Part 22

Sybert katkaisi ensin hiljaisuuden. "Luulenpa tietäväni", hän virkkoi verkalleen, "missä tuo teidän krusifiksimiehenne tällä hetkellä liikkuu." Hän viittasi savukkeellaan kukkulaa kohti, jossa pienen Castel Vivalantin muurit kuvastuivat taivasta vasten. "Jollen erehdy, istuu hän paraillaan jonkun pienen majan peräkamarissa, seuranaan ystävämme Tarquinio, joka sivumennen sanoen on mieletön." hän lisäsi miettiväisesti. "Eivät karabinierit suotta vartioi näitä teitä. Joukko napolilaisia, joiden oikeastaan olisi pitänyt pysyä paikoillaan, on saapunut viime päivinä näille maille, he ovat suurimmaksi osaksi camorristeja ja hallitus ahdistaa heitä ankarasti. Tuo krusifiksisankari on epäilemättä juuri eräs heistä, ja todennäköisesti hän osui valitsemaan vanhoilta raunioilta lepopaikkansa, aavistamatta laisinkaan kuka täällä asui. Joka tapauksessa olen vahvasti vakuutettu siitä, että setänne ei ole se otus, jota hän metsästää. Italiassa on tällä hetkellä kylliksi muuta toimitettavaa, jotta olisi aikaa ajatella yksityistä kostoa -- vaikka", hän jatkoi hymyillen, "en tahtoisi pilata teidän seikkailuanne."

Marcia ei vastannut, huoahti vain hiukan ja taas syntyi hiljaisuus heidän välilleen.

"Kerran tällaisena iltana", Sybert virkkoi uneksien, "te, Miss Marcia, ja minä olimme yhdessä ajelulla."

"Ja me emme vaihtaneet sanaakaan!"

"Taisipa olla niin", Sybert myönsi nauraen. "En ainakaan muista mistä keskustelimme."

Alhaalta laaksosta kuului miehen ääni laulavan tuttua kansanlaulua. He erottivat vain sävelen, mutta sanat olivat heille ennestään tutut:

"Avaa akkunasi, lemmikkini, niin tulen varastamaan sydämesi!"

Sybert kuunteli, katsellen tyttöä kulmiensa alta. Äkkiä hänet valtasi voimakas kiusaus, jota hänen oli vaikea vastustaa. Hän luuli Marcian kuuluvan toiselle, mutta miksi ei hän saattaisi varkaan tavoin koettaa ryöstää hänen sydäntänsä. Viime viikkoina hän oli saanut nähdä vuosikausia kestäneen toivonsa raukeavan tyhjiin; hän oli uupunut ja masentunut; hän oli taistellut taistelunsa yksinään ja oli nyt inhimillisen myötätunnon tarpeessa. Tuon taistelun aikana Marcia oli hallinnut koko hänen olentoaan. Hän oli nähnyt tytön luonteessa vielä uinuvia mahdollisuuksia, ne näyttivät lupaavilta, ja hänet oli äkkiä vallannut halu seurata ja ohjata hänen kehitystään. Tuo uusi tunne oli sitä kiihkeämpi, kun hänessä kaikki sellainen oli jo ollut melkein sammunutta. Ja sitten sekin oli häneltä riistetty. Tanssiaisillan jälkeen hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, ettei Marcia olisi kihloissa Paul Dessartin kanssa. Hän ei milloinkaan tullut ajatelleeksi, että sinä hetkenä, jolloin hän yllätti heidät puutarhassa, Marcia juuri omalla hienolla tavallaan työnsi Paulin pois luotaan. Monet siihen asti merkityksettömät pikkuseikat olivat nousseet Sybertin mieleen, ja hän oli uskonut asian todeksi enempää kyselemättä. Oli kuin kohtalon ivaa, että tämä pantiin hänen kannettavakseen juuri silloin, kun se tuntui vaikeimmalta kestää. Tämä oli kuin Nemesiksen lopullinen kosketus, jolla vuosikausien työ täydennettiin ja viimeisteltiin.

Ja nyt, kun hän katseli tyttöä, valtasi hänet äkkiä raju kapinanhenki, joka yllytti häntä taistelemaan kohtaloa vastaan ja riistämään Marcian Paul Dessartilta. Koko hänen vaistonsa kiihoitti häntä taisteluun; vain kunnia pidätti häntä. Hän kääntyi poispäin ja tuijotti tuskaisin katsein etäisyyteen. Tyttö oli vapaasti valinnut -- liekö sitten viisaasti vai ei, sen näyttäisi tulevaisuus. Sybert tiesi, ettei hänen kunniansa myöntäisi häntä ojentamaan edes pikku sormea kutsuakseen Marciaa takaisin.

Hän kokosi äkkiä päättävästi kaikki voimansa ja rupesi puhua lörpöttelemään kaikenlaisista yleisistä asioista -- siitä, miten Tyrolissa oli paljon miellyttävämpi viettää kesänsä kuin Sveitsin järvien rannoilla, hän puhui sisilialaisten luonteesta, kirjoista, taiteesta, eurooppalaisista valtiomiehistä ja monista muista asioista, joita Marcia ei ollut milloinkaan ennen kuullut hänen mainitsevan. Se oli diplomaatin pientä pakinaa, miehen, jonka alituiseen täytyy olla valmis asettumaan toisen kannalle. Marcia oli aina tietänyt, että Sybert osasi, jos tahtoi, puhua muustakin kuin Italian politiikasta, sillä hän oli nähnyt hänet monilla päivällisillä ja kutsuissa, mutta hänen kanssaan Sybert ei ollut milloinkaan sitä harrastanut. Aluksi hän oli tuskin viitsinyt puhua mitään muuta kuin kaikkein pintapuolisimpia asioita, mutta sitten muuttui heidän suhteensa äkkiä sellaiseksi, ettei mikään muodollinen keskustelu ollut tarpeen. He olivat ikäänkuin syrjäyttäneet sen tilan, jolloin läheisempi tuttavuus kehittyy, ja olivat suoraan tulleet keskenään sellaiseen suhteeseen, että saattoivat ymmärtää toisiansa puhumatta sanaakaan. Ja nyt Sybert keskusteli kohteliaasti ja ylimalkaisesti, aivan kuin heidät vasta puoli tuntia sitten olisi esitelty toisilleen. Marcia tunsi itsensä loukkaantuneeksi; saattaisihan Sybert ainakin olla suora. Ajatelkoon hän hänestä mitä hyvänsä, tuollaiseen edeltäkäsin harkittuun teeskentelyyn ei olisi ollut syytä tuhlata sanoja. Marcian ei tänä iltana tarvinnut itsekseen miettiä katseliko Sybert häntä. Hänen katseensa ei hetkeksikään siirtynyt kuutamoiselta Campagnalta.

Noin puolen tunnin kuluttua tuli Mrs. Copley salin ikkunaan, tiedustelemaan eikö Marcia haluaisi vaippaa harteilleen. Oli kyllä lämmin, mutta iltakaste teki ilman kosteaksi. Marcia hymähti ajatellessaan, miten typerää oli puhua vaipoista tällaisena iltana, mutta hän nousi kuitenkin tottelevaisesti. He menivät sisään ja pysähtyivät salin ovelle. Vistin pelaajat tutkivat otsa rypyssä korttejaan; peli näytti olevan jännittävä.

Marcia pudisti nauraen päätään. "Pelata vistiä tällaisena iltana!"

Melville katsahti häneen hymyillen. "Niin, niin, Miss Marcia, me tulemme vanhoiksi -- kuutamo ja romantiikka ovat nuoria varten."

Sybert hymyili melkein kolkosti kääntyessään poispäin. Hänestä tuntui, että tuo huomautus oli hänelle kuin ivaa.

Marcia meni huoneeseensa ja heittäen hartioilleen ohuen harsohuivin, hän pysähtyi hetkeksi avonaisen lasioven luo katsellen kuun valaisemaa maisemaa. Hän tunsi mielensä tuskaisen särkyneeksi ja toivottomaksi. Sybert oli etäällä hänestä, Marcia ei käsittänyt häntä ensinkään. Hän oli ilmeisesti tehnyt ratkaisunsa, jota mikään ei voinut järkyttää; Marcia ei saisi milloinkaan tilaisuutta selittää. Äkkiä hän kohotti päänsä ja oikaisi vartalonsa. Jos Sybert halusi asettua sille kannalle, niin -- olkoon menneeksi! Marcia antaisi takaisin samalla mitalla. Hän lähti takaisin alas ja pysähtyi mennessään Geraldin ovelle. Iltaisin oli yleisenä tapana milloin hyvänsä pistäytyä katsomaan, että poika varmasti nukkui ja oli huolellisesti peitetty, vaikka tosin tänä iltana tuskin saattoi peitettä pitää välttämättömänä. Marcia kurkisti sisään, mutta astui samassa henkeään pidättäen peremmälle. Vuode oli tyhjä. Hän tuijotti hetkisen siihen tietämättä mitä ajatella, ja seuraavassa hetkessä hän kiiruhti käytävän toiseen päähän palvelijoiden puolelle. Hän naputti Biancan ovelle, mutta kun ei tavannut huoneessa ketään, kutsui hän Grantonin.

Ei ollut mitään syytä hätäillä, Granton vakuutti. Master Gerald ja pieni italialaispoika olivat luultavasti ruokasäiliössä rypäle- ja suklaavarkaissa.

"Oh", virkkoi Marcia helpotuksesta huoahtaen; "mutta missä on Bianca? Hänen pitäisi istua Geraldin luona, kunnes poika nukkuu."

Bianca! -- Granton hymähti halveksivasti -- kuka hänet tiesi! Hänen mielestään tyttö oli puolihullu. Samana iltana hän oli itkien tullut Grantonin huoneeseen, vakuuttaen sydämestään rakastavansa signoraa ja signorinaa, ja kärsivänsä hirveästi, kun hänen täytyi jättää heidät.

"Mutta eihän hän lähde meiltä", virkkoi Marcia. "Olemme päättäneet ottaa hänet mukaamme." Granton vastasi kohauttaen englantilaiseen tapaansa halveksuvasti olkapäitään ja intti, että tyttö on hassu. Marcia ei jäänyt väittelemään asiasta, vaan meni keittiöön, astuen aivan hiljaa, sillä hän oli päättänyt yllättää pikku varkaat heidän huomaamattaan. Hänen varovaisuustoimenpiteensä olivat turhat. Se osa talosta oli aivan autio. Ei missään näkynyt jälkeäkään pojista, eikä liioin palvelijoista. Ovet olivat auki ja huoneet tyhjiä. Marcia kiiruhti taas yläkertaan tuntien yhä kasvavaa pelkoa ja pistäytyi Gervasion huoneeseen. Siellä makasi poika vuoteessaan syvään uneen vaipuneena. Mitä tämä merkitsi? hän kysyi mielessään. Mitä Geraldille oli saattanut tapahtua, ja mihin olivat kaikki palvelijat menneet?

Äkkiä välähti kauhea ajatus hänen päähänsä. Gervasion isäpuoli olisikohan hän kostoksi ryöstänyt Geraldin? Senkö vuoksi Bianca itki? Tässä oli salajuoni. Bianca oli sattumalta saanut vihiä asiasta, ja he olivat uhanneet tappaa hänet, jos hän kertoisi. Ehkä he vaatisivat pojasta lunnaita. Ehkä alhaalta kuului samassa Marcian korviin setä Howardin huoleton nauru, ja silloin kouristuksentapainen nyyhkytys pusertui tytön rinnasta, ja hänen täytyi nojautua seinää vasten saadakseen tukea.

XXIV Luku.

Hetken kuluttua Marcia tointui senverran, että hän käsitti, että pitäisi varoa hälyttämästä tätiä ennen aikojaan. Hän kiiruhti pääportaille ja pysähtyi hetkeksi käänteeseen epäröiden mitä tehdä. Sybert seisoi ovenpielessä, joka vei ulkohalliin. Marcia kumartui kaiteen yli ja lausui hiljaa Sybertin nimen, jotta ei herättäisi toisten huomiota. Sybert käännähti äkisti kuullessaan nimeänsä mainittavan ja vastaukseksi Marcian viittailuun, hän astui huolettoman näköisenä käytävän poikki hänen luokseen. Mutta portaiden juurella nähdessään kynttilän himmeässä valossa vilaukselta tytön kasvot, hän säpsähti ja riensi parilla askeleella hänen luokseen.

"Mikä nyt on? Mitä on tapahtunut?" hän huudahti.

"Gerald!" pääsi Marcialta nyyhkytyksentapaisena kuiskauksena.

"Gerald!" toisti Sybert tuskainen ilme kasvoillaan. "Taivaan tähden, Marcia! Mitä on tapahtunut?"

"En tiedä; hän on poissa", lausui Marcia tuskissaan. "Tulkaa tänne yläkertaan, ettei täti Katherine kuule." He astuivat portaita ylös, ja tultuaan käytävään, selitti Marcia katkonaisin lausein koko asian.

Sybert kääntyi lausumatta sanaakaan ja meni suoraan Geraldin huoneeseen. Hän pysähtyi kynnykselle jääden katsomaan pientä, tyhjää vuodetta, jonka pielukset olivat epäjärjestyksessä.

"Setä Howard ja täti Katherine yksinkertaisesti murtuvat, jos hänelle on jotain tapahtunut", änkytti Marcia.

"Ei hänelle ole mitään tapahtunut", Sybert vastasi varmasti. "Nuo lurjukset eivät uskaltaisi ryöstää lasta. He saisivat kaikki Italian salapoliisit niskaansa. Hän mahtaa olla jossain Biancan kanssa."

Hän kääntyi pois huoneesta ja suuntasi askeleensa talon perähuoneisiin. Portaiden keskikohdalla hän pysähtyi ja mietti asiaa otsa rypyssä, samalla kuin Marcia levottomana tarkasti hänen kasvojaan. Heidän siinä seisoessaan kuun valjusti valaistessa porraskäytävää, kuului äkkiä alhaalta paljaiden jalkojen tassutusta, ja seuraavassa hetkessä ilmestyi Gerald itse kiviportaiden käänteeseen näyttäen hämärässä valaistuksessa pieneltä valkoiselta rotalta.

Marcialta pääsi ilohuuto ja Sybert liikahti ikäänkuin raskas paino olisi vierinyt hänen harteiltaan. Mutta katsahtaessaan tarkemmin lapsen kasvoja, he huomasivat, että jotain oli tapahtunut. Pojan pieni, valkea yöpaita oli kostea kasteesta, hänen kasvonsa nytkähtelivät hermostuneesti, ja silmissä oli kauhistunut ilme. Päästyään portaiden päähän, hän vaipui Marcian syliin puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin.

"Gerald, Gerald, mikä sinun on? Koetahan olla hiljaa. Vaiti, vaiti, kultaseni; äiti saattaa pelästyä. Marcia ei anna kenenkään tehdä sinulle pahaa. Kerro minulle mikä sinua vaivaa."

Gerald puristautui lähemmäksi Marciaa, itkien ja vavisten, ja sopertaen käsittämättömiä italialaisia sanoja. Sybert kumartui hänen puoleensa, nosti pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin hänen omaan huoneeseensa. "Ei kukaan tee sinulle pahaa. Lakkaa itkemästä ja kerro meille, mitä on tapahtunut", hän virkkoi rauhoittavasti.

Gerald veti henkeään ja ryhtyi kertomaan, sopertaen sekaisin englantia ja italiankieltä. Oli ollut niin kuuma ja satakielet olivat pitäneet sellaista melua, että hän ei saattanut nukkua; hän oli senvuoksi noussut hyvin hiljaa vuoteestaan, jotta ei häiritsisi äitiä ja mennyt takatietä ulos vain poimiakseen muutamia kirsikoita. (Aivan huvilan vieressä takapihalla kasvoi ryhmä hoitamattomia hedelmäpuita, niiden joukossa kirsikka-, manteli- ja granaattiomenapuita.) Hänen istuessaan puun juurella kirsikoita syömässä, muutamia miehiä lähestyi paikkaa pysähtyen pensaikkoon aivan hänen viereensä; hän kuuli mitä he puhuivat ja tunsi, että yksi heistä oli Pietro. Tässä poika alkoi jälleen itkeä ja hänen täytyi saada tyyntyä, ennenkuin hän saattoi jatkaa kertomusta.

"No, ja mitä he sanoivat? Kerro meille, mitä he sanoivat, Gerald", keskeytti hänet Sybert matalalla, päättäväisellä äänellä.

"He sanoivat, että isä on paha mies, ja että he aikovat tappaa hänet, koska hänellä on taskussaan heidän rahojansa -- ja, minä en tahdo, että isä tapetaan!" hän nyyhkytti.

Marcia ja Sybert katsoivat ääneti toisiinsa ja Sybert veti henkeään puoleksi viheltäen.

"Mitä muuta he sanoivat, Gerald? Ei sinun tarvitse pelätä. Me emme anna heidän tehdä pahaa isälle, mutta sinun täytyy nyt muistaa kaikki mitä he sanoivat, niin että saamme heidät kiinni."

"Pietro sanoi, että hän tappaa sinutkin, koska sinä olet täällä ja olet yhtä paha kuin isäkin", kertoi Gerald nyyhkyttäen.

"Jatka", Sybert kehoitti. "Mitä muuta he sanoivat?"

"He eivät sanoneet mitään muuta, vaan menivät sitten puutarhaan. Ja minä pelkäsin kauheasti, mutta istuin ihan hiljaa piilossa puiden alla; sitten minä hiivin sisään ja löysin teidät -- ja minä en tahdo että sinut tapetaan, enkä myöskään että isä tapetaan."

"Älä yhtään pelkää. Eivät he saa tehdä meille pahaa. Koetapas nyt muistaa, miten monta miestä siellä oli."

"Pietro ja muutamia muita ja ne menivät kaikki puutarhaan."

He kyselivät häneltä vielä yhtä ja toista, mutta eivät saaneet selville mitään enempää; hän oli nähtävästi jo kertonut kaiken minkä tiesi. Marcia kutsui Grantonin istumaan pojan viereen ja selitti varovaisesti hänelle tilanteen. Granton suhtautui siihen aivan rauhallisesti; hän ei ollut milloinkaan odottanut parempaa italialaisista.

Tultuaan takaisin käytävään, katsahti Marcia kysyvästi Sybertiin; hän oli nyt aivan tyyni. Olihan Gerald ainakin turvassa, ja he tiesivät mitä oli odotettavissa. Marcia tunsi, että Howard setä ja Sybert kyllä osaisivat hoitaa asian.

"Mitä me nyt teemme?" hän kysyi.

Sybert seisoi käsivarret ristissä miettien asiaa.

"Siinä on ilmeisesti sekaisin ryöstönhalua, kostonhimoa ja väärään suuntautunutta isänmaallisuutta. Kunhan vain tietäisimme, miten monta heitä oli; Pietron, Gervasion isäpuolen ja teidän krusifiksimiehenne voimme varmasti laskea mukaan, mutta muista meillä ei ole mitään tietoa. Olkoon miten on, missään tapauksessa he eivät ryhdy toimimaan, ennenkuin uskovat meidän nukkuvan." Hän katsoi kelloaan. "Kello on nyt neljännestä vailla kymmenen. Meillä on runsaasti kaksi tuntia ja sillä ajalla voimme valmistaa heille yllätyksen. Emme vielä kerro mitään toisille tuolla alakerrassa, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä, ja sitä paitsi heidän puheensa ja naurunsa ovat tällä hetkellä meidän parhaana suojanamme. Ette kai tiedä, missä setänne säilyttää revolveriaan?"

"Tiedän kyllä; se on hänen kirjoituspöytänsä ylimmässä laatikossa." Hän meni Mr. Copleyn huoneeseen ja veti laatikon auki. "Mitä, se on poissa!"

"Minä huomaan, että juoni mutkittuu!" virkkoi Sybert, ja päästi lyhyen, matalan naurun, aivan kuten Copley pengermällä.

"Rihlapyssykin on poissa", lisäsi Marcia kun hänen katseensa sattui nurkkaukseen, jossa pyssy tavallisesti oli.

"On ilmeistä, että ystävämme Pietro on varustanut itsensä; mutta jos hän luulee, että meidät ammutaan omilla aseillamme, niin hän erehtyy. Meidän täytyy saada sana sotilaille Palestrinaan -- sanoitteko, että kaikki palvelijat ovat poissa?"

"Kaikki paitsi Granton. Koko talo on tyhjä."

"Se on Camorran työtä!" Sybert huudahti hiljaa.

"Camorran?" Marcia kalpeni kuullessaan tuon nimen.

"Niin -- asiahan on aivan selvä. Meidän olisi jo edeltäpäin pitänyt arvata se. Pietro on salaliiton jäsen, ja on toiminut täällä vakoojana. Tässä näyttää olevan kysymyksessä sangen ovelasti harkittu salajuoni. He ovat odottaneet, kunnes tietävät talossa olevan rahaa ja nyt on setänne juuri myynyt suuren vehnälähetyksen. He ovat arvatenkin antaneet palvelijoiden mennä menojaan tavallisella uhkauksellaan: 'Vaietkaa, niin saatte elää; jos puhutte, teidät hukka perii'. Palvelijat pelkäävät Camorraa enemmän kuin poliisia. -- Miten on tallirenkien laita?"

"Voi, en saata uskoa, että he olisivat liittyneet vehkeilemään meitä vastaan", huudahti Marcia. "Angeloon ja Giovanniin luottaisin missä hyvänsä."

"Siinä tapauksessa heidät on pakotettu vaikenemaan; heidät on varmaan teljetty jonnekin, mistä he eivät voi päästä apuun ennenkuin on liian myöhäistä. Luulenpa, että nuo roistot ovat päättäneet työnsä tehtyään ratsastaa tiehensä huvilan hevosilla. Aamuun mennessä he ehtisivät hyvin Abruzzin vuorille, joka on camorristien tyyssija. Meidän on saatava apua Palestrinasta. Jos vain voisimme saada käsiimme nuo vahtisotilaat tien risteyksessä, niin he voisivat sitten viedä sanan eteenpäin. Sinne on vain kaksi mailia, mutta --" Sybert veti otsansa ryppyyn. "Otaksun, että talo on joka puolelta vartioitu, ja saattaisi käydä vaikeaksi päästä livahtamaan heidän huomaamattaan. Mutta meidän on kuitenkin yritettävä."

"Kenet lähetämme?"

Sybert oli hetken aikaa vaiti. "En tahtoisi jättää teitä", hän virkkoi hitaasti, "mutta pelkään, että minun on mentävä."

"Oh!" sai Marcia sanotuksi. Hän katseli tuskaisin ilmein maahan, ja Sybert seisoi tarkastaen häntä ja unohtaen kokonaan ajan kulun.

Äkkiä Marcia kohotti päänsä helpotuksesta huoahtaen. "Gervasio!" hän huusi. "Me voimme lähettää Gervasion."

"Voimmeko luottaa häneen?" virkkoi Sybert epäröiden.

"Täydellisesti. Sitäpaitsi hän voi paljon paremmin kuin te päästä huomaamatta ulos. Olen varma, että hän suoriutuu tuosta tehtävästä; hän on harvinaisen älykäs."

"Olin aivan unohtanut hänet. Uskon kyllä, että on viisainta menetellä niin. Menkää te herättämään hänet, minä kirjoitan sillä aikaa muutaman sanan sotilaille." Näin sanoen Sybert istuutui kirjoituspöydän ääreen, ja Marcia kiiruhti Gervasion huoneeseen.

Poika nukkui makeasti, ja kuu valaisi hänen sieviä kasvojaan pehmeällä pieluksella. Marcia kumartui epäröiden hänen ylitseen; oli vaikea herättää hänet syvästä unesta sellaiselle asialle. Mutta seuraavassa hetkessä hän tajusi, että tämä oli ainoa mahdollisuus, ja hän laski hellästi kätensä pojan otsalle.

"Gervasio", hän kuiskasi. "Herää, Gervasio. Sh -- _silenzio_. Pukeudu niin pian kuin vaan voit. Ei, et sinä ole tehnyt mitään pahaa; älä yhtään pelkää. Signor Siberti kertoo sinulle kohta salaisuuden -- _un segreto_", hän jutteli vakuuttavasti. "Pukeudu näihin vaatteisiin", hän lisäsi, etsien vaatesäiliöstä tumman puvun. "Et tarvitse kenkiä etkä sukkia. Pukeudu pian, pian ja sitten varpaisillaan -- _pianissimo_ -- Signor Sybertin huoneeseen."

Gervasio oli tuossa tuokiossa valmis ja seurasi Marciaa aivan hänen kintereillään. Kun vain Bianca ei sekaantunut asiaan, oli hänen pukeutumisensa aina sangen yksinkertainen temppu.

Sybert veti hänet kynnyksen yli huoneeseen ja sulki oven. "Mitä sanomme hänelle?" hän virkkoi luoden kysyvän katseen Marciaan.

"Kertokaa hänelle totuus. Hän kyllä ymmärtää asian, ja me voimme luottaa häneen." Marcia laskeutui polvilleen pojan viereen, laski kätensä hänen harteilleen ja virkkoi kankealla italiankielellään: "Gervasio, muutamat ilkeät miehet aikovat tänä yönä tulla tänne tappamaan meidät ja varastamaan kaikki meidän tavaramme. Pietro on yksi heistä, (Pietro oli juuri samana iltana löylyttänyt Gervasiota, kun poika oli näpistellyt sokeria teepöydästä.) ja sinun isäpuolesi on myös heidän joukossaan. Hän tahtoo viedä sinut takaisin Castel Vivalantiin, etkä enää koskaan saa nähdä meitä."

Gervasio kuunteli tuijottaen suoraan Marcian kasvoihin huulet kauhusta värähdellen. Tässä Sybert puuttui puheeseen ja kertoi hänelle sotilaista, miten hänen tulisi etsiä vahdit tienristeyksessä, ja jättää heille kirjelappu, jonka hän kätki hänen puseronsa alle. "Ymmärrätkö?" hän kysyi lopuksi, "ja osaatko toimittaa asian?"

Gervasio nyökkäsi, silmät jännityksestä kiiluen. "Minä tuon sotilaita", hän kuiskasi, "_sicure_, signore, _sicurissimo!_ Ja jos ne ottavat minut kiinni", hän lisäsi, "niin sanon, että karkaan pois talosta, kun herra on lyönyt minua."

"Tee niin", Sybert virkkoi naurahtaen. Sitten hän otti poikaa kädestä, ja kaikki kolme hiipivät alakertaan niin hiljaa kuin mahdollista.

He kulkivat varpaillaan läpi pitkän käytävän, joka johti keittiöön ja pysähtyivät kynnykselle. Suuri huone harmaine kiviseinineen oli tyhjä, hiljainen ja kaikuva, aivan kuin ensimmäisenä päivänä, jolloin he olivat huvilaan tulleet. Ovet ja ikkunat olivat selkoselällään ja kuunsäteet tulvivat sisään.

Sybert pudisti hämmästyneenä päätään. "Minä vain en saata käsittää", hän virkkoi hiljaisella äänellä, "miksi he ovat jättäneet kaikki näin avoimeksi. Täytyyhän heidän tietää, että ennenkuin me menemme levolle, huomaamme heidän laiminlyöntinsä. Kuka tavallisesti lukitsee ovet?"

"Pietro."

"Tänä iltana lukitsemme me kaksi yhdessä." Hän mietti hetkisen. "Emme saa laskea poikaa ulos sellaisesta paikasta, joka näkyy lehtokäytävään. Paras olisi ikkuna huvilan itäseinällä, jossa pensaat kasvavat aivan kiinni muurissa."

Marcia näytti tien pieneen ruokasäiliöön, josta pääsi ulos, ja Sybert antoi Gervasiolle viimeiset ohjeet.

"Pysy tarkasti puiden varjossa yrittäessäsi maantielle ja kierrä alempi pengermä. Ryömi polvillasi vehnäpellon poikki, ja oikaise sitten suoraan tienhaaraan ja kiiruhda joka askeleella. _Capissi?_"

Gervasio nyökkäsi. Marcia kumartui suutelemaan häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Jos tuot sotilaat, Gervasio, niin saat aina olla meillä, ja sinusta tulee meidän oma poikamme aivan kuten Gerald."

Poika nyökkäsi taas, vapisten kiihkosta päästä lähtemään. Sybert avasi varovaisesti ikkunan, ja tuo pieni otus pudottautui maahan ja ryömi ketterästi kuin kissa puiden varjoon. He viipyivät vielä hetken avonaisen ikkunan ääressä jännittäen korvansa, mutta mitään ääntä ei kuulunut paitsi kesäyön rauhallista musiikkia -- hyönteisten surinaa ja satakielen laulua. Gervasio oli päässyt turvassa lähtemään.

"Nyt lukitsemme talon", Sybert virkkoi merkitsevästi, "niin että kun ystävämme tulevat luoksemme, heidän täytyy käyttää pääovea."

Hän veti hiljaa ikkunan kiinni ja tutki arvostelevasti sisäluukkuja. Ne olivat tehdyt tukevasta puusta ja raudoitetut paksuilla salvoilla ja saranoilla. Huvila oli entisaikojen mallia, jolloin poliisin valta ei ollut yhtä tehokas kuin nykyään, ja kykeni kestämään vaikkapa piiritystä.

"Tarvitaan joltinenkin voima ennenkuin nämä aukeavat, eikä sitä voi suinkaan suorittaa ääneti", huomautti Sybert sulkiessaan luukut ja kiinnittäessään rautasalvat paikoilleen.

He kulkivat sitten yhdessä huoneesta huoneeseen sulkien samalla tavalla kaikki ikkunaluukut niin hiljaa kuin mahdollista. Sybert tuntui Marcian suureksi hämmästykseksi olevan sangen kepeällä mielellä. Pari kertaa hän naurahti pehmeästi ja kerran, kun Marcian käsi sattui koskettamaan hänen kättään, tyttö tunsi samanlaisen lämpimän väristyksen kulkevan läpi ruumiinsa, kuin silloin kuutamoyönä puutarhassa.

Viimeksi he tulivat korkeaholviseen ruokasaliin, jota Vivalantien hurskastapaisina aikoina oli käytetty kappelina. Kaikki kolme lasiovea huoneen perällä olivat auki, ja niiden kautta tulvi huoneeseen kuunvaloa, joka pehmensi kattomaalausten karkeatekoiset muodot, ikäänkuin ne olisivat olleet vanhojen mestarien kädestä lähteneitä. Sybert kääntyi selin oviin ja katseli arvostelevasti ympärilleen.