Part 23

"Huomaatteko, että tämä huone ei ole hullumpi tässä valaistuksessa", hän virkahti Marcialle. "Tuokin vanha hirviö tuolla ylhäällä", hän osoitti Baccusta, joka lepäili viinilehvien keskellä, "näyttää näin kuutamossa vaikkapa Michelangelon työltä, kun se taas päivänvalossa ei ole edes Carlo Dolcin arvoinen."

Marcia katseli Sybertiä suurin silmin. Mitä hän saattoi ajatella, kun ryhtyi tällaisessa tilanteessa lausumaan taidearvosteluja? Marcia ei vielä milloinkaan ollut kuullut hänen osoittavan pienintäkään harrastusta tuohon asiaan. Hän oli jo niin kauan jännittänyt hermojansa ja koettanut peittää mielenjärkytystään, että hänen itsehillitsemiskykynsä oli pian lopussa. Ja nyt Sybert vielä rupesi näyttelemään noin ennenkuulumattomalla tavalla! Marcia katsoi hänen ohitseen paatsamien synkkiin varjoihin, ja hän värisi ajatellessaan mitä niiden pimentoon saattoi kätkeytyä. Samassa Sybert astui parvekkeelle.

"Mr. Sybert!" huudahti Marcia säikähtyneenä. "He saattavat pitää meitä silmällä. Tulkaa takaisin."

Sybert nauroi ja istuutui sivuttain rautakaiteelle. "Jos he tarkastelevat meitä, niin he epäilemättä ihmettelevät, miksi me niin huolellisesti suljemme talon. Me viivymme täällä hetken ja annamme heidän nähdä, ettemme aavista mitään pahaa; me suljemme luukut vain vedon vuoksi, emmekä suinkaan murtovarkaiden takia."

"He ampuvat teidät", läähätti Marcia luoden katseensa hänen valkeaan kesäpukuunsa, joka kuunvalossa oli mainio maalitaulu.

"Loruja, Miss Marcia! He eivät osuisi minuun vaikka koettaisivatkin." Hän arvioi katseellaan matkan lehtokäytävälle. "Ei ole sitä paitsi mitään pelkoa, että he yrittäisivät. He eivät panisi alttiiksi koko puuhaansa saadakseen vain minut; en ole kuningas Umberto. He eivät vihaa minua kylliksi." Hän nojautui eteenpäin naurahtaen taas. "Tulkaa tänne, Miss Marcia ja puhukaa minulle jotain. Näyttäkää minulle kuinka rohkea olette."

Marcia painautui seinää vasten. "En ole rohkea. Mr. Sybert, pyydän teitä, tulkaa pois. Meidän täytyy mennä kertomaan setä Howardille mitä olemme kuulleet."

Jos Sybert oli Marcialle tänä iltana arvoitus, ei hän käsittänyt itse itseään sen paremmin. Hän jännitti itseänsä vielä enemmän kuin Marcia. Hän oli vannonut, ettei enää tapaisi tyttöä, ja tänä iltana hän oli ollut niin heikko, ettei saattanut vastustaa kiusausta; hän oli luvannut, ettei puhuisi Marcialle ja päättänyt tarkasti peittää tunteensa, ja nyt hän huomasi joutuneensa mitä läheisimpiin suhteisiin tytön kanssa. Heillä oli yhteinen salaisuus; he olivat samassa vaarassa. Oli mahdollista, että hänet murhattaisiin tänä yönä. Camorristit olivat jo ennenkin yrittäneet sitä; tällä kertaa he saattoivat onnistua. Itse asiassa hän ei siitä välittänyt, pikemminkin hän oli siitä hyvillään. Kaikki hänen halunsa olivat kuolleet; hänellä ei ollut mitään, minkä eteen elää, ja se teki hänet uhkarohkeaksi. Hän luuli Marcian rakastavan toista, mutta siitä huolimatta hän hämärästi tunsi omaavansa vaikutusvaltaa tyttöön. Ainakin kerran, hän mietti itsekseen, ennenkuin Marcia palaisi omansa luo, täytyisi hänen tunnustaa hänen voimansa; tytön täytyisi taivuttaa tahtonsa hänen mukaansa. Hän tiesi, että Marcia pelkäsi, mutta hänen piti voittaa pelkonsa. Hänen täytyi tulla ulos kuutamoon ja seisoa hänen, Sybertin vieressä, käsi kädessä, suoraan paatsamalehdon synkkien varjojen edessä.

Hän kumartui eteenpäin ja katseli tyttöä, hänen seisoessaan siinä valkeassa iltapuvussaan, joka erottautui jyrkästi seinän tummaa väriä vasten, tukka ympäröi pehmeänä ja kiiltävänä hänen kasvojaan, ja hänen harmaat silmänsä olivat suurina pelosta ja hämmästyksestä.

Sybert ojensi kätensä häntä kohden. "Marcia", hän kuiskasi kiihkeästi. "Tulkaa tänne, Marcia. Tulkaa tänne ulos, ja seisokaa minun rinnallani, taikka muuten luulen, että olette pelkuri."

Marcia kääntyi sivuttain väristen pelosta ja painoi kasvonsa seinää vasten. Mitä, jos he ampuisivat Sybertin takaapäin hänen istuessaan tuossa?

Äkkiä Sybert malttoi mielensä ja hypähti anteeksipyytäen tytön luo. "Oh, suokaa anteeksi, Miss Marcia; ei ollut tarkoitukseni pelottaa teitä. En itse tiedä, mitä puhun."

Hän alkoi sulkea etäisempiä ovia ja ikkunaluukkuja. Tullessaan Marcian kohdalle, hän katsahti tyttöön. Hän seisoi silmät kiinni, eikä liikahtanutkaan. Sybert sulki viimeisen luukun, asetti salvan sen eteen, ja nyt he seisoivat molemmat ääneti pimeässä. Marcia taisteli, koettaen tukahuttaa pelkonsa. "Luulen, että olette pelkuri", nuo sanat soivat hänen korvissaan. Hän oli sinä päivänä kestänyt jo paljon, aina siitä hetkestä alkaen, kun tapasi miehen nukkumassa ruohikossa; ja nyt, kun hän avasi silmänsä ja joka puolella oli pimeä, valtasi hänet yht'äkkiä samanlainen kauhun tunne, kuin silloin vanhassa viinikellarissa. Tuo pelko ei kohdistunut mihinkään erikoiseen asiaan; näkyvän vaaran edessä hän kyllä saattaisi olla yhtä rohkea kuin kuka muu hyvänsä. Se oli pikemminkin rajua, järjetöntä mielenliikutusta, jota hänen kiihtynyt ja ylenmäärin rasittunut hermostonsa ei voinut vastustaa. Hän ojensi kätensä ja kosketti Sybertiä, saadakseen varmuuden, että hän ei ollut lähtenyt pois. Seuraavassa hetkessä hän ei enää voinut hillitä itseään. "Minua pelottaa", hän nyyhkytti ja tarrautui kiinni Sybertiin.

Marcia tunsi Sybertin kiertävän käsivartensa hänen ympärilleen. "Marcia! Pieni, rakas tyttöni. Sinun ei tarvitse mitään pelätä. Kun he huomaavat, että olemme varuillamme, eivät he uskalla meitä ahdistaa. Ei kukaan voi tehdä sinulle pahaa." Hän puhui aivan kuin Geraldille, Marciaa olisi naurattanut, jos hän vain olisi voinut tukahduttaa itkunsa. Sitten Sybert äkkiä puristi hänet lujasti rintaansa vasten. "Marcia", hän kuiskasi käheästi, "Marcia", ja hän kumartui tytön puoleen, kunnes kosketti hänen huuliaan. He seisoivat hetken liikkumatta; sitten Marcia äkkiä tunsi hänen jäykistyvän päästäessään hänet irti ja hellästi irroittaessaan hänen kätensä. He hapuilivat pimeässä halliin vaihtamatta sanaakaan, ja katsahtamatta toisiinsa. Molemmat olivat hämillään. Marcian silmissä kimalteli vielä kyyneleitä, mutta hänen poskensa olivat tulipunaiset. Ja Sybert oli tavallistaankin kalpeampi.

Hän astui salin ovelle. "Hoi, Copley", hän virkkoi matalalla äänellä. "Joko pian olet valmis? Tahtoisin kertoa sinulle jotain."

Copley liikahti hiukan, mutta ei katsahtanutkaan häneen. "Sh -- tässä on jännittävä kohta. Olemme tasoissa ja vain yksi peli on jälellä. Tulen tuossa paikassa."

Marcia istahti tuolille. He olivat nyt toisella puolen taloa, ja siinä samassa oli hänen pelkonsa haihtunut. Kaikki oli kuin pois pyyhitty hänen mielestään paitsi se, mikä juuri oli tapahtunut. Hänen tunteensa ja ajatuksensa riehuivat sekaisina; vain yksi asia oli hänelle selvä. Hän oli painautunut Sybertin syliin ja Sybert oli suudellut häntä; ja sitten -- Sybert oli irroittanut hänen kätensä. Tuota ajatellessaan hän sulki silmänsä ja liikahti tuskallisesti.

Eteissalin toisessa päässä Sybert asteli edes takaisin sytyttäen savukkeen toisensa jälkeen ja viskaten ne taas pois järjestäin. Hänkin soimasi itseään katkerasti. Hän oli peloittanut Marcian, vaikka tyttö ilmankin oli hermojännityksestä aivan suunniltaan; hän oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta silloin, kun Marcia ei itse tiennyt, mitä teki; hän tiesi, että tyttö oli kihloissa Paul Dessartin kanssa, eikä hän kuitenkaan käyttäytynyt kuten gentlemanin sopii. Katsahtaen nopeasti salin puoleen, hän heitti pois savukkeensa, astui eteissalin poikki ja istuutui tuolille Marcian viereen. Tyttö vetäytyi äkisti taapäin, ja Sybert kumartui eteenpäin kyynärpäät polvien varassa ja tuijotti lattian kuvioihin.

"Marcia", hän virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä, "minä rakastan teitä. Tiedän, että ette välitä minusta; tehän olette toisen oma. En aikonut tavata teitä enää; ja ennen kaikkea, en aikonut tunnustaa teille rakkauttani. Minulla ei olisi ollut oikeutta käyttää hyväkseni hetkeä, jolloin te ette voinut hillitä itseänne, mutta -- en saattanut muuta; en ole niin vahva kuin luulin olevani. Pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi ja unohtakaa mikä äsken tapahtui."

Marcia veti syvään henkeään ja sulki silmänsä. Hänen kurkkunsa tuntui äkkiä kuumalta ja kuivalta. Ilon väristys kulki hänen lävitseen, ja hänestä tuntui, että nyt hän kestäisi mitä hyvänsä. Hänen tarvitsisi sanoa vain 'en ole toisen oma', ja kaikki muuttuisi hyväksi. Hän kohotti päänsä ja katsoi suoraan Sybertin syvämietteisiin silmiin. Ja tällä kertaa Sybertin vuorostaan täytyi painaa katseensa maahan.

"Mr. Sybert --" Marcia kuiskasi.

Samassa lankesi varjo heidän välilleen, ja he hypähtivät molemmat seisomaan hämmästyksestä huudahtaen. Heidän edessään seisoi mies, niin äkkiä, kuin olisi hän noussut maan alta tai pudonnut taivaasta. Hän oli lyhytkasvuinen ja tanakka ja hänen kasvoillaan oli kova ilme; hänen yllään oli avara, valkea paita ja vyötäisillä punainen vyö, ja vaikka paita oli kaulasta kiinni, luuli Marcia kuitenkin selvästi eroittavansa hänen ruskeaan ihoonsa tatuoidun krusifiksin.

"Tuo on tatuoitu mies", hän läähätti, mutta tuntiessaan Sybertin hillitsevän otteen käsivarressaan, hän rauhoittui.

Mies otti kohteliaasti kumartaen lakin päästään ja hymyili tunkeilevasti.

"_Buona sera_, signorina", hän soperteli. "_Buona sera_, te köyhäin ystävä. Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä, mutta asiani on sangen tärkeä, _molto urgente_."

"Mitä tahdotte?" Sybert kysyi terävästi.

"Minulla on asiaa Signor Copleylle."

"Mitä nyt? Hakeeko joku minua?" kysyi Copley, joka juuri oli tullut ovelle. "Vai niin, tekö ystäväiseni", hän lisäsi italiankielellä, "millä voin teitä auttaa?"

"Setä Howard, älä puhu hänelle! Hän on juuri tuo tatuoitu mies", huusi Marcia. "Tässä on salajuoni. Hän tahtoo tappaa sinut."

Kevyt hymy levisi Mr. Copleyn kasvoille hänen katsoessaan vierastaan.

"Tahdon puhua yksin signorelle, kahden kesken hänen kanssaan, sangen tähdellisistä asioista", intti mies, katsellen uhkaavasti toisesta toiseen. Hän ei ymmärtänyt vierasta kieltä, jota he käyttivät, ja tunsi, että heillä oli siitä hyötyä.

"Älä päästä häntä kahden kesken puheillesi", varoitti Sybert. "Hän on vaarallinen."

"Kas niin, mitä haluatte?" Copley kysyi päättäväisesti. "Sanokaa tässä, mitä teillä on puhuttavaa."

Mies katsahti Marciaan ja Sybertiin, kohautti sitten aito italialaiseen tapaan olkapäitään ja kääntyi Copleyn puoleen.

"Tahdon takaisin köyhien ihmisten rahan", hän virkkoi.

"Köyhien rahan? Minulla ei ole mitään köyhien rahaa."

"_Si, si_, signore. Ne rahat, jotka varastitte köyhien suista, -- vehnärahat."

Marcia säpsähti kuullessaan sanan 'vehnä'. Hänestä tuntui, että se seuraisi häntä aina kuolemaan asti.

"Ah! Vai vehnärahat? No niin, hyvä ystävä, mutta ne sattuvatkin olemaan minun omaisuuttani. En ole varastanut niitä köyhiltä. Ostin itse vehnää jakaakseni sen köyhille ja möin sen puolta halvemmalla, kuin mitä itse olin siitä maksanut; ja saamillani rahoilla aion ostaa lisää viljaa. Mutta kyllä säilytän rahat väliajan omassa tallessani."

"Te ette enää tunne minua, signore, mutta minä kyllä muistan teidät. Me olemme tavanneet kerran Napolissa."

Copley kumarsi. "Samassa tilaisuudessa, jossa panetin teidät kahleisiin -- ja jos vielä vaivaatte minua, saan saman ilon toisen kerran."

"Olen tullut perimään rahoja."

"Voi teitä tyhmää! Luuletteko, että kuljen ympäri kantaen tuhatta liiraa taskussani? Rahat ovat Roomassa, _Banca l'Italiassa_. Voitte käydä siellä, jos haluatte."

Mies pani sormet suuhunsa ja vihelsi kimakasti.

"Ahaa! Tuo onkin salajuoni, niinkö!" huudahti Copley.

"_Si_, signore. Me olemme liitossa, ja aiomme panna tahtomme täytäntöön."

Hän käännähti muristen, ja ennenkuin Sybert ehti ehkäistä, oli hän vetänyt tikarin vyöltään. Copley nosti kätensä suojellakseen itseään, ja sai iskun olkapäähänsä. Mies ei ennättänyt pistää uudelleen, ennenkuin Sybert oli hänen kimpussaan heittäen hänet maahan kaiteen yli. Samassa hetkessä hyökkäsi paatsamalehdosta noin kuusi miestä juosten pengermän poikki; yksi heistä -- Pietro -- tähtäsi juostessaan varastetulla rihlapyssyllä.

"Peräytykää sisään huvilaan!" Sybert komensi, "ja sulkekaa salin ikkunaluukut."

Hän juoksi itsekin talon kynnykselle ja ojensi revolverinsa.

"Te hullut!" hän huusi italialaisille edessään. "Me olemme kaikki aseistettuja. Me ammumme teidät kuin koirat."

Vastaukseksi Pietro laukaisi rihlapyssyn, ja joku yläkerran ikkuna särkyi helisten.

Sybert sulki oven ja veti rautasalvan sen eteen. Hiukan naurahtaen hän silmäili kiihtynyttä ryhmää käytävässä. "Jos tuo on osoitus Pietron tarkka-ampujataidosta, ei meillä ole paljon pelättävää hänen puoleltaan."

Hänen katseensa kulki nopeasti toisesta toiseen. Salissa Marcia läjähytti kiinni ikkunaluukkuja. Mrs. Melville ja Mrs. Copley seisoivat molemmat kalpeina ovella, kykenemättä pelon vuoksi liikahtamaankaan. Copley oli keskellä käytävää, hänen oikea kätensä riippui hervottomana, ja siitä tippui verta lattialle; hän pyysi kovalla äänellä pistooliansa. Melville oli noussut tuolille ja kiskoi kiireissään seinältä vanhoja, neljännentoista vuosisadan aikuisia aseita.

"Pietro on vienyt sinun pistoolisi", virkkoi Sybert. "Mutta minulla on viisi luotia omassani, ja kuudennen miehen varalle meillä on nuo lyijysauvat. Minun olisi pitänyt ampua tuo tatuoitu mies äsken, kun siihen olisi ollut niin hyvä tilaisuus -- hän näyttää olevan joukon johtaja -- mutta saan sen kyllä vastakin tehtyä."

Samassa sateli iskuja ovelle, ja se sai Sybertin uudelleen nauramaan. "Tuo ovi on yhtä vahva kuin talon seinät. Ne saavat hakata sitä vaikka koko yön pääsemättä sisään."

Hyökkääjät tulivat ilmeisesti samaan tulokseen, sillä iskut vaikenivat pian, ja miehet tuntuivat neuvottelevan. Hetken perästä kuului salista lasin helinää, Sybert juoksi sinne, käskien Melvillen vartioida käytävän ikkunoita. Luukut kestivät ensimmäisen sysäyksen, miehet ulkona hengähtivät hetkisen ja työnsivät sitten uusin voimin. He käyttivät nähtävästi apunaan pyssynperää muurinsärkijänä, eikä siinä vahvinkaan sarana voinut kauan pitää puoliaan. Särähtäen murtui luukun toinen puoli, ja lennähti sisään riippuen kiinni vain toisesta saranastaan.

"Sammuttakaa valot", huusi Sybert Marcialle, joka seisoi hänen takanaan, ja samassa hän ampui laukauksen aukosta. Kiroten ja muristen vetäytyivät hyökkääjät hiukan taaksepäin, mutta seuraavassa hetkessä he kohottivat huudon, "_Avanti! Avanti_!" ja hyökkäsivät sisään, camorristi etunenässä, varastettu pistooli kädessään. Sybert tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Mies vaipui hitaasti polvilleen ja kaatui suulleen maahan. Toverit laahasivat hänet pois.

Marcia seisoi pimeässä, aivan lähellä. Hän sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Ensimmäisen kerran eläissään hän näki ihmisen kuolevan, ja tuo näky pöyristytti häntä. Miehet vetäytyivät edemmäksi ikkunan luota, ja sisällä olijat kuulivat heidän neuvottelevan keskenään matalalla, äkäisellä kurkkuäänellä. Samassa helähti hallissa ikkuna, joka oli pengermälle päin, ja taas käytettiin rihlapyssyn perää muurinsärkijänä.

"Ah!" virkkoi Sybert hillitysti ja työnsi revolverin Marcian käteen. "Viekää nopeasti tämä Melvillelle ja tuokaa minulle joku noista terävistä piikeistä. Meidän täytyy uskotella heille, että täällä on täydellinen asevarasto."

Sanaakaan sanomatta Marcia totteli, ja seuraavassa hetkessä kajahteli halli huudoista ja laukauksista. Hän ehti tuskin ojentaa Sybertille kömpelön aseen, kun eräs miehistä ilmestyi salin ikkuna-aukkoon. He olivat ilmeisesti päättäneet jakaa voimansa ja ahdistaa molemmilta haaroilta yht'aikaa. Siinä silmänräpäyksessä sekä Sybert että Marcia tunsivat miehen. Siinä oli Tarquinio, Domenicon, Castel Vivalantin leipurin poika.

"Tarquinio! Hullu! Käänny takaisin!" Sybert huusi.

"Ah-h -- Signor Siberti!" huusi nuori mies tullen häntä kohti tikari kädessä. "Te olette pettänyt meidät!"

Sybert puristi huulensa tiukasti yhteen, ojensi aseensa ja antoi sen kahvalla ankaran iskun suoraan miehen päähän. Tarquinio tupertui suulleen pimeään huoneeseen, ja kuun säteet valaisivat hänen verisiä kasvojaan.

Sybert kumartui hänen ylitseen vapisevin huulin. "Sinä mieletön ihmisparka!" hän mumisi. "Minun täytyi se tehdä."

Samassa Marcia päästi iloisen huudahduksen, joka kajahti läpi huoneiden.

"Kuunnelkaa!"

Syntyi kymmenen sekunnin hiljaisuus, jolloin sekä piiritetyt, että piirittäjät henkeään pidättäen jännittivät kuuloaan. Ei voinut erehtyä äänestä -- kuului huutoa maantien puolelta ja nelistävien hevosten kavioiden kapsetta.

"Sotilaita!" Marcia huusi, ja ikäänkuin he olisivat ymmärtäneet tuon sanan, kuului kuin kaikuna ulkoa:

"_I soldati! I soldati_!"

Seuraavassa hetkessä tuli kaksitoistamiehinen karabinierijoukkue näkyviin; heidän kiiltävät varustuksensa loistivat kuutamossa. Miehet pengermällä heittivät aseensa syöksyen pakosalle, samalla kuin sotilaat hyökkäsivät hevosiltaan ja kiiruhtivat terävine pistimineen heidän jälkeensä puutarhaan.

Sybert kumartui nopeasti Tarquinion puoleen ja laahasi hänet varjoon.

"Elääkö hän?" kuiskasi Marcia.

"Hän on tainnoksissa. Poika parka, hänellä ei ollut käsitystä mistään paremmasta; nuo toiset pitivät häntä narrinaan. On sääli, jos hän nyt joutuu elinijäkseen kaleeriorjaksi."

He heittivät vaatteen miehen yli ja palasivat eteissaliin, jossa ilma oli täynnä ruudin ja savuavien kynttilöiden käryä. Sybert avasi oven selkoselälleen antaen kuunsäteiden tulvia sisään. Ne valaisivat omituisen ryhmän. Heikkona saamastaan haavasta, oli Copley vaipunut nojatuoliin, ja molemmat vanhemmat naiset kumartuivat veren tahraamissa iltapuvuissaan hänen ylitseen. Melvillellä oli kädessään vielä savuava revolveri, ja hänen taskustaan pisti esiin jalokivin koristettu tikari. "Herran tähden, eikö kellään ole viiniä?" huusi hän katsellen avuttomana ympärilleen. Gerald seisoi valkeassa yöpaidassaan paljain jaloin portailla, kirkuen peloissaan; ja Granton katseli tuiman näköisenä ryhmää alakerrassa, kasvoillaan koston jumalattaren synkkä ilme. Silloin työntyi joukottain sotilaita sisään ja samassa hetkessä huoneet kajahtelivat huudoista ja kiihtyneistä kysymyksistä. Kesken yleistä hämminkiä Mrs. Copley äkkiä ponnahti pystyyn ja julisti kovalla äänellä uhkavaatimuksensa.

"Ensimmäisellä laivalla, joka lähtee, purjehdimme takaisin Amerikkaan _elämään_!"

Marcia naurahti hermostuneesti ja Melville yhtyi siihen.

"Minun mielestäni sinun on viisainta tehdä heille seuraa, poikaseni", hän virkkoi laskien raskaasti kätensä Sybertin olalle. "Luulen, että olet keittänyt kelpo sopan itsellesi täällä Italiassa."

Sybert työnsi vanhemman miehen käden pois, naurahtaen hiukan katkerasti.

"Olen jo jonkun aikaa aavistanut sitä." Näin sanoen hän käännähti kantapäillään ja meni ulkohalliin, jossa alkoi puhella sotilaiden kanssa.

"Mies parka!" Melville katsahti Marciaan ja pudisti päätään. "Se on karvas pala!" hän mutisi. "Olenpa utelias näkemään, miten hän saa sen niellyksi."

Marcia katsoi Sybertin jälkeen rakkautta säteilevin silmin. Hän aavisti, että hänellä oli vaikea hetki, vaikka hän ei ymmärtänyt siihen syytä; mutta hän oli nähnyt, miten Sybertin kasvot värähtivät hänen kuullessaan Tarquinion huudon, "te olette pettänyt meidät." Marcia oli juuri aikeissa mennä hänen jälkeensä, mutta samassa hän vetäytyi takaisin. Avonaisesta ovesta hän oli nähnyt vilaukselta Sybertin ja sotilaiden kumartuneina camorristin ruumiin puoleen. He olivat avanneet hänen paitansa kaulasta, ja Marcia näki punaisen, veren tahraaman krusifiksin. Hän nojautui seinää vasten, tuntien päätänsä huimaavan. Hänestä tuntui, että tämä hirveä päivä jäisi ainaiseksi kalvamaan hänen mieltään.

XXV Luku.

Mr. Copleyn haavoittunut käsivarsi sidottiin niin hyvin kuin taidettiin, ja eräs sotilas lähetettiin Palestrinaan lääkäriä noutamaan. Gerald pantiin takaisin vuoteeseen jo kolmannen kerran sinä iltana. Kun Marcia palasi häntä rauhoittamasta, oli melu ja hälinä alakerrassa tauonnut hiljaiseksi puheensorinaksi. Melville tuli häntä vastaan ulko-oven luona ilmeisesti peläten hänen lähtevän ulos. Sitä ei Marcia ollut aikonut; hän oli jo ilmankin nähnyt kyllikseen.

"Olemme saaneet kiinni kaksi miehistä", hän virkkoi; "mutta pelkään, että muut ovat päässeet livahtamaan tiehensä, niiden joukossa teidän hovimestarinne, joka olisi ollut oiva saalis."

"Missä on Mr. Sybert?" Marcia kysyi Hänen mieleensä johtui äkkiä Tarquinio, jonka hän oli kokonaan unohtanut sen hälinän aikana, joka syntyi setä Howardin haavan vuoksi.

"Hän lukitsee taloa."

"Menen katsomaan voisinko auttaa häntä", näin sanoen Marcia kääntyi saliin.

Melville katseli hetken hymyillen tytön jälkeen. Hänellä oli omat mietteensä, joita ei edes hänen vaimonsa hyväksynyt.

Marcia astui tyhjän salin poikki pieneen perähuoneeseen, ja seisoi hetken epäröiden ruokasalin oven takana. Hänellä oli epäselvä tunne, että Sybert oli siellä; hän käänsi hiljaa lukkoa ja astui huoneeseen.

Sybert hypähti nopeasti seisomaan, huudahtaen heikosti. "Oh, tehän siinä olettekin!" hän virkkoi. "Luulin lukinneeni oven. Olkaa ystävällinen ja vetäkää salpa eteen. Toin hänet tänne ja koetan saada hänet tajuihinsa. Jos sotilaat löytävät hänet, joutuu hän kaleeriorjaksi, ja sitä en soisi. Hänellä on vaimo ja lapsi elätettävänään."

Marcia katsoi maahan, jossa Tarquinio makasi. Sybert oli jälleen avannut lasiovet, ja kuunvalo tulvi huoneeseen. Nuoren italialaisen pää oli kääritty karkeaan pyyhkeeseen; se ympäröi hänen kalpeita kasvojaan, joissa kuvastui hänen rotunsa koko synkkä, traagillinen kauneus.

"Mies parka!" Marcia huudahti kumartuen hänen puoleensa. "Oletteko varma, että hän elää?" hän kysyi vetäytyen kauemmaksi.

"Kautta taivaan, olen! Tarvitaan enemmän kuin tuollainen napaus, ennenkuin näistä talonpojista henki lähtee. Hän äänteli, kun kannoin hänet tänne. Kas niin, nyt annan hänelle hiukan viiniä."

Hän kohotti miehen päätä ja painoi pullon hänen huulilleen. Tarquinio äänteli taas ja avasi samassa silmänsä. Sybert auttoi hänet istumaan seinän nojaan. Jonkun aikaa hänen katseensa harhaili ympäri huonetta epäselvänä ja tylsänä. Mutta kun hänen silmänsä osuivat Sybertiin, tuli niihin äkkiä hurja, raivoisa kiilto. "Petturi!" läähätti hän ja ponnisteli pystyyn.

Marcia näki taas tuskan ilmeen valahtavan Sybertin kasvoille; hän nieleskeli hetken aikaa, ennenkuin kykeni puhumaan, ja kun hän korotti äänensä, kuului se kovalta ja kylmältä.

"Voitko kävellä? Jos voit, niin kiipeä tuon kaiteen yli ja pakene niin nopeasti kuin voit. Täällä on sotilaita, ja jos ne löytävät sinut, joudut kaleeriorjaksi, -- eipä siltä, että se olisi suuri vahinko", hän lisäsi ivallisesti naurahtaen. "Italia ei tarvitse sinun laisiasi miehiä."

Nuorukaisen hurja ilme lauhtui hiukan, ja hän loi Sybertiin rukoilevan, lapsekkaan katseen, joka on ominainen italialaisille talonpojille. Hetken silmäilivät molemmat miehet ääneti toisiaan, sitten Tarquinio kääntyi avonaiselle ovelle kohauttaen olkapäitään -- se oli nuoren Italian elämänfilosofiaa.

He jäivät ääneti katselemaan hänen jälkeensä, miten hän kumartui maata vasten ja kulki epävarmasti avonaisen pihamaan poikki puiden varjoon. Sybert liikahti ensiksi. Hän kääntyi poispäin huoahtaen väsyneesti, puoleksi voihkaisten ja vaipui istumaan nojatuoliin nojaten pää käsien varassa polviinsa. Koko se raju vilkkaus, joka ylläpiti häntä koko illan, oli nyt jättänyt hänet, ja sen sijalla oli enää vain sanomattoman raskas epätoivo. Kuluneina viikkoina hän oli koettanut salata itseltään totuutta. Tänä yönä hän kohtasi sen silmästä silmään. Ihmiset eivät enää luottaneet häneen; hän ei saattanut enää tehdä mitään hyvää Italiassa; hänen työnsä oli päättynyt. Miksi he eivät tappaneet häntä? Se olisi ollut sopiva loppu kaikesta.

Marcia seisoi vieressä katsellen hänen painunutta vartaloaan. Hän aavisti hämärästi, mitä Sybertin mielessä liikkui. Hetken hän epäröi, mutta sitten hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan äkillisen tunnetulvan valtaamana hän kiersi kätensä hänen kaulaansa. "En rakasta ketään muuta kuin sinua", hän kuiskasi.

Sybert istui hetken liikkumatta, sitten hän kohotti hitaasti päänsä ja katsoi Marciaa suoraan silmiin. "Mitä tarkoitatte, Marcia?"

"Minä rakastan sinua."