Mrs. Copley nosti päänsä etsien jotakin vaatetta, jonka laskisi arkkuun. Hän heitti nuhtelevan katseen tyttöön. "En käsitä, Marcia, miten voit olla noin ajattelematon kaiken sen jälkeen, mitä tänä iltana olemme kokeneet, ja kun lisäksi setäsi makaa haavoitettuna viereisessä huoneessa! Vain yksi mahdollisuus sadasta oli, että emme nyt kaikki makaa hengettöminä. En voi päästä rauhaan, ennenkuin olemme kunnialla päässeet takaisin New Yorkin turvallisille kaduille. Olepa nyt ystävällinen ja anna minulle nuo tavarat tuolta tuolilta." Hän osoitti kasaa, joka sisälsi valikoiman kirjavia nauhoja, pitsejä ja hansikkaita.

Marcia ei taaskaan voinut pidättää nauruaan. "Täti Katherine, kyllä minä tiedän, että nyt ei sopisi nauraa, mutta en voi hillitä itseäni. Sinä olet niin puuhakas. Minun mieleeni ei olisi milloinkaan juolahtanut ruveta pakkaamaan tänä yönä."

"Ensi työksemme huomenna matkustamme Roomaan, ja kun meillä on vain Granton apunamme, emme saa hetkeäkään hukata. Saatoimme varsin hyvin alkaa nyt, kun odotamme lääkäriä -- hänen pitäisi muuten oikeastaan jo olla täällä", hän lisäsi levottomana. "Miksi hän viipyy näin kauan? On kulunut jo tunti siitä kuin lähetimme häntä hakemaan."

"Palestrinaan on neljä mailia, täti Katherine. Etkä saa unohtaa, että on keskiyö; mies varmaan nukkui kaikessa rauhassa vuoteessaan. Kestää vielä vähintäin puoli tuntia, ennenkuin hän on täällä."

"Niin -- olet oikeassa" -- myönsi Mrs. Copley ja kumartui taas pakkaamaan -- "mutta en voi mitään sille, että olen hermostunut! Tämänkaltaisen kokemuksen jälkeen epäilee kaikkia. Olen tosiaan sangen levoton setäsi käden vuoksi; hän ei itse piittaa siitä mitään, mutta siitä saattaa tulla vakavampi asia, kuin voimme uskoakaan. Tuollaisesta haavasta voi hyvin helposti saada jäykkäkouristuksen tai verenmyrkytyksen. En rauhoitu sen suhteen ennenkuin pääsemme Roomaan neuvottelemaan jonkun amerikkalaisen lääkärin kanssa."

"Saanko mennä hänen luokseen?" Marcia kysyi, "vai nukkuuko hän?"

"Ei, hän on kyllä hereillä; mutta sinä et saa kiihdyttää häntä."

Marcia naputti hiljaa Mr. Copleyn ovelle ja astui sisään. Setä makasi tyynyjen varassa käsivarsi siteessä. Marcia tuli lattian poikki hänen luokseen ja istuutui vuoteen reunalle. "Miten ikävää, setä Howard", hän virkkoi.

"Oh, ei tästä kannata pitää melua. Pääsin mielestäni sangen vähällä."

"En tarkoita yksin sinun käsivarttasi, vaan yleensä kaikkea."

"Hm", hymähti Copley sulkien silmänsä.

"Mutta sittenkin", Marcia jatkoi, "saattaa olla parasta, että kävi näin. Italialaiset eivät ymmärrä sinua. Luulen, että kaksi niin erilaista rotua ei milloinkaan voi oppia ymmärtämään toisiaan."

Copley avasi silmänsä hymyillen leikillisesti. "Tämä on melkein kuin jonkun koomillisen oopperan loppu. Minusta tuntuu, että ennenkuin esirippu laskee, on minun mentävä lyömään kättä rosvojen kanssa ja käytävä kumartamaan yleisölle."

"Sinulla on paljon tehtävää Amerikassa, ja siellä osataan panna arvoa työllesi."

"Luulenpa, että ostan huvipurren ja rupean harrastamaan purjehtimista, kuten tätisi ehdottaa. Voisin perehtyä siihen -- jos minulla vain olisi kapteeni."

Marcia istui vaiti hetken aikaa katsellen setänsä hienopiirteisiä, tuntehikkaita kasvoja.

"Setä Howard", Marcia lausui hitaasti. "Minun mielipiteeni on, että kaikki hyvä, mitä sinä toimitat, on maailman suuressa tilikirjassa tulopuolella, ja se auttaa osaltaan aivan yhtä paljon taistelussa pahaa vastaan, joko sitten ihmiset sen tietävät tai eivät. Sinä voit lähteä pois, ja jättää kaikki jälkeesi saamatta koskaan kiitosta töistäsi, mutta niiden positiivinen vaikutus on sittenkin olemassa."

Setä hymyili jälleen.

"Luulen, että tuo on liian ihanteellista filosofiaa nykypolven oloissa. Elämme materialistista aikaa, ja tarvitaan jotain voimakkaampaa kuin hyvää tahtoa, että voisi jättää siihen hiukan jälkeä. Alan uskoa, että en ole syntynyt maailman parantajaksi. Monet miehet harrastavat nuoruudessaan uudistuksia, mutta minä alan saavuttaa iän, jolloin ilta klubissa ja erinomainen päivällinen on paras lievitys sekä omiin että toisten murheisiin."

Marcian kasvot synkistyivät ja hän loi ääneti katseensa alas.

Hetken kuluttua Copley kysäsi: "Missä Sybert on, Marcia?"

"Luulen, että hän odottaa alhaalla lääkäriä."

"Ah!" huoahti Copley.

Marcia vaipui vuoteen viereen polvilleen. "Setä Howard", hän kuiskasi, "tahtoisin kertoa sinulle jotain -- minä aion mennä naimisiin Sybertin kanssa."

Copley kohottautui kyynärpäänsä varaan ja tuijotti Marciaan.

"Sinä aiot mennä naimisiin Sybertin kanssa?" hän kertasi epäilevästi.

"Niin, setä"; hän hymyili. --"Hän pyysi minua."

"Sybert!" toisti Copley hämmästyksestä nauraen. "Pyhä Fransiskus! Mikä nyt on asiat muuttanut?"

"Luulin sinun iloitsevan siitä", Marcia virkkoi ääni vähän väristen.

Copley ojensi kätensä Marcialle. "Rakas tyttöni, ei mikään olisi voinut minua enemmän ilahduttaa. Hän on hienoin mies, mitä milloinkaan olen tuntenut ja alan uskoa, että sinä olet hienoin tyttö. Mutta -- hyvänen aika, Marcia! Minä mahdan olla sokea ja kuuro ja mykkä. Olin aivan siinä luulossa, että ette sietäneet toisianne."

"Olemme muuttaneet mieltämme", Marcia vastasi; "ja halusin kertoa tämän sinulle, koska arvelin, että se tekisi sinulle hyvää."

"Sen se tekee, Marcia", setä virkkoi sydämellisesti. "Tästä vuodesta on sittenkin ollut jotain hyötyä; olen iloinen Sybertin puolesta, että hän sai tämän nyt juuri; mies parka, hän on kokenut suuremman pettymyksen kuin minä."

Marcia puristi kiitollisena setänsä kättä; samassa astui täti sisään syli täynnä vaatteita.

"Howard", hän kysyi, "annanko Grantonin panna lämpimät flanellipaitasi matka-arkkuun, vai tarvitsetko niitä laivalla?"

Copley yritti kärsimättömästi kohauttaa olkapäitään, mutta käsivarren siteet eivät sitä sallineet.

"On ehkä parempi jättää ne esille", virkkoi hänen vaimonsa, "onhan nyt kyllä kesäkuu, mutta heinäkuussakin saattaa merimatka olla sangen kylmä."

Copley kääntyi kyljelleen ja tempoi taas käärettään.

"Voi, herran tähden! Katherine", hän tuskitteli, "pakkaa ne, heitä ne menemään, polta ne, tee mitä ikinä haluat."

Mrs. Copley tuli vuoteen viereen ja kumartui levottomana miehensä puoleen. "Mikä sinun on, rakkaani? Onko kätesi hyvin kipeä? Ethän usko", hän samassa pelästyneenä kysyi, "että tikari oli myrkytetty, ethän?"

"Herran nimessä, en!" vastasi Copley nauraen. "Kaksisataa vuotta sitten harrastettiin myrkytettyjä tikareita -- tämä on vain pieni naarmu, älä ole levoton sen tähden, Katherine. Jatka vain pakkaamistasi -- olisi ikävä, jos emme joutuisi ensimmäiseen laivaan."

Mrs. Copley kohenteli miehensä tyynyjä ja kääntyi sitten lähtemään. "Marcia", hän virkkoi mennessään, "mene nukkumaan, lapseni. Et muuten jaksa mitään huomenna -- älä enää puhele setäsi kanssa. Pelkään, että kiihdytät häntä."

Marcia kumartui setänsä puoleen painaen keveän suutelon hänen otsalleen. "Hyvää yötä", hän kuiskasi. "Toivottavasti voit paremmin aamulla", näin sanoen hän kääntyi menemään omaan huoneeseensa.

Siellä hän istuutui lepotuolille avonaisen ikkunan ääreen ja työnsi musliiniverhot syrjään. Kuu paistoi alhaalla, läntisellä taivaalla, Rooman yläpuolella. Kevyt yötuuli puhalteli, ja ilma tuntui viileältä, niinkuin aina ennen päivänkoittoa. Marcia kiersi vaipan ympärilleen ja istui katsellen ulos; alhaalta kuului sotilaiden jalkojen töminää, ja Marcia muisteli kuluneen, pitkän päivän vaiheita. Hänen herätessään aamulla oli kaikki ollut kuten tavallisestikin, ja nyt oli kaikki muuttunut. Tämä oli viimeinen yö huvilalla, ja Marcian sydän oli samalla kertaa täynnä onnea ja surua -- surua sedän, Laurence Sybertin ja talonpoika raukkojen vuoksi. Oli jälleen aito italialainen tunnelma -- kauneutta, kuutamoa ja rakkautta ja niiden keskellä surua, kuolemaa ja pettymystä. Marcialla oli paljon ajateltavaa, mutta hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Hiukan huoahtaen, mutta samalla onnesta hymyillen hän painoi päänsä pieluksille ja vaipui uneen.

XXVI Luku.

Marcia heräsi päivän koittoon, kun aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä. Hän hypähti hämmästyneenä seisomaan huomatessaan makaavansa lepotuolissa valkea iltapuku yllään. Samassa välähti hänen mieleensä muisto edellisen päivän tapahtumista. Lattialla oli lasinsirpaleita, ja vastakkaisella seinällä näkyi ruusukiehkuroiden välissä musta pilkku, joka osoitti, mihin Pietron harhalaukaus oli sattunut. Pengermän reunalla, juuri Marcian ikkunoiden alla istui kaksi sotilasta innokkaasti arpapeliin syventyneinä. Tuo näky oli ihmeen epätodellinen. Marcia astui parvekkeen avonaiselle ovelle ja hengitti syvään ihanaa, raikasta aamu-ilmaa. Kaukana lännessä Rooma vielä nukkui, mutta Sabine-vuoristossa joka ainoa huippu hehkui pehmeän vaaleanpunaisena, ja aurinko, joka juuri oli noussut, loisti kuin kirkas sädekehä vanhan luostarin yllä. Uusi päivä, lupauksista rikas oli koittanut.

Mutta samassa Marcian ajatukset palautuivat etäisestä näköpiiristä jokapäiväisempiin asioihin. Ruusujen ja aamukasteen tuoksuun sekoittui selvä kiehuvan kahvin haju. Marcia tunnusteli nenällään ja mietti. Joku keitti kahvia sotilaille, joiden piti vaihtua "Ave Mariaa" soitettaessa. Hän tuumi kuka mahdollisesti oli kokkina. Ei ainakaan Granton. Sotilaat olivat italialaisia, ja hänen puolestaan he saisivat vaikka kuolla nälkään matkalla Palestrinaan. Täti se ei liioin ollut. Luultavasti hän ei edes tiennyt, miten kahvia valmistetaan. Ei myöskään setä Howard, sillä hän ei kyennyt mihinkään haavoitettuine käsivarsineen. Entä Melvillet! He taas eivät tienneet missä talon keittiö oli. Hän lopetti tuumiskelunsa vaihtamalla iltapukunsa kirkkaan siniseen musliinileninkiin, ja pikainen katse peiliin hänen hiipiessään varpaisillaan huoneesta, kertoi, että kevyt kalvakkuus, joka johtui ainoastaan kolmen tunnin yölevosta, oli sangen pukeva. Hän meni hiljaa alakertaan, kulki hämärän käytävän poikki, ja pysähtyi hetkeksi ulkohallin ovelle; tahtomattaankin hänen katseensa kiintyi paikkaan salin ikkunan alla. Matto oli pantu jälleen paikoilleen ja kaikki oli tavallisessa järjestyksessä. Marcia tunsi kiitollisuutta mielessään; nyt voi helpommin unohtaa koko asian.

Hän lähestyi hiljaa keittiötä ja pysähtyi tutkivin katsein kynnykselle. Avara huone kivilattioineen ja nokisine kattohirsineen, oli aina pimeä, mutta etenkin juuri auringon nousun aikaan, sen syvään holvatut ikkunat olivat näet länteen päin. Etäisimmässä, pimeimmässä nurkassa, suuren, tiilikivistä muuratun hellan ääressä seisoi joku selkä oveen päin, ja Marcia tunsi sydämensä alkavan kiivaasti sykkiä. Hän seisoi jonkun aikaa aivan hiljaa, ja katseli Sybertiä; hän tahtoi hypnotisoida hänet kääntymään; mutta ennenkuin hän oikein ehti ruveta tuumaansa toteuttamaan, oli Sybert tarttunut kohennusraudan väärään päähän ja pudottanut sen käsistään. Olisi vaikea kääntää italialaista voimasanaa, joka pääsi hänen huuliltaan. Marcia rupesi nauraa hihittämään ovella, ja silloin Sybert käännähti ympäri.

"Se ei ollut kauniisti tehty", hän virkahti. "En olisi sanonut niin rumaa sanaa, jos olisin tiennyt sinun kuulevan."

"Tiedätkö, mitä teemme Geraldille, kun hän kiroaa italiankielellä?"

Sybert pudisti päätään.

"Me pesemme hänen suunsa saippualla."

"Toivottavasti se ei tapahdu usein", lausui Sybert ollen kauhistuvinaan.

"Hän puhuu sangen sujuvasti italiankieltä -- melkein yhtä sujuvasti kuin sinä."

"Emmekö jo vaihtaisi puheenainetta?"

"Sangen mielelläni", virkkoi Marcia, tullen keskellä lattiaa olevan suuren pöydän vastakkaiselle puolelle. "Mistä puhuisimme?"

"Emme ole vielä sanoneet hyvää huomenta toisillemme."

Marcia niiasi syvään. "Hyvää huomenta, Mr. Sybert."

"Mr. Sybert! Et kai ole muuttanut mieltäsi yön kuluessa, ethän?"

Marcian silmät vakuuttivat paremmin kuin sanat. "Ee-en."

"Mitä et?"

"Sir!" nauroi Marcia.

Sybert kiersi pöydän, tullen Marcian luo ja katsoi häntä suoraan silmiin kädet housun taskuissa.

"Sinä et ole milloinkaan lausunut minun nimeäni. Mahdatko tietää mikä se on?"

Marcia kuiskasi hiljaa hänen nimensä.

"Sano kovempaa."

"Se kuulostaa niin tuttavalliselta", intti Marcia, painautuen seinää vasten silmät ja suu naurussa. "Sinä olet niin -- niin vanha jo -- aivan kuin setä Howard."

"Niin, kyllähän sinä olet sangen nuori, mutta ei sinun tarvitse siitä noin ylvästellä. On niitä muitakin nuoria."

"Kolmekymmentäviisi vuotta!" virkkoi Marcia pudistellen ihmetellen päätään.

"Älä puhu mitään. Sehän on erinomainen ikä. Saan juuri parahiksi sinut tottelemaan. Niin, älä naura; aion ankarasti noudattaa sitä periaatetta. Ja alotan heti paikalla." Hän asetti kädet ristiin rinnalleen, rypistäen otsansa tuiman näköiseksi, mutta huulilla leikki samalla kertaa ilveilevä, veitikkamainen, ymmärtävä ja ystävällinen hymy -- se oli kuin yhdistelmä kaikista hänen edellisistä hymyilyistään. "Rakas neitiseni, nyt on kysymys, tiedätkö vai et, sen miehen nimen, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin. Tule tänne ja kerro minulle; sano ääneen!"

Marcia katsoi häneen näyttäen muka kiusaantuneelta. Sitten hän loi silmänsä ympäri huonetta ikäänkuin miettisi asiaa, painoi sitten katseensa maahan ja lausui:

"Laurence."

Sybert veti hänet luokseen.

"Kahvi kiehuu hellalle!" huusi Marcia.

"Anna minulle aamusuukko."

"Kahvi kiehuu hellalle."

"Kiehukoon vaan!"

Kahvi valui äkäisesti sähisten hellalle, ja Marcia oli niin tuskissaan sen vuoksi, ettei hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään muuhun sillä hetkellä. Sybert nosti silloin taitamattomasti kahvipannun tulelta, Marcia sieppasi leipätarjottimen ja lennähti sitten ovelle. Sybert sai hänet kiinni eteissalissa.

"Kyllä nyt tiedän, miksi panit pois Mariettan", hän huudahti.

"Minkävuoksi?"

"Jos minä olisin valkolakkinen, parrakas, ranskalainen kokki, ja sinä olisit pieni, mustasilmäinen, italialainen lastenhoitaja kultaisine korvarenkaineen, niin päästäisin sangen usein keitokseni kiehumaan hellalle."

Marcia nauroi. "Ja minä antaisin luultavasti pienen pojan, jota minun olisi pidettävä silmällä, pudota kaiteen yli ja katkaista etuhampaansa, sillä aikaa kuin itse istuisin portailla hymyilemässä sinulle."

"Ja silloin meidät riistettäisiin erilleen -- _siinä_ oli murhenäytelmä!" Sybert virkkoi osaaottavaisesti. "En käsittänyt sitä ennen. Näyttää olevan niin, että ihmisen täytyy itse kärsiä, ennenkuin hän osaa panna arvoa toisten kärsimyksille."

"Valkolakkisella, ranskalaisella kokilla on venyvä sydän."

"Hm", hymähti Sybert, "niin on pienillä, mustasilmäisillä, italialaisilla lastenhoitajillakin -- olen iloinen, että sinä et ole italialainen lastenhoitaja, Marcia."

"Ja minä iloitsen, että sinä et ole ranskalainen kokki -- Laurence." Hän nauroi hilpeästi. "Kerro minulle eräs asia!"

"Mitä ikänä haluat tietää."

"Oletko milloinkaan rakastanut kreivitär Torrenieria?"

"Kuvittelin jotain sellaista yhdeksän, kymmenen vuotta sitten. Mutta Luojan kiitos, hän etsi kreiviä."

"Onneksi hän löysi hänet", huoahti Marcia.

He kulkivat pengermän poikki pienen pöydän luo, joka edellisen illan jäljiltä oli lehtokäytävän kulmassa -- Marciasta tuntui kuin siitä olisi kulunut kokonainen vuosisata. -- Eräs vahtisotilaista nousi heidän lähestyessään nopeasti, ja tuli kohteliaasti kumartaen Marcian luo. "Sallikaa, signorina", hän virkkoi ottaen tarjottimen hänen kädestään. Marcia hymyili ystävällisesti ja lausui hänelle "_Grazia tanto_." Nuo italialaiset olivat niin kohteliaita ja hyväsydämisiä! Kun kahvikupit oli tuotu, kattoi Marcia pöydän ja kaatoi sitten kahvia aivan yhtä juhlallisesti, kuin emännöisi hän iltakutsuissa. Sotilaiden pyynnöstä he jäivät molemmat aterioimaan heidän kanssaan. Marcia ei milloinkaan voinut unohtaa tuota kahvinjuontia pengermällä, auringon noustessa -- se oli Villa Vivalantin viimeinen palvelus seuraelämälle.

Marcia kuunteli ääneti ja ihmeissään Sybertin keskustelua noiden miesten kanssa. Hän tunsi mielessään, että hänen oli opittava tuntemaan Sybert vielä paljon paremmin, hänen luonteensa tuntui Marciasta entistään salaperäisemmältä. Hän pakinoi tuttavallisesti sotilaiden kanssa, aivan kuin olisi tuntenut heidät koko elämänsä. Hän osasi täydellisesti asettua heidän kannalleen, hän oli niin sydämellinen, ystävällinen ja toverillinen, ettei Marcia ollut milloinkaan nähnyt hänen kohtelevan sillä tavalla edes läheisimpiä ystäviään lähetystössä. Eräs sotilas, huomatessaan Marcian ihmettelevän katseen, kertoi, että signore oli valvonut koko yön keskustellen vuorotellen heidän kanssaan, heidän pitäessään vahtia lehtokäytävillä, ja hän lisäsi, että tuo signore oli oikea _galantuomo_ -- gentleman ja kunnon mies.

"Mistä hän puhui teille?" Marcia kysyi.

"Kaikenlaisista asioista", vastasi mies. "Italiasta, ihmisten kärsimyksistä, papeista, Sicilian viinistä, kuninkaasta, Camorrasta ja (hän näytti joutuvan hiukan hämilleen) meidän mielitietyistämme. Hän ei ole niinkuin muut ulkomaalaiset, tämä signore; hän ymmärtää. Hän on kunnon mies."

Ja sitten tuo nuori sotilas hyvin avomielisesti alkoi kertoa Marcialle omasta lemmitystään. Hänen nimensä oli Lucia, ja hän oli kotoisin Luccasta. Hän odotti siellä, kunnes poika ehtisi suorittaa asevelvollisuutensa, jonka jälkeen he menisivät naimisiin ja perustaisivat puuveistoksien myymälän Firenzeen. Hän valmistaisi puuveistoksia ja möisi niitä sitten ulkomaalaisille -- sellainen oli hänen elinkeinonsa. Se olikin hauska ammatti; hän oli oppinut sitä Sveitsissä oikein perusteellisesti. Signorina voisi itse nähdä, jos joskus sattuisi käymään Firenzessä. Miten kauan hänen vielä täytyi olla sotaväessä? Neljä kuukautta, ja sitten! -- Hän käänsi silmänsä sinnepäin, missä arveli Luccan sijaitsevan.

Marcia hymyili ymmärtävästi. Lucia oli kaunis nimi hänen mielestään.

"Eikö olekin?" mies virkkoi ihastuksissaan. Mutta näkisipä signorina Lucian itsen! Häneltä puuttui sanoja kuvaamaan häntä. "Santa Lucia", hän hyräili hiljaa.